Bysanttilaista

 

Aikalaistodistajan kertomuksia

 

Mikael Psellos. Bysantin hovimies. Elämäni keisarivallan kulisseissa. Suomentanut Paavo Hohti. Gaudeamus 2024, 397 s.

 

Kuten tunnettua, Rooman keisarikunta hajosi aikoinaan kahtia, Itä- ja Länsi-Roomaan vuonna 395.

Länsi-Rooman tuhoutuminen on ajoitettu jopa tarkasti vuoteen 476, vaikka sen rappeutuminen, erityisesti taloudellinen, oli alkanut jo paljon aiemmin.

Itä-Rooma (Bysantti), joka nimitti itseään myös Rooman valtakunnaksi, sinnitteli vielä peräti tuhat vuotta ja loppui Konstantinopolin joutuessa turkkilaisten käsiin vuonna 1453.

Itä-Rooman historiaa ei meillä kouluissa opeteta ja siihen on omat syynsä. Se jätti jälkimaailmalle lopultakin aika vähäisen perinnön verrattuna siihen, mitä vanha Imperium Romanum oli koko maailmalle ja sen tulevaisuudelle merkinnyt.

Toki oli tärkeää, että kristinusko ja antiikin perintö pitivät pintansa edes jossakin päin sitä uutta, pimeää maailmaa, joka oli seurannut antiikin ihmeellistä kukoistusta.

Roomalaisen sivilisaation tuhoa voi tietenkin verrata myös nykyiseen länsimaiden rappioon, jonka päätepiste jo häämöttää, mutta kun tulevaisuutta ei voi tutkia, kannattaa yrittää ymmärtää edes menneisyyttä.

Bysantin nimi tuli aikoinaan länsimaisessa ajattelussa merkitsemään pysähtyneisyyttä ja loputtomia juonitteluja. Venäjällä se sai korkeamman kaiun, kun siellä julistettiin oman maan tulleen bysanttilaisen keisarivallan perilliseksi, kolmanneksi Roomaksi.

Tällä polveutumisella perusteli itseään vieläpä nimenomaan Moskovan suuriruhtinaskunta, jonka olisi ollut asiallisempaa korostaa mongolista alkuperäänsä. Niinhän nykyään tehdäänkin. Itä ei nyt ole kova sana ainoastaan Venäjällä, vaan jo koko maailmassa.  Maailmanherruuteen kurkottavan Kiinan laakerit kiehtovat nyt myös aikamme chauvinisteja.

Joka tapauksessa Bysantti oli olemassa vielä tuhannen vuotta Länsi-Rooman jälkeen ja sieltä on säilynyt meille myös kirjallista aineistoa, joka on laadullisesti paljon parempaa kuin ne fragmentit ja taikauskon syövyttämät koristeelliset kyhäelmät, joita Länsi-Eurooppa samaan aikaan tuotti, sikäli kuin tuotti mitään.

Kysymys nimittäin on Mikael Pselloksen tapauksessa ensimmäisen (toisen) vuosituhannen alusta eli jokseenkin tarkoin tuhannen vuoden takaisesta ajasta. Psellos oli korkeassa hovin virassa ja pääsi läheltä seuraamaan keisareiden ja hovin elämää eli juonitteluja. Juonitteluthan näyttävät täyttäneen draaman henkilöiden elämän ja olleet heidän korkeimpina tavoitteinaan.

Toki aina silloin tällöin todetaan joukossa olleen myös syvästi uskonnollisia henkilöitä, joille paikka taivaan valtakunnassa oli kaikkea muuta arvokkaampi.

Ne taisivat kuitenkin olla poikkeus, vaikka voimme toki pitää mahdollisena sitäkin, että hurskaus, moraalinen rappio ja kierous olivat ihmisisä samaan aikaan mahdollisia. Itsensä pettäminen on monille helppo rutiinitehtävä ja vaikeissakin tapauksissa se hoituu tarvittaessa.

Joka tapauksessa Psellos oli kuvaamiensa asioiden silminnäkijä useassa tapauksessa ja joskus kuvaakin itsensä kurkistamassa ovelta nähdäkseen sen, mitä kuvaa kirjassaan. Keisarit ja heidän läheisimmät avustajansa hän tunsi hyvin myös ulkonäöltä ja teki myös fysionomian perusteella päätelmiä heidän persoonastaan.

Merkittävää on, että toisin kuin muuan suosikeistani antiikin auktorien joukossa, Plutarkhos, Psellos ei punnitse henkilöitään heidän hyveidensä perusteella. Hän jopa nimenomaan sanoo, ettei kukaan voi pysyä samanlaisena kymmeniä vuosia, etenkään, mikäli kantaa absoluuttista valtaa.

Näinhän se taitaa olla. Tuloksena on joka tapauksessa hieman häkellyttäviä henkilökuvia, joissa hyveiden paragon muuttuukin paheelliseksi tyranniksi. Samaa tapahtuu myös vastakkaiseen suuntaan.

 Hallitsijoiden ja korkeiden suosikkien ja virkamiesten ohella näyttämöllä on usein myös kansa. Konstantinopolin eli lyhyesti Kaupungin (vrt. Rooma-urbs) noin 400 000 asukasta olivat erikoisasemassa ja saattoivat syöstä keisarin vallasta ja valituttaa uuden. Tämän mahtinsa he myös ymmärsivät.

Kun kyse on kaikkein kristillisimmästä valtiosta, herättävät huomiota ne julmuuden osoitukset, jotka olivat Bysantissa vakiintuneita.

Psellos kuvaa yhä uudelleen, miten joiltakin poliittisilta vastustajilta kaivettiin silmät päästä ja miten joidenkin koko suku kuohittiin, ettei sillä olisi asiaa valtaistuimen perijäksi.

Eipä sikäli, olihan seivästäminen käytössä vielä Pietari Suuren ajan Venäjällä ja teilaaminen oli lännessäkin normaali käytäntö vielä 1600-luvulla. Bysantissa kuitenkin saatettiin kuohia ihmisiä, jotka eivät olleet mihinkään syyllistyneet. Tässä en nyt ryhdy keskustelemaan niistä kastraattilaulajista, joita lännessäkin oli vielä 1700-luvulla.

Eunukit sinänsä olivat joka tapauksessa tärkeä ja usein suurta kunnioitusta nauttiva osa myös hovia ja ylhäisissä suvuissa heitä saattoi olla veljeksistä jopa enemmistö. Kaiketi tällä pyrittiin estämään suvun sisäisiä perimysriitoja.

Usein he siis joka tapauksessa olivat kunnioitettuja ja ilmeisesti heitä pidettiin muita taipuvaisempina uskollisuuteen hallitsijaa kohtaan, kun he eivät voineet sitä olla omien jälkeläistensä suhteen.

Moni muistanee vielä Bysantissa olleen myös naispuolisia hallitsijoita, kuten Zoe ja Theodora. Ne tämän nimiset hallitsijat, joita tässä kirjassa kuvataan, olivat sisaruksia ja hallitsivat vain yhden vuoden, mutta saivat aikaan valtavaa tuhoa.

Heillä ei ollut mitään ymmärrystä tai kokemusta valtion hallinnasta tai finansseista ja he lahjoittivat lahjoittamasta päästyään valtion varoja niin, että väistämätön katastrofi oli edessä. Asiaa pahensi vielä heidän seuraajansa Konstantinoksen aluksi omaksuma samanlainen tuhlaavaisuus.

Mutta nyt olen vasta kirjan puolivälissä. Jännitys tihenee…!