Nyt puhuvat natsit

 

Toisenlaista porukkaa?

 

Milton Mayer, Creían que eran libres. Los alemanes 1933-1945. Traducción de Maria Antonia de Miquel. Gatopardo ensayo 2021, 414 s.

 

Venäjän vallankumouksen jälkeen ja varsinkin ns. neuvostosialismin vakiinnuttua syntyi länsimaissa tarve selittää, miten niin perverssi järjestelmä oli yleensä saattanut syntyä. Selittäjiä etsittiin tietenkin Venäjän historiasta, mutta myös erikseen venäläisestä ihmisestä, joka näytti suuresti poikkeavan läntisestä normista, ties mistä syystä.

Toisen maailmansodan jälkeen Saksan kansallissosialismin edellytyksiä ja selityksiä etsittiin myös kansan ja sen historian erikoispiirteistä. Länsimaat ja niiden historia on ymmärretty normiksi, josta olivat poikenneet niin Venäjä (osobyi russki put) kuin  Saksa (deutsche Sonderweg).

Geneettisiksi ei enää tuohon aikaan yleensä kehdattu kansanluonteen piirteitä esittää ja usein esitettiin jopa se kaikessa primitiivisyydessään sinänsä tosi väite, ettei mitään kansanluonnetta edes ole olemassa, koska jokaisessa kansassa on niin paljon erilaisia luonteita edustettuna.

Mutta selitystähän tuo erilaisuus kaipasi ja kaipaa vieläkin. Erilaiset helppoheikit tarjoavat nyttemmin omia selityksiään erityisesti putinismille ja etsivät niitä jopa mahdollisimman kaukaa maan historiasta olakseen erityisen vakuuttavia. Siinä samalla sitten voidaankin huokaista helpotuksesta ja lausua ne fariseuksen sanat, jotka ovat käsillä olevan Mayerin kirjan mottona: Herra, minä kiitän sinua siitä, etten ole kuin nuo muut ihmiset (syntiset ja publikaanit).

Mayer, Amerikan juutalainen totesi sodan jälkeen, että amerikkalaisena häntä kauhistutti kansallissosialismin nousu Saksassa, saksalaisperäisenä amerikkalaisena se loukkasi häntä ja juutalaisena se hämmensi häntä. Journalistina asia kiehtoi häntä.

Mayer halusi tietää millainen oli tämä ihmishirviö, natsi. Hän halusi kuunnella natsia ja ajatteli että olihan hän itsekin ihminen ja olisi siis periaatteessa voinut olla natsikin.

Niinpä Mayer muutti vuodeksi Saksaan ja solmi tuttavuuksia natseihin, joista hän syvähaastatteli kymmentä yksilöä. Paikka oli yliopistokaupunki Marburg, mutta niin paikan kuin henkilöiden nimet muutettiin.

Otos oli kieltämättä pikkuruinen eikä paikkakuntakaan ollut edustava, kuten myöhemmässä kritiikissä todettiin. Kuitenkin Mayer näyttää saavuttaneet haastateltaviensa luottamuksen, vaikka huomasikin että jossakin kohdin he selvästikin valehtelivat.

Joka tapauksessa joukko oli aika heterogeeninen: mukana oli käsityöläisiä, suutarista räätäliin ja leipuriin. Siihen kuului myös yksi SS-upseeri, yksi poliisi ja yksi lehtori.

Naisia ei ollut, mitä jälkeenpäin on pidetty puutteena ja olisi kieltämättä ollut kiinnostavaa kuulla myös heidän äänensä. Tunnettuahan on, että Hitlerin persoona tehosi naisiin aivan erityisen voimakkaasti ja häntä kannatettiin usein aivan hysteerisesti. Samaahan voi haastatteluvideoiden perusteella sanoa Putinin asemasta venäläisen naisväen keskuudessa.

Haastatteluissa, joissa kuvataan muun muassa paikallisen synagogan polttamista ja juutalaisten keräämistä yhteen keskitysleirille kyydittämistä varten, toistuu yhä uudelleen kaksi asiaa: se, ettei Amerikassa tehtäisi noin, siellä ei ilman muuta toteltaisi auktoriteettia eikä siellä suinkaan puhuttelussa aina herroiteltaisi, kuten Saksassa.

Toinen seikka, johon aina viitataan, on jo luonteeltaan hieman teoreettinen ja samalla ajan muotikäsite: yhdenmukaisuuden paine tai pelkkä paine, käännöksessä presión. Vanhakantaisessa yhteiskunnassahan uskottiin tuon paineen olevan sekä voimakas että myös sosiaalisen koheesion kannalta välttämätön. Sittemmin alkaisi autonomisten persoonien aika. Sitähän tässä odotellaan.

