Pärjäillään uskolla

 

Tietoa ei ole

 

Parastamme yritettiin, mutta kävi kuten aina, lausahti muuan maineikas naapurimaamme johtohenkilö tässä takavuosina.

Tätähän on paljon naureskeltu, mutta tuskinpa siinä sanottiin muuta kuin selvä totuus. Viime vuosisata on hyvä esimerkki toiminnasta, jolla aina tähdättiin aivan muihin tuloksiin kuin mitä sitten saatiin. En muuten usko, että tämä nykyinen olisi sen kummempi.

On tunnettua, että ensimmäinen maailmansota aloitettiin suuren kansanjuhlan tunnelmissa. Niin ranskalaiset kuin venäläiset himoitsivat päästä vetämään saksmanneja turpaan ja samanlaiset olivat tunnelmat myös vastapuolella. Musiikki pelasi ja kukkakimppuja heiteltiin, naiset kiljuivat innosta ja toivat sotilaille herkkuja eväiksi.

Ensimmäiseksi maailmansodaksi myöhemmin kutsutun sodan piti olla pikamarssi vihollisen pääkaupunkiin, jonka jälkeen oikeudenmukaisuus voitaisiin palauttaa maailmaan. Venäjän-Japanin sota oli kyllä jo osoittanut, ettei sodasta välttämättä tulisi pieni ja voitokas, vaikka niin oli kovasti toivottu ja uskottu. Mutta mitäpäs siitä, nyt tehtäisiin toisin.

Kun asia on oikea ja moraali korkealla, ei kriittisten äänien kuunteleminen tai edes niiden esittäminen tunnu tarpeelliselta. Itse asiassa se saattaa haista jopa petokselta ja mielellään jopa kielletään. Niinpä suurvallat hyvässä uskossa mobilisoivat ennennäkemättömät armeijat, joiden tarkoitus oli murskata vihollinen hetkessä.

Itse asiassa ne murskasivat itsensä hyökätessään toisiaan vastaan, eikä maailma neljän sotavuoden jälkeen enää ollut sama kuin ennen. Kolme keisaria kukistui Euroopassa ja yksi sulttaani Turkissa ja koko Eurooppa oli sodan jälkeen vain varjo entisestään.

Mutta sitten vahingosta -sanoisinko- viisastuneina aloitettiin Venäjällä valtava projekti, jonka tarkoituksena oli ensinnäkin vapauttaa ihmiskunta sodan vitsauksesta, ja sen jälkeen yksin tein kaikesta muustakin pahasta, jonka yksityisomistus ja ryöstävä kapitalismi oli matkaansaattanut. Sosialistisesta yhteiskunnasta oli tuleva runsauden ja vapauden valtakunta!

Kun kaikki tässä maailmassa vaatii uhrauksia, tehtiin niitä suorastaan ennätysmäärässä sosialistisen yhteiskuntamuodon hyväksi. Mikä olisikaan ollut liikaa päämäärän tärkeys huomioon ottaen?

Saksalaiset taas innostuivat ajatuksesta, jonka mukaan Versailles’n väkivaltakomennosta oli vapauduttava ja annettava miljoonien saksalaisten kerääntyä yhteiseen kansalliseen kotiinsa. Uusi vauraus ja kunnia häämöttivät nyt kansakunnalle, kunhan se sankarillisessa taistelussa kukistaisi ja orjuuttaisi toisia kansoja.

Tarkoitus oli taas mitä parhain, ainakin omasta mielestä, mutta tuloksena oli koko oman maan tuhoaminen. Paradoksaalisesti vasta se kyllä sitten toikin sodan hävinneelle maalle ennennäkemättömän hyvinvoinnin. Eihän sellaista elintasoa ollut kukaan edes osannut kuvitella siihen aikaan, kun valmistauduttiin hankkimaan sitä rosvosodalla.

Suuri vuosisata näki vielä suuren kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelman nousuineen ja tuhoineen. Vuonna 1961 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen puoluekokous julisti kaikella arvovallallaan, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua eli vuoteen 1980 mennessä maassa olisi pääpiirteissään rakennettu kommunistinen yhteiskunta.

Tuo yhteiskunta olisi ennennäkemättömän vaurauden pohjalta syntyvä yhteisö, jossa jokainen teki yhteiskunnan hyväksi sen, minkä kyvyillään pystyi, mutta sai vastiketta tarpeidensa mukaan, omasta panoksestaan riippumatta.

Tämä tarkoitti, että niukkuus olisi voitettu, eikä rahaakaan siis enää lainkaan tarvittu. Mitä tulee valtioon ja sen hallintoon, jokainen kansalainen hoitaisi sen tehtäviä sivutoimenaan ja siis pääsisi nauttimaan vallasta. Maailman lyhyimmän työajan ja yleisen, korkean koulutustason puitteissa tämä olisi mahdollista.

