Rauhanturvaamisen suurvalta

 

Rauhanomainen Venäjä

 

Ammoisella 1980-luvulla, kun venäläisiä Suomessa oli vain muutamia, ilmestyi maassamme sentään pieni, monistettu venäjänkielinen lehti, Russki listok v Finljandii. Sen päätoimittajana oli kelpo slavofiili nimeltään Orenti Diederichs.

Jonkin verran hämmästyin lukiessani lehdestä, ettei Venäjä koskaan ollut käyttäytynyt väkivaltaisesti naapureitaan kohtaan eikä koskaan edes toimeenpannut niissä sotilaallista miehitystä (okkupatsija).

Ymmärsin toki, että kyseessä oli filosofinen suoritus. Kuten juristit tekevät tarvittaessa monimutkaisista asioista yksinkertaisia ja päinvastoin, pystyvät asiansa osaavat filosofit kääntämään asiat päälaelleen yhdellä kynänvedolla.

Siitähän oli runsaasti esimerkkejä tuon ajan orwellilaisessa kielenkäytössä: sota oli rauhaa, orjuus oli vapautta ja niin edelleen. Mutta ajanmukainen jargongi perustui oletukseen, että Neuvostoliitossa on aivan uusi ja täysin erilainen yhteiskuntajärjestelmä ja että sen politiikka maailmassa on ymmärrettävä tältä pohjalta.

Ennen, 1800-luvulla oli kuitenkin toisin. Eihän Neuvostoliittokaan kehdannut ihan avoimesti väittää, että tsaarin ajan politiikka olisi ollut olemukseltaan ihan samaa kuin tämä nykyinen rauhanpolitiikka. Mutta juuri näin, siis Venäjän rauhanomaista olemusta aksioomana pitäen olivat slavofiilit ajatelleet jo 1840-luvulta lähtien, kun heidän toimintansa varsinaisesti alkoi.

Sen jälkeen kun Pjotr Tšaadajev oli julkaissut kuuluisan filosofisen kirjeensä, jossa hän teki jyrkän eron Venäjän ja lännen kulttuurien välille ja väitti, ettei Venäjä ollut saanut kulttuurissa aikaan mitään, vaan ainoastaan huonosti matkinut länttä, nousivat isänmaanystävät niin sanoakseni takajaloilleen.

Asiahan oli päinvastoin niin, selitettiin, että Pietari Suuri oli raiskannut koko Venäjän ylivertaisen kulttuurin yrittäessään länsimaistaa sitä. Pietarin kaupunkikin oli vieras, eurooppalainen elementti Venäjän ruumiissa. Venäjä oli venäläistettävä uudelleen!

Tämän arveltiin olevan mahdollista siksi, että aito venäläisyys oli yhä säilynyt kyläyhteisössä (mir), jonne saksalaisen byrokraatin käsi ei koskaan ulottunut. Kylissä oli Venäjän voima ja näennäisesti köyhä ja kurja musikka oli se henkinen voima, joka lähti suoraan Venäjän sielusta ja jota eurooppalaisuus ei ollut pilannut.

Ohimennen kannattanee todeta, että myös slavofiilinen filosofia oli perusidealtaan saksalaista. Se oli Schellingin, Fichten ja Herderin tapaan kansallishenkeä etsivää ja kansan omaleimaisen persoonallisuuden olettavaa ajattelua. Hegel, joka korosti valtiota, tuli hieman myöhemmin mukaan kuvaan.

Slavofiilisen historiakäsityksen isä oli Sergei Homjakov, jonka melko sekava ja keskeneräinen teos oli joka tapauksessa vaikuttava voima venäläisyyden ytimien tutkimuksessa ja sen ja Euroopan erojen esiin nostamisessa. Myös Aksakovin ja Kirejevskin veljekset kuuluivat tähän slavofiilien sukupolveen. Hieman heille naurettiin, mutta aate ei siitä kukistunut.

Homjakovin mukaan Eurooppa edusti niin sanottua kushilaista eli egyptiläistä prinsiippiä, jolle ovat ominaisia mekaanisuus ja pakko ja sen mukaisesti asioiden hoitaminen väkivallan avulla. Tämä prinsiippi olennoitui muun muassa katolisessa uskonnossa.

 Venäjä taas kuului iranilaisen prinsiipin piiriin ja sille olivat ominaisia vapaus ja väkivallattomuus. Ortodoksinen uskonto tietenkin edusti sitä ja Venäjän historia oli todiste sen kuulumisesta tähän kokonaisuuteen: Venäjällähän ei ollut koskaan kehittynyt ritarilaitosta, jonka perusideana oli juuri väkivalta.

Venäjällä ei myöskään asioita ratkaistu enemmistöpäätöksillä, mikä olisi merkinnyt julkituotua tai piilevää turvautumista väkivaltaan. Sen sijaan oli käytössä konsensuksen, sobornostin periaate. Ihmiset nöyrtyivät totuuden edessä, eivätkä yrittäneet sen sijaan ajaa omaa etuaan kokoamalla enemmistön taakseen ja tekemällä lehmänkauppoja.

