Kylmä Paavo

 

Kovan miehen elämä

 

Antti Tuuri, Paavo Talvelan elämä. Siltala 2021, 351 s.

 

Paavo Talvelan nimen tuntee jokainen lähihistoriasta kiinnostunut. Moni on myös lukenut hänen kaksiosaiset muistelmansa. Muutakin kirjallisuutta Talvelasta on, joten elämäkerta voi nojata valmiiseen, tunnettuun hahmoon, jota sopii uusien lähteiden avulla syventää.

Valitettavan lyhyelle maininnalle tässä kirjassa jää Talvelan lyhyt ”ura” merimiehenä. Hän nimittäin pestautui jo 16-vuotiaana norjalaiseen purjealukseen, joka kävi Australiassa saakka ja ilmeisesti suoritti ns. pallonkierron. Kaiketi asiasta on varsin vähän dokumentteja.

Jääkärinä ja ”pommarina” eli diversanttina Talvelan vaiheet näyttävät aika samalaisilta kuin monien muidenkin. Nopeasti ylennyt nuori mies jatkoi sotimista vielä Aunuksen retkellä ja sittemmin vuosien 1921-22 Karjalan kasannousussa, jota kirjoittaja nimittää Vienan retkeksi.

Talvelan persoonallisuudesta ei kirjoittaja ole saanut muodostetuksi kovinkaan monipuolista kuvaa. Se vaikutelma ainakin jää, että kyseessä oli erittäin suurella egolla varustettu mies, joka halusi dominoida ja herkästi joutui ristiriitoihin muiden kanssa.

Talvelaa on joskus nimitetty Suomen parhaiten edenneeksi reservin upseeriksi, joka lopulta kohosi täydeksi kenraaliksi. Itse asiassa hän toki oli asianmukaisesti palvellut ja opiskellut aktiiviupseeri, joka jo melko nuorena lähti muutamaksi vuodeksi siviiliuralle, mutta palasi sodan tullen takaisin aktiivipalvelukseen.

Sodan jälkeen Talvela siirtyi taas siviiliin ja toimi muun muassa Etelä-Amerikassa. Armeijassa hän oli myös 30-luvulla ollut koko ajan jonkin verran kiinni, Mannerheimin luottomiehenä ja taloudellisen puolustusneuvoston varapuheenjohtajana.

Uraan liittyi monenlaista: toiminta Suomi-filmissä, Alkoholiliikkeessä, paperi- ja selluloosateollisuudessa ja Petsamon yhteyksiä hoitaneessa Pohjolan liikenteessä. Politikointia siihen kuului lapuanliikettä ja talonpoikaismarssia myöten. Mitään fasistista komentoa Suomeen ei Talvela ainakaan tämän kuvauksen perusteella haikaillut, vaikka vaatikin aikoinaan kommunismin kitkemistä viimeistä piirtoa myöten, kuten Vihtori Kosolan tuon aikainen sanonta kuului.

Sodan jälkeen Mannerheimin ihailija Talvelasta tuli myös Paasikiven ihailija ja sittemmin myös Kekkosen kannattaja. ”Suomettumisen” halveksijoiden kannattanee panna tämä merkille miettiessään, millaiset miehet aikoinaan kannattivat Paasikiven ja Kekkosen politiikkaa.

Talvisodan torjuntamenestykset aloittivat Tolvajärven taistelut, joista kunnia koitui suurelta osalta Talvelalle. Jatkosodassa hänet tunnettiin häikäilemättömänä hyökkääjänä, jonka omaatuntoa tuon vaiheen suuri mieshukka ei näytä vaivanneen. Ainakaan sellaisesta ei ole kirjassa mitään mainintaa. Asia olisi kyllä kiinnostava.

Jatkosodan aikana Talvela palveli pari vuotta yhteysupseerina Saksassa ja tapasi useasti myös Hitlerin. Selostukset keskusteluista korkeiden saksalaisten tahojen kanssa kuuluvatkin tämän kirjan kiinnostavimpaan ainekseen.

Hitler teki Talvelan mielestä ystävällisen ja koruttoman vaikutuksen ja seuratessaan Hitleriä tämän onnittelumatkalle Suomeen Talvela tunnetusti ylisti päiväkirjalleen tilaisuutta, jossa hänellä oli mahdollisuus lentää vuosisadan suurimman neron seurassa.

Leningradin kohtalo oli myös Suomen kohtalon avain ja meillä odotettiin malttamattomasti, milloin motti laukeaa ja miehet pääsevät palaamaan kotiin.

