Kohti valistunutta kansalaisuutta

 

Valistuksen virittäjä

 

Ilmari Kohtamäki, Pietari Hannikaisen ”Kanava”. Uudenaikaisen lehdistömme ladunavaaja. SKS 1959, 240 s.

 

Yhä uudelleen sitä joutuu hämmästymään tajutessaan, miten tavattoman nuori tämä meidän nykyinen intellektuaalinen maailmamme on.

Kun ajattelee, että vain muutama sukupolvi sitten valtaosa kansasta oli ”pelkkiä” lukutaidottomia moukkia ja suomen kielikin oli vasta kehdossaan, on jo miltei valmis antamaan anteeksi sen kaikkialla vallitsevan idiotismin, joka nykyään niin totaalisesti läpäisee kaikki mediamme.

Lehdistö, jonka ensimmäiset edustajat meillä nähtiin 1700-luvun lopulla, koostui aluksi parin sivun vihkosista, joissa esitettiin enimmäkseen ihan muuta aineistoa kuin sitä, mitä pidämme varsinaisesti journalistisena.

Kansan ylösrakennukseksi saatettiin vaikkapa kuvailla, millainen otus oli elehvantti tai kertoa eräästä herostraattista kuuluisuutta tavoittelevasta aikansa hupakosta, joka oli lähtenyt kävelemään puujaloilla Ranskasta Kreikkaan, mutta loukkaantunut matkalla ja ontui nyt toista puujalkaansa.

Tuo mainittu anekdootti sisältyi Antti Lizeliuksen julkaisemiin Suomenkielisiin tietosanomiin, jotka ilmestyivät vuosina 1775-1776.Sen jälkeen saatiinkin odotella seuraajaa 1800-luvulle saakka.

Toki Suomessa oli ennen Vanhan Suomen vuonna 1812 tapahtunutta liittämistä vielä vain vajaat miljoona asukasta, mutta olisihan siinäkin ollut pohjaa lehden tilaajille, jos kiinnostusta olisi riittänyt. Sitä nyt vain puuttui, eikä pelkästään talonpojilta.

Mainittakoon, että Venäjälläkin oli painettu lehti, Kuranty (vrt. ranskan courier, juoksija, kuriiri;  it. correre, juosta) alkanut ilmestyä jo Pietari Suuren aikana ja vuodesta 1728 Pietarissa ilmestyi Sankt-Peterburgskije vedomosti, joka ilmestyy yhä, oltuaan välillä nimeltään Leningradskaja Pravda.

Ei sekään lehti vielä 1700-luvulla ollut niin sanotusti moderni. Siinä oli lähinnä kuulutuksia, tietoja satamassa olevista laivoista ja lyhyitä ulkomaiden uutisia. Tiedettiinpä siinä keväällä 1788 Ruotsin sotavarusteluistakin ja 7000 sotilaan lähettämisestä Suomeen. Itse sodasta sen sijaan kerrottiin äärimmäisen niukasti ja sen aikana lakattiin jopa mainitsemasta satamassa olevien laivojen nimiä.

Uudenaikaisessa lehdessä erään määritelmän mukaan pitää olla virallisen materiaalin lisäksi myös uutisia ja ilmoituksia sekä mielipidekirjoituksia. Sellaiseksi suomenkieliseksi lehdeksi tuli Kanava, jonka perusti ja jota toimitti Säämingin Kiilamäen kylässä syntynyt Pietari Hannikainen.

Hannikainen, jonka suku tunnetusti kehittyi talonpoikaisesta juuresta merkittäväksi kulttuurisuvuksi, kävi Savonlinnassa saksankielistä reaalikoulua, jossa hänen nimensä oitis ”hienonnettiin” muotoon Petter Hanén. Välitunneillakin kiellettiin puhumasta suomea ja niin sitä muutamassa vuodessa leivottiin talopojasta herra.

Hannikainen, joka opiskeli maanmittariksi, otti ennen pitkää takaisin alkuperäisen nimensä ja hänestä tuli yksi suomalaisuusaatteen pioneereja.

Hannikainen toimi Viipurissa, jossa tuossa vaiheessa oli vain vähän yli 4000 asukasta ja lisäksi 2000 sotilasta. Kaupungissa oli suhteellisen merkittävä saksankielinen porvaristo ja lisäksi puhuttiin venäjää, ruotsia ja suomea. Suomenkieliset olivat kuitenkin enemmistönä, toisin kuin monissa muissa rannikon kaupungeissa, kuten Helsingissä, jossa venäläinenkin aines oli 1800-luvun ensi puoliskolla hyvin vahva.

Viipurin ensimmäiset lehdet olivat saksankielisiä kuten Wiburgs Mancherley Zum Nutzen und Vergnügen 1821 tai Wiburgs Wochenblatt 1823-1832. Viimemainittu julkaisi myös monta Jaakko Juteinin suomenkielistä runoa.

Suomenkielinen Sanan Saattaja Viipurista ilmestyi vuosina 1833-1836 ja 1840-1841 ja siinä oli kuulutusten ja ilmoitusten ohella yleishyödyllisiä tietoja ja jopa yleisesti tunnettuja tärkeimpiä poliittisia uutisia. Lehden taustavoimiin kuuluivat myös Jaakko Juteini sekä Abraham Poppius, joka sitten siirtyi Juvan kirkkoherraksi. Lehden päätoimittaja oli Anders Cedervaller.

