Causa finita

 

Viimeinen roomalainen

 

Edwin Linkomies, Keisari Augustus ja Rooman perintö. Otava 1946, 255 s.

 

Edwin Linkomiehen hahmossa kuuluu olleen jotakin vaikuttavan roomalaista. Hän uhosi jotakin muinaisesta patriisista tai peräti keisarista muistuttavaa henkeä, mikä nosti hänet monen käsityksissä selvästi tavallisen ihmisen yläpuolelle.

Yliopistomiehenä hän herätti opiskelijoissa kauhunsekaista kunnioitusta ja ymmärtääkseni myös poliitikkokollegoiden suhtautuminen oli kunnioittavaa. Kaiketi hänellä tosiaan oli niitä roomalaisia hyveitä, joita hän arvosti: velvollisuus kävi kaiken edellä.

Vaikka -vai pitäisikö sanoa koska- Linkomies oli konservatiivi, häntä tuskin voi syyttää siitä ihmishalveksunnasta, joka tuohon aikaan oli kaikissa radikaaleissa piireissä muodikasta. Venäläisten sotavankien kohtuuttoman suuri kuolleisuus Suomessa oli asia, jonka juuri hän nosti myös vasemmistopoliitikkojen tietoisuuteen -ainakin omien muistelmiensa mukaan.

Kun Linkomies valittiin pääministeriksi hänen tärkeimmäksi tehtäväkseen tuli alusta pitäen rauhan aikaansaaminen Neuvostoliiton kanssa, mikä oli noissa oloissa mahdotonta, mutta lopulta onnistui.

Rauhanteon lykkääntyminen pantiin ns. sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä pääministerin kontolle ja hän joutui muutaman muun kansallisen johtaja kanssa Katajanokan vankilaan, jossa oli oivallinen tilaisuus kirjoittaa kaikessa rauhassa. Sekä Linkomies että Tanner saivatkin siellä aikaan mainion kirjallisen tuotannon. Parhaassa iässään olleet miehet kirjoittivat nyt muistelmiaan ja paljon muutakin, hieno juttu!

Linkomiehen Augustus-kirjaa kehui aikoinaan historianopettajamme 1960-luvun alkuvuosina, ja minäkin innostuin lukemaan sen jo silloin. Se sopi mainiosti maamme klassisimia ihannoivaan ilmapiiriin. Latina oli meillä vielä tuolloin yleinen oppiaine kouluissa, vaikka sitä vastaan oli koko Euroopassa saarnattu jo satakunta vuotta.

Meillä, eräänlaisena länsimaisen kulttuurin poikapuolena, oli kuitenkin aivan ilmeisesti erityistä syytä omaksua kulttuurimme perusteet edes niiden latinalaisessa muodossa, kun oma kielemmekin kuului aivan toiseen perheeseen kuin muiden eurooppalaisten kansojen.

Ei ole mikään sattuma, että juuri Suomessa eikä missään muualla luettiin radiossa vuosikymmenien ajan uutisia latinaksi. Nyt taitaa latinan harrastus olla viimeinkin hiipumassa. Luultavasti viimeiset kaksi pitkän latinan kirjoittajaa osallistuivat nyt ylioppilaskirjoituksiin. Vaikka tuskinpa meidän kannattaa liikaa tuijottaa siihen, miten paljon jotakin kieltä luetaan ns. pitkänä kielenä. Eihän se vielä mitään erityistä taitoa takaa.

Itse luin lyhyen latinan, mikä saattoi olla aika ihanteellinen oppimäärä. Sen ansiosta vältyttiin uppoutumasta niihin ylen määrin konstikkaisiin lauserakenteisiin, joita eräät antiikin auktorit harrastivat ja joihin syvällisempiä opintoja harrastavat joutuivat perehtymään.

Latinan merkitys romaanisten kielten ja englannin kehittymiselle ja ns. sivistyssanojen synnylle selvisi kyllä lyhyenkin oppimäärän suorittajalle, mikäli nyt yleensä osasi lukemaansa hyödyntää. Latina tuntui ja tuntuu kyllä yhäkin itse asiassa erittäin hyödylliseltä, sanosinko, käytännön aineelta.

Linkomies kirjoittaa tämän teoksensa alkusanoissa, että olosuhteiden pakosta hänen kirjoitelmansa jäävät nyt hieman luonnosmaisiksi. Asia on ymmärrettävä. Toisaalta sellin kalterit saattoivat vaikuttaa rauhoittavasti ja hedelmöittävästi ajattelun perspektiiveihin.

Kirjassa ei olek edes kirjallisuusluetteloa, vaikka eräät luvut sisältävät runsaasti viittauksia alan tutkimukseen. Keisari Augustusta koskeva luku sen sijaan on vailla niitäkin ja keskittyy lähinnä Octavianus-Augustuksen psykologian pohdintaan. Sen ohella hahmotellaan hänen maailmanhistoriallista merkitystään ja roomalaisen perinnön yleistä antia maailman sivistykselle.

