Tehtihin mitä taharottihin.

 

Kylänmiehet ja valtakunnan asiat

 

Jukka-Pekka Pietiäinen. Vihtori Kosola. Mies ja myytti. Minerva 2023, 497 s.

 

Pohjanmaa on Suomessa aina ollut omalaatuisensa alue. Tämä omalaatuisuus on näkynyt niinkin perustavaa laatua olevissa asioissa kuin maanomistusoloissa ja sotaväen asettamisessa. Pohjanmaalla ovat hallinneet itsenäiset talonpojat eivätkä aateliset ja herrat, saati itselliset ja työläiset.

Itsetuntoa on sitten ollut vaikka muillekin jakaa ja tietty taipumus uhoamiseen ja itsekorostukseen näyttää tänäkin päivänä erottavan Pohjanmaan muista maakunnista. Myös yritteliäisyys on omaa luokkaansa, siellä ei jäädä peräkammariin makaamaan, vaan pannaan asiat pyörimään.

Pohjalaisia erikoisuuksia ovat sitten olleet myös talonpoikaisliikkeet, Nuijasodasta lähtien. Myöhemmin nuorisoseuraliike, jääkäriliike ja pulaliike saivat siellä paljon kannatusta ja kaikkein kuuluisimmaksi tietenkin nousi Lapuan liike.

Vihtori Kosolan rooli Lapuan liikkeessä oli hänen elämänsä suuri hetki ja epäilemättä liikkeen uskomaton menestys pian sitten nousikin miehelle pahoin päähän, kun maalaisisäntä huomasi heiluttelevansa jo koko valtakuntaa ja hyvä ettei maailmanpolitiikkaakin. Eihän moista menestystä kukaan kestä.

Eipä sikäli, ettei Kosolalla itse Lapuan liikkeessäkin olisi ollut myös vastavoimia vaikka millä mitalla. Osa vanhoista ystävistä, kuten Artturi Leinonen ja myös Martti Pihkala, pitivät tärkeänä laillisuudessa pysymistä ja jotkut liikkeeseen muualta tulleet, kuten Kai Donner taas halusivat suorastaan kärjistää sotaiseen selkkaukseen Neuvostoliiton kanssa, mikä mahdollistaisi vallankaappauksen.

Kosola ja Lapua ilmeisesti tulivat enemmän tai vähemmän sattumalta sen liikkeen alkuunpanijoiksi, joka sitten ravisteli koko Suomea ja herätti jo ulkomaillakin pelkoja maan vakaudesta ja luottokelpoisuudesta. Taustaa kuitenkin löytyi, sekä Pohjanmaan ja Lapuan historiasta että Kosolan omasta henkilöhistoriasta.

Nuoruudessaan Kosola toimi jääkärivärvärinä ja hänen talonsa oli merkittävä etappi matkalla Suomesta Saksaan. Tämän toiminnan edistämiseksi Vihtori jopa perusti suksitehtaan, josta sitten koitui hänen taloudelleen kustannuksia. Se ei ollut viimeinen kerta, kun Kosolan omat rahat menivät yhteisen asian hyväksi. Aate ei häntä taloudellisesti elättänyt, vaan vei lopulta suorastaan konkurssin partaalle.

Paljastumisen jälkeen jääkärivärvärin tie vei Pietariin, Špalernajan vankilaan, jossa istuttiin todennäköistä hirttotuomiota odottamassa. Kaksi värväriähän Pohjanmaalla hirtettiinkin, mutta Špalernajan vangeista haluttiin ennen tuomioita puristaa kaikki tieto siitä, mitä venäläisvastaisia juonia rajamaassa oikein esiintyi.

Vankilassa Vihtoi tutkiskeli raamattua ja kun helmikuun vallankumous hänetkin vapautti, hän kieltäytyi ottamasta tarjottua revolveria, koska kirjojen kirja oli kertonut, että se, joka miekkaan tarttuu, myös miekkaan hukkuu.

