Englanti, venäjä ja suomi

 

Siis tosi diipil tasol

 

1800-luvun lopulta lähtien suomalaisten, suomenmielisten ylioppilaiden intohimona oli suomalaisen kansan nostaminen sivistyskansojen joukkoon.

Tämä ei ollut mitään korupuhetta, vaan edellytti hyvin konkreettisten tehtävien suorittamista. Kansa oli tosiaankin sivistettävä, opetettava sekä lukemaan että kirjoittamaan ja sen ohella ymmärtämään asemansa tässä maassa ja maailmassa.

Kansakoulujen kattavan verkoston ohella tähän tarvittiin sivistyneistön uhrautuvaa panosta: oli opeteltava itse puhumaan ja kirjoittamaan suomea, ajattelemaan suomeksi, luotava sumalainen taide ja kirjallisuus ja käännettävä maailmankirjallisuuden klassikot suomalaisen kansan saataville. Valistajan, kansankynttilän tehtävää kuvattiin monessa ajan romaanissa raskaana, mutta kunniakkaana kutsumuksena.

Keskeistä oli suomen kielen oikeuksien saattaminen voimaan: jokaisen oli omassa maassa saatava puhua omaa kieltään ja voitava saada sillä kielellä myös viranomaisten palvelut ja opillinen sivistys, korkeinta tasoa myöten. Siinä jouduttiin taistelemaan, helpointa olisi ollut jättää ikimuistoiset privilegiot voimaan ja viis veisata rahvaan tarpeista (vrt. Vihavainen: Haun älymystö moraalisena eliittinä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

1900-luvun mittaan eli vasta aivan taannoin suomalainen uusi älymystö sitten miehitti maamme avainasemat. Toki ruotsin kielelle jätettiin runsaasti tilaa ja kielitaistelu jäi lopultakin varsin säädylliseksi konfliktiksi. Tämän ymmärtääkseen kannattaa vain vilkaista muiden Euroopan maiden vastaavia prosesseja.

Joka tapauksessa suomen kielen oikeudet oli se suuri päämäärä, josta erityisesti ylioppilaat pitivät kiinni, aika suurella kiihkollakin. Toki maamme kielilait kuuluivat maailman liberaaleimpiin ja takasivat erittäin laajan vähemmistönsuojan. Eihän vastaavaa voi löytää esimerkiksi hajonneen Neuvostoliiton seuraajavaltioista ja seuraukset kyllä huomaa.

1900-luvun ilmiöihin kuului suomen kirjakielen standardisoiminen. Laajeneva kansanopetus ja kirjallisuus opetti korrektit kieliopilliset muodot ja radio ja sitten televisio opettivat standardiääntämyksen, joka oli melkoisesti länsisuomalaispainotteinen. Etenkin aluksi siinä myös tuntui vahva suomenruotsalainen vaikutus, joka vieläkin näkyy ja kuuluu vierassanojen lausumisessa ja hieman muussakin.

Suunnilleen 1980-luvulta lähtien alkoi sitten englannin ylivalta vyöryä niin meille kuin muuallekin maailmaan. Ainoana suurvaltana pidetty USA levitti omaa englantiaan, joka jyräsi myös brittiläisen standardikielen, jota alettiin pitää jopa huvittavana, ainakin Amerikassa.

Sivumennen sanoen, muistan, miten itse olin mukana englanninkielisen opetuksen tuomisessa Helsingin yliopistoon. Sitä varten myönnettiin niin sanottua kansainvälistymisrahaa, jolla järjestin luentokursseja eri kielillä, englanniksi, venäjäksi ja ruotsiksi.

Ilmeni, että aluksi vain englannin- ja venäjänkielisille kursseille oli tulijoita. Hämmästyksekseni tasavallan toisella kansalliskielellä pidetty laadukas luentosarja Venäjän ja Ruotsin suhteiden historiasta sai hyvin pienen yleisön. Oliko syynä kielitaidon vähäisyys, jäi askarruttamaan.

