Kun uusi aikakausi alkoi

 

Pedon ajan alku

 

Aikakausien vaihtuessa II

Mika Waltari, Johannes Angelos. Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä. WSOY 1978 (1952), 455 s.

 

Ja minä näin pedon nousevan merestä; sillä oli kymmenen sarvea ja seitsemän päätä, ja sarvissansa kymmenen kruunua, ja sen päihin oli kirjoitettu pilkkaavia nimiä. ₂Ja peto, jonka minä näin, oli leopardin näköinen, ja sen jalat ikäänkuin karhun, ja sen kita niinkuin leijonan kita. Ja lohikäärme antoi sille voimansa ja valtaistuimensa ja suuren vallan _… Ja se avasi suunsa Jumalaa pilkkaamaan, pilkatakseen hänen nimeänsä ja hänen majaansa, niitä, jotka taivaassa asuvat. ₇Ja sille annettiin valta käydä sotaa pyhiä vastaan ja voittaa heidät (Ilmestyskirja 3:7).

Kristuksen maailmanaika siis päättyi Konstantinopolin luhistuessa ja sen jälkeen alkoi Pedon aika. Peto tarkoitti tietenkin Johanneksen ilmestyksessä kuvattua hirviötä, jolle annettiin valta hallita maailmaa jonkin aikaa ja jota kansat kumarsivat.

Ilmestyskirjaa on tietenkin tulkittu ajasta aikaan yhä uusilla tavoilla ja yritetty nähdä sen ennustusten tarkoittavan itse asiassa nykyaikaa. Näin teki esimerkiksi meidänkin kuninkaamme Kustaa IV Adolf, joka uskoi Napoleonin olevan tuo ilmestyskirjan peto.

 Itse olen kuullut profetiaa sovellettavan kommunistiseen ”itäblokkiin” -sellaisestahan saattoi puhua vielä 1960-luvun alussa ennen Neuvostoliiton ja Kiinan suurta skismaa.

Waltari oli itse hyvin konkreettisesti kokenut itäisen vaaran sotavuosina, jolloin hän palveli Valtion tiedoituslaitoksessa ja julkaisi mm. kirjan Neuvostovakoilu Suomessa.

Hänen kirjansa ”Antero ei enää palaa” (ks. Vihavainen: Haun antero ei enää palaa tulokset), joka kirjoitettiin talvisodan aikana, on poikkeuksellisen koskettava todistus siitä hengestä, joka sai suomalaiset nousemaan ”maailman suurinta valhetta vastaan”, kuten asia sen sivuilla tiivistettiin.

Waltari tuli aikoinaan sitten maamme ns. edistyksellisille piireille merkitsemään miestä, joka seisoi vihollisen leirissä ja suhtautuminen häneen oli sen mukainen.

Vasta perestroikan aikoihin, kun totuutta Neuvostoliitosta alettiin meilläkin vaivalloisesti kyetä ymmärtämään, kysyi Hannu Salama jossakin puheenvuorossaan retorisesti, eikö Waltari itse asiassa ollutkin sotavuosina siinä oikeassa leirissä hirmuvaltaa vastustaessaan. Ajasta ja maasta kertoo paljon, että sellainen kysymys edes voitiin esittää. Se kuului aikanaan keskeisiin.

Waltarilla tuskin oli tunnontuskia oman roolinsa takia. Hän pyrki ulottamaan näkökulmansa yli vuosituhansien takertumatta aikakausien päivänpolitiikan lillukanvarsiin. Johannes Angelos ei ole kuvaus Suomen jatkosodan defensiivisestä vaiheesta, mutta toki siinä asiat peilautuvat omaan aikaan ja maahankin. Suuri murros oli jälleen tapahtunut.

Itse asiassa Bysantin tuhossa oli poliittisesti enää kyse lähinnä vain suurkaupunki Konstantinopolin herruudesta. Se oli kuitenkin symbolisesti tärkeä. Venäjällekin se oli tärkeä ennen muuta symbolina ja sitähän tavoiteltiin vielä ensimmäisessä maailmansodassa.

 Slavofiilit, Dostojevski tunnetuimpana olivat puhuneet sen valloittamisesta suurella innostuksella (Vihavainen: Haun dostojevski konstantinopoli tulokset). Jopa liberaali Miljukov tavoitteli kaupunkia Venäjälle palkintona osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan ja sai pilkkanimen Miljukov-Dardanellski.

