Yli railon, itään

 

Itää ja länttä

 

Arvi Kivimaa, Epäjumala. Otava 1930, 333 s.

 

Arvi Kivimaa aloitti uransa nuorena runoilijana tulenkantajien joukossa. Hän toimi kirjailijana, teatteriohjaajana ja sanomalehtimiehenä sekä muun muassa vierailevana suomen kielen ja kulttuurin lehtorina Greifswaldin yliopistossa vuosina 1932-1934, kokien siis aitiopaikalta Weimarin tasavallan vaihtumisen Hitlerin natsihallintoon. Vuodesta 1950 vuoteen 1974 hän oli Kansallisteatterin johtajana.

Sodan jälkeen Kivimaa oli kulttuuriradikaalien hampaissa kirjoitettuaan vuonna 1942 teoksen Eurooppalainen veljeskunta, joka julkaistiin myös saksaksi nimellä Europäische Dichterreise durch Deutschland. Ajan virtaukset herkästi aistinut esteetikko ja entinen Suomen PEN:in puheenjohtaja oli hurahtanut Goebbelsin touhuihin.

Vuonna 1930, julkaistessaan nyt käsillä olevan kirjan Kivimaa toimi Uuden Suomen toimittajana. Kirja koostuu melko irrallisen tuntuisista osista, joista yksi kuvaa teatterimiljöötä Suomessa ja pari muuta keskittyy ulkomaanmatkoihin, sekä Saksaan, Ranskaan ja Hollantiin että Neuvostoliittoon.

Pariisi on ollut suomalaisen kulttuurieliitin Mekka jo puoli vuosisataa ja sinne matkustavat myös viinistä ja vapaasta rakkaudesta kiinnostuneet. Sen kaupungin suomalaiset tuntevat paremmin kuin Tallinnan.

 Pariisista puhuttaessa mukana on Joel Lehtosen Henkien taistelussa kuvatun Hirvo Törsön tapainen tyyppi ja Pariisihan on aina vetänyt puoleensa vieraan kulttuurin (tai kyltyyrin) gloriasta itselleen arvonnousua etsiviä mitättömyyksiä. Tässä Pariisia tyydytään vain vertaamaan Berliiniin, jonka runoutta (runottomuuden runoutta!) vain todelliset humanistit pystyvät käsittämään.

Berliini nyt joka tapauksessa on Euroopan amerikkalaisin kaupunki, työn ja proosan kaupunki, jolla on oma luonteensa. Kaiken maailman törsöt eivät ymmärrä siitä mitään ja humaltuvat sanan varsinaisessa merkityksessä Pariisista, josta ymmärtävät vielä vähemmän. Mutta vieraaseen kulttuuriin on helppo heijastaa omia kuvitelmiaan.

Maailmalla liikkuessa elämää hankaloittaa kansainvälisen lingua francan puute. Kirjoittaja osaa kyllä ranskaa ja sijoittaa varmemmaksi vakuudeksi kirjaan pari pitkää sitaattiakin. Monet ulkomailla kohdatut ihmiset sen sijaan eivät osaa sitä eivätkä osaa edes saksaakaan. Hollannissa tulee hankaluuksia, kun keskushenkilö huomaa, ettei tunne hollannin kielen lukusanoja…

Venäjällä pärjätään sillä pakkovenäjällä, jota vuosisadan vaihteessa syntyneet joutuivat Suomessa opiskelemaan. Isänmaalliset nuoret ymmärsivät kuitenkin velvollisuutenaan olla tuota kieltä oppimatta ja niin ilmeisesti kävi myös kirjoittajalle, parista vähäisestä sitaatista päätellen. Toki moni Venäjällä osaa sentään saksaa, Marxin ja Kominternin kieltä.

Meillä usein unohdetaan, että Helsingistä Moskovaan oli maailmansotien välillä säännöllinen junayhteys ja sitä käyttäen myös romaanin keskushenkilö matkustaa ensin Pietariin (jota junan kyltissä nimitetään Leningradiksi) ja sitten Moskovaan. Jälkimmäisessä kohteessa viivytään useita viikkoja ja matkan kuvaus käsittää satakunta sivua.

Samaisena vuonna 1930, kun käsillä oleva kirja näki päivänvalon, ilmestyi myös toisen Uuden Suomen toimittajan, Juho Timosen Lenin-elämäkerta. Timosen kirjan näkökulma kohteeseensa oli niin sanoakseni historismin periaatetta kunnioittava: Leninistä ei tehty -eikä voitukaan tehdä- anakronistisesti sosialismin rakentajaa ja neuvostojen maan suuruuden luojaa.