Kun meillä aina joskus järjestettiin myös saksankielisiä vierailuluentoja, näytti saksan ymmärtäjien määrä hyvin vähäiseltä, vaikka uusi, yhdistynyt Saksa eli tuolloin suurten toiveiden aikaa ja koululaisetkin valitsivat usein sen, suurin tulevaisuuden toivein.

Noihin aikoihin ajankohtaistui myös kysymys, oliko yliopistonopettajan kyettävä suoriutumaan tehtävistään myös kansalliskielillämme, suomeksi ja/tai ruotsiksi. Käytännössä jokainen englantia käyttävä ulkomaalainen sai erivapauden tuosta velvoitteesta, vaikka omassa maassa syntyneiden oli osoitettava toisen kotimaisen kielen taitonsa.

Vieraskielinen opetus ja käytännössä siis englanninkielinen lisääntyi1990- 2000-luvuilla ja siitä eteenpäin kiihtyvällä vauhdilla. Myös opinnäytetyöt alettiin yhä useammin kirjoittaa englanniksi toivoen niiden pääsyä suuren, kansainvälisen tiedeyhteisön herkuksi, joka auttaisi kirjoittajaa ennen pitkää pääsemään tenure trackille saatuaan tekeleilleen suuren impact-arvon.

Englanninkielinen opetus ja työelämä ovat tänään uusi normaali ja yhä laajeneva osa elämää. Niitä vielä täydentää kaikkialla englanninkielinen viihde. Vielä 1950-1960-luvuilla iskelmämusiikki oli hyvin usein italian- tai saksankielistä ja ruotsinkielisillä lauluillakin oli innokas kannattajakuntansa. Toki enimmäkseen tässä maassa laulettiin suomeksi ja suuren osan ohjelmistoa muodostivat haikeat venäläiset teemat.

Nyt kaikkien kansakuntien edustajat käyttävät jo englantia ja varsinaisen musiikin sanan vanhassa mielessä on syrjäyttänyt koneellinen äänisaaste, joka näyttää noudattavan anglosaksista perinnettä. Turha sieltä on etsiä yhtymäkohtia saksalaiseen musiikkiperinteeseen, saati nyt johonkin italialaiseen belcantoon. Primitiivinen, viidakkorumpuja muistuttava koneellinen jumputus säestää epämääräistä ihmisääntä, jota voi kuvailla lähinnä raakkumiseksi.

Kaikki toki vapaassa maailmassa nauttikoot sellaisesta viihteestä, joka heitä kiinnostaa, mutta muistakaamme, että kysyntä ei näillä markkinoilla ole tarjonnan määrääjä. Kysyntää manipuloidaan ja luodaan valtavilla panostuksilla, joihin vaadittavat rahat ovat vain harvojen ulottuvilla.

Yleisradion rooli tässä kehityksessä on yhä tärkeä, vaikka ilmeisesti laskemassa. Hiljattain vuosia täyttänyt entinen Ylen pääjohtaja Arne Wessbergmuistutti hastattelussa siitä, että Ylen tehtävänä on aina ollut Suomen kansan sivistäminen.

Outoa kyllä, juuri nyt, kun yhtiö nauttii verotulojensa ansiosta täyttä taloudellista riippumattomuutta, se on ottanut tehtäväkseen kansan tyhmistämisen Eikö hallintoneuvostossa todellakaan ole sen vertaa sivistystahtoisia ihmisiä, että tuota unohtunutta kansallista kulttuuritehtävää voitaisiin taas nostaa edes hieman esille?

U.K. Kekkonen sanoi vuonna 1968, että sitä, mitä ylioppilaat tänään tekevät, he eivät varmasti tee enää huomenna. Tämän on historia kyllä ainakin tähän mennessä myös osoittanut.

Mitäpä nuo kansakunnan toivot siis nykyään tekevät?

