sunnuntai 12. maaliskuuta 2023

Uusia tuulia yliopistolla

 

Eskolan romaani

 

Antti Eskola, Mies ja ääni. Kirjayhtymä 1973, 169 s.

 

 Kirjastoista näyttävät poistelevan kirjoja, joiden muodikkuus on hävinnyt, niillä ei kai arvella olevan enää lukijoita ja siinä kai ollaan myös oikeassa.

Kannattaisi kuitenkin ajatella nenäänsä pitemmälle ja jättää ne kirjat sellaisten lukijoiden ulottuville, joita kiinnostaa kysyä, miksi tämäkin kirja aikoinaan oli kirjoitettu ja kenties jopa suosittu. Se voisi antaa perspektiiviä myös niiden juuri nyt vallitsevien muotien arvioimiseen, jotka varmuudella eivät enää ole suosittuja muutaman vuosikymmenen kuluttua.

Antti Eskola ei ollut sosiologian professori, vaikka kirjoittikin kaikkien sosiologian opiskelijoiden tenttimän ja arvostamankin kirjan Sosiologian tutkimusmenetelmät I ja II.

Sen sijaan hän oli sosiaalipsykologi ja profiloitui Tampereen (”Pirkkalan”) punaisen yliopiston eräänlaisena tavaramerkkinä. Eskolan vastapooli oli toinen sosiaalipsykologian professori, Kullervo Rainio, joka eläkkeellä on kunnostautunut verrattomien muistelmien kirjoittajana.

Kaikkien hämmästykseksi punaisia pamfletteja suoltanut Eskola rupesi vanhoilla päivillään kirjoittamaan sellaisesta aihepiireistä kuin usko Jumalaan ja vanheneminen, siis aivan vanhan erikoisalansa ulkopuolelta ja aivan odottamattomasta näkökulmasta.

Eskolan ei-ammatillisille kirjoille, kuten hänen kuuluisille pamfleteilleen oli tyypillistä tietty intiimi, etten sanoisi tunnustuksellinen ote. Ne antavat kuvan melko hankalasta persoonasta ainakin noin sosiaalipsykologisesti ottaen, mutta myös huomattavasta pyrkimyksestä rehellisyyteen.

Tämä kirja on romaani aikalaisistaan ja sen tapahtumapaikkana on sosiologian laitos. Kirjoittajan asiantuntemusta miljöön suhteen ei kannata epäillä.

Aikakauden normaaleina pidetyt ja eri ihmisten ilmaisemat olettamukset näyttävät sisältävän ainakin sen, että sekä Suomessa että Neuvostoliitossa vallitsee kansanihmisen mielestä demokratia, painotukset vain ovat erilaiset. Nuori radiaali sosiologi yrittää sen sijaan ymmärtää, että kyseessä on molemmin puolin diktatuuri, mutta ei vakuuta vanhempia ihmisiä.

Kommunismin kannatuksen kova kasvu ylioppilasnuorison piirissä havaitaan myös ajankohdan taustatekijänä, mutta kirjoittaja ei paneudu sen enempää tämän tason asioihin, vaan tyytyy kuvailemaan laitoksen henkilöiden -sen tyyppien- elämää.

Niin sanotun märän sukupolven edustajina nämä ryyppäävät innokkaasti ja joissakin juhlissa otetaan oikein kunnon änkyrä ja puhutaan totuuksia. Eivät ihmiset kuitenkaan pelkkiä poliittisia otuksia ole, eros ja seksi ovat koko ajan elämän keskeisiä vaikuttajia.

Herkullinen on kuvaus siitä, miten laitoksen johtaja keksii teettää instituutilleen ja sen henkilöille työsuunnitelman vuodeksi ja panee heidät myös raportoimaan työstään. Se muistuttaa liki täsmälleen sitä, mitä koko yliopistossa on ruvettu jo pari vuosikymmentä sitten aivan tosissaan tai ainakin pakosta tekemään.

