Kulttuurivallankumouksia

 

Historiallinen perspektiivi ja sen puute

 

Muistan vielä hyvin maolaisen kulttuurivallankumouksen, joka pyrki leviämään myös Suomeen. Täällä sillä kuitenkin oli mahtava kilpailija ja vastustaja, taistolaisuus, joka toimi samoilla apajilla eli historiattoman nuorison keskuudessa. Sillä oli käytössään aivan toisenlaiset resurssit.

Maolaisuus sai kyllä jonkin verran jalansijaa myös pohjolassa. Enemmän Ruotsissa, jossa Jan Myrdalin Raportti kiinalaisesta kylästä oli uskovaisten raamattuna. Siinähän silminnäkijä todisti, miten ihmiset olivat alkaneet elää aivan uudenlaista, onnellista ja tasa-arvoista elämää nimenomaan puheenjohtaja Maon ajatusten voimalla.

Ilmestyi se kirja suomeksikin ja minä muistelen arvostelleeni sen johonkin, vai ehkä sittenkin pöytälaatikkoon? No, joka tapauksessa tuo kuvaus ylimaallisesta harmoniasta eräässä satunnaisessa kylässä kuulosti kyllä hieman liian hyvältä. Eihän Myrdal osannut kiinaa ja tulkki oli aina hänen ja kyläläisten välissä…

Tuolloin ei vielä tiedetty, että kulttuurivallankumous vaati suorastaan kymmeniä miljoonia uhreja ja tuhosi valtavasti vanhaa kulttuuriaarteistoa ja maan parasta älymystöä.

Itse asiassa tuo kulttuurin aarteiden hylkääminen tiedettiin kyllä. Juuri se oli asia, joka vetosi kaikkiin radikaaleihin. Puheenjohtaja Maon ajatuksissa koettiin olevan se ikuinen totuus, joka itse asiassa oli aina ollut olemassa ja tuli aina olemaan. Sitä oli vain yritetty kaikin keinoin tukahduttaa vallassa olevien luokkien toimesta.

Oleellista oli absoluuttinen tasa-arvo ja työtätekevien (jopa nimenomaan ruumiillista maataloustyötä tekevien) luoman arvon jakaminen oikeudenmukaisesti. Jokaisen oli osallistuttava myös ns. suoritusportaan työhön eikä kukaan saanut koota enempää aineellista hyvää kuin kukaan tahansa toinenkaan.

 Sama taisi koskea myös henkistä kapitaalia. Viisaus ei ollut entisten etuoikeutettujen hallussa, vaan entisten sorrettujen. Heidän tuli olla esikuvia kaikessa, taiteellista makua ja luomistyötä myöten.

Itse asiassa Venäjällä oli ollut samanlainen kuohuntakautensa, erityisesti ensimmäisen viisivuotissuunnitelman (1928-1932) aikaan. Radikalismi oli tuolloin päivän tunnus ja kaikkea edeltävää kulttuuria pidettiin a priori taantumuksellisena ja vähintään epäilyttävänä. Nyt luotiin uutta ihmistä ja hänen uutta kulttuuriaan. Entisen arvot hylättiin ja kirottiin, uudet nostettiin tilalle.

Nykyään yleensä autuaasti unohdetaan, miten vahvasti kulttuurivallankumouksien totuuksiin uskottiin. Ei kyseessä ajateltu olevan vain yhden ajatussuunnan mielipiteiden. Kyse oli tieteen, vieläpä supertieteen eli marxismi-leninismin ylivertaisista totuuksista.

Maolaisuus torjuttiin Suomen nuorison keskuudessa sillä argumentilla, että se oli epätieteellistä korostaessaan maaseutuköyhälistön vallankumouksellista eli johtavaa roolia yhteiskunnassa. Marxhan oli selvästi sanonut, että tällainen rooli on nimenomaan teollisuustyöläisillä…

No, tuolloin, eli 1960-luvulla ja sen jälkeen neuvostokommunismi oli jo kesyyntynyt ja tosiaankin muuttunut de facto revisionistiseksi, kuten kiinalaiset sitä erittäin vakavasti haukkuivat. Ideologisen supertieteen peruserojen merkitystä pidettiin äärimmäisen tärkeänä.

Asiaa voisi verrata vain puhtaaksi julistetun uskonnon ja kerettiläisyyden eroon. Toinen palvelee Jumalaa ja toinen saatanaa. Sotaa näiden lahkojen välillä pidettiin hyvin mahdollisena. Ussuri-joen taistelut olivat esimakua tulevasta Harmageddonista.

Korostan vielä, ettei asiaa ymmärretty kahden kilpailevan aatesuunnan välisenä arona, vaan ehdottoman totuuden ja äärimmäisen turmiollisen valheen välisenä erona.

Kulttuurivallankumouksen psykologiassa lähdetään siitä, että asioiden ikuinen olemus ja oikea järjestys tiedetään. Se on riippumatonta historiasta ja sen olisi pitänyt toteutua jo ammoisina aikoina, jos se olisi ollut mahdollista.

 Menneisyys oli (ja on) siis nähtävä sarjana virheitä, rikoksia ja vääristymiä, hallitsevia luokkia palvelevaa ideologiaa eli väärää tietoisuutta ja niin edelleen. Nykyisyydessä oli(ja on) mahdollisuuksien mukaan päästävä absoluuttisen totuuden ja oikeuden toteuttamiseen, mikä jatkuisi ajasta aikaan.

Tämä muuten olikin itse historian liikevoimien mukainen pyrkimys, jonka toteutuminen ennemmin tai myöhemmin oli joka tapauksessa välttämättömyys. Suuret johtaja- ja ajattelijasankarit auttaisivat ihmiskuntaa pääsemään esihistoriansa päähän eli todellisen historiansa alkuun mahdollisimman suoraa tietä.