Satuin tässä juuri erääseen opiskelijaruokalaan, jossa huomiotani herätti pöydällä oleva mainos, jossa ylioppilaskunnan kiinteistönbisnes mainosti itseään ja kehui tekevänsä nyt ylihuomisen Helsinkiä, joka olisi kansainvälinen sivistyskeskus. Tule traineeksi IT-tiimiimme! kehotti mainos.

Tarkemmin katsoen ilmeni, että YLVA-tuo firma, noudatti kaikkialla hyvin vastuullisia periaatteita, sen Code of Conduct oli kovin ylevä ja työpaikkana se oli saanut Great Place to Work-sertifioinnin.

Toki Code of Conduct, samoin kuin Sustainability Report olivat myös suomeksi, samoin Board of Directors’ Report and Financial Statements. Olisi ollut mieletöntä esittää niistä vain suomennettu versio, mutta ehkäpä suomenkielisen olisi ainakin voinut esittää ykkössijalla.

Nykyisestä englannin käytöstä tulee etsimättä mieleen paralleeli Itä-Karjalaan, jossa suomen kielen joutuessa yhä kovempaan ahdinkoon ennen sen täydellistä lakkauttamista alettiin puhua eräänlaista venäjäsuomea. Tällä oli se ideologinen perustelu, että kielenkin katsottiin tuolloin olevan osa yhteiskunnan ns. ylärakennetta, mikä antoi sille luokkaluonteen.

Niinpä proletaarinen suomen kieli oli olemukseltaan lähempänä proletaarista venäjää kuin fasistista porvarillisen Suomen suomea ja sitä oli siis mahdollisuuksien mukaan lähennettävä siihen, eikä keinotekoisen puristisesti siitä etäännytettävä. Nyt sitten yritettiin puhua venäjäksi ajateltua suomea mahdollisimman runsain lainasanoin.

Niinpä viisivuotissuunnitelmasta tuli suomeksi pjatiletka, neuvostosta sovetti, istunnosta sessija ja niin edelleen. Eihän tässä toki loputa mikään myötäily auttanut, vaan suomen kieli lopetettiin Neuvostoliitossa kokonaan mahtikäskyllä vuoden 1937 lopusta alkaen.

Vasta Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan perustaminen herätti Neuvostoliitossa suomen kielen kuolleista talvisodan jälkeen (j sen ansiosta) vuonna 1940, mutta se koski vain tuota liitontasavaltaa, ei Inkeriä.

Kuusisen tasavallassa puhuttiinkin sitten taas tauon jälkeen normaalisuomea, jolla korvattiin vuosina 1938-1940 vallinnut erittäin venäläistetty ja suomen korvannut karjalan kieli. Mutta tämä vie jo toiseen aihepiiriin.

Englannin hegemonia, joka nykyään tuottaa englanniksi ajateltua suomea mahdollisimman runsain lainasanoin, näyttää myös paljolta perustuvan entusiastien (hyödyttömien idioottien) omaan aktiivisuuteen pikemmin kuin hallinnollisiin määräyksiin tai todellisiin tarpeisiin.

 Kovin helposti taitaa myös isänmaan toivoilta tänä maailmanaikana unohtua, että Suomi ei todellakaan ole suurvalta, eivätkä suomalaiset ole mikään herrakansa, jonka etuoikeuksia pitää yrittää kaventaa heidän omassa maassaan. Suomalaiset ovat tässä maailmassa pieni ja haavoittuva vähemmistö.

Ennen pitkää tähän tosiasiaan varmasti herätään, mutta saattaahan siinä jokunen vuosikymen vierähtää. Asia on kuitenkin vakava ja niiden, jotka sen ymmärtävät, olisi otettava vastuunsa ja toimittava. Tarkoitan erityisesti Ylen hallintoneuvostoa. Ylioppilailta ei voi paljon vaatia. He heräävät sitten kuin heräävät.

Joka tapauksessa muutos on koko ajan käynnissä ja se tapahtuu siis tosi diipil tasol, kuten muuan opiskelija asiasta kysyttynä sanoi.