Suurta ystävyyttä

 Vakka kantensa valitsee

Ari Rautala, Antero Uitto, Epäpyhä liitto. Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyö 1922-1941. Minerva 2023, 536 s.

Osmo Jussila muistutti aikoinaan yhä uudelleen siitä myös tutkijoita koskevasta inhimillisestä taipumuksesta, että menneisyyttä katsellaan lopputuloksen perspektiivistä sen sijaan että ymmärrettäisiin sitä sen omilla ehdoilla. Niinpä Suomen autonomian ajan ymmärtämistä haittasi ”joulukuun kuudennen päivän tirkistysaukko”.

Kun Suomi kerran oli tuleva itsenäiseksi, oli tehtävänä tietenkin muka kertoa, miten tuota asiaa menneisyydessä valmisteltiin, jotta tapahtuisi, mitä tapahtuman piti. Aivan samoin ovat nyt kovin monet kiirehtineet ymmärtämään Venäjän historiaa. Venäjän sota meitä jokaista vastaan on pysyvä ilmiö, jonka oli johdettava juuri siihen, mihin se johtikin.

Ja niin edelleen, ad nauseam. Asiat, jotka eivät sovi kaavaan ja viittaavat aivan toisenlaisiin mahdollisiin kehityskulkuihin, hylätään tarpeettomina ja tarvittaessa kuitataan hupaisina väärinkäsityksinä, jotka eivät lopultakaan saaneet mitään merkitystä.

Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyö 1920-30-luvuilla oli kuitenkin sangen merkittävä poliittinen kehityskulku, joka olisi voinut saada vieläkin suuremman merkityksen kuin se sai. Vähäinen sen merkitys ei koskaan ollutkaan ja yhteistyön jatkuminen vuosina 1939-1941 on saman asian jatkumoa.

Kuitenkin sitten 22.6.1941 hyppäsi Hitler pois tästä enemmän kuin hyvin Saksaa palvelleesta suhteesta Stalinin suureksi tyrmistykseksi. Oliko tuo mies hullu? Ainakin kannattaa yhä uudelleen hämmästellä sitä, että nimenomaan Hitler teki tuon näköjään mielipuolisen ratkaisun. Preventiivisestä sodastahan hän puhui.

Asiahan on verrattavissa Putinin ”erikoisoperaatioon” ja molemmissa tapauksissa vaikuttamassa lienee ollut enemmän tai vähemmän perusteltu käsitys siitä, että mahdollisuuksien ikkuna oli sulkeutumassa: ellei nyt, niin huomenna voi olla liian myöhäistä.

Se on yhä uudelleen ollut sotien syttymisen taustalla. Asiaa edeltävä menneisyys sen sijaan ei ole antanut mitään erityistä aihetta moiselle historian katkokselle.

Itse luin ensi kertaa tuosta Saksan ja Venäjän salaisesta yhteistyöstä 1960-luvulla Olli Vehviläisen väitöskirjasta, joka käsittelee yhteistyön ensimmäisen periodin päättymistä Hitlerin noustessa valtaan vuonna 1933. Hieman hämmästyttävää tässä nyt käsiteltävässä kirjassa on, että Vehviläisen kirja on unohdettu. Tosin monet uudet tutkimukset ovat sittemmin tuoneet esille samat asiat.

Stalin oli yhteistyön päättymisestä harmissaan ja ilmeisen ihmeissäänkin, kuten hän ilmoitti vuoden 1934 puoluekokouksessa: kuinkas nyt ideologiset näkökohdat oli päästetty häiritsemään valtioiden hyviä materiaalisia perusetuja? Fasistisen Italian kansa Neuvostoliitolla oli mitä parhaat suhteet, miksi Saksa ei sen sijaan halunnut palvella omaa etuaan?

Versailles’n rauhan jälkeen Saksa oli todella ahdistettu maa, kuten erään suomalaisen kirjan nimi kertoo. Sitä kiusattiin yhä tuhoisalla nälkäsaarrolla aselevon jälkeenkin, sen alueita riistettiin ja miehitettiin, ylivoimaiset sotakorvaukset johtivat rahan arvon täydelliseen romahtamiseen ja niin edelleen.

Koska Saksalta oli kielletty myös asevoimat, järjestyksenpitoon kelpaavaa 100000 miehen Reichswehriä lukuunottamatta, eikä se saanut omistaa uusinta sotatekniikkaa, sen kohtalona näytti olevan tulla painetuksi toisen luokan valtioksi kolmannen luokan valtion oikeuksin.

Neuvostoliiton osa oli samanlainen ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan jälkeen. Se oli entisestään suuresti kutistunut ja kansainvälisesti sitä kammoksuttiin syystäkin. Sehän pyrki yhä maailmanvallankumoukseen, vaikka mahdollisuudet olivat jo menneet. Saksan vuoden 1923 kapina ja Viron vuoden 1924 kaappausyritys osoittivat kuitenkin, ettei vanha henki ollut paennut.

Neuvostoliiton kanssa asioitiin kansainvälisellä tasolla aluksi hyvin nihkeästi ja USA tunnusti sen vasta vuonna 1933. Toisaalta sen konkurssipesästä alkoi 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa nopeasti nousta uusi voimakeskus ja amerikkalaisetkin kauppamiehet olivat innolla mukana auttamassa ensimmäisen viisivuotissuunnitelman toteutumista myymällä traktorien tuotantolinjoja ja muuta kalustoa.