Mainittakoon, että Juvan poika K.A. Gottlund julkaisi tuohon aikaan myös omia suomenkielisiä lehtiään. Suomi oli ensimmäinen Helsingissä ilmestynyt suomenkielinen lehti vuonna 1846. Vuosina 1847-49 ilmestyi Suomalainen, joka muuten kävi Kanavan kanssa kiivasta sanasotaa. Poliittiset kiistat olivat jo päiväjärjestyksessä.

Kanavan suomenkieli oli vielä varhaisessa kehitysvaiheessa ja lehteen keksittiin paljon uusia sanoja, joita ei talonpoikien kielessä vielä ollut eikä tarvittu. Samaa toki voi sanoa myös Gottlundin lehdistä, mutta hänen suosimansa savon murre ei kestänyt kilpailussa läntisempiä muotoja ajavien kanssa.

Kanavaa julkaistiin vuosina 1845-1847. Se oli sangen pirteä lehti, jossa oli useinkin ajankohtaisia aiheita. Julkaisulupaa anoessaan se oli ilmoittanut keskittyvänsä rakennettavana olevaan valtavaan Saimaan kanavaan, asiaa hoitavien virkamiesten suureen mainetekoon, josta riitti ylistyksen aihetta myös talonpoikaisrunoilijoille.

Tosiasiassa kaivettava kanava ei kovin pitkälle riittänyt pelkäksi aiheeksi, niin mahtava työmaa kuin se olikin. Uutisia julkaistiin eri maista, muun muassa jokseenkin säännöllisesti Pietarporista ja myös yleensä Venäjältä. Sivumennen sanoen, 1800-luvun lopulla Suomi-syöjät saivat aihetta pöyristyä sitä, että suomalaisissa lehdissä saattoi olla otsikko Ulkomailta ja siinä eräänä alaotsikkona Venäjältä.

Tässä ei kuitenkaan ollut mitään kummallista, raja suuriruhtinaskunnan ja emämaan välillä oli koko ajan aivan selvä, eikä suinkaan syntynyt vasta vuonna 1918, kuten eräässä Jörn Donnerin varsin joutavassa elokuvassa esitetään.

Joka tapauksessa, uutisten, kuulutusten ja neljällä kielellä ilmestyneiden mainosten lisäksi siis myös oli eräänlaisia lehden linjaa julki tuovia pääkirjoituksia. Muuten, tuota mainosten monikielisyyttä eräät suomalaisuusmiehet irvistelivätkin.

Kuitenkin kannanotot ajankohtaiseen politiikkaan koituivat lehden tuhoksi. Kanavaa oli suojellut se, että sensori Thesleff oli lempeä ja suvaitsevainen eikä Viipurin äänin maaherra Casimir von Kothen osannut suomea.

Sitten kuitenkin sattui sellainen onnettomuus, että J.V. Snellman julkaisi Saimassaan erään Kanavan poleemisen jutun ruotsiksi käännettynä, mikä sai von Kothenin pillastumaan. Asia koski talonpikien häätämistä suurtilalta.

Venäjän keisari oli paitsi itsevaltias, samoderžets, myös yksinvaltias eli jedinoderžets ja tämä tarkoitti, että kaikki valta koko valtakunnassa kuului hänelle. Käytännössä sitä oli tietenkin jaettu myös esimerkiksi Suomen senaatille, joka teki päätöksensä keisarin nimissä, sekä keisaria edustaville maaherroille. Niin sanotulle kansalle politiikka ei sen sijaan kuulunut millään tavalla.

Niinpä von Kothen päätti lakkauttaa Kanavan ja varmisti vielä asian konsultoimalla Pietarissa asustavaa Suomen kenraalikuvernööriä, ruhtinas Menšikovia. Kanava ymmärsi lopettaa toimintansa jo ennen kuin varsinaista lakkautuspäätöstä oli tehty. Myös Snellmanin ruotsinkielisen Saiman taival päättyi pian.

Kuten tiedetään, Snellmania ja hänen seuraajiaan nimitettiin sarkatakkisiksi jakobiineiksi, joiden takin alla oli punainen paita. Kommunisti oli myös käypäinen haukkumasana ja viittasi ranskalaisiin utopistisosialisteihin.

Myös Lenin omaksui sitten aikoinaan kommunisti-nimen, joka itse asiassa oli jo arkaainen jäänne toiselta aikakaudelta. Kommuunien perustaminen, jota sitten uuden nimityksen mukaisesti yritettiin ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana, oli katastrofi ja Stalin, jota kannattaisi kai nimittää 1900-luvun merkittävimmäksi antikommunistiksi, teki niistä pikaisen lopun vuonna 1930.

Mitä nyt tulee tuohon 1840-luv kommunismin pelkoon, se oli sinänsä perusteltua, kuten hullu vuosi 1848 osoitti. Sen jälkeen, vuonna 1850 annettiinkin vertansa vailla oleva sensuuriasetus, joka kielsi julkaisemasta suomeksi muuta kuin taloudellista ja uskonnollista kirjallisuutta.

Nikolai I:n kuoltua vuonna 1855 asetusta alettiin jo yleisesti rikkoa ja uusi ja uljas suomenkielinen sanomalehdistöhän se sieltä pian nousi hämmästyttävän elinvoimaisena rahvasta valistamaan ja heitä kansalaisen tasolle nostamaan.

Ja nyt meillä sitten on sellainen media kuin on. Mutta se on jo toinen juttu, kuten Kiplingillä oli tapana sanoa.