Aikoinaan, neuvostokaudella tämä oli kuin kuvaus politbyroon kokouksesta. Julkisuuteen annettujen tietojen mukaan siellä ei äänestetty, vaan hyväksyttiin totuus aina yksimielisesti. Kieltämättä tuo totuuden ja oikeuden löytämisen metodia voitiin pitää ongelmallisena.

Joka tapauksessa oli suorasataan aksiomaattista, että sellainen aatelistasavalta kuin Puola, oli läpeensä länsimaisen hengen saastuttama. Siellähän ns. konfederaatioiden perustaminen ja väkivallalla uhkaaminen oli valtiopäivillä normaalina pidetty tapa ratkaista asioita.

Niinpä naapurit jakoivatkin koko Puolan keskenään. Tämä maailmanhistoriallinen rikos ei jostakin syystä herättänyt slavofiilien moraalista kauhistusta, sen sijaan he nimittelivät Puolaa slaavilaisten kansojen Juudakseksi, joka oli myynyt sielunsa lännelle (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=puolan+valtiop%C3%A4iv%C3%A4t ).

Venäjän historia, toisin kuin Puolan, oli siis väkivallaton. Asia näkyi jo siitä, ettei koko valtiota, väkivallan välinettä, ollut syntynyt venäläisessä yhteisössä: sehän tuotiin sinne lännestä kutsumalla varjagit hallitsemaan. Hallinto oli toki tarpeen ihmisten syntien tähden.

Turmeltumaton venäläinen talonpoika oli itse asiassa aikakauden ainoa todella kristillinen ihminen. Slavofiilit väittivät, ettei hän ollut edes kiinnostunut aineellisesta hyvästä eikä kunnioittanut maallisia arvoja, vaan hengen hedelmiä: Venäjällä arvostettiin enemmän pyhän hullun ryysyjä kuin hovimiehen brokadia.

Näitä lähes kahdensadan vuoden takaisia spekulaatioita voi halutessaan pitää nykypäivän kannalta yhdentekevinä, mutta en usko, että ne olisivat jääneet vailla vaikutusta.

Slavofiiliset ideat ovat välittyneet kautta sukupolvien eteenpäin ja jopa neuvostoaika kummallista kyllä, vahvisti niitä omalla tavallaan. Itse muistan netissä melko äskettäin erään venäläisen patriootin selittäneen, ettei länsimainen ihminen kykene ymmärtämään, miksi matemaatikko Perelman kieltäytyi miljoonan dollarin palkkiosta, jonka olisi saanut ratkaistuaan erään alansa ogelman.

Tässä siis väitettiin, ettei syynä ollut Perelmanin autismi, vaan hänen venäläisyytensä. Tätä kuitenkin sopii epäillä jo sillä perusteella, että Venäjällä on kuin onkin huomattava määrä ihmisiä, joita ei lainkaan kiinnosta kieltäytyä ottamasta vastaan miljoonia ja jopa miljardeja.

Voidaan myös todeta, että itse patriarkka Kirill väitti hiljattain aito slavofiiliseen tapaan, ettei Venäjä ole koskaan kenenkään kimppuun hyökännyt. Tällaiseen väitteeseen uskominen epäilemättä edellyttää jo alan ammattimiehen taitoja tai sitten täydellistä tietämättömyyttä historiasta.

Eikö Venäjä siis olekaan hyökännyt esimerkiksi Ukrainaan? Jos ensin todistelemme itsellemme, ettei koko Ukrainaa ole eikä voikaan olla edes olemassa, pääsemme jo lähelle kaivattua päämäärää. Jos sen lisäksi ajattelemme, etteivät ukrainalaiset, jotka itse asiassa ovat venäläisiä, voi mitenkään taistella venäläisiä vastaan, saamme jo otettua seuraavan askeleen.

Kun Venäjän erikoisoperaatiota kuitenkin koko ajan aseellisesti vastustetaan ja häpeämättömästi sabotoidaan, on tehtävä se johtopäätös, että näin ei tee mikään kansa tai valtio, vaan fasistit, jotka edustavat rikollista ideologiaa.

Venäjän musiikilliseksi symboliksi on jossakin äänestyksessä tarjottu Suuren isänmaallisen sodan aikaista hymniä ”pyhä sota” (ks. https://www.youtube.com/watch?v=LD9ODRqI9xQ ).

Siinä esitetään puhtaimmillaan se näkemys, että Venäjä on kokonaan ja jäännöksettömästi hyvän puolella, kun taas vihollinen -fasistit- edustaa vain pahuutta ja pimeyttä.

Orwell ei liioitellut piirtäessään kuvansa totalitaarisesta yhteiskunnasta. Kommunismin vallitessa sitä yritettiin toden teolla rakentaa, mutta kova todellisuus tuli väliin. Hengen maailmassa asia on toisin. Siellä Venäjä edustaa yhä ikuisesti vapautta ja rauhaa, muut taas aggressiota, väkivaltaa, pimeyttä…