Älymystö ja falski eliitti

 

Dermokraatit ja intelligentit

 

Tuossa ei ollut painovirhettä. Neuvostoliiton romahdettua ja huippunopean demokratisoinnin alettua šokkiterapian merkeissä, kansan suuri enemmistö teki suuren luokkaretken alaspäin.

Kun Neuvostoliitossa oli jo voitu ruveta puhumaan uudesta keskiluokasta, kuten esimerkiksi sosiologi Timo Piirainen teki, jäi koko joukko äkkiä tyhjän päälle ja putosi puutteeseen ja suoranaiseen köyhyyteen.

Tämän prosessin seurauksia kannamme yhä, niin Venäjällä, kuin koko sijnä maailmassa, joka on saanut sen takia kärsiä.

Samaan aikaan suuri joukko huijareita yksityisti itselleen kansalliset rikkaudet ja pröystäili saaliillaan mahdollisimman näkyvästi, perustellen touhujaan vapaudella ja demokratialla.

Tätä seuranneet työläiset, joiden palkat saattoivat jäävä maksamatta kuukausimääriksi, alkoi usein puhua ”dermokratiasta” (dermo -paska).

Suuriin omistuksiin liittyy usein myös poliittista valtaa, ainakin potentiaalisesti, mutta Venäjällä oligarkit kesytettiin väkivaltaisesti ja osoitettiin, että valta maassa oli salaisella poliisilla, joka skandaalimaisesti imarteli itseään myös uuden aristokratian nimityksellä.

”Aristoi” -parhaat oli tietenkin vielä paljon sopimattomampi kuvaamaan tuota joukkoa, kuin se aikoinaan sopi kansaa nylkevän perinnöllisen loiskerroksen epiteetiksi. Nyt oli jo perusteita puhua oklokratiasta, periaatteettomien väkivallan ihailijoiden vallasta.

Aikoinaan aristokratiaksi itseään nimittävä joukko joka tapauksessa pyrki monin tavoin todistelemaan itselleen ja muille omaa erinomaisuuttaan ja noudattamaan sellaista elintapaa, joka kuvasti henkilön sisäistämää, korkeammalle tasolle kehittynyttä kulttuuria.

1800-luvulla pelkkä holtiton rahan kylväminen ei vielä todistanut harjoittajastaan muuta kuin tämän vulgaarisuuden. Eliitin joukkoon pääseminen vaati useamman sukupolven kasvatuksen uusiin tapoihin ja arvoihin. Nousukas, parvenu, oli sen luokan ylenkatsoma, jota hän pyrki miellyttämään ja häntä osasivat halveksia alemmatkin

1800-luvun venäläinen ylimystö, joka kansoitti Euroopan kylpylät ja huvihuoneistot, oli aivan erityisen kuuluisaa tuhlaavaisuudestaan, kuten myös klassinen kirjallisuus todistaa.

Samanlainen tilanne toistui Euroopassa myös Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Sittemmin oligarkkien pääsy länteen estettiin, haluten satuttaa uudentyyppisellä boikottipolitiikalla juuri niitä, jotka olivat rikkoneet kansainvälisiä käyttäytymissääntöjä.

Ennen pitkää boikotti laajeni venäläisiin yleensä, minkä mielekkyyttä on syytä epäillä. Tiettävästi venäläiset kansoittavat nyt kalliita ja halvempiakin lomakohteita idässä, jossa he ovat uusien paikallisten nousukkaiden joukossa ehkä paremmin kotonaan.

Venäläisten uusrikkaiden luokka ei ole vailla merkitystä ja on miinnostavaa, mitä seurauksia on sillä, että se on nyt ajettu pois Euroopasta. Kuvauksia siitä mikä on tyilanne nykyään, en ole missään nähnyt.

Tässä nyt sen sijaan joka tapauksessa kuvaus siitä, millaiselta tilanne saattoi intelligentin venäläisen silmin näyttää Euroopassa puolitoista vuosisataa sitten.

 

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Oligarkit ja aristokraatit

 

Uusrikkaat ja vanhat rikkaat Euroopassa

 

Kuten tunnettua, Venäjän oligarkit ja muut uusrikkaat ovat sijoittaneet rahansa Länsi-Eurooppaan ja kouluttavat siellä myös lapsensa.  Historian luultavasti suurimmassa varkausoperaatiossa pieni joukko, joka koostui lähinnä entisistä komsomol-aktiiveista ja yritysten johtajista lainasi valtiolta rahaa ostaakseen itselleen sen omaisuuden murto-osasta todellisesta arvosta.

