Tyrannian kuvaus

 

Despootin alamaisia

 

A.K. Tolstoi, Iivana Julman soturi. Suomentanut Vilho Elomaa. WSOY 1943, 308 s.

 

Suomessa julkaistiin hyvää venäläistä kirjallisuutta ennen sotia ja jopa sotien aikana. Vuonna1939 ilmestyi Aleksei Tolstoin monessa suhteessa hyvin kiinnostava kaksiosainen romaani Tsaari Pietari I ja, kuten huomataan, keskellä sotaa taas toisen Aleksei Tolstoin eli Aleksei Konstantinovitš Tolstoin romaani Iivana Julman soturi (Князь Серебряный).

Edellinen Aleksei, eli Aleksei Nikolajevitš oli Stalinin ajan kirjallisia suuruuksia, joka oli ensin emigroitunut, mutta sitten palannut takaisin Neuvostoliittoon NKVD:n soluttaman Smena veh -liikkeen houkuttelemana.

Jälkimmäinen eli Aleksei Konstantinovitš kuului jo varhaisempaan aikaan ja hänen ansioluetteloonsa kuuluu myös toimiminen yhtenä taustahahmona riemastuttavalle kirjalliselle hahmolle nimeltä Kozma Prutkov.

Iivana Julman soturi voitaneen lukea samaan sarjaan kuin Alexandre Dumas vanhemman muskettisoturit, vaikka taitaakin pyrkiä enemmän huomioimaan historian tapahtumat.

Alkusanoissaan kirjoittaja kertoo, että on pyrkinyt yleensä noudattelemaan lähteitä, mutta katsomaan myös tapahtumia hieman kauempaa eikä siis suinkaan herkuttelemaan verisillä julmuuksilla, joita Iivanan hallituskaudella riitti enemmän kuin tarpeeksi.

Välillä, kertoo kirjoittaja, hän on lähdeteoksia lukiessaan työntänyt kirjan syrjään ja viskannut kynän kädestään närkästyksen vallassa, ei niin paljon siksi, että joku Iivana IV on saattanut olla olemassa, kuin sen vuoksi, että on saattanut olla olemassa yhteiskunta, joka on vimmastumatta katsellut ja sietänyt tuota kurjuutta. Työnsä tavoitteena kirjoittaja ilmoittaa olevan piirtää selkeä kuva käsittelemästään aikakaudesta. Pelkkä viihdyttäminen ei siis riitä.

Tuloksena on tyrannin muotokuva, tyrannin, jonka valta on rajoittamaton ja jonka vastustamista yleensä kukaan ei edes ajattele. Samaan aikaan tyranni on äärimmäisen epäluuloinen ja vainuaa petosta joka puolella.

Petoksen kitkemiseksi Venäjältä Iivana perusti kuuluisan opritšninan eli jakoi maansa kahteen osaan. Toinen osa, zemštšina, eli niin sanotusti normaalia elämää, samaan aikaan kuin toinen puoli, opritšnina (eli Iivanan ”leskenosa”) terrorisoi sitä kuin sodassa ikään. Opritšnikit olivat mustiin puettuja ratsumiehiä, joilla oli tunnuksenaan luuta, jonka varteen oli kiinnitetty koiran pää.

Opritšnikien tunnukset kertoivat, että he olivat Iivanan koiria, jotka vainusivat petoksen ja lakaisivat sen pois rautaisella luudalla. Käytännössä he tappoivat ja ryöstivät rankaisematta keitä tahansa zemštšinan asukkaita.

Opritšninan yhtäläisyyttä Stalinin ajan ”poliittiseen hallintoon” (GPU) on syystä korostettu ja se onkin aivan ilmeinen. Stalin oli myös niin Iivanan kuin Pietarinkin suuri ihailija. Venäjän nykyinen tila taas tuo etsimättä mieleen tämän vanhan esikuvan ja kirjailijat ovat kyllä asian hoksanneet (esim. Vladimir Sorokin, Den opritšnika, suom. Pyhän Venäjän palveluksessa).

Tolstoin romaanissa liivinmaan sodasta palaava soturi näkee ihmeekseen Moskovassa uuden instituution -opritšninan- ja joutuu sen kanssa vastakkain. Hallitsijalle hän joka tapauksessa on varauksettoman uskollinen ja noudattaa jopa horjumattomasti kunniasanaa, joka saattaa hänet itsensä tyrannin mielivallalle alttiiksi. Hän joutuu myös pääpyöveli Maljuta Skuratovin vihan kohteeksi.

