Mennään eikä meinata

 

Maailmansodan ajalta

 

Ilmari Kianto, Vielä niitä honkia humisee… Kokoelma muistelmia, mietelmiä, kokkajuttuja korvesta. Pohjolan kustannus-osakeyhtiö 1918, 237 s.

 

Tämän kokoelman pätkät ovat enimmäkseen syntyneet ensimmäisen maailmansodan aikana ja juuri se tekee niistä ainakin jonkin verran mielenkiintoisia.

Sen jälkeen, kun Venäjä irtautui maailmansodasta ja Suomi Venäjästä, seurasi meillä vielä vuoden 1918 kapina ja oma sota, joka vielä lykkäsi julkaisemista, kuten alkusanoissa kerrotaan. Näyttää kuitenkin siltä, ettei kirjoittaja ainakaan olennaisesti muuttanut tekstejään tilanteessa, jossa kaikki pian nähtiin aivan uudessa valossa.

Tarkoitan sitä, että Kianto eräässä jutussaan selostaa sitä, miten hänen kotikulmiltaan koottiin Venäjän tueksi maailmansotaan vapaaehtoislegioona, johon kuuluivat kaikki seudun originellit. Sotaan lähdettiin sitten paikallisen höyryveneyrittäjän, Harakka-Antin laatimalla lentolaitteella, jonka runkona oli vene ja jota ohjattiin melalla. Airojakin jouduttiin käyttämään.

Itse sodankäynti tällä vehkeellä vihollisen zeppeliinejä vastaan ei ole kovin kiinnostavasti kuvattu, sen verran överiksi se menee, mutta kiinnostavaa on, että saksalaisia vastaan taistellaan ja Pietarissa liitytään Venäjän armeijaan, josta saadaan sotakamppeet päälle ja komeat arvot jokaiselle.

Kiantohan nuorna miesnä aloittelikin upseerinuraa ns. vanhassa väessä ja kirjoitti sitten siitä elämänvaiheestaan hauskat muistelmat nimeltään ”Väärällä uralla”. Itse asiassa hän sai armeijasta potkut erehdyttyään kirjoittamaan Krasnoje Selon leiriltä kuvauksen, jossa mainitaan ”ryssän ilkiä haju”. Asia tuli heti esille valppaassa Venäjän lehdistössä.

Tuo haju oli peräisin venäläisestä saapastervasta (djogot -tökötti), joka mainitaan myös tässä kirjassa. En ole varma, miten laajasti sillä voidaan selittää tuo mainittu erikoislaatuinen tuoksu, joka vielä neuvostoaikana oli selvästi jokaisen tunnistettavissa.

Joka tapauksessa suomussalmelainen legioona lähti tuossa vaiheessa puolustamaan imperiumia uskossa ja totuudessa, kuten sanottiin, mistään jääkäriliikkeestä ei ollut tietoakaan. Todellisuudessakin Venäjän armeijaan meni useita satoja suomalaisia vapaaehtoisia, joita nimitettiin myös ”Mannerheimin jääkäreiksi”. Tuo vapaaherrahan palveli siellä itse ja arveli, että emämaan suosio olisi hankittavissa laajemmalla lojaalisuuden osoituksella.

Vapaussodan jälkeen, johon Kianto oli suurella innolla osallistunut ja hankkinut tiettyä herostraattista kuuluisuuttakin, olisi luullut, että tuosta venäläismielisestä vaiheesta olisi vaiettu, mutta kaiketi jokainen vielä muisti asiat niin hyvin, ettei kannattanut vaivautua niitä kätkemään.

Harakka-Antin lentolaitteella käydään toisessa jutussa Amerikassa saakka. Matkaan menee useita päiviä, kun se tehdään Pietarin ja Lontoon kautta, vaikka nopeudet nousevat huimiin lukemiin: 130 ja jopa 300 kilometriä tunnissa! Vaikea on moisia lukuja käsittää, mutta tunnettuahan oli, että ne olivat lentokoneelle mahdollisia.

Maan päällä taas, vedet mukaan lukien, ovat muutaman kymmenen kilometrin tuntinopeudet kovia. Venäläinen, öljyä polttava höyryturbiini antoi Novik luokan hävittäjille peräti 36 solmun eli lähes 70 km/t tuntinopeuden, mutta siitä ei Kianto liene kuullutkaan, ehkä se oli sotasalaisuus.

Myös nopeimmat junat pystyivät 1900-luvun alussa jo peräti 200 km/t nopeuteen, mutta eri syistä nopeudet olivat meillä yleensä vain muutaman kymmenen kilometriä tunnissa. Mihinpä se niin kova kiire olisi ollut?

Muistan vielä hyvin, miten joskus köröteltiin Pieksämäeltä Kallislahteen kovalla helteellä, paikallisjunan nopeuden ollessa varmaankin siellä 30 km/t vaiheilla. En ole tarkistanut. Pysäkkejä oli paljon ja otti aikansa, ennen kuin puhkuva ja puhiseva veturi aina taa pääsi pysähdyksen jälkeen vauhtiin ja äänteli kiihtyvään tahtiin rimpsua hou-sut put-too, hou-sut puttoo…

Melkoinen tekniikan ihme Suomussalmella olikin sitten Ikin veljen automobiili, joka tulla pöllähti kylään Oulusta saakka. Sieltä oli ensin soitettu ja käsketty lämmittämään sauna…

No, vierailta jäi sinä iltana kylpemättä, kun sattui tiellä kaikenlaisia viivästyksiä, niin soudettavan proomun kanssa kuin unisen kuskin kanssa, joka päästeli kerran hyrysysyn vitelikkoon.

Mutta mahtavaa oli tuo meno armon vuonna 1914, kun päästiin kunnon valtatielle ja laskettiin kellon kanssa nopeuksia: kokonainen kilometri 60 sekunnissa eli yhdessä minuutissa! Se tekee siis 60 kilometriä tunnissa! Eivätpä siinä etäisyydet enää tuntuneet missään. Ellei lehmiä ja mullikoita olisi pitänyt alituiseen väistellä, olisi tämä merkinnyt jo sitä, etteivät syrjäseudut enää niinkään syrjäisiä olleet.

Kianto ymmärsi heti asian valtavan merkityksen kuljettuaan aiemmin samoja reittejä hevosella, pyörällä ja porokyydillä. Kievaritalotkin vilahtelivat ohi, ennen kuin kerkesi huomatakaan. Eipä ollut tarvetta mennä edes satojen kilometrien (enää ei virstoista puhuttu) matkoillakaan välillä yöpymään, jos vain tiet olivat kunnossa.

Toki kuudenkymmenen kilometrin tuntinopeudella ajettaessa tuuli vonkuin hurjasti korvissa ja auto välillä pompahteli ja hyppi. Matkustajat olivat menneet hiljaisiksi. Kianto kuitenkin näyttää riemuinneen hurjasta menosta ja hinkui jo seuraavaksi lentokoneen kyytiin.

Ja niinhän siinä kävi, että jo niin pian kuin 1920-luvulla auto muuttui Suomessakin suuresta harvinaisuudesta joka kylän kulkuvehkeeksi. Ne, jotka olivat syntyneet suunnilleen vuosisadan vaihteessa, saivat vielä useinkin elämässään kokea sekä oman perheen (lasten ja lastenlasten) auton kyytiä ja vieläpä suihkumatkustajakoneenkin eli ”stratocruiserin” hurjaa menoa.

Ei Kiantokaan vielä Harakka-Antin lentolaitetta luodessaan pystynyt kuvittelemaan, että ihminen voisi tuolla hamassa stratosfäärissä matkustaa ääntä nopeammin tai ainakin suunnilleen samalla nopeudella, saati, että sen voisivat vielä tehdä jopa nuo samat mökin-Miinat, joille ei aina hevoskyytiäkään piisannut…