Muistaminen

 

Menneitä muistellessa

 

Olemme kaikki meneviä miehiä, sikäli kuin emme ole naisia. Muita en nyt pidä tässä tarpeellisena mainita.

Kun ikä on kypsä, tapahtuu muuttuminen menevästä menneeksi yleensä varsin juohevasti ja ilman suurempaa hälinää. Joissakin tapauksissa prosessi tosin käy vaikeaksi ja tuskalliseksi, mutta en nyt puhu siitäkään.

Menneet ovat menneitä, eivätkä enää pidä melua itsestään ja ne, jotka vielä kuuluvat menevien kategoriaan, ovat usein haluttomia ajattelemaan asiaa sen enempää ja kuittaavat asian vaikenemalla. Sen sijaan, että menneitä sukupolvia pidettäisiin esikuvallisina tai edes täysiarvoisina meidän vasta parhaillaan menossa olevien rinnalla, ne suorastaan ignoroidaan.

Ainahan asia ei ole ollut niin ja nykyiset käytännöt näyttävätkin taas kerran puolestaan todistavan kulttuurin rappiosta. Hautausmaat ja niihin suhtautuminen ovat muuan tärkeä indikaattori, joka kertoo kulttuurin tilasta.

Nykyinen suomalainen vaikenemisen kulttuuri ja äärimmäiseen niukkuuteen pyrkivä vähäeleisyys huipentuu kentillä, jonne tuhkat sirotellaan ja vainajan nimi kirjoitetaan postimerkin kokoiseen levyyn.

Siinä voidaan todeta vainajan tulleen hävitetyksi pois elävien tieltä, puuttuu vain enää se, että jäänteitä olisi hyödynnetty esimerkiksi saippuan valmistuksessa. Mutta kuka sitäkään sellaisia määriä tarvitsisi?

Joka tapauksessa ajatus henkilön häviämisestä ja hävittämisestä on viety jo hyvin lähelle nihilismiä. Vastakohtana ovat tietenkin paisuttelut, jotka huipentuvat pyramideissa. Ihmisten tekojen vaikutusta ei kuitenkaan voi tuhota. Usein käy, kuten runoilija sanoo: ”pyramidi pysyy ja nähdään/ mutta Farao unohdetaan”.

Toki monen pyramidi saattaa jäädä muurahaiskeon kokoiseksi, mutta aina se on ainutkertainen, joskaan ei ainutlaatuinen. On itse asiassa yllättävää, että juuri meidän päivinämme muistamisen kulttuuri on muuttunut niin minimalistiseksi.

Aikoinaan, kuten tiedämme, tavalliselle tallaajalle ei maailman turuilla paljon arvoa annettu. Kuitenkin hänen katsottiin olevan Jumalan edessä tasa-arvoinen kuninkaiden ja keisarien kanssa ja hänen kuolemattoman sielunsa puolesta rukoiltiin ja jos rahaa oli, voitiin ostaakin esirukouksia ja messuja.

Ranskalaiset annalistit oat tutkineet hautausmaiden muistomerkkien tekstejä jäljittääkseen niitä muutoksia, joita ihmisten uskonnollisuudessa tapahtui. Muistelen, että 1800-luvun alkuvuosikymmenille sijoittuu se ilmiö, että lakataan kertomasta ihmisten lähteneen tästä maailmasta varmassa ylösnousemuksen ja jälleennäkemisen toivossa (ja uskossa).

Kyseessähän tietenkin oli ennen muuta muoti. Jos tapana oli sanoa jotakin, se tehtiin, ettei poikettaisi laumasta ja vedettäisi sen epäsuopeaa huomiota vainajankaan ylle. Kuitenkin myös muodeilla on merkityksensä. Uskosta ne eivät kerro, mutta kyllä siitä, mitä olisi sopivaa uskoa.

Nykyiset suomalaiset hautausmaan muistuttavat unohdettujen matkalaukkujen kokoelmaa autiolla lentokentällä, jolla vallitsee ikuinen kenttähenkilökunnan lakko. Laukussa mainitaan vain matkustajan tulo- ja lähtöpäivä, ei sen sijaan mitään henkilöllisyydestä eikä suvusta, persoonasta puhumatta.

Venäläisillä hautausmailla on sentään innostuttu panemaan esille vainajien muotokuvia ja tuntuu siltä, että suuntaus on kohti niin sanoakseni elävämpää instituutiota. Siellähän on usein myös penkki ja pytä, joiden ääressä sopii ottaa ryypyt vainajan kunniaksi.

 Joissakin hautakivissä meilläkin on nykyään jo QR-koodin, jonka takaa saattaa löytyä mitä vain. Vaikkapa henkilön koko kirjallinen tuotanto tai sävellykset.