Kiinnostavaa mielestäni on sen tsaaria kohtaan osoitetun ja tunnetun rajattoman uskollisuuden kuvaus, joka saa rosvotkin häntä kunnioittamaan. Pari kertaa mainitaan vertailukohtana ruhtinas Andrei Kurbski, joka oli vaihtanut puolta ja mennyt Puolan kuninkaan palvelukseen.

Kurbskin perustelut maanpetokselleen ovat hyvin kiinnostavat ja hänen ja Iivanan välinen kirjeenvaihto on säilynyt. Kauan sen aitoperäisyyttä epäiltiin, mutta ainakin minun tietääkseni autenttisuutta kannattava kanta on nyt voitolla.

Kurbskilla oli nimittäin erikoiset perusteet ”petokselleen”, jollaisia ei näköjään kuulunut ajan muiden venäläisten ajatusmaailmaan. Hänen mielipiteensä mukaan Iivana oli tyranni, joka toimi vastoin Jumalan käskyjä eikä siis oikea hallitsija, jonka tehtävänä on noiden käskyjen noudattamisen valvonta ja toimeenpano.

Kurbskin perustelut ovat lähellä luonnonoikeutta ja myöhempää valistuksen järkeisoppia. Iivana sen sijaan uskoo jumalalliseen mandaattiinsa ja leimaa Kurbskin syntiseksi ja siis saatanan palvelijaksi.

Kurbskin käytös symbolisoi niitä puolalaisia ritari-ihanteita, joiden mukaan hallitsijan ja vasallin välillä oli kaksipuolinen sopimus. Mikäli toinen puoli rikkoi velvollisuutensa, oli toinenkin siitä vapaa.

Tällainen ajattelu oli kuitenkin tämän ajan Venäjälle vierasta ja tässä kirjassa Kurbski mainitaan vain mahdottomana esimerkkinä, jota kristityn ei sopinut seurata. Toki maanpetturille oli kuolemantuomio tarjolla myös lännessä, ellei hän ollut tarpeeksi mahtava.

On kiinnostavaa, miten armottomasti Tolstoi kuvaa Iivanan raakuutta ja epäluuloisuutta. Kyseessä oli sentään Venäjän tsaari, itsevaltias ja yksinvaltias, joka sai valtuutensa Jumalalta. Sama näkemys oli kirjan ilmestyessä periaatteessa yhä voimassa, eikä esimerkiksi Pietari Suuren arvostelemista katsottu yhteiskunnan huipulla hyvällä silmällä. Sitähän slavofiilit noihin aikoihin harrastivat.

Myös Suomen autonomian puolustajille itsevaltiaan pyhyys tarjosi keinoja: kannatti korostaa, että nuo oikeudet oli saatu itse Aleksanteri I:ltä (ja sittemmin vielä Aleksanteri II:lta). Niinpä puheet Suomen etuoikeuksien järjettömyydestä sisälsivät majesteettirikoksen.

Mutta Iivanaa siis sai kuin saikin inhota ja heittää vaikka symbolisesti kirjan kädestään hänen ilkitöistään lukiessa.

Miten tällaiseen kirjaan suhtauduttiin Stalinin aikana olisi pienen tutkimuksen arvoinen kysymys, on se ehkä tehtykin. Aleksei Nikolajevitšin Pietari I on kiintoisa siksi, että sen ensimmäinen osa kuvasi päähenkilöään varsin ronskisti ja hieman pilkallisestikin. Se oli myös ajankohdan virallisen historiankirjoituksen mukaista. Kakkososassa tuuli sen sijaan oli jo kääntynyt, aivan kuten historiankirjoituksen sävy koko Venäjällä.

Aleksanteri II:n aikana tällaisen kirjan, siis Iivana Julman soturin julkaiseminen onnistui. Nikolai I:n aikana se tuskin olisi onnistunut. Kirjaa luettiin hallitsijaparille parikin kertaa ja keisarinnan myötämielisyyden ansiosta se ilmestyi painosta vuonna 1862. Slavofiilit olivat siihen tyytymättömiä.

Kirjaa on pidetty yhtenä totalitaarisen tulevaisuuden ennustuksena ja ilmestyessään Suomessa vuonna 1943 se varmaankin koettiin taas ajankohtaisena: Venäjä nyt on Venäjä, eikä muuksi muutu… Vaikka onhan se muuttunut jatkuvasti. Jotakin toki tuntuisi aina säilyvän samanlaisena tai ainakin hieman samantapaisena, mutta älkäämme nyt olko pessimistejä. Eivät tyrannit ikuisesti elä.