keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Saksalaista porvarillisuutta

 

Porvarisperheen alamäki

 

Thomas Mann, Buddenbrookit. Erään suvun rappeutumistarina. Suomentanut Siiri Siegberg, WSOY 1956, 585s.

 

Thomas Mann on ehdottomasti kiinnostava kirjailija ja myös hyvin monipuolinen. Hänen omat juurensa olivat Lyypekissä ja vieläpä juuri sellaisessa miljöössä, johon tämäkin tarina sijoittuu.

Lyypekkihän on kaupunki, joka ei ole suuren suuri, mutta ei myöskään pienen pieni. Sen historia on jopa loistava ja nimenomaan kauppakeskuksena keskiajalla. Nykyään sen mainetta taitaa säilyttää lähinnä marsipaani.

Mannin kuvaama ja kuvittelema suku kuuluu Lyypekin eliittiin. Buddenbrookin suvun päämies on sekä suurkauppias, joka omistaa pari laivaakin, että myös senaattori. Muualla Saksassa hänestä luultavasti tiedetään vähän, mutta kotikaupungissaan hän on napamies, joka tuntee arvonsa.

Buddenbrookit ovat ennen muuta porvareita, mutta eivät pikkuporvareita ja ajatus keskiluokkaisuudesta saa heidän irvistämään. Porvarit eivät itse asiassa ole erityisen hienoa väkeä, eikä vanha aatelisto heitä kunnioita enempää kuin oppineistokaan, mutta kun raha puhuu, niin kaupunki kuuntelee.

1700-luvulta alkanut viljakauppaa harjoittavan kauppahuoneen kukoistus alkaa kangerrella pian 1800-luvun jälkipuoliskolla ja eri syistä pikku imperiumi lopulta häviää sen viimeisten vesojen kuollessa.

Tällaista ei pahemmin ihmettele jälkikäteen. Maanviljelys kävi koko maailmassa tuohon aikaan läpi valtavaa modernisaatioprosessia, sekä tuotantomenetelmät että kuljetus tehostuivat tavattomasti. Venäjän halpa vilja valtasi maailmaa ja sitten tulivat kuvaan Amerikan ja Australian tarjonta. Viljasta tuli yksi maailmankaupan halvimmista artikkeleista. Sen hinnassa logistiikalla oli ja on suuri osuus.

Pärjääminen olisi epäilemättä vaatinut firmalta ketteryyttä, josta ei kirjassa näy enemmälti merkkejä. Ei siinä kyllä juuri puhuta maailmanmarkkinoistakaan, mutta ainakin muuan suuri kauppa tehtiin läheisellä, mecklenburgilaisella viljalla. Muuten näyttävät säkinkantajat hoidelleen tavaraa vanhaan tapaan päätytalojen ullakoille. Kun kirja päättyy jonnekin 1880-luvulle, on myös työpalkkojen täytynyt nousta merkittävästi.

Mutta näistä ei sen enempää kirjassa puhuta ja myös politiikan suuret tapahtumat, lukuun ottamatta vuoden 1848 mellakoita, jotka Lyypekissä jäivät vaatimattomiksi, vain mainitaan taustalla. Harmikseni totean, ettei tämä taida olla erityisemmin aikakauden yleinen kuvaus, vaan tapainkuvaus, johon Mannilla lieneekin ollut hyvät valmiudet.

Miljöö on siis porvarillinen ja tekisi mieli sanoa sen olevan jopa pikkuporvarillinen, asioiden ulkoinen puoli kun on niin keskeisessä asemassa syvähenkisyyden kustannuksella. Saksassa on sana Spiessbürger, joka ymmärtääkseni soveltuu hyvin kuvaamaan tätä seikkaa.

Spiess tarkoittaa peistä ja tässä tapauksessa se viitannee tässä porvariskaartin peitsimiehiin. Spiessbürger voisi siis olla henkisesti aseistautunut porvari, joka kunnioittaa ja puolustaa intohimoisesti omaa elämämuotoaan, jossa suku, varallisuus ja nuhteeton ulkokuori ovat kaikki kaikessa.

Nuhteettomuus tosin kärsii, johtuen muun muassa siitä, että avioliitossakin on kerta kaikkiaan pantava hyvin tärkeälle sijalle kauppahuoneen etu. Valitettavasti valinta osoittautuu vääräksi ja rehentelevä huijari onnistuu vain köyhdyttämään sukua.