Suuri osa noista häikäilemättömistä menestyjistä selitti olevansa poliittiselta vakaumukseltaan demokraatteja ja kansallisuudeltaan silmiinpistävän monet olivat juutalaisia. Miksi oli näin, ei liene aivan selvää, mutta niille, jotka paheksuivat tätä rikolliseksi leimaamaansa toimintaa, mitä se todella olikin, syntyi aihetta syyttää Venäjän onnettomuuksista juuri demokraatteja ja juutalaisia. Tähän yhdistetään tavallisesti myös läntinen maailma, joka todella toimi tämän prosessin kummisetänä.

Ilman vastiketta saadut valtavat rikkaudet tietenkin houkuttelivat monet äärimmäiseen tuhlailuun. Tässä suhteessa venäläiset uusrikkaat olivat ja ovat jopa maailmassa omaa luokkaansa, sillä etenkin eurooppalainen ja amerikkalainen niin sanottu vanha raha noudattaa paljon suurempaa vaatimattomuutta elämäntavassaan eikä juuri harrasta rikkauksiensa esillepanoa.

Myös kiinalaiset ja intialaiset vaikuttavat pröystäilyssään hillitymmiltä, mutta siellä rahat yleensä ovat peräisin menestyneestä tuotannosta. Venäjän tavoin myös arabimaailmassa näytön tarve tuntuu olevan kova. Siellähän eivät tuotannolliset investoinnit juuri näytä kiinnostaneen, mutta oman mahtavuuden pönkittäminen sitäkin enemmän.

Venäläisten uusrikkaiden huvijahdit, kultaiset vessanpytyt ja tolkuttomat juhlat huvikeskuksissa, jonne on kuskattu suuri määrä ilotyttöjä, ovat päässeet maineeseen niin Venäjällä kuin ulkomailla.

 Tällainen tapaus oli opposition kärkihahmonakin esiintyneen Mihail Prohorovin juhlinta ranskalaisessa Courchevelin lomakeskuksessa, jossa myös poliisit puuttuivat asiaan epäillessään paritusta. Loukkaantunut oligarkki uhkasi kääntää selkänsä koko Ranskalle, ellei anteeksipyyntöä kuulu ja tutkinta lopetettiinkin vähin äänin todisteiden puutteessa.

Myös Lontoo on täynnä venäläisiä, venäläiset käyttävät jo termiä Londongrad. On jopa väitetty heitä olevan siellä neljäsataatuhatta, mikä lienee liioittelua. Joka tapauksessa he ovat nyt näkyvästi läsnä kalliissa kaupunginosissa, kuten Chelseassa tai Hyde Parkissa, joista he ovat ostaneet kokonaisia arvotaloja. Myös kuuluisa Chelsean jalkapallojoukkue kuuluu venäläiselle oligarkille.

Lontoo on luonteva suunta nykyajan uusrikkaiden diasporalle, sillä englanti on kiistaton maailmankieli, jolla ei ole varsinaisia kilpailijoita. 1800-luvulla oli toisin. Toki myös silloin aristokratian kotiopettajat usein opettivat lapsille ranskan ohella englantia ja saksaa, mutta kansainvälisen yhteydenpidon kieli oli ennen muuta ranska.

Sivistyneen henkilön oli hyvä osata myös englantia, saksaa ja italiaakin. Saksalaisuus oli voimakkaasti läsnä itse Venäjällä ja monet venäläiset anglomaanit pyrkivät jäljittelemään myös ihailemaansa brittiläistä elämäntapaa, mutta se, joka ei osannut täydellistä ranskaa, kuului alempaan kastiin.

Ivan Turgenjev, joka vietti suuren osan elämästään ulkomailla, tunsi erinomaisesti sekä kotimaansa aristokratian että sen elämäntavan ulkomailla. Sinnehän jokaisen oli silloin tällöin mentävä, esimerkiksi hoitamaan terveyttään vaikka siinä ei vikaa olisikaan ollut.