Käytännössä se tarkoittaa asioiden kuvaamista aivan keinotekoisin, abstraktein käsittein ja aavemaisen virtuaalitodellisuuden luomista todellisuuden ylle ja itse asiassa sen mittapuuksi ja korvaajaksi.

Laskeskellessaan ajankäyttöään professori huomaa tehneensä töitä kuusikymmentä tuntia viikossa, vaikka ei ole saanut aikaan muuta kuin rupattelua, lehteilyä ja merkityksettömiä papereita. Tutkimusta ei ehdi tekemään, on hänen johtopäätöksensä, vaikka ei hänellä siihen ole ideoita eikä intoakaan.

Toinen suuri kokeilu on henkilökunnan ryhmätyöprojekti suhdeviikolla, joka pyrkii saamaan aikaan mullistuksen laitoksen toiminnassa. Tulokset ovat yhtä tyhjän kanssa, mutta tämä ei estä professoria raportoimasta asiaa suurena menestyksenä ja edistysaskeleena.

Kuvaus professorin komeasta artikkelista, joka koskee hänen laitoksensa ongelmia ja saavutuksia nykyhetken oloissa ja toisaalta sen kuvaaminen, miten banaalit asiat itse asiassa saavat kunnian tulla esitetyiksi komeilla termeillä, on hillittömän hauska ja tuskin kovin kaukana ajan todellisuudesta.

Myös kokous, jossa apurahoista päätetään, vaikuttaa todellisuudesta kopioidulta. Nämä kohdat lienevät kirjan parasta antia.

Monet yliopistolaitokseen liittyvät aikakauden ilmiöt ja tutkimuksen muodit saavat kirjassa lyhyen kuvauksensa. Tutkijat saivat tuohon aikaan usein koulutuksensa Amerikassa ASLA-stipendiaatteina. Väitöskirja muodikkaista aiheista kuten työnsosiologia, syntyi nopeasti ja tulokset siirrettiin sitten pian reikäkorteille ja käsiteltiin tietokoneilla. Faktorianalyysi oli kuin kahvinporoista ennustamista, mutta tuloksia syntyi nopeasti ja numeerisina ne jopa näyttävät petollisen eksakteilta.

Kirjan galleriaan kuuluu myös vanheneva väitöskirjan tekijä, joka on kiinnostunut marxilaisuudesta ja jopa itse Leninin poleemisista reunamerkinnöistä oman aikansa poliittiseen kirjallisuuteen. Onko sadan vuoden takainen marxilaisuus todella relevanttia myös 1970-luvulla, jää avoimeksi. Ainakin siitä tuli vallitseva muoti.

Instituutissa ei itse asiassa kuvauksen mukaan saatu aikaan oikeastaan mitään, mutta sen johtajan komea selostus asioista sai kaiken näyttämään määrätietoiselta ja tarmokkaalta aktiivisudelta, jota leimasi aito tieteellinen henki.

Olisi kiinnostavaa lukea tämän pienoisromaanin aikalaiskritiikkejä, siinä ruoskitaan ilmiöitä, joiden osoitteen luultavasti saattoi aikanaan hyvinkin tunnistaa.

Kaunokirjallisuutena teos jää jokseenkin keskeneräiseksi, mutta ei se siinäkään mielessä varsinaisesti huono ole. ”Pirkkalan yliopiston” punaisuus ja sijoittuminen Suomen akateemiseen kenttään ei tule käsitellyksi tai sitten kyseessä on sellainen kätketty agenda, joka ei aukene noista ympyröistä sivussa olleelle.

 Pidän mahdollisena, että kirjan henkilöillä oli aivan konkreettinenkin esikuvansa. Sitä puolta tuntemattomalle se tarjoaa ainakin välähdyksen sellaisesta akateemisesta miljööstä, joka oli tuolloin maahamme vasta syntymässä suurten ikäluokkien kansoittaessa vanhan sivistysyliopiston.

7 kommenttia:

  1. "Instituutissa ei itse asiassa kuvauksen mukaan saatu aikaan oikeastaan mitään, mutta sen johtajan komea selostus asioista sai kaiken näyttämään määrätietoiselta ja tarmokkaalta aktiivisudelta, jota leimasi aito tieteellinen henki."

    Jos tähän haluaa positiivisen näkökulman, niin se on se, että mielummin radikaalit puuhastelemassa harmittomia kuin todellista vallankumousta - tai edes terrorismia.

    VastaaPoista
  2. En tunne nykytilannetta, mutta samalla näyttää toistuvan, kuulopuheista päätellen.

    VastaaPoista
  3. Mustalaiset käsittääkseni osa vanhoilla päivillä päätyy kristityiksi.
    Mutta tiedä sitten mihin kristinuskonlinjaan he kuulunevat.
    Eristäytyneinä kun eivät oikein tahtone jakaa niitä sisimpiä tuntojaan toisille. Todennut että oma valintahan tuo on. Samalla tapaa kuin vaatetuksensa, siinä missä saamelaisilla. Suomalainen vapaa-ajan vaatetus nyt riippunee persoonasta, kun työn puolesta osalle sanelee työnantaja mitä käyttää ja siihen on järkiperäiset syyt. Palomiehen varustus kun ole huvikseen sellainen kuin on.

    VastaaPoista
  4. Kaikilla on omat kokemuksensa, mutta minusta myytti Tampereen yliopiston hirviömäisestä punaisuudesta on paljolti luotu nykyajan tarpeisiin. Myytin luojia ja motiiveja en tässä ryhdy kommentoimaan.

    Istuin kahvitauoilla kaiketi samoissa kuppiloissa kuin Seppo Oikkonen, istuin ehkä samantapaisissa seminaareissakin, ilmeisesti hiukan myöhemmin mutta kuitenkin 70-luvulla, eikä se nyt niin umpikauheaa ollut.

    Ymmärrän, että vajaan puolen vuosisadan jälkeen muisti seuloo, pyrkii vastaamaan nykyajan henkeen, mutta toistaiseksi muistini myös - uskoakseni! - toimii enkä muista noin yksioikoisesti.

    Taistolaiset olivat äänekkäitä mutta eivät ainoita: valinnanvaraa oli vahvasta kokoomuksesta ja kristillisistä läpi poliittisen kentän.

    Niissä seminaareissa joissa itse istuin, oli yleensä koko kirjo edustettuna, sen kummemmitta ongelmitta.

    Kun tulin taloon, opiskelijaliikettä taisi johtaa demari, myöhempi kansanedustaja. Kansanedustaja tuli kristillisestä kahvilatuttavastakin.

    Monesta taistolaisista näyttää tulleen Nato-haukkoja, jo ennen tätä sotaa - ehkä se on ollut tapa käsitellä pettymystä Neuvostoliittoon.

    Politisoituminen, laidasta laitaan, tietysti sinänsä aiheutti tuolloin tiettyä vierautta, koska itse pysyttelin sitoutumattomana (häivähdys punaista…).

    Ei minulla siis ollut tuntumaa siihen, mitä politrukkien sisäpiireissä puuhattiin.

    Kukaan ei ikinä yrittänyt käännyttää mihinkään, ja yksityisesti monen taistolaisen kanssa saattoi hyvinkin kiistellä levollisesti vaikka Hannu Salaman tuotannosta. Laumana he olivat eri juttu.

    Ei kai se hengen säihke mainittavasti loistanut; koskapa sellaista aikaa olisi ollut ellei sitten 60-luvulla josta en tiedä kuin kuulopuheina ja jälkikaikuina.

    70-luku kuitenkin oli ainut aika joka oli kohdalla, se oli elettävä, eikä sitä vielä katsonut nykyisestä, lopullisesti viisastuneen eläkeläisen perspektiivistä.

    Kun tässä iässä muut voimat vähän laimentuvat, päätyy helposti rationaalisuuden ansaan.