Kun venäläisiä sitten ruvettiin häätämään Pohjanmaalta, oli tämä asia unohtunut ja Kosolan aseeksi Vapaussodassa tuli konekivääri, jota hän pelottomasti, kuten kerrotaan, käytteli monissa kovissa taisteluissa.

Vapaussota oli, kuten tunnettua, pitkälti myös sisällissotaa, jossa armoa ei tunnettu. Raaka kostopolitiikka ylläpiti revanssihenkeä hävinneissä ja voittajat taas eivät voineet sulattaa voitettujen nousemista uhmaamaan heidän valtaansa.

Etenkin satamalakot olivat 1920-luvulla sitkeitä ja niitä murtamaan perustettiin Vientirauha -lakonmurtajajärjestö, jossa saatettiin käyttää hyväksi jääkärivärväyksen vanhoja verkostoja. Pohjanmaalta osoittautui mahdolliseksi värvätä tuhansia lakonmurtajia sinne, missä tarvittiin ja kuukausien pituiset lakot päättyivät työnantajan voittoon. 1930-luvulle tultaessa työntekijäpuoli oli jo masennettu eikä lakkoja paljonkaan ollut

Loppuvuodesta 1929 pidettiin Lapualla kommunistinuorten ns. haastejuhlat, joilla samalla haastettiin suorastaan henkilökohtaisesti myös muutamia lapualaisia vuoden 1918 johtavia valkoisia.

Tämähän oli selvä haaste kylätappeluun, jollaisiin maakunnassa oli vanhat perinteet. Halukkaita haasteeseen vastaajia löytyi yllin kyllin ja aluksi yhteiskoululaiset olivat keskeinen ryhmä. Kun laillisuutta oli yhä tapana pitää pyhänä ja ymmärrettiin, että joku aina joutuisi myös särjetyt ikkunat maksamaan, toimittiin sen mukaisesti. Suuria vahinkoja, saati henkeen ja terveteen käyviä seurauksia ei tullut.

Sinänsä vähäinen rettelö alkoi saada laajempaa merkitystä sen jälkeen, kun Lapualla järjestettiin yleinen kokous, jossa vaadittiin kommunistien toiminnan kieltämistä. Nämähän saivat yleisten kansalaisoikeuksien mukaisesti toimia sekä omissa yhdistyksissään, että eduskunnassa ja ay-liikkeessä ja julkaista lehtiään.

Itse asiassa valtiovalta oli kyllä hyökännyt kommunisteja vastaan 1920-luvulla jo kahdesti, vuosina 1923 (Kallion leikkaus) ja vuonna 1928. Liberaalin demokratia puitteissa ahdistellut kommunistit pystyivät kuitenkin toimimaan myös laillisesti ja uskalsivat jopa haastaa muut poliittiset voimat.

Mistä moinen, suorastaan itsetuhoinen uhkarohkeus? Myös Suomen tapahtumia ymmärtääkseen on tunnettava kansainvälinen kehitys. Jo vuonna 1928, ensimmäisen 5-vuotissuunniyelman alkaessa Neuvostoliito kommunistinen puolue omaksui sen linjan, että suurimpana poliittisena vaarana kaikkialla oli nyt sosialidemokratia ja nimenomaan sen vasemmistosiipi, jota vastaan kaikki voimat oli keskitettävä.

Tosiasiassa, tämän äkkiväärän tukinnan mukaan, sosialidemokraatit olivat objektiivisesti fasisteja, koska heidän toimintansa ja etenkin heidän vasemmistosiipensä toiminta söi kannatusta ainoalta aidolta fasismin ja koko kapitalismin vastustajalta eli kommunisteilta. Sitä paitsi sosialidemokraatit kannattivat porvarillistenkin maiden aseistaustumista, kuten oli ilmennyt jo vuonna 1914. Niinpä tulikin puhua sosiaalifasisteista eikä sosialidemokraateista. Tämä linjaus velvoitti kaikkia Kominternin jäsenpuolueita.

