Mahtava joukko

 

Vapaahenkinen älymystö

 

Quentin Bell, El grupo de Bloomsbury, Taurus 2021, Traducción de Ignacio Gomez de Liaño, 154 s. Prologo de Inés Martin Rodrigo.

 

Karl Mannheim, Karl Marxin ohella ns. tiedonsosiologian merkittävä edustaja, arveli, ettei yhteiskunnallisten ryhmien pinttyneiden omien ideologioiden ylittäminen ja siis vapaa ajattelu ollut mahdotonta, vaikka yhteiskunnalliset lähtökohdat määräsivätkin itse kunkin ajattelua. Siihen, siis henkiseen vapauteen, saattoi yltää niin sanottu vapaasti liikkuva älymystö (Freischwebende Intelligenz).

Kun nykyään taas saamme päivittäin todistaa älymystöksi itseään nimittävän ryhmän eri kuppikuntien edustamien oikeaoppisuuksien anti-intellektualismia ja totaalisen sodan henkeä, herää kysymys, mahtaisiko historiassa sentään olla esimerkkejä todellisesta vapaasta eli siis vapaasti ajattelevasta ja toistensa argumentteja kunnioittavasta älymystöstä.

Muuan ilmeinen ehdokas tähän rooliin on niin saottu Bloomsburyn ryhmä, joka toimi vuodesta 1899 aina 1930-luvulle saakka. Se sai nimensä kokoontumispaikastaan, joka sijaitsi osoitteessa Lontoo, 46 Gordon Square, Lontoon yliopiston liepeillä.

Lontoon yliopistolla, joka muuten tunnettiin kyllä liberalismistaan ja jossa mm. Edvard Westermarck vaikutti, ei kuitenkaan, ainakaan tämän kirjan perusteella arvioiden, näytä olleen ryhmälle mainittavaa merkitystä. Ryhmä syntyi sen sijaan Cambridgen Trinity Collegessa.

Quentin Bell, Virginia Woolfin sisarenpoika, joka tavallaan syntyi ryhmään kahden sen jäsenen lapsena, nostaa sen huippuajaksi ensimmäistä maailmansotaa edeltäneet vuodet. Silloin mukana olivat muun muassa Virginia Woolf, Maynard Keynes, Lytton Strachey, G.E. Moore ja Bertrand Russell. Ryhmän liepeille (hangaround-jäsenet?) voidaan lukea myös Virginia Woolfin naisystävä Vita Sackville-West ja toistakymmentä muuta henkilöä.

Yhteisö, mikäli sellaisesta voi puhua, muuttui koko ajan vuosien varrella ja sen mukana ilmeisesti myös sen piirissä vallinneet käsitykset. Yksi asia joka tapauksessa näyttää olleen sille koko ajan ominainen: mitään tabuja ei kunnioitettu ja keskustelu oli ehdottoman vapaata. Kaiketi asia koski myös konservatiivisia mielipiteitä, tästä kirjasta ei asia kuitenkaan selviä.

Viktoriaaninen Englanti, jonka päättymisaikoihin ryhmä syntyi, oli kuuluisa tekopyhyydestään, johon tuohon aikaan oli tapana viitata sanalla cant. Tuota perienglantilaista pahetta olivat aikanaan ruoskineet jo niin Samuel Johnson, Henry Fielding kuin Thomas Carlyle. Bloomsburyn ryhmä erosi näistä vasemmistoradikalisminsa suhteen.

On sanottu, että Bloomsburyn ryhmä koostui ihmisistä, jotka elivät omassa, muusta yhteiskunnasta erottautuneessa yhteisössään omien normiensa mukaan, siis eräänlaisista uusista ihmisistä, jollaisten odottelu oli tuohon aikaan monissakin piireissä muodikasta.

Tämä yhteiskunnan normeista irtautuminen näkyi muun muassa seksuaalisuudessa, jossa tabuja ei kumarreltu ja partnerit vaihtuivat sukupuolesta ja aviositeistä riippumatta. Bell, joka itsekin lukeutui tähän piiriin, torjuu kuitenkin ajatuksen promiskuiteetista ja selittää, että seksuaaliset suhteet aina perustuivat vakavaan intohimoon eikä pelkkään irstauteen.

Voidaan todeta, että pelkästään homoseksualismin suvaitseminen oli ajan oloissa tavattoman radikaalia. Vasta hiljattainhan Oscar Wilde oli homosuhteen takia joutunut istumaan Readingin vankilassa. Bertrand Russell oli muuan seksuaalisen vapauden suuria teoreetikkoja ja hänen kirjansa Avioliitto ja moraali oli vielä Suomessa vuonna 1951 ilmestyessään kovaa tavaraa ja pari vuosikymmentä niin sanotusti aikaansa edellä.

Bell myös torjuu ajatuksen siitä, että ryhmä olisi kuulunut ökyrikkaaseen yläluokkaan ja elänyt ylellisesti. Hänen mukaansa elettiin kyllä hyvin, mutta suhteellisen vaatimattomasti. Maallinen mammona ei edes enemmälti kiinnostanut ryhmän jäseniä.