Itse asiassa varsinaista rappiota Buddenbrookeista ei löydykään. Keskushenkilöiksi kehittyvät sisarukset ovat tosin omalla tavallaan rajoittuneita, mutta lopultakin nuhteettomia kelpo ihmisiä.

Kun tämä romaani kirjoitettiin, oli kulttuuripiireissä suurta huutoa Max Nordaun (oik. Südfeld) ajattelu, joka tempasi mukaansa myös venäläiset intellektuellit.

Nordau, joka oli lääkäri ja yksi sionismin tärkeimmistä perustajista, esitti nykyisen kulttuurin rappion -joka yleisesti tunnustettiin- johtuvan ennen muuta sairauksista, skandaalimaisen kulttuurin takana oli todellinen fyysinen degeneraatio. Pelastus löytyisi siis epäilemättä jonkinlaisesta rodunjalostuksesta. Nordau itse kehitteli sitä koskevia ideoita juutalaisille.

Muodikasta rodun huononemista tuskin voi Buddenbrookeissa havaita. Tosin yksi veli on täydellinen huithapeli ja lurjus, mutta sisaruspari on kyllä fyysisesti terve. Liikettä hoitavan veljen nuori poika tosin on sairaalloinen ja kuolee viimein lavantautiin, mutta hän on omalla tavallaan hyvin lahjakas, vaikka lahjakkuus ei suuntaudukaan liike-elämään.

Viikatemieshän se lopulta tekee selvää Buddenbrookien dynastiasta. Mikäli puhutaan rappiosta, ei kyseessä ilmeisestikään ole Entartung, rodun huononeminen, vaan otsikon mainitsema Verfall on ymmärrettävä muussa mielessä. Ehkäpä voisi paremminkin puhua vain ”Erään perheen tuhosta”.

Mann on aikamoinen virtuoosi erilaisia hahmoja luodessaan. Monet tämän kirjan persoonista ovat kyllä enemmän tai vähemmän karikatyyrimäisiä, mutta mukana on myös monipuolisesti ja ymmärtämyksellä kuvattuja hahmoja, joille kohtalo vain sattuu olemaan epäsuopea.

Paikallisväriä antavat eräät tyypit, ennen muuta eräs baijerilainen sulhasmies, jonka outoa puheenpartta, vulgaarisuutta ja muita kummallisuuksia joudutaan yhä uudelleen ihmettelemään. Ehkäpä katolisuuskin vaikutti asiassa, tuumittiin.

Sille, joka on kiinnostunut tuon ajan porvarisperheen ruokavaliosta ja ajankäytöstä, juhlien vietosta ja vastaavasta, antaa tämä kirja ilmeisen asiantuntevan kuvan. Olihan kirjoittaja lähtöisin juuri tästä miljööstä.

Kansainväliset yhteydet mullistuivat kuvattuna aikana: junat ja höyrylaivat yhdistivät maailmaa ja tieto kulki sähkeitse. Myös Buddenbrookien hummeripoika oleskeli kauan Etelä-Amerikassa (sieltähän myös Thomas Mannin äiti oli kotoisin) kuten myös Englannissa, Hampurissa ja Amsterdamissa.

Ranskaa osaavat tähän aikaan tietenkin myös reaalisivistyksen saaneet porvarit ja englanti on näissä hommissa tärkeä kieli, jota koulussakin opiskellaan. Koulussa kauhugalleriana hallitsevat peruukit kuitenkin pänttäävät oppilaiden päähän Cornelius Neposta ja Lucretiusta, ulkoa ja rytmillisesti skandeeraten.

Suvun viimeinen vihanta ei tunne eikä tunnusta tätä älyttömyyttä omakseen, mutta ei myöskään tunne mielenkiintoa liikeasioihin. Kuolema taisi olla hänelle vapauttaja tuosta porvarillisten pakkojen vankilasta. Kauppahuoneen tuhon viimeistelevät kiinteistöjen myynnit ja muutto muualle.

Siinäpä se tuho tulikin, mutta tuskin se oikeastaan oli rappio. Aikakauden muutos ja satunnaiset tekijät ne taisivat asiat ratkaista.