Suomalaisissa lehdissäkin kuolinilmoituskulttuuri on äärimmäisen niukkaa. Ilmoitukset tulevat lehtiin ehkä vasta kuukausien kuluttua ja vainajaakin saatetaan säilöä pitkiä aikoja odotellessa sopivaa hetkeä jäännösten polttamiseen tai hautaamiseen, mahdollisimman pienen porukan kanssa. Sellainen käy halvaksi eikä tuota vaivaa kovin monelle.

Monessa muussa maassa ilmoitukset ovat erilaisia. Ruotsissa on risti ollut jo kauan suuri harvinaisuus kuolinilmoituksissa ja meilläkin näemme yhä useammin niissä olevan lintuja, veneitä ja luoja ties mitä. Olennaista on, ettei sinne panna ristiä, mikä saattaisi loukata toisuskoisia ja alkuperäiskansoja, ehkäpä myös pervoja (queer) ja asettaa henkilön intelligenssin kyseenalaiseksi.

Toista se on täällä Teneriffalla. Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa Don Servando Hernández Hernández, joka kuoli San Cristobal de La Lagunassa 77 vuotiaana saatuaan Pyhät Sakramentit ja Apostolisen Siunauksen.

Hänen puolisonsa on doña María del Carmen Alfonso, pojat Felipe, José ja muutamat muut mainitaan lisäksi. Lapsenlapsia, veljiä, ystäviä ja naapureita on aika lailla. Ilmoituksessa pyydetään ystäviä ja hurskaita ihmisiä saapumaan rukoilemaan hänen sielunsa puolesta ja olemaan läsnä hautauksessa, joka tapahtuu tänään kello 13.20 Teneriffan hautakappelin (Tanatorio) salissa 6, jonne pyydetään myös osoittamaan surunvalittelut, joista etukäteen kiitetään hartaasti. Sen jälkeen seuraa hautaustoimisto Albian puhelinnumero ja kotivisun osoite.

Yleensä, mutta ei aina, vainajien kerrotaan nauttineen viimeiset sakramentit (Auxilios Espirituales), mistä voinemme tehdä johtopäätöksiä heidän hurskautensa määrästä tai sitten ei. Lähtö voi tietenkin tulla niin yllättäen (paha, äkillinen kuolema) ettei seremonioita ehditä suorittaa.

Joka tapauksessa hautaus on aina saman päivänä kuin ilmoituskin julkaistaan. Joskus muuten julkaistaan myös kuolleiden sukulaisten nimiä ilmoituksessa.

Meikäläinen ilmoitus tässä joukossa mahtaisi olla aikamoinen skandaali ja vastaavasti täkäläinen ilmoitus vaikkapa Itä-Savossa aiheuttaisi monenlaista pöhinää paikallisissa aamiaispöydissä.

Kukin kansa tyylillään ja jokainen aikakausi omalla tavallaan. Mitäpä tuohon sanoakaan.

En nyt malta olla tähän liittämättä erästä vanhempaa tätä asiaa sivuavaa tekstiäni.

auantai 28. maaliskuuta 2020

Epitafiton aika

 

Epitafit

 

Mantua me genuit,

Calabri rapuere, tenet

nunc Parthenope, cecini,

pascua, rura, duces.

 

Vergilius

 

Kun kävelee nykyisillä suomalaisilla hautausmailla, tuppaa oikein harmittamaan. Ei riitä, että itse hautausmaa on kuin mikäkin asema-aukiolle unohdettujen matkalaukkujen kokoelma. Myös tekstit hautakivissä rajoittuvat vain nimeen ja vainajan syntymä- ja kuolinpäivään. Ei vahingossakaan titteliä, ei ammattia, ei mainesanoja. Syntyi ja kuoli, siinä teille.

Ennen sentään saattoi epitafissa olla pähkinänkuoreen puristettuna koko vainajan elämäntarina, kuten Vergiliuksella. Näin, vaikka jokainen roomalainen ja vielä kymmenet sukupolvet sen jälkeen tiesivät erinomaisesti, mitä Vergilius oli aikaan saanut, osasivatpa ulkoakin ainakin jotain.

Suotta ei Dante vuosituhannen vierähdettyä halunnut nimenomaan Vergiliusta oppaakseen tuonpuoleisiin. Jalo vainaja oli aikanaan lähtenyt ja hyvästellyt yksinkertaisesti ja ilman falskia paisuttelua. Häneen saattoi luottaa.