 Ulkomaille eivät matkustaneet vain Turgenjevin kaltaiset liberaalit länsimaalaistajat. Myös varhaiset slavofiilit kuten Aleksei  Homjakov, Kirejevskit ja Aksakovit, sellaiset taantumuksen piiriin luetut henkilöt kuin Tjuttšev, Gogol ja Dostojevski oleskelivat paljonkin ulkomailla, Saksassa, Ranskassa ja usein myös Englannissa.

Baden Baden oli yksi niistä kurorteista, joita venäläiset kansoittivat 1800-luvun puolivälissä. Romaanissaan Savua Turgenjev kuvaa niitä sosiaalisia ryhmiä, jotka kuluttivat aikaansa tuossa saksalaisessa pikkukaupungissa, jossa he ja heidän rahansa näyttivät olevan koko instituution keskipiste ja kantava voima.

Romaanin päähenkilö Litvinov tunnistaa aristokraattiset maanmiehensä heti. Samuli Suomalaisen käännöksen mukaan joukko oli seuraavanlaista:

”Litvinov tunsi heidät heti venäläisiksi, vaikka he puhuivatkin ranskaa, tunsi juuri siitä, että he puhuivat ranskaa. Naisten asut olivat hienot ja loistavat. herrat olivat pukeutuneet uuden uutukaisiin sertukkeihin, vartalonmukaisiin ja piukkoihin, mikä ei enää ole aivan nykyaikaista, harmaisiin täplikkäisiin housuihin, päässä kaupunkilaiset hyvin kiiltävät hatut. Jokaisella oli kaulassa kapea, tiukalle vedetty musta liina ja heidän ryhdissään haiskahti jotakin sotilasmaista.

Sotilaita he olivatkin. Litvinov oli joutunut kemuihin, joitten osanottajat olivat nuoria kenraaleita, ylhäisön jäseniä, mahtavia henkilöitä. Kaikki ilmaisi heissä mahtavuutta: pidätetty luontevuus, ylevän suloiset myhäilyt, katseen ponnistettu huolettomuus, hemmoteltu olkapäiden kohottelu, vartalon heiluttelu ja polvien taivutus. Sitä tiesi äänen sävykin, se oli kuin ystävällistä, inhon sekaista kiitoksen lausumista joukolle alamaisia…”

Tämän joukon teennäinen ja peitellyn korskea henki tympäisi Litvinovia: ”Mitä heillä oli yhteistä –hänellä, pikkuvirkamiehen pojalla ja noilla sotaväkeen kuuluvilla pietarilaisilla aristokraateilla? Hän rakasti kaikkea, mitä he vihasivat; hän vihasi kaikkea, mitä he rakastivat. Hän tunsi sen liian hyvin, tunsi sisimpäänsä myöten. Heidän pilantekonsa tuntui hänestä tympeältä, keskustelutapansa tuskalliselta, heidän jok’ainoa liikkeensä valheelliselta. Jopa heidän puheensa pehmeydessäkin hän kuuli ärsyttävää halveksuntaa, ja sittenkin hän melkein aristeli noita ihmisiä, vihollisiansa…”

Ja kuitenkin Litvinov oli hyvin toimeentuleva tilanomistaja, jolla oli varaa lomailla mondeenissa Baden Badenissa ja sivistystasonsa puolesta hän veti aristokratialle hyvin vertoja. Itse asiassa Litvinovin tiedot ja ymmärrys olivat korkeammalla tasolla kuin tämän joukon, jonka elämä muodostui keskinäisestä nokittelusta ja jossa muoto oli kaikki ja sisällys ei mitään: ”kuinka vanhaa, tarpeetonta, turhanpäiväisen joutavaa oli kaikki, mikä piti vireillä näitä päitä, näitä sieluja, eikä yksinomaan tai tänä iltana pelkästään ulkona maailmalla vaan kotonakin, hetkestä hetkeen ja päivästä päivään, niin leveälti ja syvälti kuin heidän olemuksensa ulottui! Mikä tietämättömyyden paljous! Ja mikä kyvyttömyys käsittää sitä, mihin ihmiselämä perustuu ja mikä ihmiselämää kaunistaa!”

