Keijo Korhosen kujanjuoksu

 

Kun Kekkosen kanttia koeteltiin

 

Juhana Suomi, Ulkoministeriä kaatamassa. Operaatio Keijo Korhosta vastaan 1976-1977. Otava 2025, 207 s.

 

En ole huomannut, että ministerien tekemisiin nykyään kiinnitettäisiin erityistä huomiota. Ministerin postihan on väliaikainen ja usein puolueet peräti sopivat, että pidetään yhtä naista siellä puolet ajasta ja vaihdetaan sitten toiseen. Saavatpahan jonkinlaisen alkeiskurssin sillekin alalle, kun eivät muuten sitä tunne.

Poikkeuksia säännöstä on, mutta ulkoministerin postia nyt ainakin pidetään nykyään vähäarvoisena: tärkeintä on, että sen haltija osaa sujuvasti puhua. Sillä nyt ei ole merkitystä, mitä puhuu, kun me kaikki joka tapauksessa tiedämme, mitä pitää puhua. Olemmehan nyt ytimissä, eikä niissä ole tapana sooloilla.

Kekkosen aikana oli sekin asia hieman toisin. Vaikka tärkeimmät asiat hoidettiin suoraan Tamminiemen ja Moskovan välillä, oli ulkoministeri avainasemassa edustamassa maatamme muun maailman suuntaan ja tiedottaessaan sille millaiset ne meidän kuuluisat idänsuhteemme oikein olivat.

Niistähän oltiin kaikkialla hyvin kiinnostuneita ja etsittiin suurennuslasilla todisteita siitä, että Moskova tosisiassa hallitsi täysin vasalliaan. Suomi yritti olla puolueeton, mutta oli lyhyen marhaminnan jatkeena.

Juhani Suomi tuntee nuo tässä kirjassa kuvaamansa ajat omasta kokemuksestaan. Hän näki tapatumat aivan läheltä ja ymmärsi, mistä tuuli milloinkin puhalsi, vaikka ei ollutkaan missään puolueessa sisällä. Sama pätee Korhoseenkin. Molemmat olivat kyllä Kekkosen miehiä ja uskoivat hänen asiaansa Suomen asiana (ei siis vain Juhani Suomen).

Korhosta vastaan liittoutui tai ainakin yhteen pelasi sekalainen seurakunta enimmäkseen nuoria ja eteenpäinpyrkiviä miehiä, joille yhteistä oli Suomen sanontaa käyttääkseni sosialidemokraattinen mielenlaatu.

Sosialidemokraattien piirissä oli kehitetty niin sanottua uutta ulkopolitiikkaa, joka oli entistä ”vasemmistiaisempaa” ja halusi kunnostautua aseriisunnalla ja kehitysyhteistyöllä ja suhtautui puolueettomuuspolitiikkaan kriittisesti.

Korhonen nimitti joskus omaa linjaansa uusrealistiseksi, mitä vasemmalla kauhisteltiin ja katsottiin, että pidättyminen hyvesignaloinnista tuo Suomelle vastuun monesta ikävästä asiasta. Myös media oli innokkaasti mukana kampanjassa. Jaakko Okker saikin aiheen todeta, että vastakkain ovat nyt UM:n uusrealismi ja Tohlopin uusidiotismi.

Asetelma ei kuitenkaan ollut läheskään niin selvä, että siinä olisivat olleet demarit ja kepu vastakkain. Korhosta vastaan vyöttäytyivät taistelemaan niin vanha ja tosiasiassa työkyvytön suurlähettiläs Hallama, kepun ns. K-linjalaiset, joista etenkin Karjalainen tunsi itsensä syrjäytetyksi, kansliapäällikkö Perttunen ja moni, moni muu.

Sorsa ja ns. sorsanpojat, kuten Osmo Apunen, Paavo Lipponen, Jaakko Blomberg, Jaakko Kalela ja muut olivat tämän joukon tehokkaimmat ja voisi sanoa ideologisimmat jäsenet. Se piiri kuulutti Suomen oikeistovaaraa ja halusi pelastaa tilanteen omalla vasemmistolaisuudellaan.

Melua nostettiin tyhjästä, mikä sai Kekkosenkin ihmettelemään  ”mitä sössötystä tämä on”, mutta joka tietenkin kelpasi kommunisteille ja asianmukaisesti sitten noteerattiin myös Moskovassa.