Kyllä toivoisi, että taas palaisi vanha tapa kirjoittaa edes jotakin nasevaa siitä, mikä tai kuka vainaja oli ollut miehiään. Jo pelkkä titteli tai ammatti kertoo joskus jo jotakin, mutta miten paljon kiinnostavampaa olisikaan vainajan oma tai hänen läheistensä kirjoittama tiivis kuvaus tai tiivistys elämän sisällöstä ja merkityksestä. Pari riviä riittäisi hyvin.

Sakari Topelius väittää jonkun suolakauppiaan lesken joskus kirjoittaneen miehensä hautakiveen: ”Han lefvde, sålde salt. Det var allt”. Mielestäni siinäkin on jotenkin kaunis kuvaus työlleen kokonaan omistautuneen ihmisen kohtalosta. Siinä metafysiikka kurkistaa ankarana vaatimattomien säkeiden välistä.

Entäpä jos seurakunnat houkuttelisivat itse kutakin jo hyvissä ajoin ennen kuolemaansa kertomaan yhdellä lauseella, kuka haudassa lepää? Siinähän tulisi samalla kokeiltua vakavamielistä oman elämänsä hahmottamista. Epitafi voi kaikin mokomin olla myös sukkela, mutta ennen kaikkea sen tulee olla tosi, sen yhden henkilön kokemus elämästä.

Tietenkin myös omaiset voivat ihan omasta päästään kirjoituttaa jotakin hautakiveen, mutta sellaisessa on vaarana falskius. Sitä paitsi rivit ovat kalliita, eikä nykyihmisellä usein liikene varoja sijoittaa moiseen. Ehkä se selittääkin tämän nykytilanteen?

Muistan Petroniuksen kuvaaman pöyhkeän nousukkaan, Trimalkion suunnitelleen oman epitafinsa, jossa mainittiin, ettei vainaja koskaan kuunnellut filosofia.

Vastaavasti joku voisi kirjoittaa palvelleensa valtiota, kuntaa tai seurakuntaa, toinen koulua, kolmas musiikkia ja neljäs tiedettä. Bacchuksen ja Venuksen palvelijoiden ei ehkä ole sopivaa ottaa sitä ykkösasiaksi kristillisellä hautausmaalla.
Lisäksi voisi panna vaikkapa jonkin adjektiivin, jossa kuvattaisiin, mitä emootioita tuohon uraan liittyi: soitti mielellään, viihtyi luonnossa, nautti opettamisesta.

Itse asiassa hesarin nekrologien otsikot olisivat jo sellaisinaan kelvollisia epitafeja. ”Raittiusmies menestyi palloilussa”, ”Opettaja innosti oppilaansa”, ”Purjehtija tunsi viinit” ja niin edelleen. Ne ovat kaikki aika yksivakaisen kiittäviä, mutta de mortuis nil, nisi bene, kuten sanotaan.

Voisihan siellä olla myös sukkeluuksia ja kompia, itse kunkin huumorintajun mukaisesti: ”Yrittänyttä ei laiteta”, ”Kolmas kerta toden sanoi”, ”Sitkeä sissi”, ”Tein joka tapauksessa parhaani”, ”Kiersin muutakin kuin tahkoa” ja niin edelleen.

Itse kullekin oli annettu leiviskänsä ja jotakinhan siitä oli syntynyt. Vasta kaikki yhdessä ovat tehneet kunkin aikakauden. Kaikki eivät voi olla suuria johtajia tai edes voittajia, eikä ole tarpeenkaan. Mies se on hävinnytkin, sanotaan meillä päin.

Viikatemiehelle me tietysti häviämme kaikki ja jokseenkin kaikista voinee myös sanoa, että jälkimaailma rakastaa ja kaipaa häntä. Eipähän nyt ainakaan ole enää vastuksina, mikäli oli hankala ihminen.

Mutta hautausmailla kyllä olisi hienoa saada pohtia sitä, miten eri ihmiset kiteyttivät elämänsä sisällön.

Moni saanee tässä maailmassa turhautua, mutta harva taitaa jäädä tälle maailmalle tykkänään välinpitämättömäksi. Elämähän saattaa ulkoisesti usein olla aivan huomaamatonta, mutta ei sekään merkitse, että se olisi tyhjää.

Usein elämä on varmasti saattanut olla suuri saavutuskin, vaikka ulkoisia menestyksen merkkejä ei olisi minkäänlaisia. Kaisaniemessä sijaitsevalla vapaamuurarin haudalla sanotaan suunnilleen niin, ettei tämän ihmisen nimi ole tärkeä. Köyhät ja kärsivät joka tapauksessa siunaavat hänen muistoaan.

Olisihan se aika komea sellainenkin epitafi. Miten moni sen kehtaisi itsestään kirjoittaa?

Mutta toki vähäisemmätkin olisivat kiinnostavia. Edes nyt pari riviä uteliaille jälkipolville aikakaudesta ja omasta itsestään.