Teoria teoriana, mutta kyllähän Amerikastakin olisi ollut saatavana runsaasti aineistoa joukkoilmiöistä, etenkin lynkkauksista ja mellakoista, jollaisia nykyään säännöllisesti puhkeaa primitiivisemmän kansanaineksen keskuudessa. Yhdenmukaisuuden paineen tavattoman merkityksen Amerikassa taas havaitsi jo 1800-luvun puolivälissä Alexis de Tocqueville.

Epäilemättä Saksan demokraattiset perinteet olivat heiveröiset, mutta sama koski monia muitakin Euroopan maita. Sitä paitsi ns. kansalaisyhteiskunta oli Saksassa poikkeuksellisen pitkälle kehittynyttä jo hamasta menneisyydestä saakka toisin, kuin esimerkiksi Venäjällä.

Preussilainen perintö kansakunnan suuren tarinan keskiössä oli epäilemättä kansallinen erikoisuus militarismin ja autoritarismin ihailussaan, mutta luultavasti suurin yksittäinen syy kansallissosialismin suosiolle oli se taloudellinen katastrofi, joka liittyi Weimarin tasavallan aikaan.

Samoinhan venäläiset kokivat demokratian (demokrad, dermokrad) kurjuuden aikana ja varkaiden valtana. Versailles’n kostopolitiikkaa voidaan ihmisten kokemuksessa verrata Neuvostoliiton hajoamiseen, niin erilaisia kuin nuo tapahtumat olivatkin.

Joka tapauksessa Mayerin haastateltavat korostavat järjestyksen tarvetta. Olipa valta mikä tahansa, järjestys se olla pitää -Ordnung muss sein! Venäläisiä on kuvattu erääksi Euroopan kenties anarkistisimmaksi kansaksi, mutta se ei muuta sitä, että sielläkin järjestyksen jano on ollut suurta sekasorron kausien jälkeen.

Entä miksei edes Hitlerin hirveimmille käskyille pantu vastaan? Juutalaisia vastaan ei marburgilaisilla ollut oikeastaan mitään ja kaikki pitivät heidän kohtaloaan ansaitsemattomana, joskin yksi esitti myös sitä puolustavia seikkoja: ne olivat syyllistyneet petokseen!

Kokonaisen kansan ”petturuus” on fantastinen käsite, mutta sehän ei suinkaan ollut uusi. Petturikansojahan rangaistiin myös Neuvostoliitossa ja käsitteenä asia tunnettiin jo tsaari-Venäjältä. Suomalaiset, puolalaiset ja juutalaiset olivat ilman muuta sellaisia useimpien suurvenäläisten ”patrioottien” näkemyksissä.

Mutta tiesikö kukaan edes noista juutalaismurhista? Kaikki tiesivät ja kukaan ei tiennyt. Huhuja oli toki siitä, mitä itään siirretyille juutalaisille tehdään, mutta niitä toki pidettiin suurenneltuina. Sota-ajan oloissa vihollisen ainakin potentiaalisiksi agenteiksi luokitellut internoitiin. Samahan tehtiin Amerikan japanilaisille.

Ja mitä nyt pienet ihmiset -kleine Leute- saattoivat tehdä? He täyttivät vain ne velvollisuudet, joita heille ylhäältä annettiin. On ilmeistä, etteivät saksalaiset pieneläjät tunteneet samassa määrin olevansa politiikan subjekteja kuin amerikkalaiset, mutta ehkäpä tässäkin oli sentään lähinnä aste-ero? Kovin kaukanahan on Washington amerikkalaisestakin pikkukaupungista. Tosin oman kulmakunnan asioihin luultavasti siellä puututaan hyvinkin aktiivisesti.

Olivatko saksalaiset ja erityisesti natsit ihmistä kummempia? Haastattelut eivät anna paljonkaan tukea tälle oletukselle. Mutta historia oli toinen. Hitleriä olisi kai ollut vaikea kuvitella Amerikassa, mutta Venäjällä sen sijaan kyllä. Kirjoittaja pohtiikin ohimennen Venäjän ja Saksan tiettyä samankaltaisuutta ja sitä obsessiota, joka näillä kansoilla on ollut toisistaan.

Sivumennen sanoen, Mayer oli yhteistyössä myös ns. Frankfurtin koulukunnan kanssa, mutta välit eivät tainneet muodostua kovinkaan lämpimiksi. Mayer oli kaiketi lähestymistavaltaan enempi terveen järjen puolella. Tulokset eivät kenties hätkähdytä erikoisuudellaan, mutta on niissä tiettyä uskottavuutta ja on virkistävää lukea sellaisten ihmisten puhetta, jotka tosiaan tunnustavat olleensa ja jopa yhä olevansa natseja.

Tuossa vaiheessa kyse oli aivan konkreettisesta asiasta eikä sisällyksettömästä haukkumasanasta, jota voi käyttää kenestä tahansa vihamiehestä.

Ja tämä kirjahan on tietenkin saatavana englanniksi, joka olikin sen alkuperäinen kieli. Torremolinosin kirjakaupassa sellaista laitosta ei kuitenkaan ollut.