Linkomies korostaa roomalaisuuden ansioita ja polemisoi niitä vastaan, jotka selittivät roomalaisten olleen pelkkiä kreikkalaisten jäljittelijöitä. Augustuksen suurtyö oli Rooman valtakunnan läntisen osan herruuden vakiinnuttaminen. Juuri siinä on koko länsimaisuuden alku, monessa mielessä. Vaihtoehtonahan olisi ollut idän ja Aleksandrian ylivalta ja kreikkalaisuus.

Nykyaikainen historioitsija taitaa Rooman valtakunnassa nähdä ennen muuta sen väkivaltaisuuden ja riiston, jota tuo valtio häikäilemättömästi toteutti sekä toisiin kansoihin, että paljolti myös omiin alamaisiinsa nähden.

Linkomies sen sijaan nostaa keskeiseksi Pax Romanan, joka toi järjestyksen ja lopetti kansojen keskinäisen raatelun. Roomalla oli omat ansionsa ja ne olivat suuret, vaikka se ei kreikkalaisten kanssa kyennytkään kilpailemaan taiteissa ja filosofiassa, kuten jo Vergilius tunnusti: sen sijaan sen taito/taide liittyi hallitsemiseen.

Ja tietenkin tuo hallitseminen oli myös edellytys antiikin perinnön leviämiselle koko Eurooppaan ja sitä tietä koko maailmaan. Linkomies ei erityisesti korosta sitä, että kaikki ihmiskunnan merkittävimmät saavutukset olisivat länsimaisia, mutta tuohon aikaanhan se oli itsestäänselvyys, joka nyttemmin on monen mielessä hämärtynyt, kun plebeijinen katse on päässyt vallitsevaksi.

Itse asiassa nykyinen läntinen intellektuaalinen muoti kiteytyy siinä katseessa, jonka vähemmistön edustaja luo kadun pinnan tasolta syyttäessään järjestyksen valvojia siitä, ettei pysty hengittämään. Syytös saattoi olla tuossa konkreettisessa tapauksessa ihan perusteltu, vaikka ei kelpaakaan argumentiksi sen heikosti perustellun näkemyksen puolesta, että kyseisen maan järjestysvalta syyllistyisi erityisesti tietyn roturyhmän vainoamiseen. Mutta en puhu nyt siitä.

Yleisenä ns. matalan katseen tarkkailupisteenä kadun pinnan taso joka tapauksessa antaa hyvin rajoitetun näköalan maailmaan ja kulttuuriin. Siinä ei ole historiaa, älyä eikä henkevyyttä, vain animaalinen läähätys. Se on tärkeä asia ja ymmärrettävä, mutta kulttuurisena ilmiönä epäkiinnostava ja marginaalinen.

Rajoitettuhan se näköala toki oli myös niillä roomalaisen yhteiskunnan luokilla, jotka hyötyivät keisarien luomasta maailmanvallasta. Jälkimmäisessä tapauksessa ainakin onnistuttiin luomaan jälkipolvienkin kannalta ratkaisevan tärkeä perintö. Spartacus ja hänen seuraajansa teloitettiin barbaarisella tavalla, mutta heistä jäi historiaan vain alaviite.

Linkomiehen sympatiat ovat ilmeisesti ns. roomalaisten hyveiden puolella. Niissä korostettiin velvollisuuden ja yksinkertaisen elämäntavan merkitystä. Rikkauksien ja nautintojen tavoittelu oli tietysti myös roomalaisten kiusauksena, mutta sen vastapainoksi nostettiin vanhat maalaiselämästä lähteneet ihanteet. Eihän niitä enää saatu kukoistamaan.

Rooma rappeutui tuhat vuotta, on joskus sanottu ja saattaa olla, että sen perillinen, länsimainen kulttuurimme pystyy myös samaan.

Kuitenkin erityisesti se Länsi-Rooma, jonka kukoistus perustui Augustuksen toiminnalle, jäi lyhytikäisemmäksi. Nykyään tuskin enää löytää valistunutta arviota, joka suhtautuisi tuohon roomalaisuuteen yhtä sympaattisesti kuin aikoinaan Linkomies, jonka oma ura on kuin Liviuksen Rooman historian sivuilta repäisty.

Tässä mahtanee vaikuttaa jonkinlainen Spartacuksen kosto. Ylensyöneet sukupolvet ja kansakunnat eivät kykene käsittämään, että heidän pitäisi kiittää jotakuta osastaan ja että heillä olisi sen vastapainoksi velvollisuuksia.

Sen sijaan etsitään historiasta syypäitä sille, että länsimainen kulttuuri kerran levisi kaikkialle ja nosti valloittamansa kansat uudelle sivistyksen ja hyvinvoinnin tasolle.

Nuo asiat nimittäin taisivat olla liian hyviä, jotta ihmiskunta olisi ne ansainnut ja kyennyt niitä asianmukaisesti käyttämään. Koko antiikkinen käsitys hyveen arvosta on nyttemmin jo kadonnut. Ilman kohtuullisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkimistä kaikki se hyvä, mitä länsimainen kulttuuri ja siis osittain myös Rooman perintö on tuottanut, tuhoaa väärin käytettynä kaiken.