Vuoden 1929 syyskuussa New Yorkin suuri pörssiromahdus sitten ennusti huonoja aikojakoko kapitalistiselle läntiselle maailmalle ja kommunistit, jotka nyt Neuvostoliitossa rakensivat uudenlaista yhteiskuntaa, josta puuttuisivat ylituotannon aiheuttamat lamakaudet ja työttömyys, saattoivat laskea saavuttavansa suurta suosiota. Olihan se todellinen vaihtoehto.

Pietiäinen ei pohdi tätä kansainvälistä taustaa eikä hänen kirjansakaan toki ole suuren lamakauden eikä edes Lapuanliikkeen historia, vaan Vihtori Kosolan elämäkerta. Nuo suuret taustalla vaikuttavat tekijät kuitenkin tulevat väistämättä mieleen, kun tätä aikakautta käsitellään.

Kommunistien väitteet siitä, että fasistiset liikkeet, joihin myös Lapuanliike laskettiin, olivat vain suurpääoman masinoinnin tulosta, eivät tämänkään kirjan valossa ole vakuuttavia. Totta on, että muutamat suuret firmat rahoittivat ensin Vientirauhan lakonmurtajia ja sittemmin myös Lapuanliikettä. Itse liike kuitenkin näyttää syntyneen ennen muuta paikallisena nujakkana, josta sitten yhä uusien kokousten kautta kasvoi valtakunnallinen ilmiö.

Valtakunnallista liikettä halusi tietenkin jo kovin moni ohjata. Vastaavasti sillä riitti myös vastustajia ja vihamiehiä kaikkialla, Pohjanmaallakin. Kyösti Kallio, Santeri Alkio, Jalo Lahdensuo ja monet muut olivat tiukasti laillisuuden kannalla, kuten myös Svinhufvud, josta oli toivottu omaa miestä ja mädän parlamentarismin kaatajaa.

Lapuanliikkeen johto, jos siitä enää voi puhuakaan, oli sangen epämääräinen ja asiaa vielä pahensi se, että se usein oli varsin raskaassa humalassa. Kosolan talosta käsin kyllä jonkin aikaa johdettiin esimerkiksi kyydityksiä, mutta sellaiset tapahtumat kuin Ståhlbergin kyyditys tai Mäntsälän kapina syntyivät aivan muualla.

Vihtori Kosola näyttää olleen pohjimmaltaan kelpo mies, hyväntahtoinen ja hyväuskoinenkin. Johtajan ominaisuuksia hänellä oli kotikylän tarpeisiin, mutta käsitykset valtakunnallisesta politiikasta, saati maailmanpolitiikasta olivat aivan heiveröisellä pohjalla.

Kun Lapuan liikettä seurasi IKL, joka ei enää ollut mikään talonpoikaisliike, tuli Kosolasta puolueelle pelkkä rasite ja hänen roolinsa kutistui mitättömäksi. Aatteellisessa anteliaisuudessaan isäntä oli tuhlannut omaisuutensa ja päästänyt tilansa huonoon kuntoon ja kuollessaan hän oli puilla paljailla, vaikka olikin suurella kansalaislahjalla pelastettu konkurssista.

Kun lapualaiset vuonna 2017 äänestivät kautta aikojen merkittävimmästä lapualaisesta, valittiin Vihtori tietenkin sellaiseksi. Tänä päivänäkin hän symbolisoi monille pohjalaista jyrkkää yksinkertaisuutta, johon lisäksi liittyy myös uskallus toimia järkensä ja vakaumuksensa mukaan. Se voi olla vaarallinenkin yhdistelmä.

Mutta tämähän on vain klisee, joka tuskin kertoo puoliakaan koko tarinasta. Vuonna 1922 Santeri Alkio kirjoitti päiväkirjassaan: Lapua pikkumaisten ja ilkiäin intrikien paikka.

Onhan asioilla puolensa ja puolensa, sanoisi tähän savolainen. Tekijä on kiitettävästi tässä kirjassa valaissut puolta jos toistakin.