Mutta vuonna 1922, kun Genovassa pohdittiin kansainvälisessä konferenssissa tsaari-Venäjän velkojen maksamista, ilmoitti Neuvosto-Venäjän edustaja yllättäen, ettei maa tulisi maksamaan mitään, ennen kuin ympäryusvallat maksaisivat sille kaksinkertaisen summan kansalaissodan ja saarron aiheuttamista tuhoista.

Sen sijaan, että olisi pyrkinyt yhdeksi Kansainliiton jäseneksi ja eurooppalaisen politiikan normaaliksi vaikuttajaksi, Venäjä solmi sopimuksen, itse asiassa liiton, Saksan kanssa. Saksahan oli myös jätetty Kansainliiton ulkopuolelle. Tämä liitto sisälsi keskinäisen tunnustuksen, velkojen mitätöinnin, taloudellisen suosituimmuusaseman ja niin edelleen.

Sopimukseen sisältyi myös salainen kohta sotilaallisesta yhteistyöstä. Se oli molemmille osapuolille tärkeää. Uusien aseiden piirustuksia vaihdettiin ja saksalaisia alettiin kouluttaa salaisissa tukikohdissa Neuvostoliitossa.

Hyvin merkittävää oli ilmailun, panssariaseen ja kemiallisen sodankäynnin alalla tehty kehitystyö ja koulutus. Kun Hitler pääsi valtaan, alettiin Versailles’n sopimuksen rajoituksia rikkoa jo avoimesti, mutta valmius modernien aseiden hankkimiseen ja käyttöön olisi ollut paljon huonompi ilman tuota aseveljeyttä Neuvostoliiton kanssa.

Vuodesta 1939 vuoteen 1941saattoi uudistettu yhteistyö ja ystävyys sitten myös jatkua vanhalta, pohjalta. Monet natsikomentajat p

olivat oppineet sujuvaa venäjää ja ennakkoluuloton, ideologioista piittaamaton yhteistyö oli nykyaikaa, kuten Molotov julisti raja- ja ystävyyssopimuksen johdosta pitämässään puheessa syksyllä 1939. Ideologiset sodat sen sijaan kuuluivat keskiaikaan.

Itse tutustuin ensi kerran tämän neuvostoliittolais-saksalaisen yhteistyön kakkosvaiheen yksityiskohtiin Aleksandr Nekritšin ja Mihail Hellerin teoksesta Utopija u vlasti (1982), joka pian käännettiin ainakin saksaksi.

Siinä asiat kuvattiin pääkohdissaan sangen luotettavasti ja muun muassa korostettiin sitä, miten suuri merkitys nimenomaan Saksalle oli sillä, että se sai neuvostoliittolaisia raaka-aineita, etenkin värimetalleja, öljyä ja viljaa.

Myös aseistuksen kanssa tehtiin yhteistyötä ja samoin myös Saksa auttoi Neuvostoliittolaisia sukellusveneitä talvisodassa ja myöhemminkin. Pohjoisessa venäläiset antoivat Saksan käyttöön Basis Nord-nimisen tukikohdan.

Helelrin ja Nekritšin tiedot asioista olivat vielä vajavaiset ja he nähtävästi erehtyivät väittäessään, että myös sukellusveneitä (”nemka”-tyyppi) olisi valmistettu Neuvostoliitossa jo yhteistyön ensimmäisessä vaiheessa. Myös venäläisten pyytämä apu sukellusveneilleen näyttää jääneen antamatta.

Toisen vaiheen yhteistyöhön kyllä kuului muun muassa raskaan risteilijä Lützowin myynti ja varustelu uusilla järeillä tykeillä. Lentokoneiden osalta yhteistyö oli avomielistä ja uusimpiakin tyyppejä myytiin Neuvostoliittoon.

Merkillistä kyllä, Saksa sitoutui toisen maailmansodan aikana toimittamaan ja myös toimitti Neuvostoliitolle suuria määriä terästä, jota siltä itseltäänkin puuttui. Lisäksi kauppaan kuului muun muassa koneita laivoja, voimaloita jne. Neuvostoliitto kyllä toimitti raakarautaa ja romua, mutta ilman Ruotsin malmia ja kuulalaakereita koko Saksan sotateollisuus olisi tunnetun arvion mukaan pysähtynyt nopeasti.

Hitlerin Saksan suuriin auttajiin toisessa maailmansodassa on siis Ruotsin ohella ehdottomasti syytä lisätä Neuvostoliitto.

Saksalais-neuvostoliittolainen yhteistyö johti tunnetusti Puolan neljänteen jakoon, minkä kunniaks pidettiin myös yhteisparaati. Neuvostoliitto sai tuon yhteistyön tuloksena kaikkiaan noin 13 miljoonaa uutta alamaista ja Saksa 20 miljoonaa. Itämeren rannikko, jota pidettiin strategisesti erittäin tärkeänä, siirtyi nyt Neuvostoliitolle laukaustakaan ampumatta.

Kominternin piirissä oli Saksaan aina kohdistettu suuria toiveita: Saksan teollisuus ja Neuvostoliiton maatalous yhdessä muodostaisivat maailmanvallankumouksen voittamattoman taisteluparin. Kominternin kielenäkin oli saksa.

Mutta kenet Juppiter haluaa tuhota, hänet hän lyö ensin sokeudella. Hyökkäämällä parasta liittolaistaan vastaan Saksa tuhosi mahdollisuutensa. Luultavasti tämä oli hyvä asia kaikkien kannalta ainakin siinä vaiheessa, kun hitlerismi oli tullut siinä maassa vallitsevaksi ideologiaksi. Sitä vastaan joutui Neuvostoliittokin sitten vastoin tahtoaan taistelemaan.