Poliisin eli miliisin tehtäviä hoitivat jo kaduilla vapaaehtoiset družinnikit, palkatonta työtä tehtiin jo kommunistisissa talkoissa ja huimiin työsuorituksiin yltäneet stahanovilaiset elivät jo kuin kroisokset: kommunismin nurkka oli jo näkyvissä, täällä keskuudessamme!

Kommunismin rakentamisen ohjemassa, joka oli puolueen järjestyksessä kolmas ohjelma, oli mainittu myös maataloustuotannon yltäkylläisyys. Uudet menetelmät (lysenkolainen ja mitšurinilainen tiede) ja uudismaat tekisivät Neuvostoliitosta maailman viljamarkkinoiden jättiläisen!

Valitettavasti kaikki meni taas pieleen. Jo parin vuoden kuluttua oli Neuvostoliitossa pula viljasta ja ilmiö jäi krooniseksi väestön koko ajan suuresti kasvaessa. Neuvostoliitto kyllä mullisti maailman viljamarkkinat, kun siitä tuli suurin ostajamaa. Nerokkaana pidetty kolhoosijärjestelmä oli tosiasiassa tuhonnut maatalouden, joka saatiin toimimaan vasta Neuvostoliiton romahdettua.

Eihän ihminen voi suurimmissa yrityksissään koskaan tietää, mitä ne tuovat tullessaan, jos ne mullistavat koko maailman. Luuloja ja uskoa riittää, mutta eivät ne ole tiedon väärtti, ei vaikka oltaisiin ihan fanaattisiakin.

Kun viimeisten parin sadan vuoden menoa katselee, tulevat etsimättä mieleen suuren nasaretilaisen sanat; Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.

Tämä sopii siis menneeseen historiaan kuin nenä päähän, mutta kuinkahan mahtaa olla nyt? Olemme yrittämässä valtavia asioita: pelkästään globalisaatio on muutos, jonka veroista on tuskin koskaan ollut.

Sama caveat koskee nykyisiä ideologioita. Liberalismi on periaatteessa aivan muuta kuin kommunismi, vaikka molempien päämääränä onkin vapaus. Päämäärä ei kuitenkaan riitä, kun katsotaan, mitä ideologialla käytännössä saadaan aikaan. Tarkoittamattomat seuraukset, joita emme kovinkaan pitkälle edes ymmärrä, saattavat ollakin ne olennaiset tulokset.

Entäpä tuo Venäjän erikoisoperaatio? Oliko niillä perkeleillä tosiaan tarkoitus mennä tekemään sitä, mitä ne nyt tekevät? Entä miten ne pystyvät korvaamaan tekemänsä tuhot?

Pelkät hurskaat aikomukset (jotka tässä tapauksessa olivat ilmeisesti pikemmin kyyniset ja idioottimaiset kuin hurskaat) eivät riitä korvaamaan sitä tuhoa, joka on ollut niiden seurauksena. Joka tapauksessa voidaan jo sanoa, että taas kävi kuin aina…

Nyt on kuulunut sellaisiakin ääniä, että maailman pelastus voisi olla nuorissa poliitikoissa, jotka eivät ole vanhojen pinttymien ja ennakkoluulojen varassa. Annetaanpa vain valta reippaasti heille ja odotetaan, että nyt ei kävisi kuten aina…

Tuommoista simppeliyttä varoisi kyllä suuresti. Asia liittyy siihen, että olen itsekin ollut nuori. Sen jälkeen olen saanut nähdä maailman muuttuvan monessa suhteessa aivan perusteellisesti. Tarkoitan, että on omaksuttu aivan uusia, valtavia ja jaloja päämääriä ja luovuttu vanhoista, joita aikoinaan intohimoisesti kannatettiin.

Nuorilla ihmisillä ei ole eikä voi olla sitä elämänkokemusta, joka syntyy sekä omien että vieraiden uskomusten, tavoitteiden ja arvojen nousun ja tuhon näkemisestä. Ei mikään aate tai uskomus ole niin pyhä ja kallis, että sen kannattaisi uskoa olevan ajasta aikaan pätevä. Nuori ihminen ei ymmärrä tätä, annettakoon se hänelle anteeksi, mutta ei se mikään ansio ole.

Eihän tämä nykyinen vanhusten hallituskaan nyt kovin rohkaisevalta näytä. Asiat on saatu sotkettua hurskailla ja vähemmän hurskailla aikomuksilla siihen pisteeseen saakka, että niiden selvittäminen edellyttäisi ainakin pahimpien syyllisten poistumista näyttämöltä, iästään riippumatta.

Olen muuten huomannut, että liikkeellä on kovin paljon ehdottomien ja radikaalisen ratkaisujen kannattajia ja tätä henkeä näyttää olevan etenkin nuorissa. Se ei ole hyvä merkki.