    Sitä paitsi filosofian laitos oli hyvä, sosiologian professori luennoi C. W. Millsistä ja vähän frankturtilaisistakin, ja tiedotusopin laitoksella opettajien älylliset kiistat olivat avoimia.

    Ajan henki oli pikemmin riita kuin taistolaisten monopoli.

    Saattoivat stallarit joskus tuntua ahdistavilta, mutta sellaista elämä on. Tuolloin kukaan ei sentään väittänyt Shakespearen lukemista liian traumaattiseksi.

    Yritän sanoa: riita ja kiista sinänsä jo antoivat eväitä johonkin enempään.

    Sellaisesta hengestä ei – perustan myös kuulopuheisiin – nyky-yliopistoissa juuri jälkiä taida olla ja koko laitoksen perusta on ymmärtääkseni murrettu.

    Typeryksiä riittää aina, mutta parin muistamani humanistiprofessorin mitättömyydellä ei totisesti ollut mitään tekemistä taistolaisuuden kanssa. He olivat jäänteitä jostakin paljon kauempaa.

    Oli myös tamperelainen erityisyys, mahdollisuus päästä kansakoulupohjalta tohtoriksi (opetusjaostot).

    Tämä ja sijainti valikoi suurten ikäluokkien vanavedessä syntyneitä Tampereelle. Kovin moni tuntui tulleen napapiirin takaa.

    Itsekin tulin, tosin lukion kautta, yliopistoon suoraan maalta lannanluonnista ja tehtaiden liukuhihnoilta. Tulin siis ainakin osin kirjaimellisesti siis ns. paskaduuneista.

    Tällä kohdalla tietty tamperelaisuus laimensi kulttuurishokkia. Talo ei ollut kovin elitistinen.

    Kaikella tällä en yritä kirkastaa taistolaisuutta. Ei ole minun asiani. He itse näyttävät tuottavan kylliksi "arpikirjallisuutta", kuten kiinalaiset 80-90-luvuilla.

    Siksi olen ihmetellyt, miksi Aleniuksen ja Saarisen kannattajat ovat niin hiljaa. Hehän tuolloin varsinaisessa paskaraossa olivat, ja heitä riitti Tampereellakin.

    - QQ -

    VastaaPoista
  5. Kiitokset mielenkiintoisesta muistelusta.

    VastaaPoista
  6. "Saattoivat stallarit joskus tuntua ahdistavilta, mutta sellaista elämä on. "

    Samalta ehkä AKS:t ja IKL:t tuntuivat 1930-luvun yliopistoissa. Myöhemmin hekin osasivat kääntää takkinsa...

    VastaaPoista
  7. Väärinkäsitysten välttämiseksi tunnen tarvetta QQ:n kommenttiin täsmentää, etten koskaan ole kuljeskellut Tampereen Yliopiston käytävillä, vaan tapasin noita tiedonvälityksen akateemisia auktoriteetteja 70-luvun alkuvuosina Lpr.n Teknillisellä Korkeakoululla kesäyliopiston yhteydessä järjestetyillä lehtitiedon seminaareilla. Osallistuin niihin jonkinlaisena puoliammattilaisena, kirjoittelevana ihmisenä.

    En ole akateemisesti oppinut ihminen -- ainoat opinnäytteeni ovat 15-vuotiaana kesäyliopistossa suorittamani psykologian appron osat. Kouluun minulla oli varsin traumaattinen suhde, josta olen jonkin verran kertonut julkaisemassani kirjassa "Rafaelin koulu", ja myös joissakin blogiteksteissäni, kuten <a href="https://alkonkassalla.blogspot.com/2019/09/koulun-norsunluutornit-sortuvat.html>tässä</a>. Erosin lukiosta ajauduttuani ristiriitoihin opettajakunnan kanssa, ja silloin vannoin itselleni, etten koskaan luottaisi ainoaankaan opettajaan, vaan hankkisin kaiken tietoni itse. Sitä päätöstä en ole katunut.

    Anteeksi tämä off topic.


    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.