Papin pakinoita

 

Aikakaudesta toiseen

 

Lauri Pohjanpää, Muistojen saatto. Kappaleita muistojen kirjasta. WSOY 1950, 297 s.

 

Lauri Pohjanpää (1889-1962) oli pappi ja opettaja, joka muistetaan ennen muuta runoilijana ja lasten suosimien runofaabeleiden rustaajana.  Kukapa ei tuntisi Harakan puhetta vierailleen tai kahden variksen tarinointia.

Tämän muistelmakirjansa hän aloittaa toteamalla, että oli syntynyt Suomen henkisen suuruudenajan iltaruskon aikana, aatteellisen ja turvallisen 1800-luvun loppupuolella.

Tuolloin kansallisten suurmiesten kuolemasta oli kulunut vasta vähän aikaa ja heistä Topelius oli vielä hengissäkin. Yrjö-Koskisen ja Agathon Meurmanin kirjoittaja muisti vielä varsin hyvin.

Tuolloin oli koko maailma vielä toinen kuin nyt. Maailmassa oli vielä 23 hallitsevaa monarkkia, Suomessa oli vähän yli kaksi miljoonaa asukasta ja niistä Helsingissä 65000. Valtion menot olivat vähäiset: vuonna 1887 kokosi ukko kruunu niitä varten suoranaisia veroja kuusi ja puoli miljoonaa markkaa…

Pohjanpää ei vaivaudu kertomaan miten asiat nyt sitten olivat, koska lukijat ilman muuta tiesivät, että tuo aatteellinen ja turvallinen 1800-luvun henki oli iät ja ajat haihtunut, niin routavuosien ahdingossa kuin maailmansotien ja kansalaissodan barbariassa.

Sosiaaliset ja taloudelliset mullistukset eivät olleen sen vähäisempiä: kaupunkien asukasmäärän moninkertaistumista vastasivat teollisuuden kasvu, koulutuksen laajeneminen ja monet muut asiat, mukaan lukien naisten tulo työelämään kodin ulkopuolelle. Suomen sodat ja Karjalan menetys olivat tässä kirsikkana kakun päällä, jos niin voi sanoa.

Niin ei kyllä ilmeisesti voinut sanoa. Kirjoittaja on ilmeisen vapaamielinen henkilö, joka virsikirjakomiteassa innolla modernisoi tuon kansallisaarteemme vanhahtavia ja uuteen aikaan sopimattomia värssyjä, eikä suinkaan kaihtanut huumoria edes niistä puhuessaan.

Nuoruudessaan Pohjanpää oli oleskellut muun muassa Pariisissa ja tunsi hyvin myös tämän modernin hengen suurimman kasvualustan.  Pariisin ja sen teatterielämän kuvaaminen muodostaakin suorastaan suhteettoman osan tästä kirjasta ja mukana on myös tuon ajan kirjoitelmia.

Pohjanpää oli koulu- ja opiskelijavuosinaan tutustunut kokonaiseen katraaseen tulevia merkkimiehiä Eino Leinosta ja F.E Sillanpäästä  V.A.Koskenniemeen ja sosialistien Lauri Letonmäestä (alk. Helin) Kyösti Vilkunaan.

Vuoden 1918 sodasta hän ei syyttänyt vain punaista osapuolta, vaan arvosteli ihan oikeasti jo tuolloin ankarasti myös valkoisten vastuutonta oman luokkaedun ajamista. Vankileirit hän halusi tyhjennettävän mahdollisimman nopeasti.

Joka tapauksessa Pohjanpäästä tuli pappi ja kirjassa hän omistaa pari lukua myös hengellisille asioille, jotka näyttävät hänellä liittyvän lähinnä tuonpuoleiseen. Koska kirjoittaja itsekin näyttää ajan mukana maallistuneen, päähuomio kuitenkin kiinnittyy tämänpuoleiseen elämään, joka on kiinnostavampaa ja ainakin paremmin tunnettua.

Vanhan ajan koulu on Pohjanpään, kuten in monien muidenkin muistoissa sekä rakas, että hirmuinen. Siellä valitsivat olympolaiset herrat, joiden metodeista ja päätöksistä ei ollut valittamista. Toisaalta oikeudentunto sai oppilaat joskus esittämään kritiikkiä, joka saattoi vastaukseksi herättää kokonaisen rajuilman.