Turgenjev, joka muiden tuon ajan venäläisten kirjailijoiden tavoin käyttää tekstissään pitkiä ranskalaisia sitaatteja, arvostelee myös maanmiestensä ranskan kieltä. Romaanin keskushenkilö Irina, joka on lumoavan kauneutensa takia joutunut korkeimman aristokratian joukkoon, halveksii ympäristönsä tyhjyyttä ja jopa sen käyttämää kieltä.: ”Sanon vielä kerran, te ette tiedä, mitä ihmisiä nuo ovat. He eivät käsitä mitään, eivät harrasta mitään, ei heissä ole edes järkeä, ni ésprit ni intelligence; kaikki heissä on pelkkää viekkautta ja vehkeilyjä; musiikki ja runous ja taide ovat heille outoja.” Litvinovin kanssa sen sijaan voi puhua venäjää, vaikka virheellistäkin, eikä tuota ”ainaista äitelää pietarilaista ranskaa”.

Tuo ranska oli tosin sinänsä virheetöntä, mutta venäläisyys paistoi sen alta. Muuan rouva venytti sanojaan pitkään, ”mikä on ominaista isovenäläisessä ääntämyksessä, ja joka kuuluu ranskalaisen korvaan sietämättömältä”, Olipa joukossa myös rouva Arzamasista, syrjäkulmilta ja sen huomasi hänen puheestaankin.

Turgenjevin venäläiset eurooppalaiset jakaantuivat siis selvästi toisistaan erottuviin luokkiin, mikä on tilanne tänäänkin. On ymmärrettävää, että ne, jotka eivät kaksikymmentä vuotta sitten olleet yhtään mitään ja joiden ensimmäinen ulkomaanmatka on vielä hyvässä muistissa, ovat epävarmoja sen suhteen, miten vanhan Euroopan yläluokka heihin suhtautuu.

Olisi kohtuutonta olettaa, että pääoman varastamiselle ja muulle kartuttamiselle omistautunut henkilö samaan aikaan ehtisi hankkia itselleen myös syvällistä sivistystä. Niinpä asia korvataan kulutettujen rahasummien määrällä ja tarvittaessa käytetään hyväksi auktoriteetteja, jotka kertovat, missä hyvän maun rajat ehkä menevät.

Uusrikkaan dilemma on ikiaikainen. Jo Petronius Arbiter kuvasi roomalaisajan uusrikasta Trimalchiota teoksessaan Satiricon ja muutettavat muuttaen tästä henkilöhahmosta ja hänen liehittelijöistään saisi nykyaikaisten uusrikkaiden kuvauksen, esimerkkejä löytyy Kiinasta Amerikkaan, joskin, kuten sanottu, länsieurooppalaiset ja etenkin pohjoismaiset perinteet taitavat hillitä rikkaudella kerskailua. Venäjällä tällaista elävää perinnettä ei ole.

 Se vanha venäläinen aristokratia, jota Turgenjev kuvaa, ei yleensä kuulunut uusrikkaisiin, vaan oli haalinut rahansa joko ammoin peritystä omaisuudestaan eli suoraan talonpojan selkänahasta tai sitten viinan- tai veronvuokrauksella tai valtion hankinnoissa petkuttamalla. 

 Venäläinen korruptio oli tuohon aikaan jo kaikkialla kuuluisaa. Pelkkä raha ei kuitenkaan vielä oikeuttanut kunnian huipulle, vaan siihen tarvittiin lisäksi vielä hieno sukunimi. Sellaisen kantajat kyllä usein viihtyivätkin raharuhtinaiden seurassa ja solmivat keskinäisesti edullisia avioliittoja.

Nykyään oligarkkien piirissä on esiintynyt muutamia hahmoja, jotka ovat selittäneet olevansa vakaumukseltaan demokraatteja, mutta he ovat poikkeuksia. Kuten 1800-luvun aristokratia, beau monde erottautui jyrkästi alemmista kansanluokista, niihin luettuna sivistyneistö, intelligentsija, niin myös nykyiset uusrikkaat ovat yleensä elämäntavoiltaan kovin epävenäläisiä ja pyrkivät sen sijaan kansainvälisiin seurapiireihin, jakaen niiden arvot, kielen ja puheenparren. Yhteistä on, että ”kansasta” veisataan viis, mutta ollaan sitäkin persompia oman persoonan ”kunnialle”.

