Halavalla menee?

 

Kaikella on hintansa

 

Vanhan sanonnan mukaan kyynikko on henkilö, joka tietää kaikkien asioiden hinnan mutta ei minkään arvoa.

Takana siis on ajatus, jonka mukaan kaikki on ostettavissa ja kysymys on vain siitä, miten suurta summaa tarvitaan. Kyynikon filosofia muistuttaa filosofista pragmatismia, jonka mukaan totta on se, mikä toimii, hieman asiaa vulgarisoidakseni.

 Kun tällä tiellä edetään, päästään bolševistiseen totuuskäsitykseen, jossa tökerökin valhe pyhitetään totuudeksi, jos ajatellaan sen edistävän suurta asiaa, joka -huomattakoon- on niin äärettömän suuri, ettei se ole edes verrattavissa mihinkään äärelliseen suureeseen, kuten esimerkiksi ihmishenkiin.

Vai onko myös ihmishenki, ainutkertainen elämä äärettömän arvokas? Useinhan näin ajatellaan esimerkiksi uskontojen piirissä, mutta jo lähimmässä sairaanhoitopiirissä tiedetään, että kyllä sille löytyy jokin raja-arvo, jonka ylittämiseen ei ole varaa. Resurssit ne nyt vain ovat rajalliset. Kuolemattoman sielun äärettömästä arvosta joutuu huolehtimaan Jumala, jolla ei ole noita maallisia rasitteita taakkanaan.

Miten tämä meidän maanmainio sote-uudistuksemme on alkanutkin miljardisäästöjen sijasta niellä loputtomasti noita rajallisia resursseja, on kysymys, johon olisi kiinnostavaa tietää vastaus. Selvää on, että jokin asia on tässä nyt arvioitu täysin väärin ja että koko himmeli olisi syytä purkaa niin pian kuin mahdollista.

Entisajan ihmiset ymmärsivät, että suu on pantava säkkiä myöten. Taikaluukkuja oli olemassa vain saduissa ja jopa kunnan jauhot saattoivat viime kädessä olla tiukassa. Kukaan ei tainnut kuvitella, ettei velkoja tarvitsisi koskaan maksaa takaisin. Ellei maksanut, sai mennä tyrmään istumaan vielä sen päälle, kun mahdolliset tavarat oli myyty pakkohuutokaupassa.

On upea asia, että se köyhyys ja kurjuus, jota tässäkin maassa oli vielä sata vuotta sitten ja hieman myöhemminkin, on nyt voitettu. Monet asiat, kuten juuri terveydenhoito, joka nykyään on äärimmäisen kallista, on tehty käytännössä ilmaiseksi niille, joilla ei ole varaa maksaa. Sillä ei siis välttämättä ole juuri hintaa, vaikka arvoa on sitä enemmän.

Kuitenkin myös tuolla alalla huomattiin aikoinaan, ettei terveyspalveluita sovi ainakaan kaikkia jakaa ilmaiseksi. Sitä, mikä on käyttäjälle ilmaista, lakataan arvostamasta ja tuhlataan täysin suruttomasti. Noiden palveluiden tuottajillehan ne eivät suinkaan ole ilmaisia.

Me maksamme nykyään useimmista terveyspalveluista, mutta vain mitättömän osan niiden todellisista kustannuksista. Näin joka tapauksessa ainakin muistutetaan siitä, että kyseessä ei ole arvoton asia, jota on loputtomasti saatavissa myös kaikille hypokondrikoille, joilla ei ole muutakaan ajankulua. Se, minkä yksi saa, voi olla toiselta poissa, kun emme ainakaan vielä elä tuossa kommunismiksi nimitetyssä yhteiskunnassa, jossa niukkuutta ei ole.

Itse kuulun ns. pullamössösukupolveen. Meidän lapsuudessamme oli kahvin joukkoon sekoitettu pulla yksi parhaita herkkuja. Makeisten saaminen oli aika rajoitettua vielä 1950-luvun puoliväliin saakka, mutta hyvin sokeroitu pullamössö kyllä kelpasi niiden korvikkeeksi. Sokerihan ei ollut kortilla enää vuodesta 1954 lähtien, jolloin menin kouluun.