Saksalaiset, Hitleriä myöten, antoivat ymmärtää, ettei kyseessä ole sen kummempi sotatoimi: kunhan olosuhteet sallivat, kaupunki otetaan hyökkäyksellä, johon Suomenkin olisi otettava osaa. Ongelmana oli ennen muuta suuren väestömäärän ruokkiminen, joka olisi jotenkin järjestettävä.

Tunnetusti meillä oltiin täysin haluttomia ryhtymään hyökkäykseen, mihin riitti hyviä syitä. Myös Hitler vakuuttui vuonna 1942, ettei valtauksesta tulisi mitään ja uhosi, että sittenpä kaupunki hävitetään tykistötulella ja ilmapommituksilla. Asian epärealistisuus ei näytä hänelle valjenneen. Sen raakuus ei puolestaan tuottanut ongelmia.

Laatokan kautta tapahtunutta operaatiota Leningradin elämäntietä vastaan on pidetty usein Talvelan masinoimana. Näin saattaa ollakin, mutta tämän kirjan mukaan hän itse kuuli ideasta kenraali Jodlilta ja se oli ilmeisesti jo pitkälle suunniteltu, kun siitä hänelle kerrottiin.

Talvela näyttää olleen varsin kovanaamainen suhteessa omien ja vieraiden kärsimyksiin. ”Pelkuriraukat” hän vaati ammuttaviksi, mutta ei juuri saanut vastakaikua alaisiltaan komentajilta. Kuolemantuomioiden toimivuutta Suomen armeijassa onkin pidetty kiistanalaisena. Pullikointia se on varmaan hillinnyt, mutta vastaavasti taas vähentänyt solidaarisuutta herrojen ja rivimiesten välillä. Toki tätä keinoa käytettiin hyvin vähän, verrattuna esimerkiksi puna-armeijaan tai Saksan armeijaan, joissa omien teloittaminen oli täysin arkipäiväinen läpihuutojuttu.

Sivumennen sanoen, usein tuntuu siltä, etteivät rauhanajan tarkkailijat millään pysty asettumaan sota-ajan miesten asemaan. Kun ollaan sitoutuneita sellaiseen toimintaan, jossa väkivaltainen kuolema on päivittäin tarjolla vihollisen toimesta, ovat tunteet ja yleinen mieliala sen mukaiset. Armeliaisuudelle jää kovin vähän tilaa ja suurimpia ilon aiheita ovat vihollisen kärsimät tappiot.

Sodan psykologian historiaa tutkinut venäläinen Jelena Senjavskaja on, sivumennen sanoen, väittänyt, että suomalaisten psykologia oli poikkeuksellisen raakaa. Väitettään hän on puolustellut sillä, että Väinö Linnan Tuntemattomassa sota mies Vanhala hihittelee sille, miten tuhotussa tankissa ”paloivat ukkoloihe perskarvat”.

Luulenpa, että johtopäätös on kovin naiivi. Vihollisen tuhoaminen tuottaa sotatilanteessa ihmisille nautintoa, joka on kenties suurin kaikista mahdollisista, on kuuluisa venäläinen sotakirjailija Konstantin Simonov sanonut eräässä kirjassaan, joka löytyy myös suomennettuna.

Sodassa ihmisten kokemusmaailmaan liittyy todella äärimmäisiä piirteitä, jotka ilmeisesti ovat paljon vaikuttavampia kuin erilaiset korvikkeet, joita nykyään on myynnissä. Sota on nimenomaan helvetti ja luoja varjelkoon ihmisiä sellaiseen ympäristöön ehdoin tahdoin tuppautumasta.

Paavo Talvelasta piirtyy elämäkerran perusteella kuva sotaan erinomaisesti soveltuvasta psyykestä, joka omassa ympäristössäänkin poikkesi kovuudellaan. Toki myös hän rakasti lapsia ja varmaan koiriakin ja vanhemmiten ymmärsi, että Venäjän mahti on realiteetti. Siinäkin kun näet oli kovuutta, jota kovakin mies osasi kunnioittaa käytännön oppia saatuaan.

 Toki vastapuolikin oppi sotavuosina paljon ja veti johtopäätöksensä. Vielä talvisodan kritiikkiseminaarissa Stalin oli pilkannut Suomen armeijaa, joka hänen käsityksensä mukaan ei pystynyt hyökkäämään -eihän sellainen ollut edes armeija...

Talvela ja kumppanit osoittivat hänelle, että kyllä se pystyi ja aika tehokas oli siinäkin lajissa. Oli se sittenkin armeija ja siinä oli kovat miehet niin sotimassa kuin komentamassa.