Sodan jälkeen

 

Ei ole Kööpenhamina kuin ennen

 

Samuli Paronen, Laiva. Otava 1972, 207 s.

 

Köpiksessä kävin viimeksi joskus vajaat kymmenen vuotta sitten. Kaikki oli nyt kovin pikkuporvarillista Christianiaa myöten. Polkupyörissä oli kummallisia kaukaloita, jotka sittemmin tulivat meidänkin edistyspiiriemme fillareihin. Ihan kiva oli tunnelma ja kovasti liikuttiin pyörällä.

Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa, silloin näet leikattiin vuosi 1963. Ne siis leikkasivat, joilla oli vanhanaikainen kalenteri, jota ei joka vuosi vaihdettu.

60-luvun alun Kööpenhaminassa oli nuorelle lukiolaispojalle elämystä kerrakseen, kuten myös koko bussimatkassa Ruotsin halki. Vasta Juutinrauman takana kuitenkin oli tunne oikeasta suuresta maailmasta, jossa oli kaikenlaista kotona ja vielä Ruotsissakin kiellettyä.

Isojen miesten kanssa tuli silloin istuttua yhtenä iltana jopa Nyhavnissa, jossa vielä merimieskapakat olivat merimieskapakoita, kun kerran oli vielä olemassa niiden perinteinen kantajoukkokin. Toki ilta meni rauhallisesti yhdestä Tuborgista huolimatta.

Varsinaisen, oikean eurooppalaisuuden kannalta Köpis oli kuitenkin vasta portti siihen maailmaan, joka avautui Hampurissa, tarkemmin sanoen St. Paulissa. Reeperbahnin nimen tunsi jokainen ja todelliset asiantuntijat kertoivat, että varsinainen pääpaikka olikin Herbertstrasse. Hampurin jälkeen oli sitten kaikenlaista Amsterdamia ja Pariisia, mutta vapauden ja sanoisinko rohkeuden, pääkaupunki oli kyllä tunnetusti Hampurissa.

Samuli Parosen nuoret miehet lähtevät vuonna 1947 matkaan ruostuneella kalastusaluksella, käyvät Gdyniassa ja Köpiksessä, kalastavat silliä Islannin vesillä ja palaavat Jyllannin kautta Suomeen.

Itse kalastaminenkin on aika hurjaa touhua, mutta kohokohtia ovat toki maissa käynnit. Suomen lanttulaatikkopitoisen dieetin jälkeen elintaso nousee melkoisesti muuten, mutta pitkä ero naissukupuolesta tietenkin painaa. Ihmisen onnellisuus tai ainakin sen tunne syntyy tyydytettyjen tarpeiden tulona eikä summana. Jos yksikin tulon tekijä on nolla, pilaa se koko asian.

Puolassa ja etenkin Tanskassa kohelletaan lähes puberteettisen viinanhuuruisesti ja käydään kauppaa, joka näyttää saavan vanhan seprakaupan piirteitä: lähes kielitaidottomilla merimiehillä on luottokaveri, joka järjestää heille kaikenlaista ja ostaa ja myy kaikenlaista: jopa pelastusliivien korkkia, jota pöllitään omasta paatista.

Pientä ja hieman suurempaakin huliganismia tulee harrastettua, mutta yleisesti ottaen humalaisilla on suojeluksensa, kuten jo Bismarck aikoinaan totesi. Kiinni ei jäädä eikä korvaamattomia vahinkoja satu.

Aikakausi on tiiviisti läsnä ulkomailla rellestävän porukan kuvauksessa. Äskettäinen sota on monella vielä mielessä ja Tanskassa suomalaiset saavat jopa kansallisuutensa perusteella erityiskohtelua. Tällä kertaa ovat asialla suomalaisten ihailijat. Muunkinlaista suhtautumista oli silloin löydettävissä.

Kirjan ilmestymisaikana ruokoton kielenkäyttö oli jo norminmukaista. Muutos oli tapahtunut nopeasti sen jälkeen, kun Tuntematon sotilas valtavalla menetyksellään oli avannut padot. Myös seksuaalielämän kuvaaminen oli täysin avointa. Ennen sotia mikään vastaava ei olisi voinut tulla kysymykseen, mutta nythän elettiin jo kulttuurivallankumouksen aikoja, siis vuonna 1972.

Paronen tunsi kuvaamansa miljöön ja kirja kaikesta päätellen antaa hyvin realistisen kuvan sekä seilaamisesta että satamaelämästä.

Heti sodan jälkeen liikkeellä oli vielä runsaasti miinoja, joita yksi mies sai aina keulassa tähystää. Laivanromujakin oli varottava. Nykyajan perspektiivistä navigaatiolaitteet olivat primitiivisiä, mutta henkilöt muistivat kiitellä sitä, että ne olivat paljon paremmat kuin vielä lähimenneisyydessä.

Miehet, etten sanoisi pojat, ovat jo monessa liemessä keitettyjä, sodankin nähneitä. Monella riittää vatvottavaksi elämänfilosofiaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Tämä sukupolvi on kansakoulunsa käynyt ja tietää maailmasta yhtä ja toista.

 Itse asiassa merimies tunsi maailmaa paljon paremmin kuin moni muu tähän aikaan, jolloin matkailu oli vielä lapsenkengissään ja valuuttapulan vuoksi useimmille mahdotonta.

Uutta aikaa oltiin elämässä sodan jälkeen ja atomipommi pani asettamaan koko maailmanhistorian uuteen perspektiiviin. Merimieselämän juurettomuus ja välillä siunaantuva luppoaika ovat hedelmällinen alusta filosofialle, joka ei suinkaan mahdu ideologioiden pakkopaitoihin. Omasta kokemuksesta syntyvät maailmankuva ja maailmankatsomus, joka ei kuvia kumarra.

Eipä ole tullut Parosta ennen luettuakaan, mutta tämä romaani kyllä panee ajattelemaan, että voisi olla aihetta. Kaunokirjallisuus on kaunokirjallisuutta, mutta kyllä tässä teoksessa on tiettyä aitouden tuntua, toisin kuin monissa tuon julkaisuajankohdan niin sanotusti kantaa ottavissa teoksissa.

Se oli siihen aikaan, kun Kööpenhamina vielä oli mieltä kiehtova ja syntinen.