Suurista erehdyksistä

 

Eivät tiedä, mitä tekevät

 

Kuten tiedetään, galilealainen puuseppä Jeshua (Jeesus, Gesu ym.) oli itse asiassa Hristos (Kristus) eli Herra, mitä useimmat eivät suostuneet ottamaan vakavasti. Puheet olivat joka tapauksessa sen verran suuria, että hänet saatiin kiinni Jumalan pilkasta ja tuomittiin kuolemaan.

Tuomion saatuaan hän anoi toiselta olomuodoltaan armahdusta sen langettaneille, koska nämä eivät tienneet, mitä olivat tekemässä. Ymmärryksemme laillisuudesta ja sen vaatimuksista auttanee meitä yhtymään tähän johtopäätökseen: rikoksen tunnusmerkit eivät muodollisesti täyty, ellei tarkoituksena ole lain rikkominen, vaan nimenomaan sen toimeenpaneminen.

Silti näytelmää voi pitää vastenmielisenä, ristiinnaulitsemista vaativien motiivit näyttävät ainakin tuon vähäisen käytettävissä olevan aineistomme näkökulmasta lähinnä alhaisilta koston ja kaunan sekaisilta aggressioilta, mihin liittyy myös tunnettu ”joukkosielun” laumaeläinpsykologia. Tyhmyyden tiivistyminen ja vastuun siirtäminen pois omalta itseltä viettivät taas kerran riemujuhlaansa.

Tapaus heijastaa epäilemättä erinomaisesti arkkityyppistä ihmislajin kollektiivista käyttäytymistä ja sen voi taipumustensa mukaan joko tuomita tai olla tuomitsematta. Voimme Maksim Gorkin tavoin sanoa: ”Ihminen -se kuulostaa ylpeältä!” tai Nietzschen tavoin huokaista: ”Inhimillistä, liian inhimillistä!”.

Sodat ovat joukkosielun kukoistuskausia ja silloin yksilöllinen ajattelu ja käyttäytyminen painetaan ahtaalle. Laumasta poikkeavia asenteita on syytä varoa tuomasta julki ja kannattaa mahdollisuuksien mukaan ulvoa sutena susien joukossa. Lampaan ääneltä kuulostava mäkätys herättää sellaisessa joukossa nopeasti aivan tietynlaisen reaktion aivan riippumatta siitä, miten terävää ajattelua sillä tuodaan julki.

Olen aina silloin tällöin palannut siihen tosiasiaan, että viimeisten puolentoista vuosisadan aikana ihmisillä on yhä uudelleen ollut aivan harhainen kuva siitä, millainen tulevaisuus heitä on odottanut. Sen mukaisesti he eivät ole myöskään tienneet, millaista tulevaisuutta ovat olleet valmistamassa, eli mitä ovat olleet tekemässä.

Tässä voidaan siksi Jeesuksen tavoin kiirehtiä antamaan heille (ja siis myös meille) anteeksi, koska ei ole tiedetty, mitä ollaan tekemässä. Tunnetun venäläisen toimihenkilön, Viktor Tšernomyrdinin tavoin voivat useimmat sanoa: ”Parastamme yritettiin, mutta kävi kuten aina” (хотели как лучше, но получилось как всегда).

Mutta tuossa on hyvin usein selvä selittelyn maku. Itse päätöksissä on usein vastenmielistä raakuutta, vastuuttomuutta ja ihan ilmeistä ja uhkapelihenkeä. Seinälläkin on tavallisesti ollut jo luettavissa kirjoitus, josta ei ole välitetty.

Sellaisen tulevaisuususkon voi vielä helposti ymmärtää, että esimerkiksi koulutusta suunniteltaessa katsottiin aikoinaan, että kallista korkeakoulutusta tarvitsee vain pari prosenttia väestöstä ja että kaupungeissa pojille on opetettava metallitöitä ja maalla veistoa, että maa tarvitsee ehdottomasti tietyn määrän latojia, puhelinasentajia ja radiosähköttäjiä, että Suomen pääelinkeinona tulee aina olemaan maatalous, ettei hevosta voi millään koevehkeellä korvata ja niin edelleen.