Timoselle Lenin oli historian suurin hävittäjänero, joka ei koskaan kyennyt rakentamaan mitään. Hänen kuollessaan entinen loistava, joskin sisältä lahonnut suurvalta oli muuttunut kurjaksi punaisen hämärän maaksi, jossa miljoonat olivat kuolleet nälkään ja terroriin. Vasta Stalinin propaganda teki Leninistä täysin anakronistisesti suuren rakentajan. Itse asiassa tuo niin sanottu reaalisosialismi oli puhtaasti Stalinin luomus.

Kirjan sankarin vierailu Venäjällä ajoittuukin tosiaan tuon Stalinin oman vallankumouksen aikaan. Kuten tekstissäkin ohimennen mainitaan, meneillään on ensimmäinen viisivuotissuunnitelma. Sehän saattoi, kuten tiedämme, maan aivan tavattomaan kuohuntatilaan. Koko yhteiskunta meni sijoiltaan, kun maatalous kollektivisoitiin, kulakit likvidoitiin ja yksityinen liiketoiminta kiellettiin yhtäkkiä, mahtikäskyllä.

Samaan aikaan aloitettiin valtavia rakennusprojekteja ja maaseudulta lähtenyt ja sieltä paennut väki kiersi ympäri Venäjää uusia työmaita etsimässä. Moshe Lewinin sanontaa köyttäen syntyi juoksuhiekkayhteiskunta, jossa mikään ei enää tuntunut olevan hallinnassa, ennen kuin kuri palautettiin tehostetulla terrorilla.

Ei sinänsä ole outoa, etteivät enempää Timonen kuin Kivimaakaan huomaa, että vuonna 1930 (tai 1929) ollaan jo siirtymässä uuteen aikakauteen. Toistaiseksihan kyseessä olivat pikemmin propagandajulistukset kuin mitkään todelliset saavutukset. Uutta, joskin hiljattain jo koettua oli vain entistä paljon pahempi pula kaikesta kulutustavarasta, mitä vanhojen jakeluketjujen tuhoaminen suuresti pahensi.

Kivimaan alter ego näkee kaikkialla synkkyyttä ja todistaa omin silmin jopa terroria. Pakkovallan alla elävien ihmisten silmistä puuttuu ilo ja elämänhalu. Entinen ylpeä Pietari on köyhä ja tuhruinen. Kaduilla näkyy lyhyen vierailun aikana parikin saattuetta, joissa tšekan miehet kuljettavat vankeja. Pikkupioneerienkin laulusta kajahtelee viha.

Leninin patsas Suomen asemalla ojentaa kättään ja tuntuu sanovan kaikille: Tuhotkaa! Anastakaa!... Harmaa ja punainen oli kuoleva Pietari.

Kirjoittajan matkaseurana on kotimaansa sotilasdiktatuuria paennut espanjalainen. Tälle kertoja vakuuttaa, etteivät suomalaiset tunne Venäjää yhtään sen paremmin kuin espanjalaiset. Heidän kohtalonaan on ollut pyrkiä pois Venäjän väkivaltaisesta syleilystä ja sen myötä on torjuttu myös venäläisyys, karvoineen kaikkineen.

Pietarissa matkaajat käyvät niin Eremitaasissa kuin Iisakinkirkon parvekkeella. Kaikki on masentavaa, kadut ovat kuoppaiset jopa Talvipalatsin seinien maalauskin on vähän yli kymmenen vuotta vallankumouksen jälkeen päässyt pahoin rapistumaan. Ajurit yrittävät kiskoa hävyttömästi, ihmiset katsovat vihamielisesti turisteja, joiden ulkomaalaisuuden kavaltavat lierihattu ja hansikkaat…

Moskovassa päästään jo lähemmäs paikallista elämää, myös teatteriin, joka ei ole kauttaaltaan huonoa. Itse asiassa venäläisillä on tällä alalla suurta luonnonlahjakkuutta, mutta tyrannia kahlitsee kaikkea.

Moskova tuntuu sinne saapujista aasialaiselta kylältä. Tämähän oli vertaus, jota yleisesti käytettiin 1800-luvulla, etenkin verrattaessa Moskovaa eurooppalaiseen Pietariin. Toki vanha, puinen Moskova oli vuonna 1812 palanut, mutta modernia asemakaavaa ei sille pakotettu ennen kuin suuri Kaganovitšin johtama suunnitelma aloitettiin vuonna 1935.

