Pietarin hulinoita

 

Vallankumouksen aikoihin

 

Martti Merenmaa, Aamu keisarin kaupungissa. WSOY 1963, 231 s.

 

Vielä jokunen vuosikymmen sitten oli maassamme paljon ihmisiä, jotka olivat kauan asuneet Pietarissa ja monet siellä syntyneetkin. Vallankumouksen jälkeisessä väestönvaihdossa he palasivat Suomeen ja Pietariin taas muutti melkoinen määrä suomalaisia punaisia, jotka katsoivat parhaaksi poistua maasta.

Vasta muutaman vuosikymmenen kuluttua, jos sittenkään alkoivat entiset Pietarin suomalaiset kertoilla entisestä elämästään. Venäläisyys ei sattuneesta syystä ollut muodissa eikä edes itse Mannerheim muistelmissaan siitä paljon kertonut.

Pietari oli joka tapauksessa suomalaisille läheinen suurkaupunki. Etenkin itäsuomalaisille se saattoi olla miltei toinen kotipaikka. Lännempänä sitä tunnettiin heikommin ja luultavasti Juhani Aho sanoi yleisemmänkin totuuden kirjoittaessaan, että suomalainen älymystö meni sinne aivan toisella mielellä kuin länteen. Se koettiin jotenkin ahdistavaksi, sehän oli keisarikunnan pää, joka hautoi ilmeisen pahoja aikeita Suomen ja muiden pienempiensä pään menoksi.

Mutta kyllä Pietaria osattiin myös ihastella! Kansalliskirjaston lehtikokoelman pohjalta tehdyssä ja vuoteen 1891 ulottuvassa luettelossa on yli 700 kirjettä Pietarista ja niiden yleissävy on hyvin selvästi myönteinen, ellei peräti ylistävä. Pietarissa kaikki on kirjoittajien silmillä katsottuna komeaa, kirjavaa ja outoa, mutta myös modernia, kansainvälistä ja sympaattista.

Jopa vankilat olivat jonkin raportin mukaan Pietarissa melko miellyttäviä paikkoja, puhumattakaan sairaaloista, joissa sai ilmaiseksi hyvää ruokaa. Pietarilaiset, jopa naisetkin olivat tavattoman välittömiä ja seurallisia ja illanvietot heidän kanssaan unohtumattomia.

Tämä ylistys ei ollut sensuurin ansiota. Moskovasta ja Petroskoista kirjoitettiin paljon negatiivisemmin ja kaiken kaikkiaan Aleksanteri II:n aikana sai jo kirjoitella sangen vapaasti, kunhan ei ruvennut politikoimaan tai halventamaan keisarillista perhettä.

Kyllähän suomalaista älymystöä Pietarissakin vieraili, kuten tiedetään. Oli meillä omat tolstoilaisemme ja muut venäläisen kulttuurin ihailijat, sen teatteri ja kuvataide olivat koko maailmassa omaa luokkaansa ja niistä kannatti ottaa oppia. Taideakatemiassa opiskeli moniakin suomalaisia.

Yksi heistä oli Martti Merenmaa, joka sittemmin taisi kokonaan siirtyä kirjalliselle ja journalistiselle uralle. Vuosina 1915-1917 hän opiskeli Pietarin taideakatemiassa kuuluisan professori Nikolai Bogdanovin johdolla. Näistä ajoista kertoo tämä hänen romaaninsa.

Romaanissa Bogdanovin etunimi on muutettu Igoriksi ja kirjailija panee räyhäävät vallankumoukselliset tappamaan hänet omassa kodissaan. Tosiasiassahan niin ei käynyt, vaan taiteilija kuoli vasta vuonna 1945.

Totta saattaa hyvinkin olla se, että Merenmaa olisi osallistunut Pietarin kuuluisan moskeijan koristemaalausten tekemiseen. Niitä tehtiin juuri tuona aikana.

Muuten romaani tietenkin on romaani, jolta ei kannatakaan odottaa historiallista tarkkuutta. Merenmaa sirottelee kirjaan venäläisiä sanoja paikallisvärin saamiseksi ja kuvaa oloja yhteiskunnan eri kerroksissa, dvornikan eli talonmiehen asunnosta aina professorin ja akateemikon kotiin.