Ryhmä sai tietenkin myös kiivasta vastustusta. Esimerkiksi kuvataiteen alalla se edusti niin tiukasti omaksumaansa modernismia, että vastustajat pitivät sitä suvaitsemattomana ja muuan tutkija on jopa verrannut sitä jopa kommunisteihin tai jesuiittaveljeskuntaan. Tämä näkemys tässä kirjassa torjutaan, mutta taas kerran kovin yleisellä tasolla. Ryhmä ei ainakaan ollut mikään mafia eikä sillä ollut yhtenäisyyttä, saamme kuulla.

Tällaisista asioista ei lyhyt esitys mielestäni vailla empiiristä evidenssiä pystykään sanomaan mitään vakuuttavaa. Joka tapauksessa kiinnostava on kuvaus ryhmän intellektuaalisista kohtaloista ensimmäisen maailmansodan ja sittemmin fasististen liikkeiden nousun aikoihin.

Kaikissa maissa aiheutti ensimmäisen maailmansodan syttyminen myös intellektuellien piirissä suuren isänmaallisuuden aallon. Surullisia ja surkuhupaisia esimerkkejä on runsaasti niin Venäjältä kuin Ranskasta ja Saksasta. Englanti ei suinkaan ollut poikkeus.

Bloomsburyn piirin yhtenä hyvin merkittävänä piirteenä oli ollut sen siekailematon älyllisyys, joka ei kuvia kumarrellut. Englanniksi siitä käytettiin sanaa irreverence, josta muun muassa elämäkertasarjan Eminent Victorians laatinut Lytton Strachey oli kuuluisa.

Sodan syttyessä kuitenkin sellaisetkin liberaalit kuin H.G. Wells ja G.M. Trevelyan joutuivat koko yhteiskuntaan hyökyneen patrioottisen hurmoksen valtaan.

Bloomsburylaisten kova ydin säilytti pasifistisen asenteensa. Kun Wells tästä sydämistyneenä tiukkasi, miten erimerkiksi Strachey suhtautuisi siihen, että joku saksalainen upseeri tulisi ja yrittäisi raiskata hänen sisarensa? Yrittäisin tunkea siihen väliin… lohkaisi Strachey, tunnettu homo.

Tämänlainen raljeeraus herätti aikanaan kovasti pahaa verta ja nykyään tuskin uskaltaa ajatellakaan, millaisen teurastuksen kohteeksi joku vastaava irvileuka joutuisi oikeaoppisten ”älykköjen” toimesta.

Muuan toinen tunnettu tapaus oli bloomsburylaisten ja D.H. Lawrencen välinen skisma. Työväenluokkainen Lawrence oli kiinnostunut ryhmästä, mutta ei voinut sietää sen älyllisyyttä. Ryhmä ei taas sulattanut Lawrencen vitalismia ja epä-älyllistä Blut und Boden -ajattelua. Bertrand Russell jopa tokaisi, että Lawrence oli valmis natsi jo ennen natsismin syntyä. Tämä oli tietenkin tyypillinen russellilainen hyperbola.

Ryhmän suhteesta stalinistiseen Neuvostoliittoon kirjoittajalla ei ole mitään konkreettista sanottavaa, ilmeisesti hän joka tapauksessa pitää sen syntinä, ettei tuota maailman toivoa ruvettu ehdottomasti kannattamaan, kuten monet älyköt esimerkiksi juuri Cambridgessa tekivät.

Kirja loppuu siihen arvioon, ettei bloomsburylaisella pasifismilla enää ollut relevanssia uudessa tilanteessa 1930-luvulla, kun fasismi oli noussut valtaan. Niinpä ryhmä hiipui pois.

Kirjoittaja, joka pitää itseäänkin ryhmän jäsenenä, on käyttänyt myös tutkimuskirjallisuutta, josta silmääni pisti Irma Rantavaaran vuonna 1953 ilmestynyt tutkimus Virginia Woolfista. Tuolloinhan tämä nykyisten feministien idoli ei ollut vielä muodissa ja luulen, että nykyisten byrokraattien yli kaiken arvostamat kansainväliset viittaukset ovat huimasti lisääntyneet vasta puoli vuosisataa sen ilmestymisen jälkeen.

Mutta oliko siis Bloomsbyuryn ryhmä todellakin sellainen aidosti intellektuaalinen instituutio, jossa vain argumentteja kunnioitettiin ja väiteltiin parhaina ystävinä kuin Platonin pidoissa ikään ja jossa koulukuntaisella furor theologicuksella tai muulla älykkösuvaitsemattomuudella ei ollut sijaa?

Tämä kirja liikkuu aivan liian abstraktilla tasolla antaakseen vastausta tähän kysymykseen. Lähtekäämme nyt ainakin siitä, ettei se voinut aivan pinttyneen oikeaoppinenkaan olla ainakaan silloin, kun Bertrand Russell oli mukana.

 Olisipa somaa, jos vastaavaa henkeä saisi jostakin myös tämän ajan älymystöksi itseään nimittävän väen kansoittamiin piireihin. Mutta eihän sellainen juuri nyt voi ainakaan laajalle levitä.