Se merkitsi ”pariisilaisen” Moskovan luomista. Kuten Haussman revitytti kortteleita leveiden bulevardien tieltä, tekivät bolševikit saman Moskovassa. Metro rakennettiin ja korkeita talojakin ilmestyi, muun muassa hotelli Moskova, joka on kuvattu Moskovskaja vodkan etikettiin ja hiljattain rakennettu uudelleen, vanhan mallin mukaan. Se kuitenkin tuli katukuvaan vasta vuosina 1932-1935.

Kristus vapahtajan kirkko, vuoden 1812 sodan muistoksi rakennettu Moskovan suurin kirkko seisoi vielä vuonna 1930 paikoillaan kirjan henkilöiden ihmeteltävänä. Seuraavana vuonnahan se purettiin ja alettiin rakentaa sen paikalla maailman suurinta rakennusta, Neuvostojen palatsia…

Näistä megalomaanisista suunnitelmista kirjan matkalaiset eivät vielä tiedä mitään ja kovin vähän onkin toistaiseksi nähtävillä. Viisivuotissuunnitelma, Stalinin vallankumous sosialistisen yhteiskunnan luomiseksi, on kirjan henkilöille vain tavanomaista propagandaa, jota ei kannata pysähtyä edes miettimään. Olavi Paavolaiselle esitelty Moskova oli 1930-luvun lopulla jo jotakin aivan muuta.

Elämä Moskovassa sujuu enimmäkseen etuoikeutettujen ulkomaalaisten turistien parissa. Yöelämää löytyy ja jopa tuota tympeää pederastiaakin, jota yleisesti on tapana pitää rappeutuneiden kansojen ominaisuutena.

 Sivumennen sanoen, Moskovassa tuntuu kaikkialla merkillinen haju, jota epäillään hien ja tomun hajuksi. Vastaavasta tuoksusta kerrottiin kyllä jo 1800-luvulla ja sen alkuperä taitaa yhäkin olla täydellisesti selittämättä. Joka tapauksessa se hävisi nopeasti Neuvostoliiton romahdettua. Osuutensa asiaan saattaa olla sillä, että mahorkasta siirryttiin yleisesti Virginia-tupakkaan.

Kiinnostavasti matkaajat käyvät myös eräässä modernissa tehtaassa, jossa valistetaan sähkölamppuja. Keskushenkilö on käynyt samanlaisessa myös Hollannissa. Kyseessä oli ajan hupputekniikkaan kuuluva tuotanto, jonka aloittajiksi Venäjälle oli palkattu suuri määrä ulkomaalaisia. Asiasta on laaja erillistutkimuskin.

Modernisuus on kuitenkin kulissia. Esimerkiksi Berliini on modernismin paratiisi Moskovaan verrattuna, sanoo lampputehtaassa työskentelevä insinööri, jopa Helsinki on modernimpi, sanovat ulkomaalaiset yhdestä suusta.

Suomalainen toki toteaa tähän, ettei Helsinki ole koko Suomi (onko sitten Berliini koko Saksa…?). Suomen maaseudulla oli vielä paljon alkuperäistä ja ilotonta, mutta olihan se matkalla kohti kehitystä.

Saapuessaan Rajajoen yli matkalaiset joka tapauksessa tunsivat tulevansa länteen ja Eurooppaan: Fernándezin, espanjalaisen, mielessä vilahteli vielä Aasian kuu, sen hohto öisillä kupoleilla, pimeiden katujen tyhjyys...

Kirjan lopuksi sen keskushenkilö sanoo kovin hämärästi: Uskon lapsellisesti, että maailman kohtaloita on kerran, kaiken uhallakin, johtava ihmissydän. Ja se sydän on oleva voimakas -täynnä nuoruutta.

Ikävä kyllä, tämä oraakkelimainen kuvaus sopii erinomaisesti kuvaamaan sitä, mitä maailmansotien välisessä Euroopassa tapahtui. Tuo nuorekas henki, jota nousevissa suurvalloissa kilvan korostettiin, vei suoraan helvettiin.

Kypsien ihmisten rauhallinen kokeneisuus ja rationaalinen ajattelu -järki sydämen sijasta-  olisi voinut pelastaa maailman katastrofilta, mutta radikalismilla ja sen epäjumalilla oli nyt markkinansa, eikä edes ensimmäisen maailmansodan muisto pidätellyt kansoja ja niiden johtajia.