Taaksepäin mennään

 

Suuri vuosisatamme

 

Otto Ville Kuusinen, Suomen historian merkittävin antisankari, julkaisi vuonna 1961 kokoelman kirjoitelmiaan otsikolla Suuri vuosisatamme.

Pitihän tuosta viime vuosisadasta tuleman maailmanhistorian käännekohta matkalla kohti ihmiskunnan korkeampaa elämisen muotoa, kommunismia. Juuri tuona vuonna aloitettiin kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelma ja sen luvattiin olevan pääpiirteissään valmis 20 vuoden kuluttua, siis vuonna 1980.

Kuusinen oli itse osallistunut tuon ohjelman laatimiseen, joskin aika epäluuloisena sen toteuttamisen mahdollisuudesta. Joka tapauksessa oli nyt ainakin jotakin, jota voitiin julistaa koko maailmalle ihmiskunnan uutena päämääränä.

Nietzsche oli ollut sitä mieltä, että Jumalan kuoltua ihmisen oli kehitettävä itselleen uusi, itseään korkeampi tavoite. Hän puhui yli-ihmisestä, kun taas kommunistit puhuivat yli-inhimillisestä yhteiskunnasta, joka tekisi myös uusia ihmisiä. Tuota yli-ihmisen tuloa kommunismissa oli myös aika konkreettisesti lupailtu heti Venäjän vallankumouksen jälkeen, Trotski oli vain yksi näiden visioiden esittäjistä.

Tuo pateettinen termi Suuri vuosisatamme, ei voi jälkikäteen olla herättämättä sekavia tunteita. Kyseessähän oli aikakausi, joka näki ihmiskunnan tähän saakka suurimmat joukkotuhot. Niiden oikeutusta varten tarkoitetut ideologiset valtiot ne olivat aikaan saaneet ja uuden, uljaan vapauden valtakunnan sijasta ne olivatkin tuottaneet niin traagisia kuin tragikoomisia romahduksia.

Neuvostoliitossa oli sen loppuakkoina jonkinlainen Don Quijote-kultti, joka jokseenkin varmasti oli tarkoitettu vastaamaan ajankohtaiseen tarpeeseen: jokainen täysipäinen ihminen ymmärsi jo, ettei mitään kommunistista yhteiskuntaa ollut tulossa.

 Niin kai Don Quijotekin ehkä puolittain ymmärsi ja hänen lukijansa varmasti ymmärsi, ettei mielevä hidalgo tosiasiassa taistellut jättiläisiä vastaan ihanan ylhäisöneidon puolesta. Joka tapauksessa ainakin hänen pyrkimyksensä olivat kaiken kannatuksen ja ihailun arvoisia.

Mutta uskollisten neuvostokansalaisten toiminta ei useinkaan ansainnut mitään ihailua, ainakaan, jos heillä oli edes kohtuullisesti intellektuaalisia kykyjä. Kaikki nuo tarinat proletariaatin ja Venäjän kunniakkaasta historiasta, Itä-Euroopan sankarillisesta vapauttamisesta, lännen imperialismilta suojautumisesta jaa niin edelleen, olivat roskaa.

Kylmällä järjellä ajatellen niin sanottu neuvostovalta -jossa neuvostoilla ei ollut mitään valtaa- oli vain kyynistä diktatuuria kaikkine totalitaarisen diktatuurin hirvityksineen, hallitsevan, kyvyttömän ja kasvottoman koneiston mielivaltaa, jota tuettiin valehtelulla, sensuurilla ja väkivallalla.

Niin, että sellainen suuri vuosisata.

Mutta mitä Kuusisen kirjaan tulee, siinä on eräänä perusideana vihan keskeinen, hyvälaatuinen merkitys luokkataistelussa ja sitähän koko yhteiskunnallinen ja kansainvälinen elämä oli. Vihaa oli hänen mielestään kahta laatua, toisaalta pahalaatuinen, fasistinen viha ja toisaalta hyvälaatuinen, kommunistinen viha.