Tämä kansainvälinen joukko onkin viime vuosikymmeninä valtavasti kasvanut ja näyttää siltä, että se muodostaa yhä yhtenäisemmän luokan, jolle yhteistä on heidän kuluttamiensa rikkauksien suhteeton määrä verrattuna niihin palveluksiin, joita he suorittavat tulojensa vastineeksi. Koska maailma ei ole tainnut kuulla mitään sellaisesta korkeasta kulttuuritasosta, jota tämä joukko olisi luonut keskuudessaan tai sellaisista merkittävistä hyödyistä, innovaatioista tai taiteen suuntauksista, jotka saisivat kiittää sitä olemassaolostaan, saattaa vielä tapahtua, että tämän ryhmän olemassaolo ennen pitkää kyseenalaistetaan.

Aristokratia, parhaiden valta, on ylpeä sana. Ylpeydestä tulee tyhmänylpeyttä niin pian kuin parhaiden valta rappeutuu pelkäksi oligarkiaksi eli harvainvallaksi ja kun sen etuoikeudet eivät enää perustu sen antamaan panokseen vaan täysin irrationaalisiin sääntöihin ja pykäliin. Ranskan vallankumouksen aikaan laulettiin:

Ah ! ça ira, ça ira, ça ira !

Les aristocrates à la lanterne.

Ah ! ça ira, ça ira, ça ira !

Les aristocrates on les pendra.

Si on n’ les pend pas

On les rompra

Si on n’ les rompt pas

On les brûlera.

Ah ! ça ira, ça ira, ça ira,

Ah ! ça ira, ça ira, ça ira,

 

“Aristokratia” oli sekä luokkana että sanana kompromettoinut itsensä ja tuon nimen kantajat haluttiin ripustaa lyhtypylväisiin tai hävittää vielä julmemmin. Venäjällä on seiniltä saanut lukea grafitteja, joissa samaan paikkaan on toivotettu ”demokraatit”.

 Ellei tämä globaali maailmanjärjestys, jossa demokratian nimiin vannovilla valtioilla on suuri sanansija, pysty edes yhdessä tekemään mitään sille turhalle joukolle, joka kahmii yhä enemmän itselleen sitä, mitä maailma tuottaa, on helppo ennustaa, että tuloksena on kriisi. Aristokraattien tilalle voivat taas, ansiottaan tai ansaitusti, tulla demokraatit, mikäli järjestelmä rappeutuu Aristoteleen tunnettua kaavaa noudattaen.

 

Ennen juhlapuhetta

 

Kaikki-ihmisyys ja arkipäivä

 

Fjodor Dostojevski korotti tunnetusti venäläisen ihmisen kunniapaikalle siinä suhteessa, että hänellä oli ylivertainen kyky ymmärtää kaikkia muitakin kansoja.

Venäläiset oilivat paitsi ”jumalankantaja-kansa” (narod-bogonosets), myös kansa, jossa kiteytyivät muidenkin kansojen ominaisuudet. Kyseessä ei ollut enempää eikä vähempää kuin kaikki-ihmisyys (vsetšelotevtšestvo).

Nämä asiat kirjailija julisti tunnetusti tavattomalla oraattorin voimalla Aleksander Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa Moskovassa vuonna 1880.

Puhe teki niin järisyttävän vaikutelman, että entiset veriviholliset itkivät ja riensivät syleilemään toisiaan. Muun muassa Ivan Turgenev, jota Dostojevski oli raa’asti pilkannut ”Riivaajien” Karmazinovin hahmossa, riensi syleilemään tätä.

Dostojevski julisti myös venäläisten rakastavan Eurooppaa, tuota ”pyhien hautojen maata”. Eurooppalaiset, jotka eivät kyennet ymmärtämään Venäjää ja sen pyytettöntä politiikkaa esimerkiksi Turkin-sodassa, suhtautuivat venäläisiin vihamielisesti tai ainakin happamasti ja väheksyen ja kuvittelivat heidän vihaavan itseään.

Tietäisivätpä eurooppalaiset, miten venäläiset heitä rakastavat, huokasi kirjailija. Mikään muu kansa maailmassa ei ollut yhtä hurskas ja kaikkia muita rakastava. Venäläinen ihminen oli todella tuo kaikki-ihminen(vsetšelovek). Siitä juuri Puškin oli elävä esimerkki.