Tämä kaikki kuulostaa tänään sellaiselta roskalta, että useimpien mielestä on mahdotonta ajatella, että siihen joskus olisi todella uskottu. Luulenpa, että he erehtyvät pahoin.

Venäjällä vanhan historian paluu tuhosi aika nopeasti radikalismin. Perinteinen kulttuuri, jonka parhaita saavutuksia kunnioitettiin uuden neuvostokulttuurin arvollisena perustana, nousi takaisin arvoonsa kaikilla aloilla samaan aikaan kun esimerkiksi lännessä radikalismi jatkoi nousuaan.

Neuvostoliiton historiassa puhutaan niin sanotusta suuresta perääntymisestä, jonka Stalin käynnisti jo ennen 1930-luvun puoltaväliä. Takaisin perinteiseen palattiin niin historiankirjoituksessa, kouluopetuksessa, taiteessa ja kirjallisuudessa kuin myös sukupuolimoraalissa, työpaikkojen palkkaus- ja komentosuhteissa, armeijassa ja niin edelleen.

Tuloksena oli jo ennen toista maailmansotaa eräänlainen fasistinen järjestelmä, jossa puoluevaltio nojautui rajoittamattomaan väkivaltaan, mutta nautti myös hyvin laajaa joukkojen organisoitua tukea ja jopa kannatusta.

Neuvostoliittolainen historiankirjoitus säilytti loppuun saakka politiikan palkkapiian asemansa ja sitä ohjailtiin häikäilemättömästi muun muassa sensuurin ja lähteiden tiukan kontrollin avulla. Todellinen menneisyys samoin kuin kansan todelliset mielialat olivat valtiosalaisuuksista suurimpia.

Kuitenkin nostettiin ainakin periaatteessa, joskaan ei usein käytännössä kunniaan sellainen käsite kuin historismi. Tämä ei viitannut Karl Popperin historismiin, vaan siihen, että kaikki asiat on nähtävä historiallisissa yhteyksissään. Eri aikakaudet ovat erilaisia ja niitä on sen mukaisesti arvosteltava.

Radikalismin tyypillinen tunnus on, että historiallisen perspektiivin arvo ja merkitys kielletään. Sen mukaisesti tuomitaan pöyhkeästi muita aikakausia oman aikakauden mitoilla, riistetään arvo toisen aikakauden sankareilta siksi, etteivät he ole olleet nykyaikaisten normien mukaisia.

Tätähän Neuvostoliitossa tehtiin valtavasti, luoja paratkoon ja sosialismin romahtaessa rehabilitoitujen ja toisaalta myös uuden historian tuomion saaneiden määrä oli valtava. Julistettua historismin periaatetta oli rikottu törkeästi ja nyt se pyrittiin vihdoin nostamaan kunniaan.

Kuten tiedämme, venäläinen uusi fasismi on nyt jälleen palaamassa vanhaan rehabilitoidessaan nyt vuorostaan Stalinia ja hänen kätyreitään. Suuntaus on kieltämättä ikävän epärehellinen ja vastenmielinen, mutta vetoaa kyllä kovasti suuruutta ja väkivaltaa ihannoiviin, joita näyttää maassa riittävän.

Länsimaissa on jo kauan vallinnut radikaalinen kulttuuri, joka näyttää taas tulevan yhä selvemmin valtavirraksi, kuten se oli 1960-luvulla.

Yhä useammille länsimaiden ihmisille näyttää olevan mahdotonta ajatella, etteivät he tarkoin tietäisi, mitä kaikkien ihmisten kaikissa kulttuureissa pitäisi ajatella ja arvostaa. Erityisesti naisen asemaa, sekä seksuaalivähemmistöjen ja muiden marginaaliryhmien oikeuksia pidetään ikuisina ja pyhinä. Esimerkiksi sukujen oikeuksia jäseniinsä pidetään sen sijaan sallimattomina aina ja kaikkialla.

 Mikäli näitä ikuisia arvoja vastaan rikotaan, on rikkojia kaikkialla maailmassa rangaistava niiden toimesta, joilla on tähän tarvittava voima ja toteutettava oikeus ja totuus.

Nykyinen amerikkalainen woke-kulttuuri on aikamme vastine Kiinan kulttuurivallankumoukselle. Sen ytimessä on historiattomuus, joka yleensä näyttää pohjautuvan toisaalta yleiseen historialliseen sivistymättömyyteen ja toisaalta siihen elämänkokemuksen puutteeseen, joka on aina nuorisolle ominaista.

Kuten Oswald Spengler joskus huomautti, länsimaisen ihmisen on mahdotonta edes ajatella mitään vastenmielistä asiaa ajattelematta asemaan hengenvetoon, että sille on tehtävä jotakin. Se on ongelma, joka on ratkaistava.

Tehkäämme siis kaikin mokomin jotakin myös historiattomuudelle, mutta älkäämme turhaan kuvitelko saavamme kovin suuria, saati pysyviä tuloksia aikaan. Aika kulkee kulkuaan, kulttuurit tulevat ja menevät ja ihmiset tekevät sitä, mitä heidän mielestään on tehtävä.

Jos uusi onnen aika on tullakseen, niin se otettaneen tulevaisuudessa mielihyvin vastaan. Merkille pantavaa kyllä on, ettei nykyinen näytä monelle lainkaan kelpaavan, vaikka meillä on jo koko maailmassa valtavasti sellaisia hyvyyksiä, joista ei puoli vuosisataa sitten voitu edes kuvitella.

Sama se kyllä oli tilanne myös puoli vuosisataa sitten, sen ajan perspektiivistä.