16 kommenttia:

  1. ”Saksalaista porvarillisuutta”

    Asiasta toiseen:

    Ryssäläistä kikkalaisuutta

    https://izborsk-club.ru/21110

    Kuten tunnettua, Baiden ja Putin tapaavat kohta Genevessä. Ainakin Izborskin klubin tietyt paikat alkoivat tuota pikaa syyhyämään aivan pirun kovasti. Ulos tuli nerokas keksintö: ”Täytyy keksiä jotakin Meksikossa, että Baidenilla ja Putinilla olisi enemmän keskustelun aiheita.” Joka mainittiin monta kertaa.

    Se joka seuraa USA:n ja Neuvostoliitto/Venäjän johtajien tapaamisia, niin tietää, että mainittua kikkaa on käytetty ennenkin.

    VastaaPoista
  2. Romaanista tehtiin filmikin (2h 58 min), joka valmistui vuonna 2008. Mielestäni hyvä.

    VastaaPoista
  3. Jonkimoisena suomalaisena Buddenbrookit-pastiššina voisi pitää Erik Tawaststjernan pientä muistelmateosta Voces intimae (1990), jossa myöskin kuvataan vanhan suvun degeneratsionina nopeasti modernisoituvassa maailmassa. Ymmärtääkseni Tawaststjernalle Mannin tuotanto, ennen kaikkea Buddenbrookit, oli hyvin läheistä. Tosin en tarkemmin ole analysoinut yhtymäkohtia näiden kahden teoksen välillä, mutta siellä on mielestäni monia kohtauksia, joista etsimättä tulee Mann mieleen, esimerkiksi nuori Tawaststjerna tapailemassa Sibeliuksen Ett ensamt skidspår-melodraamaa, vrt. Hanno kilkuttelemassa wagneriaanisia sointuja.

    Samoin muutoinkin Tawaststjernan omakuva unelmoivana ja taiteellisena haaveilijana vanhassa sotilas- ja virkamiessuvussa on verrattain "hannomainen".

    VastaaPoista
  4. Thomas Mann oli vasta 26-vuotias julkaistessaan Buddenbrookit. Harva romaanikirjailija on yltänyt noin nuorena vastaavaan. Parammaksi pani ehkä vain Dickens, jonka Pickwick-kerho alkoi ilmestyä jatkokertomuksina lehdessä kirjailijan ollessa 24-vuotias ja täydentyi romaaniksi vuotta myöhemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä kotipuolessa Veikko Huovinen julkaisi Havukka-ahon ajattelijan 25-vuotiaana. / Ördög

      Poista
    2. Mutta toisin kuin Mann ei sentään tainnut saada Nobelin palkintoa nuoruudenteoksestaan.

      Poista
  5. Tämäkin kirja ehkä kuvastaa jonkun mielestä "valkoista ylivaltaa".

    Tämän luokituksen alle on laitettu jopa Edward Bernay'sin kirja propagandasta.

    Vaikka hän kuuluikin vähintään yhteen vähemmistöön, joka ainakin nykyään, on parasta a-ryhmää.

    Eugeniikka tai transhumanismi on erittäin tärkeä seikka historiasta.

    Tätähän tehtiin kaikissa suurvalloissa. Ja tämä löytyy myös mm. holocaustin yhtenä selittävänä tekijänä.

    Maon menestys eugeniikan esitaistelujana on omaa luokkaansa.

    Suhteessa väestön kokoon mös Ruåtsissa oli mahdollista kokea onnistumisen tunnetta.

    Tämä ei ollut täysin tuntematon asia meilläkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin uskaltaisiko sitä ajatellakaan, että ihmiskunnalla olisi oikeus huolestua perimästään?

      Poista
    2. On syytäkin huolestua, mutta rajansa kaikella.

      Pahinta on, että puna-virhe-vasemmisto haluaa olla tästäkin huolissaan kaikkien muiden puolesta.

      Sosialisteillehan tämä on tuttua, niin kommunistit kuin kansallissosialistit kuin monet muutkin hiukan "nyrjähtäneet" joko tekivät rodunjalostusta tai jaksoivat haaveilla siitä.

      Vähemmän vasemmistolaisilla motiivina saattoi olla esimerkiksi maanpuolustus tai jonkinlainen etäisesti lääketiedettä muistuttava ajattelutapa.

      Meilläkin tätä oli. Tätäkin käsittelee mm Paavo Haavikon kirja "Päämaja - Suomen hovi".

      Poista
    3. Voi sinua. Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia.

      Poista
    4. "Niin uskaltaisiko sitä ajatellakaan, että ihmiskunnalla olisi oikeus huolestua perimästään?"