Tämä kaikki perustui terveeseen harkintaan ja parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon. Sen pohjalta tehdyt päätökset olivat helposti muutettavissa eikä kansakunnan elinedellytyksiä vaarannettu, jos nyt ei parhaalla mahdollisella tavalla edistettykään. Yrityksen ja erehdyksen kauttahan se oppiminen menee.

Vaikeampaa on ymmärtää, saati antaa anteeksi niille, joiden mukaan maahan on tuotava massiivisia määriä (kaiketi aivan rajattomasti) siirtolaisia, joilla on voimakas oma identiteetti ja kulttuuri, joka kieltää heitä assimiloitumasta kantaväestöön. Se on politiikkaa, jonka seurauksia on mahdotonta perua. Sitä paitsi nuo seuraukset tiedetään jo muiden maiden esimerkin perusteella.

Ei myöskään ole erityistä syytä olla tuomitsematta niitä, jotka laskivat liikkeelle ensimmäisen ja toisen maailmansodan. Jokainen noiden aikakausien historiaan perehtynyt tunnistaa sen kollektiivisen riemun, joka valtasi sotaan lähtijät elokuussa 1914.

Se oli yhtä juhlaa, joka puolella. Sotahan tarjosi tilaisuuden korjata ja kostaakin vääryydet, osoittaa sankaruutta ja muuta mielen jaloutta, sen uusi sankarihenki myös poltti pois kulttuuriin levinneen alhaisen pikkuporvarillisen kuonan…

Aivan vastaavan riemun vallitessa aloitettiin Venäjällä sitten myös vallankumous ja päätettiin perustaa kansan oma valta, tilanherrat ja kapitalistit saivat nyt kokea sortoa, eikä köyhien ja riistettyjen tarvinnut pelätä ketään.

Paitsi, että pian he saivat huomata, etteivät myöskään voineet mihinkään turvautua ja että heitä voitiin tappaa ilman seremonioita niin paljon, kuin jonkin toisia tasa-arvoisemman henkilön mielestä oli sopivasti. Ne määrät olivatkin todella suuria.

Toisessa maailmansodassa Saksa ja Japani tavoittelivat pakkoon perustuvaa herruusjärjestelmää, jossa orjakansat raataisivat niiden hyväksi. Siitä ei tullut mitään ja voimme päätellä, että toteutuessaan tavoiteltu päämäärä olisi jokseenkin varmasti ollut katastrofi niille itselleen.

Sen sijaan hajalle pommitettuina, alusmaansa menettäneinä ja verta vuotaneina nämä kansat vasta todella nousivat ennenäkemättömään hyvinvointiin. Samaan aikaan eräät voittajavallat taantuivat pahoin. Hävittiin sota, mutta voitettiinkin rauha ja päinvastoin.

Sodan aloittajat eivät varmasti olleet pyrkimässä siihen lopputulokseen, joka heitä odotti. Ei kukaan olisi ollut kyllin hullu halutakseen jo etukäteen päästä Verdunin kaltaiseen mielettömään joukkoteurastukseen tai Venäjän vallankumouksen aiheuttamaan sekasortoon, joka tappoi miljoonittain ihmisiä.

Tarkoituksenahan oli hoitaa hommat mahdollisimman hyvin ja pienillä uhreilla. Ennen sotaa Neuvostoliiton propagandassa nimenomaan hekumoitiin sillä, että voittamaton puna-armeija kävisi taistelunsa vihollisen puolella ja sen massiivien koneisto ratkaisisi kaiken ”hämmästyttävän vähällä verellä”. Nemesis seurasi jo ”Suomen sodassa” eli talvisodassa, siis lähes välittömästi.