Tämä oli ytimeltään täsmälleen samaa ideologiaa, jota meillä jo oli neljä vuosikymmentä harjoitettu ns. Vihan Veljien keskuudessa. Viha nähtiin, ellei nyt ihan arvona sinänsä, niin ainakin erittäin arvokkaana välineenä jalojen päämäärien saavuttamiseksi.

Moni varmaan jo ajatteli joskus vuoden 2000 paikkeilla, että nyt alkavaa vuosisataa voisi todella nimittää suureksi: irrationaaliset ideologiat olivat tuhoutuneet omiin myrkkyihinsä ja kansat saivat vapauden elää omaa elämäänsä kenenkään sitä estämättä.

Kuinka voitaisiin edes kuvitella, että irrationaalisten kvasiuskontojen hävittyä maailmassa olisikin yllättäen runsaasti tilaa totalitaariselle vihan lietsonnalle ja peräti maailmanpalolla uhkaamiselle? Miksi? Minkä asian vuoksi?

Nyt taitaa olla jo aika tarkistaa näitäkin näkemyksiä. Minusta käänne oli varsin selvä jo vuonna 2014 ja tämän vuoden alussa tilanne näytti tältä:

torstai 20. tammikuuta 2022

Pannanko paukkumaan?

 

Suvereenisuuden ongelmat ja kansainväliset suhteet

 

”Stalin bluffaa” uskoi Eljas Erkko, kun Moskovassa syksyllä vuonna 1939 käytiin neuvotteluja. Sama näkemys oli itse asiassa myös Paasikivellä ja Tannerilla. Eihän Venäjällä nyt niin suuria etuja ollut puntarissa, että se niiden takia olisi uhrannut maineensa kansainvälisissä suhteissa ja ruvennut vastoin hyökkäämättömyyssopimusta hyökkäämään. Kovastihan sieltä oli vielä vakuuteltu, ettei haluta tuumaakaan vierasta maata.

Myöhemmin on sitten yhä uudelleen ihmetelty, miksei neuvotteluissa voitu mennä suurempiin myönnytyksiin. Jälkeenpäin ajatellen uhkaukset olivat hyvinkin selviä. Jotkut ovat olleet löytävinään Stalinin käytöksestä jopa ultimaatumin piirteitä.

Mutta eihän sitä ultimaatumia ollut. Mikäli Suomelle olisi pantu ikään kuin pistooli ohimolle ja sanottu, että nyt sitten annat vapaaehtoisesti niitä alueita tai… olisivat niin hallitus kuin kansa valinneet alueluovutusten tien. Eduskuntaan vietynä ja selvällä uhkauksella höystettynä Stalinin esitys olisi voittanut. Tästä tuskin voi vallita mitään epätietoisuutta.

Mutta tuollainen ultimaatumi olisi ollut pelkkää roistopolitiikkaa, minkä jokainen olisi myös ymmärtänyt. Neuvostoliitto, joka pari vuotta aiemmin oli muuttunut luonteeltaan sosialistiseksi valtioksi ei yksinkertaisesti voinut menetellä niin tökerösti. Niinpä kehitettiin fantastinen tarina Suomen vallankumouksesta ja suuresta aluelahjoituksesta. Aluksi siihen uskoi monikin, siis muualla kuin Suomessa.

Edes Stalin ei ainakaan tuolloin voinut noudattaa avoimesti rosvomaista politiikkaa. Tänäkin päivänä hänen politiikkansa nauttii merkittävää suosiota sekä kansakunnan tyhmimmän osan että siihen liittyvän kvasi-intelligentsijan keskuudessa.

Eihän noita alueita vaadittu sen takia, että olisi voitu ryöstää asukkaat kuin Meksikon pikajunassa ikään, pelissä oli mukana suuren asian etu: kommunismin asia ja sitä mukaa edistyksen voittokulku ja kansan työtätekevien joukkojen onni koko maailmassa ja historiassa hamaan maailman tappiin saakka.

Mitä olisivatkaan valtiot, elleivät suuret, moraaliset periaatteet ohjaisi niiden käyttäytymistä: suuria rosvojoukkoja, magna latrocinia, kuten Tuomas Akvinolainen jo asian kiteytti.