      Tiettyjen 1940-luvun ylilyöntien jälkeen ei uskalla ajatella. Noh, luonto hoitaa homman siten, että jotkut kansat degeneroituvat ja vähemmän degeneroituneet ottavat heidän paikkansa. Se tapahtui 400-luvun Rooman imperiumissa ja tällä hetkelle EU:n rajoilla.

      Poista
    5. "Tiettyjen 1940-luvun ylilyöntien jälkeen ei uskalla ajatella. Noh, luonto hoitaa homman siten, että jotkut kansat degeneroituvat ja vähemmän degeneroituneet ottavat heidän paikkansa. Se tapahtui 400-luvun Rooman imperiumissa ja tällä hetkelle EU:n rajoilla."

      Jokseenkin osin kyseeenalaistan ja miellään sen aikansa tiettyjen toimijoiden aiheuttamaksi.
      Nationalismi on jokseenkin luonnonilmiö, mutta mistä se kumpuaa on sitten asia erikseen. Ja sitä kyllä tapahtuu kaikissa kielialueissa.
      Kuin myös teoreettisesti teollistumisen myötä ei pitäisi olla pulaa mistään ja kaikilla ns. hyvä, niin kumminkin jostain tulee se nationalismi.
      Kun taas länsimaissa ottaa huomioon tuon syntyvyyden vähenemisen jota on paikkailtu toisenlaisista kulttuureista saapuvilla jokseenkin vuoskymmeniä. Ei kukaan kitise 70-luvun venepakolaisista, tai neuvostoliiton romahdettua sieltä tulleista, mutta nykyisin taas kolmansista maista tulevat ovat haaste/ongelma. Enempi itsellä herää kysymys niistä tekijöistä miksi se toinen kulttuuripiiri on ongelma ja kenelle? Ja sitten jos taas jaottelee se nationalismin kansallisominaisuuteen, millä niin ole tekemistä uskonnon kanssa, kun taas ottaa ne uskonnot siihen riippunee se sitten osin tulkinnasta ja siinäkin sitten vaikuttanee osin sukupuoli. Primitiivisesti ajateltuna taas naisen funktio yhteiskunnassa taas on eri kuin miehen. Tosin teollistuneessa yhteiskunnassa tämän hahmottaminen on jokseenkin haastavaa ja kasvuympäristölläkin on omat vaikutteensa, onko kasvanut maalla vai kaupungissa.

      Poista
  6. Apropoo. Prof. Erik Tawaststjernasta huokui Thomas Mannin syvä ihailu myös Sibelius-Akatemian luennoilla. Mannin kirjoja siteerattiin ja niistä keskusteltiin. Jos joku tunsi "Taikavuoren", oli se eduksi mutta "Buddenbrookit" kelpasivat hyvin myös.
    Tenteissä ovelimmat osasivat nyhjätä Mannin puheeksi ja kotvan kuluttua innostunut Tawaststjerna saattoi jopa korottaa musiikkiarvosanaa hyvästä kirjailijan tuntemuksesta.

    VastaaPoista
  7. Luin Siiri Siegbergin 1920-luvulla ilmestyneen käännöksen Buddenbrookeista 80-luvulla. Paljon myöhemmin, pohjustuksena Lyypekin-matkaa varten, luin teoksen uudestaan, mutta nyt vuonna 2010 ilmestyneenä Ilona Nykyrin (1952 - 2017) uutena suomennoksena. Molemmat suomennokset hyvää työtä.

    Kirjan minun minulle itselleni ehdottomasti merkityksellisimmän jakson Sohlberg aloitti kuvauksella, miten häviötään kohti kulkevan kauppahuoneen johtaja Thomas Buddenbrook eräänä päivänä sattui lukemaan puutarhamajassaan "yhä liikuttuneempana" erästä laajaa 1800-luvun teosta. Nykyrillä sama kohta kuuluu modernimmin ja merkitykseltään täsmällisemmin "kasvavan tunnekuohon vallassa".

    Sohlbergin käyttämä vanhahtava ilmaisu säpsähdytti lukijan hereille: mistä oikein oli kyse?

    Kyseinen kirja oli Schopenhauerin Die Welt als Wille und Vorstellung, Maailma tahtona ja mielteenä.

    VastaaPoista
  8. nauttimassa aamusta iltaan sitä sun tätä, ihailemassa ihania näkymiä, kokemassa sitä milloin haluaa, linnunlauluja heti kun vetää nenään, jne.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.