No, vuonna 1961 sitten aloitettiin niin sanottu kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelma, joka poistaisi maasta niukkuuden vuoteen 1980 mennessä. Silloin ei enää tarvittaisi edes rahaa, koska kaikki olisi ilmaista ja ihmiset saisivat hyödykkeitä tarpeidensa mukaan. Maailman viljamarkkinat mullistuisivat jo parissa vuodessa Neuvostoliiton valtavan tehotuotannon takia…

Kaikki tämä perustui supertieteeseen, marxismi-leninismiin eli leniniläiseen marxismiin. Se oli kaikkivoipa oppi, koska se oli tosi, julistettiin virallisesti ja monihan sitä uskoi. Kuinka olisikaan voinut asettua ihmiskunnan suurimpien nerojen yläpuolelle?

Vladimir Vladimirovitš Putin, josta ruhtinas Potjomkinin tapaan käytetään joskus epävirallisesti liikanimeä Tavritšeski eli Krimin valloittaja, ryhtyi vuosi sitten niin sanottuun erikoisoperaatioon (специальная военная операция, СВО). Tarkoituksena oli ratkaista elegantisti ”Ukrainan kysymys” ja ”päästä historiaan”.

Erikoisoperaatiot olivat päivän sana erikoismiesten piireissä. Sellaisia vastaan oli Suomessakin osattu jo kauan varautua, ainakin suunnitelmia tehdessä. Valtiojohdon sieppaaminen ja strategisten solmukohtien miehitys yhdessä kyberhyökkäyksen kanssa lamauttaisi kohteen varmasti ja Ukrainan kansa voitaisiin jälleen palauttaa siihen luonnolliseen, veljelliseen yhteyteen, johon se oli aina kuulunut…

Tämä kaikkihan vaatisi vain mitättömän määrän ihmisuhreja ja historia ylistäisi Venäjän maiden kokoajaa yhdessä Pietari Suuren ja Stalinin rinnalla. Historioitsijoilla oli kynät jo teroitettu. Talvisodan syttyessä Suomen uusi historia oli pääpiirteissään jo kirjoitettukin. Ehkä samoin oli myös Ukrainassa?

Mutta tässäkin kävi kuten aina… Tähän on nyt sitten tultu ja on aika tehdä uusia suunnitelmia tulevaisuuden varalle, tuon tulevaisuuden, jonka jokainen luulee ja uskoo ainakin pääpiirteissään tuntevansa. Tulevaisuus näyttää nyt joka tapauksessa aivan toisenlaiselta kuin vielä vuosi sitten.

Venäjä nostattaa kansaa taas suureen isänmaalliseen sotaan, lännessä puhutaan jo Venäjän totaalisesta lyömisestä, jotkut kaavailevat jo koko maan hajottamista osiinsa.

Tarkoitukset ovat epäilemättä hyvät monellakin suunnalla, vaikka eivät sentään kaikki yhtä hyviä.

Hyökkäyssodan aloittaminen on joka tapauksessa aina räikeä rikos, olkoonkin, ettei tarkoituksena ole ollut se, mikä on aikaan saatu. Niin Suomessa vuosina 1939-1940, kuin Ukrainassa vuosina 2022-2023 saatiinkin erikoisoperaation asemesta aikaan sota, jonka mittasuhteet olivat täysin yllättävät.

Vanhan määritelmän mukaan sodassa häviää se, jota estetään saavuttamasta tavoittelemiaan päämääriä. Siinä mielessä Neuvostoliittokin hävisi talvisodan ja Venäjän voidaan jo katsoa hävinneen Ukrainassa.

Mutta Suomen voitto oli olennaiselta osaltaan olosuhteiden tuottama onnenkantamoinen ja Ukrainan kohtalo on yhä vaakalaudalla. Nyt samassa asemassa näyttää jo olevan Venäjäkin, mutta ei kannata mennä asioiden edelle. Tulevaisuutta on yhä uudelleen luultu tiedettävän ennakolta, mutta se ei ole ollut mahdollista ennen eikä ole mahdollista nytkään.

Niin sanottu varovaisuusperiaate kieltää meitä sekä tekemästä sellaisia peruuntumattomia valintoja, joiden kielteisiä seurauksia voi pitää jo varmana (vrt. yllä), että asettamasta kohtalomme kortteja sellaiseen uhkapeliin, jonka tulosta emme voi tietää. Paasikivi, joka oli viisas mies, varoitti fataalien ryyppäämisestä.