Näin kävi silloin, kun oppilaat uskalsivat esittää, etteivät opettajat puhuisi keskenään ruotsia. Moinen tunkeutuminen herrojen omalle alueelle kirvoitti pitkän ja kiukkuisen vastineen. Suomi ja ruotsi olivat sen kirjoittajan mielestä yhtä lailla hänen äidinkieliään ja yksityiselämään puuttuminen osoitti oppilailta oman tilansa ja aseman täydellistä ymmärtämättömyyttä.

Aikakausi oli vaihtunut, mutta kirjoittajasta tuntuu välttämättömältä joka tapauksessa omistaa entisajan opettajille kappale, joka ei sentään nimitetä oodiksi, mutta kuitenkin hymniksi.

Millainen olikaan entisajan opettajainkokous, jossa lyötiin oppilaiden elämän ja kuoleman arpaa? Sehän oli ammoisten, pitkäpartaisten pakanapäällikköjen neuvonpito käräjäkivillä!

Mikä on meidän yhä naisistuva opettajainkokouksemme, jossa miehiä alkaa olla yhtä harvassa kuin mieskonduktöörejä Helsingin raitiovaunuissa, mikä se on, -uskallanko sanoakaan? Ah, lempeä ompeluseura!

Kirjoittaja ei suhtaudu järin kriittisesti tuohon pakanapäälliköiden kokoukseen, jollaisissa varmasti tehtiin myös suurta vääryyttä monelle oppilaalle. Itse asiassa koko tuo Kiinan mandariinilaitosta vastaava vanhan oppikoulun keskittyminen etevimpien karsimiseen massasta oli aika arveluttava menetelmä.

Kiinassa oli tulevien virkamiesten opeteltava klassista kirjallisuutta ja täysin tarpeettomia kirjoitusmerkkejä päästäkseen virkaan, Suomessa vastaavaa tarpeetonta ainesta edustivat monet tieteet, joilla ei koskaan tulisi olemaan mitään käyttöä viran toimituksessa eikä muussakaan elämässä.

Mutta asiaanhan ainakin suhtauduttiin vakavasti ja pidettiin kauan suorastaan tieteellisesti todistettuna, että riittävät kyvyt koko oppikoulukurssin suorittamiseen oli vain pienellä vähemmistöllä koko ikäluokasta. Loput oli siis osattava karsia pois.

Pohjanpään sormi osoittaa tässä myös alan naisistumista. Itsekin 1950-luvulla kouluni pääasiassa käyneenä muistan kyllä nais- ja miesopettajia olleen aika tasapuolisesti ja oman kokemukseni mukaan molempia ehdottomasti tarvittiin. Ainakin koulu, jossa olisi ollut pelkkiä naisopettajia, olisi ollut toivottoman tylsä.

Kyseessä ei ole kritiikki naisopettajien taitoja tai antaumusta kohtaan. Asia nyt vain on niin, että kyllä poikalapsilla täytyy olla kasvatuksessaan myös oman sukupuolensa edustajia koko ajan läsnä. Muuten koko koulu saattaa leimautua suoranaiseksi henkiseksi väkivallaksi, ompeluseurtaksi, johon pakotetaan mukaan vilejä poikia, joita kiehtoisivat enemmän autojen korjaaminen, valtameripurjehdus tai seikkailut viidakoissa villien petojen parissa.

Myös lentäminen ääntä nopeammilla koneilla saattoi tuntua heistä ainoalta todella kiinnostavalta päämäärältä elämässä. Ompelukurssit ja meikkikoulut olivat ja ovat pilkantekoa niistä, joilla on sellaiset jalot päämäärät.

Kaikki kunnia kaikelle opettajantyölle. Jotkut sen tekijöistä ovat luonnonlahjakkuuksia myös kasvattajina ja osaavat ilman muuta sen, mihin toisia on mahdotonta opettaa, tehtiinpä sen eteen työtä miten paljon tahansa. Opettajan rooli on sen verran tärkeä, että siihen olisi hyvin tärkeä saada valikoima sopivia henkilöitä, ei ainoastaan niitä, joilla on parhaat kouluarvosanat. Ymmärsin tämän aikoinaan itsekin ja koin alan vaihtamisen suurena vapautuksena.

Pohjanpään muistelmat ovat hieman epätasainen kokoelma erilaista ainesta, mutta osaltaan myös ne luovat valoa siihen suureen muutokseen, joka maassamme ja maailmassamme tapahtui myös 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Hevosella sitä vielä tuossa olympialaisten aattona enimmäkseen kuljettiin ja maanviljelyllä itseä elätettiin, mutta suuret muutokset olivat kypsyttäneet maailman vielä suuremmille muutoksille, joiden toteutuminen odotti vuoroaan.