Korhosen kaatajaksi ryhtyikin sitten uusi suurlähettiläs ja samaan aikaan KGB-residentti Vladimir Stepanov, joka käyttäytyi isännän ottein ja yritti turhaan saada Kekkosta mukaan peliinsä. Stepanovin vaarallisuus oli siinä, että hänen vastustamisensa tietenkin voitiin tulkita Moskovan vastustamiseksi, vaikka hänen suhteensa siinä päässä olivat varsin hatarat.

Mutta Mikä Korhosessa sitten oikein oli vialla? Hänen henkilönsä harmitti suunnattomasti UM:n keskinkertaisuuksia, sillä hän oli liian ylivoimainen, mikä jossakin todettiinkin. Ja monella oli palo päästä ulkoministerin pallille, josta voisi aueta jopa ura presidentiksi.

Korhosen suuri ensimmäinen virhe (proton pseudos) ja itse asiassa synti henkeä vastaan, jollaisia ei saa koskaan anteeksi, oli hänen historiantulkintansa. Suomalais-neuvostoliittolaisessa oppikirjaseminaarissa oli tullut esille se hälyttävä seikka, että suomalaisessa oppikirjassa kerrottiin Saksan ja Neuvostoliiton  jakaneen itäisen Euroopan etupiireihin vuoden 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa.

Neuvostoliitto ei tunnustanut tällaisen pöytäkirjan olemassaoloa ennen vuotta 1989 ja ulkoministeri Gromyko, joka asian hyvin tunsi, kiisti sen kiivaasti loppuun saakka. Kuitenkin sopimuksesta oli säilynyt myös läntinen kopio, jota tietenkin väitettiin väärennökseksi.

Professori Keijo Korhonen, jolta pyydettiin asiantuntijalausunto, kertoi, että tutkijoiden tiedossa oli niin paljon materiaalia, jotka viittasi lisäpöytäkirjan olemassa oloon, ettei sitä voitu kiistää. Niinpä se jäi suomalaisiin oppikirjoihin.

Tilanne oli itse asiassa kovin hankala. Jos Korhonen kerran oli oikeasas, oli Neuvostoliitto väärässä. Enemmänkin: se valehteli.

Neuvostoliiton kommunistisessa puolueessa oli käytössä muuan kuuluisa tunnus: ”laskekaa aseenne puolueen edessä!” Puolue oli asettunut kaiken muun yläpuolelle ja mikäli se määräsi, että jotakin oli olemassa tai ei ollut, ei asiasta voinut valittaa.

Korhonen ei tietenkään ollut puolueen jäsen eikä aikonut sellaiseksi ruvetakaan, mutta moni muu olisi ollut kaikin mokomin valmis hieman venyttämään omaatuntoa ja tulkintaa saadakseen sen, mikä oli kaikkein tärkeitä, eli naapurin hyyväksynnän.

Niinpä Korhonen leimautui oikeistolaiseksi ja tietenkin yksin tein jopa äärioikeiston hännystelijäksi. Se, että hän yritti -Kekkosen tavoin- pitää koko aja yllä Suomen tunnustamista puolueettomaksi valtioksi -olkoonkin että YYA-höysteillä- teki hänestä maalitaulun niille, jotka halusivat kunnostautua parempina Neuvostoliiton ystävinä.

Kekkonen suojeli ja kannatti Korhosta, vaikka myrkynkylväjät välillä onnistuivatkin levittämään epäilyksiä hänen suhteensa. Loppujen lopuksi Korhosta ei kaadettu. Hän lähti ulkoministerin paikalta vasta sitten kun nallitus vaihtui.

Kun pääministeriksituli nyt Sorsa, avautui kenttä eteenpäin pyrkiville uuden ulkopolitiikan kannattajille, vaikka tilanne nyt helpottui kun Suomeen palannut Viktor Vladimirov syrjäytti Stepanovin, joka sai palata Karjalaan kolmannen luokan potentaatiksi.

Juhani Suomi puhuu tässä kirjassa tietenkin myös omassa asiassaan ja vanha sääntö edellyttää, että se, joka on kiinnostunut totuudesta, kuuntelee myös tolista osapuolta.

Hengissä ja toimintakunnossa ovat draaman näyttelijöistä vielä ainakin Jaakko Kalela, joka sijoittuu Suomen kirjassa Korhosen kaatajiin sekä Jaakko Iloniemi, joka muuten vain oli tapahtumia hyvin lähellä. Odotettavissa lieneekin, että saamme myös heidän suustaan kuulla kommentit tästä Juhani Suomen kirjasta.