Ankeassa Alaskassa ja suurilla merillä

 

Venäjän suomalainen Amerikka

 

B.G. Blomqvist, Loviisan seudun meriväki ja Venäjän Alaska. Loviisan Merenkulkuhistorian Säätiö 2006/2, 37 s.

 

Loviisa vaikuttaa nykyään kovin vaatimattomalta, joskin tunnelmalliselta pikkukaupungilta. Äkkiseltään ei tule ajatelleeksi sen suuruudenaikoja, joista yhä kertovat rannan suolamakasiinit. Kun Savo joutui Uudenkaupungin rauhassa ja sitten vielä Turun rauhassa pussinperäksi, jolla ei enää ollut vanhaa vesireittiä meren äärelle, tuli sen tapulikaupungiksi Loviisa.

Sieltä asti käytiin sitten raahaamassa suolaa talven ja kesän tarpeisiin satatuhantiselle väestölle. Saihan siinä hepo pistellä kaviota toisen eteen päivätolkulla.

Loviisan pieni, mutta hyvin kiinnostava merenkulkumuseo sijaitsee vanhassa suola-aitassa ja siellä on muun muassa vakituinen, Ragnar Nordströmin varustamoa koskeva hieno näyttely. Lisäksi löytyy kaavio Loviisan kaukopurjehtijoista, joita jo 1700-luvulla oli runsaasti. Kuitenkin vasta 1800-luvulla päästiin todella Tyynen meren purjehduksen makuun.

Kyseessä oli Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian toiminta, joka keskittyi erityisesti Alaskaan, päätukikohtana Sitka. Sinne meni paljonkin suomalaisia, kuten tälläkin palstalla on kerrottu (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=laivalla+ja+hevosella ). Myös Venäjän Kaukoidässä suomalaiset olivat merkittävä ryhmä, kun Vladivostokia ja muita sen puolen seutuja tutkittiin ja asutettiin.

Tässä pienessä lehtisessä, joka julkaistiin vuoden 2006 teemanäyttelyn yhteydessä, on käytetty etenkin yhden ulkosuomalaisen entusiastin, Maria Enckellin Amerikasta keräämiä aineistoja.

Alaskassa vaikutti pappina tunnetusti myös suomalaisen kansakoulun isä Uno Cygnaeus, jonka nimi tässä lehtisessä vain ohimennen mainitaan. Sen sijaan siinä esitellään hieman laajemmin kaksi suomalaista Alaskan kuvernööriä, Arvid Adolf Etholén (1799-1876) ja Johan Hampus Furuhjelm (1821-1909).

Molemmat palasivat sittemmin Suomeen ja Furuhjelm muutti sukutilalleen Honkolan kartanoon, joka on ollut esikuvana myös Väinö Linnan Pohjantähdessä. Etholénin suku on lähtöisin Etolan talosta, jota nimeä nykyään kantaa myös suvun omistama yritys. Alaskassa on yhä Etolin-nimisiä paikkoja.

Itse asiassa nuo kuvernöörit eivät olleet loviisalaisia, mutta loviisalaisia laivoja, kuten myös venäläisiä, oli mukana pitkillä Amerikan-matkoilla. Niissä oli useita Loviisasta ja etenkin sen lähiseudulta kotoisin olevia kapteeneita, joista puolen kymmentä esitellään lehtisessä. Näille miehille purjehdukset maapallon ympäri tai vaikkapa Kronstadtista Honoluluun olivat jokapäiväistä leipää.

Laivojen nimet olivat usein suomenkielisiä, vaikka tuohon aikaan lähes jokaisella miehellä oli ruotsinkielinen nimi ja purjehtijoilla usein myös ruotsi äidinkielenä. Esimerkiksi perämies Otto Wilhelm Finérin laivoina olivat Helios, Suomi, Sju Bröder, Murtaja ja Sitka.  Laivojen joukossa voidaan todeta myös Usko, Toivo, Onni, Suometar, Wellamo ja Mainio. Myös venäläisnimisiä laivoja oli ja moni palveli fregatti Kamtšatkalla, tai Nikolai I, Konstantin, Tsaritsa, Tsarevitš tai Šelehov-laivalla.

Loviisan merimieshuoneeseen oli rekisteröity esimerkiksi vuonna 1862 260 henkeä. Laivoissa oli myös venäläistä miehistöä.

Lehtisessä on jokunen merimiehen kirje kotiin sekä Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian vuosikertomus vuodelta 1852. Komppania harjoitti myös laajaa valaanpyyntiä aikana, jolloin maaöljyä ei vielä käytetty, vaan kalastukseen tarvittava rasva hankittiin hylkeistä ja valaista. Komppanialla oli laajimmillaan viisi valaanpyyntialusta Suomi, Turku, Ajan, Grefve Berg ja Amur. Ne toimivat Kaukoidän rannikolla.

Elämä Amerikassa ei ollut helppoa. Vuonna 1802 intiaanit hyökkäsivät ja polttivat Sitkan linnoituksen ja surmasivat sen puolustajat.

Vuonna 1867 Venäjä myös Alaskan Yhdysvalloille, jossa kauppa herätti opposition suurta tyytymättömyyttä, mutta kauppahan on kuin kuoppa, kuten vanha suomalainen sanonta kuuluu. Kun omistaja vaihtuu, niin se vaihtuu, eikä myyjällä ole enää mitään oikeuksia myymäänsä alueeseen.

Kun Alaskan omistaja vaihtui, palasivat monet Venäjän alamaiset takaisin kotimaahansa, mutta osa ilmeisesti jäi sinne. Suomalaisten pioneeriasema niin Venäjän Kaukoidän kuin Venäjän Amerikankin käyttöönotossa perustui olennaisesti Suomen rannikkokaupunkien vilkkaaseen ja kehittyneeseen merenkulkuun, jota uusi emämaa Venäjä mielellään hyödynsi.

Loviisan kannalta Vanhan Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812 ei näytä olleen lamauttava isku, kiitos sen vilkkaan valtameripurjehduksen. Vielä itsenäisessä Suomessakin Nordströmin varustamo oli merkittävä tekijä, kuten sen erikoislaatuinen johtajakin.

Loviisan merenkulkumuseossa kannattaa ehdottomasti käydä!