Erityisesti Puškinin Jevgeni Oneginin Tatjana olennoi venäläisiä hyveitä, mutta olennaista oli, että runoilija osasi asettua kaikkien kansallisuuksien nahkoihin ja tuntea asiat kuten ne tunsivat. Mitään vastaavaa ei ollut muilla kansoilla!

Venäläisyydellä oli varmastikin ”uusi sana” sanottavana maailmankulttuurissa ja se sana ei ollut väkivalloin saavutettavan herruuden sanoma, mikä oli tyylillistä Euroopalle, vaan yleinen ja kaikkikäsittävä lähimmäisen rakkaus. Kas siinä oli Venäjän messianismin ydin.

Juhlissa aina innostutaan nousemaan maan pinnan yläpuolelle ja tiettävästi myös Turgenev muisteli hieman nolona tuota ylenmääräistä innostumistaan tuossa mainitussa tilaisuudessa, eikä uskonut venäläisyyden suureen erityisyyteen, jota Dostojevski oli julistanut. Mutta pyhä tunne oli saanut valtaansa kaikki ja se jäi historiaan.

Kuitenkaan edes Dostojevskien pariskunta ei arkielämässään ollut vieraiden kansojen suuria ihailijoita, ja piti normaaliin inhimilliseen tapaan niitä usein sietämättöminä. Tästä kertovat heidän muistiinpanonsa niiltä lukuisilta ja pitkiltä matkoilta, joita he Eurooppaan tekivät.

Ranskalaiset olivat naurettavia ja pinnallisia poroporvareita ja saksalaiset lisäksi muuten vain typeriä, noin yleisesti ottaen.

Tämä on teema, joka ei ole erityisen hyvin tunnettu, mutta perustuu kyllä alkuperäislähteisiin eikä spekulaatioon:

tiistai 24. lokakuuta 2017

Dostojevskien kaunat

 

Dostojevskien kaunat

 

С.С. Беляков, «Ужасно глупы эти немцы». Европейцы в восприятии А.Г. и Ф.М. Достоевских. В кн. Россия и мир глазами друг друга: из истории взаимовосприятия. Выпуск седьмой. Отв. ред. А.В. Голубев. Москва 2017, 428 с.

 

Venäläisten ja muiden eurooppalaisten keskinäissuhdetta on tutkittu paljon. Etenkin saksalaiset ovat alalla ahkeroineet ja monien muiden kirjojen joukosta tulkoon mainituksi vaikkapa Lev Kopelevin Wuppertaler Projekt: West-östliche Spiegelungen. Russen und Russland aus deutscher Sicht. Sehän koostuu useista vankoista niteistä.

Moskovassa on vanha tuttavani A.V. Golubev harrastanut samoja kysymyksiä ja tänä vuonna ilmestynyt nide on jo sarjan seitsemäs.

Meikäläiselle alan harrastajalle kirja on kauttaaltaan kiinnostava. Sieltä löytyy vaikkapa nyt englantilaisten kuvauksia Pietarista ja venäläisten kuvauksia Lontoosta. On Kataloniaa venäläisessä kirjallisuudessa, Espanjan kansalaissotaa karikatyyrien valossa, sotilaslentäjien ajatuksia vastapuolen kollegoista ja niin edelleen.

Itseäni kiinnosti suuresti artikkeli maailmansotien välisen ajan kaunokirjallisista ”tulevan sodan” kuvauksista. Meillähän ilmestyi muun muassa ”Kapteeni Teräksen” Kohtalon kolmas hetki.

Kelpo kapteeni oli kutenkin vain yksi kovin monista tuon genren edustajista tuohon aikaan. Aivan vastaavia suureen tekniseen keksintöön perustuvaan ylivertaisuuteen keskittyviä tarinoita ilmestyi monessa maassa, myös Neuvostoliitossa.

Yksi kokoomateoksen artikkeli kuitenkin pysäytti aivan erityisesti ja se koskee Dostojevskien, Fjodor Mihailovitšin ja hänen vaimonsa Anna Grigorjevnan päiväkirjamuistiinpanoja. Äitinsä puolelta suomenruotsalainen ja Turussa syntynyt Anna oli myös pätevä pikakirjoittaja, ja sen takia hänen muistiinpanonsa herättävät erityistä kiinnostusta. Todennäköisesti hän ehti vangita katoavat tunnelmat nopeastikin paperille.

Kuten jo artikkelin otsikosta käy ilmi, aviopari oli äärimmäisen tuskastunut saksalaisten hölmöyteen. Se taas ilmeni monella tavalla: hitautena, epärehellisyytenä ja yleisenä tylsyytenä. sen paremmin ei ollut sveitsiläistenkään tai edes italialaisten laita noissa vuosien 1867-68 kohtaamisissa.

Kaikkialla oli vain tyhmyyttä, juoppoutta, laiskuutta ja huijaamista. Kyseessä olivat siis juuri ne paheet, joista Euroopassa venäläisiä syytettiin. Kirjailijapariskunnan mielestä tosiasiat osoittivat kuitenkin päinvastaista.

 Viekastelevaa väärennöstä edusti vaikkapa Badenissa nähty muistokivi Schillerille. Tuo kaupunkipahanen halusi kaiketi ilmoittaa arvostavansa hengen jättiläistä, kunhan saattoi tehdä sen halvalla, kiinnittämällä vain laatan kiveen…

Huijareita kaikki, mošenniki. Pariskunta osasi aika hyvin lukea saksaa, mutta kaiketi heidän suulliset taitonsa olivat heikot ja niinpä sitten he kuvittelivat saksalaisten kaikkialla tahallaan neuvovan heille esimerkiksi tien väärään suuntaan, kun sitä kysyttiin. Kuten niin tavallista on, suuttumuksen puuskassa tyhmyys ulkoistettiin, vaikka oikeata syyllistä olisi pitänyt etsiä lähempää.

Erityisen loukkaavaa Dostojevskeistä oli, että venäläisiä pidettiin sivistymättöminä ja ylpeiltiin omalla, kuvitellulla ylemmyydellä. Jopa venäjän kieltä nämä lurjukset pitivät ”villinä”. He ansaitsivat vain vihaa ja halveksuntaa ja Anna Grigorjevna oli hyvin tyytyväinen havaitessaan, että muuan venäläinen neitonen oli omaksunut tällaisen asenteen.

Mutta eurooppalaista korkeakulttuuria pariskunta arvosti suuresti, sehän kuului itse sen piiriin. Itse asiassa näyttää siltä, että sitä monella alalla arvostettiin tässäkin perheessä enemmän kuin venäläistä.

Toki Fjodor Mihailovitš Talvisissa merkinnöissä kesän vaikutelmista (suom. Tiina Kartano 2009) pilkkaa ranskalaisen porvariston vaudeville-kulttuuria, mutta kaiken kaikkiaan hänen suhteensa eurooppalaisen sivistyksen huippuihin oli hartaan kunnioittava.

Kaikkihan muistanevat kuuluisan Puškinin patsaan johdosta pidetyn puheen, jossa Dostojevski puhui Euroopasta pyhien ihmeiden maana ja vakuutti, että venäläiset sitä rakastivat paljon enemmän kuin eurooppalaiset kykenivät ymmärtämään.

Mutta ehkäpä noilla juopoilla huijareilla oli juuri alikehittynyt kyky asettua toisen ihmisen asemaan? Ainakin Fjodor Mihailovitš tuossa puheessaan vakuutti, että se venäläisillä oli aivan ylivertainen. Eihän se mitään muuta voi merkitä kuin sitä, että se taas toisilla on huonompi.

Mutta Puškinin patsas paljastettiin toistakymmentä vuotta tässä kuvaillun Euroopan-matkan jälkeen. Siinä vaiheessa oli jo syntynyt yhtä jos toistakin, mitä panna hampaankoloon eurooppalaisia ja erityisesti saksalaisia vastaan: Berliinin kongressissa Venäjä menetti Turkin salmet juuri Saksan takia.

Mutta vieläpä se Konstantinopolikin kerran tulisi Venäjälle, tavalla tai toisella, julisti kirjailijaprofeetta silloin. Sitä paitsi hän puhutteli alentuvan säälivästi eurooppalaisia, jotka eivät kyenneet ymmärtämään sitä, ettei Venäjää sen sodissa innoittanut halu valloittaa, vaan puhdas epäitsekkyys, slaaviveljien auttaminen…

No, