Ihmemiehiä ja naisiakin

 

Ihmeitä ja erikoisuuksia

 

Sven Hirn, Kaunotar ja hirviöitä. Kotimaista kulttuurihistoriaa. Yliopistopaino 2004, 356 s.

 

Myös ennen maailmassa saivat kansalaiset, rengistä porvariin, ihmeitä nähdäkseen. Markkinoilla kierteli monenlaista yrittäjää ja pienestä rahasummasta pääsi katsomaan vaikkapa taikalyhtykuvia tai pienoismalleja ajan suurista tapahtumista ja vahakuvia kuuluisista henkilöistä. Jopa Ranskan murhatun presidentin Sadi Carnot’n kuolinnaamiota saatettiin esitellä.

 Kummallisia ihmisiä näytettiin maksusta ja jos jonkinlaisia temppuja esitettiin. Hevoskäyttöiset karusellit eli hoijakat, posetiivit ja muut soittokoneet kuuluivat asiaan yhtä olennaisesti kuin ryyppääminen, joka harvoin harrastettuna vei usein katuojaan ja poliisin pahnoille. Ns. pestuumarkkinoiden aikaan sattui vielä 1950-luvulla niinkin, että näin ojassa miehen, jolla oli musta puku yllään, siis sammuneen juhlijan. Jopa pelotti.

Muistan itse 1950-luvun lopulla eräänkin tivolin, jossa pääsin katsomaan naista, jolla ei ollut alaruumista. Mistä tiedettiin, että se oli nainen, oli kysymys, jota ei kehdannut esittää. Naisia oli muitakin, muun muassa ns. vedenneitoja, joita voi pudotella lavitsoilta veteen, jos osui pallolla laukaisimeen. Peli oli kovin suosittu.

Taitojaan esittelivät tivolissa mm. ”luuton kissamies Manu” ja nähtävänä oli jopa oikea vetonaula: pesunkestävä neekeri, nimeltään prinssi Nikizolo, ellen väärin muista. Kyllä riitti kerrottavaa. Mutta myös pettureita toimi alalla ja muuankin ”Tulimaan villi” 1800-luvulla paljastui ranskalaiseksi näyttelijäksi.

Toki kiertäviä tivoleita ja sirkuksia on yhä olemassa ja niiden esiintyjät ovat varmaankin yhtä osaavia kuin ennen, mutta lajin asema ja arvostus ovat muuttuneet. Ennen kerrottiin ohjelmistosta lehdissä, sekä mainoksissa, että myöhemmissä selostuksissa.

Enimmäkseen juuri lehdistön avulla on Sven Hirn vuosien mittaan piirtänyt hyvin mielenkiintoisen kuvan sirkuksen vaiheista Suomessa. Helsinki ja myös Turku sijaitsivat strategisessa paikassa: Tukholman ja Pietarin väliä kulkevat seurueet pysähtyivät säännönmukaisesti ainakin Helsingissä.

Kansainväliset huvittajat eivät olleet vain sirkusväkeä: taitojaan esittelivät myös niin juoksijat, uimarit kuin lentäjät. Juoksijat taittoivat tavattoman pitkiä taipaleita ja usein juoksivat ainakin osan matkasta takaperin, ampuivat välillä kiväärillä tai pistoolilla ja tekivät jos jonkinlaista temppua. Uimarit ja etenkin sukeltajat saattoivat tehdä aivan ihmeellisiä asioita, kuten sytyttää sikarin, joka paloi vielä veden alta noustua, hypätä veteen kahleissa ja nousta sieltä vapaana ja toisissa vaatteissa jne.

Lentäjien kulkuvehje oli ilmapallo, jonka Montgolfierin veljekset olivat keksineet jo 1700-luvulla. Kuuman ilman sijasta käytettiin 1800-luvulla usein esimerkiksi talouskaasua, jota ostettiin kaasulaitokselta. Suuren pallon täyttämällä kaasulla olisi Helsinki pärjännyt kolme vuorokautta.

Pallot nousivat jopa 1700 metrin korkeuteen ja ajautuivat, minne sattui. Pahempia onnettomuuksia ei Suomessa tämän lajin kohdalla kuitenkaan tapahtunut.

Ihmeidentekijät kiersivät maata joskus laajemminkin, esimeriksi Savonlinnassa lähetettiin ”Savonlinna”-lehden mukaan Nälkälinnanmäeltä ”montgolfierilainen ilmapallo” joskus 1880-luvulla. Tarkempi päivä löytyy lehdestä.

Outojen eläinten ohella esiteltiin myös kummallisia ihmisiä. Oppikirjoissakin mainittu Julia Pastrana oli merkillinen olento, jonka iho oli kauttaaltaan tuuhean karvan peittämä. Hän oli muutenkin apinan näköinen ja hänen nuorena kuollut poikansakin oli parrakas jo syntyessään.

Ahne impressaari meni suojattinsa kanssa naimisiin ja Julian ja tämän pojan kuoltua antoi palsamoida ruumiit, joiden esittelyä sitten jatkettiin vielä kauan. Suuria vetonauloja olivat myös jättiläiset, kääpiöt ja luonnottoman lihavat ihmiset.

Todellista ammattitaitoa edusti Gaetano Cinisellin Pietariin perustama sirkus, joka siellä on yhäkin, Fontankan rannalla. Nyt se on taas ottanut vanhan nimensä ja esittelee myös sirkusmuseota, joka perustettiin jo viime vuosisadalla. Tämän aidon sirkuksen suuria ja vuodesta toiseen toimivia vetonauloja on taitoratsastus.

Sirkusammattilaiset ja muutkin maksusta esiintyvät artistit olivat aikoinaan suuri julkkiksia. Maineen perässä juokseminen on tietysti tähän päivään saakka saanut ihmisiä ylittämään Niagaran putoukset tai Imatran koski köyttä pitkin tai laskemaan putous tynnyrissä.

Mainittakoon, että Niagaralla köyden pituus oli 300 metriä ja että ylittäjät tekivät monenmoista temppua: kuka kantoi toista miestä selässään, kuka pystytti välillä pöydän köydelle, joi viiniä ja poltti sikaria. Joku jopa työnsi pikkulastaan kottikärryissä yli putouksen!

Helsingissäkin erilaisia temppuilijoita oli vuosittain niin paljon, että yleisö näyttää käyneen hieman nirsoksikin ja lehtien kritiikit olivat joskus melko purevia, ellei mestari ollut sanojensa mittainen.

Sirkusprimadonnat olivat balettitanssijattarein ohella eräänlaisia toisenlaisen ja vapaamman kulttuurin edustajia, joiden pariin veri veti niin erilaisia elostelijoita kuin myös nuoria ja kiihkeitä miehiä, joille naiset saattoivat käydä kohtalokkaiksi. Joskushan siinä pelissä menehtyivät molemmat, kuten kävi sirkusprinsessa Elvira Madiganille ja kreivi Sparrelle. Balladi muistuttaa asiasta tänäkin päivänä.