Neuvostoliiton tapauksessa tuo moraalinen prinsiippi, joka oikeutti itse asiassa kaikki mahdolliset rikokset, koska sen merkitys oli mittaamattoman suuri, ei ns. tieteelliseen sosialismiin uskoville ollut mikään periaatteellinen ongelma. Eikö loppujen lopuksi jopa ydinaseen käyttö taantumuksen voimia vastaan olisi ollut moraalisesti hyväksyttävää? Ainakin Mao Tsetung uskalsi tämän sanoa.

Entäpä, mikäli valtiolta puuttuu sellainen ainutlaatuinen historiallinen rooli, joka antaa sille kaikista muista valtioista poikkeavat oikeudet? Mitäpä, jos ydinaseita käyttäisi ja niillä uhkaisikin aivan tavallinen valtio, joka ei voisi perustella toimintaansa historiallisella roolillaan ihmiskunnan onnellistuttajana?

Tuomas Akvinolaista mukaillen kyseessä olisi vain ja ainoastaan suuri rosvo, joka toimisi rikollisesti.

Aseita, joiden käyttäminen kaikissa tapauksissa veisi lukemattomien täysin syyttömien ihmisten hengen ja terveyden, voidaan pitää jo sinänsä moraalittomina ja rikollisina. Suomessa on kansalaiselta kielletty katkaistun haulikon hallussa pitäminen: sitä ei voi käyttää mihinkään lailliseen toimintaan. Samahan koskee mitä suurimmassa määrin ydinaseita.

Kun ydinaseiden olemassaolo nyt on joka tapauksessa tosiasia, näyttää siltä, ettei niiden kollektiivinen hävittäminenkään ole mahdollista ja niitä täytyy sietää huolimatta siitä, ettei niitä voi missään tilanteessa hyväksyttävästi käyttää.

Jokaisessa tapauksessa niillä uhkaamista on siis syytä pitää rikollisena tekona ja rinnastaa ns. laittomaan uhkaukseen korkeassa potenssissa. Tällaisesta toiminnasta kansainvälisen oikeuden olisi itse asiassa rangaistava syyllisiä. Selitykset siitä, ettei se käytännössä onnistu, eivät kumoa sitä seikkaa, että oikeudenmukaisuus vaatisi sitä.

On erikoista huomata, että kun valtio käyttäytyy kyllin öykkärimäisesti ja onnistuu herättämään ulkovaltojen reaktion, sen kannatus kotimaassa vain lisääntyy.  Mihail Bakunin esitti jossakin kirjoituksessaan kuvitellun keskustelu, jossa erilaisten valtakuntien kansalaiset -tai alamaiset- ylpeilivät omasta hallitsijastaan.

 Joku kerskaili sillä, että hänen kuninkaansa salli kansalaisilleen ennennäkemättömän vapauden, toinen ylpeili sillä varallisuudella, jonka hänen hallitsijansa oli koko kansalle hankkinut, mutta kolmas -joka taisi olla preussilaista kuvaava hahmo- ylpeili sillä, että hänen hallitsijansa kykeni orjuuttamaan ja tappamaan kaikki ihmiset kaikkialla, niin omat kuin vieraat…

Sieluni silmillä voin nähdäkin tuon nuorekkaan, innosta hehkuvan hahmon, joka pukeutuu köyhästi ja näyttää huonosti syöneeltä, mutta korottaa spontaanisti äänensä kuvatessaan maansa mahtia… Siinäpä sitten toiset kuuntelevat ja vaikenevat ihmeissään.

Ikävä kyllä, kansan nostattaminen rikollisen sortopolitiikan taakse on yleensä aivan helppo homma, tarvitsee vain provosoida naapurit sekaantumaan asiaan ja vastustamaan sitä julkisesti. Silloin loukattu isänmaallisuus nousee takajaloilleen ja vaatii hyvitystä. Eihän suvereenille valtiolle voi noin vain tulla sanelemaan ehtoja tai moitteita. Vilua ja nälkää voi kyllä kestää, mutta loukkauksia…

Aleksandr Herzen väittää, että Puolan kapinan aikaan 1860-luvun alussa mieliala Venäjällä oli sovinnollinen ja omatuntokin taisi kolkutella isovenäläistä imperialistia. Kaikki oli jo menossa hyvään suuntaan, mutta silloin eurooppalaiset vallat, Ranska etunenässä, alkoivat esittää asiassa omia näkemyksiään ja jopa uhkailla interventiolla.