Mutta korkeakoulutus sen sijaan oli maksullista. Lukukausimaksut eivät 1960-luvulla itse asiassa olleet muita kuin ylioppilaskunnan jäsenmaksuja ja terveydenhoitomaksuja, mutta kun aikamiespoika matkusti pääkaupunkiin elämään vuokralla ja ostoruualla, kertyi siitä melkoinen summa vuodessa. Kustannuksiin oli lisättävä myös se, ettei samaan aikaan voinut olla tienaamassa rahaa, kuten ne, jotka eivät opiskelleet.

Vanhasta muistista toki maanviljelijäperheet lähettivät nuoremmat poikansa ja tyttärensä opiskelemaan, jottei tilaa tarvitsisi perinnönjaossa pilkkoa yhä mikroskooppisemmiksi osasiksi. Joku jäi sitä pitämään, niin suunniteltiin, ja toiset hankkivat muun ammatin. Mikäli heitä voitiin auttaa taloudellisesti, se tehtiin ja ellei voitu, niin ainakin taattiin pankkilainat.

Opiskelua pidettiin sijoituksena, mitä se ennen sotia olikin. Sotien jälkeen kyseessä oli pikemmin pakko. Tilaa pitämään jääneen glooria himmeni nopeasti, kun palkansaajien elintaso alkoi nousta yhä korkeammalle ja maatalouden tuoma elintaso alkoi muihin verrattuna näyttää suorastaan surkealta, kuten asutustilallisten kohdalla.

Mutta joka tapauksessa opiskelijoiden määrän räjähdysmäinen kasvu pani valtiovallan ottamaan osansa uuden ajan vaatiman yleisen korkeakuluopetuksen rahoittamisesta. Sen sijaan, että opiskelijoiden olisi pitänyt elää lainalla, heille aletiin ajan myötä maksaa jopa korvausta opinnoistaan.

Kun opintorahan ohella erilaisia muita tukia alennetuista ruuan hinnoista matkalippuihin ja asuntoihin myönnettiin avokätisesti, oli suorastaan mahdollista opiskella päätoimisesti saamatta rahaa muualta. Silloin oli pantava suu säkkiä myöten, mutta sehän oli opiskelijoilla ikivanha perinne.

Elettiin siis joko ilmaiseksi tai ainakin halavalla (muuten: venäjän kielen sanonta na haljavu tarkoittaa jonkin saamista ilmaiseksi tai muiden kustannuksella). Tästä ei se oikea pullamössösukupolvi vielä osannut uneksia. Opiskelija-asunnotkin olivat kovin harvinaista ylellisyyttä. Yleensä elettiin hipihiljaa isäntäväen nurkissa ja säilytettiin ruokia ikkunan välissä.

Tuohonkin aikaan tapahtui usein, että opiskelut venyivät aivan kohtuuttomasti. Ajateltujen 4-5 vuoden sijasta loppututkintoon käytettiin usein 6-8 vuotta. Tämä oli siis nuoren ihmisen parasta työaikaa. Sama ilmiö näyttää vain jatkuvan yhä, vaikka opiskeluaikaa on kaikin keinoin pyritty rajoittamaan.

Siitä tuskin voitiin aikoinaankaan syyttää opintoneuvonnan puutteita, sillä sitäkin oli jo 1960-luvulla saatavissa. Aineellinen kannustinkin oli olemassa, nimittäin ne kasaantuvat velat, joita olisi ennen pitkää pakko maksella.

 Kuitenkin koko yliopistollinen systeemi oli silloin monella alalla vielä täysin sekava ja suorastaan anarkistinen, kuten taitaa olla vieläkin.  Se varmasti hidasti valmistumista. Yleisin syy uuttua opintoihin oli pro gradu-työ, johon monet eivät edes kehdanneet hakea apua. Ajatushan oli, että omatoiminen selviytyminen opintoviidakon koukeroista oli juuri osoitus siitä kypsyydestä, johon opinnot tähtäsivät.

Nythän korkeakoulutuksen piirissä on pian puolet ikäluokasta. On selvää, että sen vaatimat kustannukset ja niillä saavutettavat tulokset ovat suuren mielenkiinnon kohteena siellä, missä laskut maksetaan. Itse asiassa siis veronmaksajien on syytä olla asiasta hyvin kiinnostuneita. Tässä liikkuvat rahat ovat verrattavissa sairaanhoidon kustannuksiin.

Koska korkeakoulutus meillä, toisin kuin monissa muissa, monen mielestä esimerkillisissä maissa, on ilmaista, ei sitä yleensä arvosteta lainkaan. Sen sijaan valitetaan sitä, että rahaa maksetaan liian vähän ja elintaso on alempi kuin muita töitä tekevillä.

Opiskelun tekeminen maksulliseksi edes ulkomaalaisille torjutaan pöyristyneenä: eikös opiskelu ole ihmisoikeus? Kaipa nyt opiskella saa vaikka maailman tappiin yhteiskunnan kustannuksella, kun se kerran on ilmaista? Jos opiskeluja venyttää tarpeeksi, saa mahdollisesti syvällisen humanistisen sivistyksen, jonka arvo on mittaamaton?

Ja niin edelleen. Huomiota herättää, että erilaista lakkotouhuakin viritelleiden opiskelijoiden äänensävyt ovat olleet moralistisia: se on niin väärin, ettei meille makseta enempää.

Ongelmana saattaa olla rahoituksen läpinäkymättömyys. Korkeakoulujen pyörittäminen on arvokasta toimintaa, mutta se ei ole ilmaista, vaan sangen kallista puuhaa. Asia pitäisi tuoda esille samalla tavalla kuin verottaja antaa ihmisten saada tililleen suuria palkkasummia, joista kuitenkin suuri osa pidätetään ilman, että palkansaaja koskaan sitä pääsisi käyttämään. Tapahtuu niin sanottu tilin ohimarssi.

Mikäli opiskelun todelliset kustannukset eri aloilla laskettaisiin ja verotettaisiin opiskelijalta lukukausittain esimerkiksi 10000-30000 euroa (luvut hihasta vedettyjä), se osoittaisi, että kyse on asiasta, jolla on paitsi arvoa, myös hinta.

Etteivät opiskelijat joutuisi asiasta kärsimään, heille maksettaisiin koko tuo summa stipendinä, jota ei tarvitsisi maksaa takaisin, mikäli suorittaisi vaaditut tavoitteet.

Sen lisäksi annettaisiin korotonta lainaa elämiseen aina normaaliin työssäkäyvien palkkasummaan asti. Lainat olisi tietenkin maksettava takaisin, mutta maksuaika voitaisiin tehdä hyvinkin pitkäksi, jolloin se ei rasittaisi etenkään nuorten perheiden taloutta.

Monet puhuvat suurella kunnioituksella amerikkalaisista huippuyliopistoista, joissa lukukausimaksut ovat kymmeniä tuhansia dollareita. Niissä kyllä sitten myös todella opiskellaan tehokkaasti sen mukaisesti ja vaaditaan, että kurssit ovat tasokkaita. Sellaisten yliopistojen papereilla saa myös aina töitä. Sen lisäksi on olemassa ilmaisiakin opinahjoja, joiden papereita tuskin edes kehtaa antaa työnantajan katsottavaksi.

Luulen, että meidän kannattaisi myös tuoda esille opiskelun todellinen hinta. Nythän yliopistot ovat tulleet yhä enemmän liikelaitosten kaltaisiksi ja verottavat suuria summia esimerkiksi niihin sijoittuvilta projekteilta.

Vaarana on, että rahasta tulee itsetarkoitus. Sitä ei saisi tapahtua, mutta sen sijaan on kyllä korkea aika ruveta ajattelemaan, ettei myöskään opiskeluajan tuhlaaminen ja veronmaksajan kustannuksella eläminen ole kestävä ajatus. Oppisivistyksellä oin sekä arvonsa että hintansa. Tämän ymmärtäminen edellyttää kypsyyttä, mutta sekin on muuan opiskelun päämäärä.