On itse asiassa yllättävää, ettei Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa yrittänytkään kaupunkia saada, mutta se lienee johtunut ennen muuta kyvyn puutteesta. Asiaa ei voinut priorisoida korkealle. Žirinovskin sittemmin päästelemät tähän viittaavat puheet menevät jo komiikan puolelle. Aika oli jo tehnyt tehtävänsä ja Turkki on taas suurvalta, jonka imperialistisia ambitioita Venäjällä on syytä pelätä.

Joka tapauksessa siis tuomitun kaupungin odottaessa kohtaloaan syntyi siellä tietenkin myös monenmoista yritystä valmistautua valloituksen jälkeiseen aikaan. Waltari kertoo ”kolmenkymmenen kirjeestä”, jonka lähettivät sulttaanille huomattavat henkilöt, jotka halusivat sodan jälkeen olla hyvässä ja uskollisessa yhteistyössä valloittajan kanssa.

Panu Rajala on kertonut, että kirjan ruotsiksi kääntänyt Thomas Warburton oli pyytänyt Waltaria ottamaan jonkin muun luvun kirjeen lähettäjien määräksi, kun tuo kolmekymmentä viittasi niin selvästi tunnettuun ”kolmenkymenenkolmen kirjeeseen”, jonka eräät vastuunsa tuntevat suomalaiset olivat allekirjoittaneet jatkosodan aikana.

Viidettä kolonnaa ja ristiriitoja riitti Konstantinopolissa muutenkin ja suhteet latinalaisten ja kreikkalaisten sekä venetsialaisten ja genovalaisten välillä olivat hyvin vähällä johtaa keskinäiseen teurastukseen. Keisari oli monen mielestä luopio, apostata suostuttuaan paavin yliherruuteen ja vihattavaan ”filioque”-heresiaan, mutta paavin laivasto ei sitä huolimatta vain ollut tullakseen kaupungin avuksi.

Unkarikin esitti sulttaanille poliittisen uhkauksen, mutta pysytteli tosiasiassa poissa taisteluista. Huhut kertoivat yhä uudelleen paavin laivastoista ja apuun rientävistä läntisen maailman joukoista, mutta tosiasiassa kukaan ei tullut tuomitun kaupungin avuksi paria vapaaehtoista palkkasoturiosastoa lukuun ottamatta.

 Luopuminen oikeasta uskosta Firenzen unionissa oli itse asiassa aivan turha moraalinen taakka. Sotilaallisen tappion onnettomuuteen se vain lisäsi uskonluopioiden häpeän.

Monet ylhäisten perheiden vesat uskoivat silti itsellään olevan tulevaisuutta vanhassa valtakunnassa, kunhan he vain tunnustaisivat sulttaanin yliherruuden.

Sulttaani, klassinen sadistisen persoonallisuuden ruumiillistuma, huvitteli uhriensa avuttomuudella panemalla nämä ensin vannomaan täydellistä uskollisuutta ja sitten määräämään, että uskollisuus vaati pään ojentamista kauniisti pyövelin miekan alle.

Ylhäinen polveutuminen oli ihmiselle nyt pelkkä taakka ja sen perusteella tapettiin jokainen potentiaaliesti vaaralliseksi arvioitava. Yksilön omalla toiminnalla tai pyrkimyksillä ei ollut tässä merkitystä.

Nyt ei käsitelty yksilöitä, vaan kokonaisia sosiaalisia kategorioita, kuten jo Lenin ja sittemmin Stalin tekivät Venäjällä. Ennen heitä Iivanat III ja IV olivat tehneet samoin Novgorodissa ja muuallakin. Leninin ja Stalinin mielestä kyseessä oli tieteellinen lähestymistapa asioihin.

Waltarille nämä puhdistukset olivat nykypäivää ja lähellä oli vielä Katynin joukkomurhan paljastuminenkin.

Suomi oli pelastunut kuin ihmeen kautta, minkä merkitystä meillä ei vieläkään yleisesti ymmärretä. Onko sellaisella itse asiassa merkitystäkään, mitä ei lainkaan tapahtunut?

Tämä on hieman paradoksaalista, mutta näyttä siltä, että aikoinaan tunnetun uhan suuruus häipyy aivan erityisen helposti myöhempien sukupolvien mielestä ja käsityksemme asioista vääristyy oleellisesti, kun tuijotamme historiassa vain siihen, mikä tapahtui.

Joka tapauksessa siis on ilmeistä, että uusi aikakausi, ”Pedon aika” oli koittanut myös toisen maailmansodan päätyttyä. Ehkäpä raamattu voisi antaa vihjeen siitä, mitä siihen täytyi tuon termin käyttäjien mielestä kuulua? Ilmestyskirjasta Waltari ei kuitenkaan itse asiassa puhu mitään, vain tuo termi Pedon aika näyttää viittaavan siihen.