Silloin pääsi helvetti valloilleen ja alkoi sovinistinen pedonulvonta, joka vaati Venäjää tekemään oman päänsä mukaan. Hirttäjä-Muravjovit ja Bergit (Puolan käskynhaltija, entinen Suomen kenraalikuvernööri) päästettiin valloilleen ja vaadittiin tekemään selvää jälkeä.

Herzenin kuvaus on kieltämättä lähinnä kaunokirjallinen, mutta olihan hän ainakin aikalaistodistaja. Venäläisen yhteiskunnan herkkyys ulkomailta tulevaan arvosteluun nähden oli jo sinänsä tosiasia, joka oli nähty esimerkiksi vuosien 1830-1831 Puolan kapinan aikana, jolloin itse Puškin oli sepittänyt runonsa Venäjän parjaajille. Siinä hän paheksui Europan sekaantumista ”slaavien perheasioihin”.

Itä on herkkä asia, vostok -delo tonkoje, sanovat venäläiset tarkoittaen ”omaa” itäänsä- Keski-Aasiaa ja Kaukasusta. Samaa voisi kyllä sanoa myös läntiselle Euroopalle ja Amerikalle asioinnista Venäjän ja sen imperiumin osien kanssa.

Nykyisen kriisin suhteen täytyy vain hämmästellä sitä, millä helppoudella se on päästetty eskaloitumaan aina ydinaseiden heristelyyn saakka. Asiaan on lännessäkin suhteuduttu kuin johonkin aivan tavanomaiseen poliittiseen ongelmaan.

Näyttää aivan siltä, kuin Venäjällä oltaisiin huumaantuneita siitä ajatuksesta, että heidän hallussaan on mahdollisuus tappaa ennennäkemätön määrä ihmisiä ja tuhota materiaalista hyvää kenenkään sitä voimatta estää. Sitä voi verrata humalaan ja siitä seuraava krapula voi olla ennenkuulumattoman paha.

Tuollaiselle pohjalle tuskin on mahdollista luoda sitä onnellista ja tasa-arvoista kansainyhteisöä, jota myös Putinin aikoinaan suuresti hehkuttama Euraasian liitto tarkoittaa. Päin vastoin, rosvomainen käytös karkottaa kaikki säädylliset ihmiset ja normaalit valtiot luotaan. Tämähän on jo nähty.

Oudoimpiin ilmiöihin nykyisessä tilanteessa kuuluu, että venäläiset sitkeästi kannattavat Putinin politiikkaa noin 65 prosentin tasolla. Luulenpa, että tähän liittyy paljon sitä irrationaalista masokismia, jota Bakunin aikoinaan luuli havaitsevansa preussilaisissa.

 Älymystön lunatic fringe luulee näkevänsä Venäjän historiallisena kutsumuksena imperialismin, joka toteuttaa joitakin ortodoksisen kristillisyyden periaatteita, vastakohtana lännen yhä hullummaksi käyvälle kulttuurille, joka jauhaa itseään hengiltä.

Valitettavasti vain Venäjän uskottavuus minkäänlaisten kunnioitettavien periaatteiden edustajana kansainvälisellä tai valtiollisella tasolla ei ole hääppönen. Euraasialainen ideologia on vain hatara savuverho, jota kukaan täysin normaalijärkinen ihminen tuskin ottaa tosissaan.

Ja kuten muuan valistusajattelija aikoinaan päätteli: edes Jumala ei voi olla vapaa siveyslaista. Niin eivät myöskään voi olla valtiot, olivatpa ne miten suvereeneja tahansa.

Ja kun niiden toimille ei ole tuota korkeampaa moraalista oikeutusta, jäävä jäljelle vain rosvojoukot, latrocinia…