Juu nou

 

Vieraat kielet ja sivistyssanat

 

Tolstoin Sodassa ja rauhassa esiintyy muiden hahmojen joukossa muutama tyhjänpäiväinen mitättömyys. Toinen on keskushenkilö Pierren kuvankaunis vaimo Hélène ja toinen on hänen veljensä Hippolyte (Ippolit).

Jälkimmäisellä on tapana sanoa aina ranskaksi asiat, joita hän ei ymmärrä, mutta haluaa antaa vaikutelman siitä, että ymmärtää itse asiassa niitä paljon syvällisemmin kuin venäjää puhuvat moukat. Kyseessä on siis panostaminen näyttöarvoon, poseeraus, jolle vieras, tosin koko venäläisen yläluokan siihen aikaan puhuma kieli antaa paitsi muotoa, myös sisällön.

Mitään sisältöähän tuo vieras kieli ei tietysti puheeseen lisää, mutta sellaisesta ei Hippolytellä olekaan mitään aavistusta, hänelle riittää vaikutelman tekeminen, hän pyrkii aina olemaan cool, kuten vastaavat henkilöt nykyisin sanoisivat.

Vieraiden kielten sekoittaminen omaan kieleen on tietenkin ikivanhaa perua. Aikoinaan, kun esimerkiksi rakas suomen kielemme vielä oli pelkästään talonpoikien äidinkieli, ei siihen edes kuulunut sellaisia sivistyskielten käsitteitä, joilla hoidettiin vaikkapa valtiollisia asioita. Talonpojan maailma oli kovin konkreettinen.

Suomen kieleen keksittiin sitten jo 1800-luvulla suuri määrä uusia sanoja, jotka viittasivat uuden maailman käsitteisiin. Monia asioita ilmaistiin kuitenkin yhä vieraskielisillä termeillä. Tietenkin kielessä myös oli ja oli aina ollut hyvin runsaasti lainasanoja, jotka yleensä kuitenkin olivat saaneet kotoisen hahmon ja tulleet osaksi normaalikieltä.

Noita muodoltaankin vieraita ja usein myös suomen kielen käytäntöjen vastaisia äänteitä sisältäviä lainasanoja ruvettiin meillä nimittämään sivistyssanoiksi, mikä on hieman huvittava termi, mutta kuvaa kyllä asiaa. Noita sanoja käyttivät enimmäkseen ne, jotka osasivat vieraita kieliä, mutta eivät osanneet pukea sanojaan aidosti suomenkieliseen asuun.

Yleensähän uusia asioita merkitseville sanoille pian löydettiin omakielinen vastine. Nästyykistä tuli pian nenäliina, taltrikista lautanen, ranskalainen assiette suomentui kätevästi asetiksi ja niin edelleen.

Mutta niin sanotut sivistyssanat eivät ole suinkaan sukupuuttoon kuolleet. Yleensä niitä ihan oikeasti tarvitaan sellaisissa yhteyksissä, joissa jonkin aihepiirin spesialistit puhuvat keskenään. Silloin kotimaisten vastineiden etsiminen käsitteille, joilla on tarkat merkityksensä siinä kielessä, joilla ne on luotu, olisi tarpeetonta ja jopa haitallista.

Filosofia on eräs tällainen. Jos puhutaan vaikkapa transkendenssista, apriorisuudesta tai irrationaalisuudesta, on niitä luultavasti turha ryhtyä suomentamaan. Se, joka niitä käyttää, oppii kyllä niiden merkityksen.

Onhan käännöksiäkin toki tehty. Mielestäni yksi aika epäonnistunut, mutta yleisesti käytetty termi on vaarinotto, joka on käännös saksan sanasta Wahrnehmung. Sillä on kuitenkin ilmeisesti pärjätty.

Sivistysssanoja eli laina- tai vierassanoja on tietenkin käytetty myös keikailuun ja poseeraukseen Tolstoin Hippolyten tapaan. Niillä on myös yhä uudelleen tavoiteltu jotakin maagista selitysvoimaa.

Muuan kasku kertoo saksalaisesta oppineesta, joka yritti selittää erään alueen takapajuisuutta ja luettelemiensa puutteiden huouksi lisäsi vielä: ”Und zuletzt muss man bemerken die allgemeine Pauwretehh”.