Kaiken taustalla on yhteiskunnallinen kuohunta, joka kasvaa jatkuvasti huonon sotamenestyksen takia. Lopulta kansanjoukkojen mellastus muuttuu juuri sellaiseksi venäläiseksi kapinaksi, josta Puškin varoitti: se on mieletöntä ja säälimätöntä. Väkivallasta voi osansa saada kuka tahansa satunnainen kulkija.

Vallankumousvuoden 1917 kuvauksena Merenmaan kirja oli juuri julkaisuvuotenaan taatusti harvinaisuus Suomessa. Meillähän ei Venäjän historiasta yleensä tuolloin julkaistu muuta kuin bolševistisia kiiltokuvia, joissa todellisuus oli aivan häpeämättömästi väärennetty.

Mutta ei kirjoittajalla enempää kuin lukijallakaan liene kirjaa lukiessa ollut mielessä tiedon hankinta. Kirjan keskeinen anti on eksoottiseksi muuttuneen miljöön ja ajankohdan kuvauksessa. Mukana ovat niin vallankumouksellinen opiskelija, alamaisuskolliset musikat, uskontoa pilkkaavat kirkkomaalarit kuin tavallinen, kirjava rahvas, joka tuoksuu saapastervalle, tupakalle, valkosipulille ja ties mille.

Tuo Suomessa usein pilkattu haju on Kissapotin eli Raahen pojasta itse asiassa hyvin kiehtova ja huumaava eikä lainkaan vastenmielinen. Tässä voin todeta myös itselläni olleen samanlaisia muistoja. Tuo merkillinen haju, joka tarttui vaatteisiin jo viikossa, hävisi sitten maailmasta omia aikojaan Neuvostoliiton romahdettua. Selittäköön asian se, joka osaa. Itämaisen eli turkkilaisen tupakan korvautumista amerikkalaisilla laaduilla on esitetty asian syyksi.

Venäläinen ihminen ”leveine luonteineen” osaa yhä uudelleen hämmästyttää luterilaisen kulttuurin kasvattia, mutta venäläisessä avoimuudessa on myös jotakin hyvin puoleensavetävää. Pikkukaupungin oloista tulleelle nuorukaiselle tämä suurkaupunkimiljöö tuntuu tavattoman vapauttavalta ympäristöltä.

Pietarissa -jota suomalaiset yhä yleensä myös tuolloin kutsuivat Pietariksi huolimatta siitä, että nimi oli venäjäksi väännetty uuteen asuun- kulminoitui vallankumouksen koko tolkuttomuus ja alkavan pulan ja puutteen merkit olivat jo ilmassa, kun päähenkilö lähti sieltä.

Itse asiassahan kaupungin väkimäärä parin vuoden bolševikkihallinnon jälkeen putosi kolmannekseen sotaa edeltävästä. Se, jolla on mielikuvitusta, miettiköön, mitä tämä merkitsi. Sehän tarkoitti muun muassa sitä, että lämmön saamiseksi poltettiin kaikkea, mikä paloi, huonekaluista ja aidoista kirjoihin.

Mutta taiteilijanalun ei enää tarvinnut olla sitä asiaa todistamassa, Hän palasi Suomeen, jossa joutui vuonna 1918 rintamallekin. Suomi oli nyt vapaa maa Venäjän vallasta ja Venäjällä taas saatiin sanoa ikuisiksi ajoiksi jäähyväiset tsaarin ajan merkilliselle yhteiskunnalle, jossa käsittämätön loisto ja kurjuus kohtasivat.

Sen tilalle tuli yleinen ja yhtäläinen kurjuus, jonka varjoista sitten muutaman vuoden kuluessa nousi uusi eliitti, joka ikään kuin nautti kaikista maailman hyvyyksistä suurten massojen puolesta.

Tosin jotakin vastaavaa alkaa taas olla syntynyt ja nostalgia tuota kuviteltua Venäjän suuruudenaikaa kohtaan on usein saanut jo sairaalloisia piirteitä. Näinhän on käynyt aivan valtakunnan huipullakin.