Köyhyys köyhyyden syynä ei kuulosta oikein vakuuttavalta, vaikka sen sanoisi toisellakin kielellä. Eri asia on, että yleinen köyhyys kyllä saattaa synnyttää pahan kierteen, josta on vaikea päästä eroon.

Silloin kun meillä yleisimmin luettiin pitkää saksaa ja kun sitä teki vain muutama prosentti ikäluokasta, oli monilla tapana aina silloin tällöin käyttää sellaisia ilmauksia kuin ”Schade!”, ”Anno dazumal”, ”von alters her” ja niin edelleen. Inhoa tai paheksumista ilmaistiin elegantisti sanalla ”Usch!”

Nyt englanti on koko kansan tuttu. Se ei ole nykyajan latina siinä mielessä, että latinaa osasivat vain oppineet, jotka käyttivätkin vuosia sen pänttäämiseen. Englanti oli meilläkin merimiesten ja maailmanmattien kieli jo 1800-luvulla ja jo maailmansotien välisenä aikana se oli ylivoimainen populaarikulttuurin kieli.

Englannin kieli on tavallista selvemmin hybridi, jossa latinalainen, germaaninen ja kelttiläinen aines sekoittuvat, mutta pysyvät helposti havaittavina. Suomalaiset, joiden oma kieli ei kuulu mihinkään näistä ryhmistä, ymmärtävät yleensä hyvin heikosti englannin sanojen alkuperää elleivät ole opiskelleet latinaa.

Vielä jokunen vuosikymmen sitten latina olikin meillä kaikille humanisteille pakollinen aine ja tuskinpa se ihan turha olikaan. Sehän tarjosi oikotien kaikkien romaanisten kielten ymmärtämiseen ja lisäksi vielä myös englannin ja monen muunkin kielen kehittyneempään osaan.

Latinan kieleen panostaminen oli meillä kansainvälisesti ottaen poikkeuksellisen suurta. Yleisradion latinankieliset uutiset Nuntii latini olivat todellinen kansallinen erikoisuus ja niitä pystyi lyhyelläkin latinalla hyvin ymmärtämään. Ulkomailla ne herättivät ihastusta.

Nyt ne yliopistoja johtavat kauppakamarinulikat, jotka ovat perineet itselleen vanhan ja kunnianarvoisan rehtorin tittelin, ovat lopettamassa kaikkialla latinan opetusta. Eipä sikäli, samaa tehdään italian ja jopa japanin kohdalla. Barbaria on palaamassa vauhdilla myös tällä alalla.

Mutta jotakin vielä sivistyssanoista. Niiden käyttäminen on usein ollut tapa keikailla, mutta ei suinkaan aina. Se on voinut olla myös heikon suomen kielen taidon merkki: kun asiaa ei ole osattu suomeksi sanoa, on se sanottu jollakin muulla kielellä.

Joskus sivistyssanat saattavat tosiaan välittää myös sellaisia asioita, joita ei suomalainen, tarkkakaan käännös korvaa. Silloin kysymys voi olla esim. jostakin klassisesta sitaatista, johon liittyy aivan tiettyjä sävyjä.

Mutta tämä on harvinainen poikkeus.

Nykyään on sen sijaan tullut tavaksi höläytellä sinne tänne englanninkielisiä sanoja, joilla on aivan tarkka suomalainen vastine ja joilla ei ole mitään muuta funktiota kuin ilmoittaa, että tämä poika/tyttö se puhuukin englantia ja arvattavasti ajatteleekin sillä kielellä, mikä oletuksen mukaan lisää tavattomasti hänen ymmärrystään asioista. Se on niin syvä, ettei se edes käänny suomeksi.

Niinpä kuulemme yhä uudelleen, että jokin on öbaut sitä tai tätä, että pari steppiä vielä tarttee ottaa, että baivövei on tapahtunut sitä tai tätä, että nyt vietetään häpihouria, kehotetaan jotakuta sanalla kamaan! tai suorastaan get ouvör it!

Tämä ilmiö sellaisenaan lienee ikuinen ja kuuluu tuon tolstoilaisen Hélène/Hippolyte-joukon tapoihin. Siinä tiivistyy pinnallinen poseeraus, joka pyrkii tuomaan esille ulkoisia muotoja, koska muutakaan esille tuotavaa ei ole.

Vertaistyhmien parissa tämä lienee varma keino päteä, mutta muille se antaa selkeän viestin siitä, miten tällaisen kielen käyttäjiin on suhtauduttava.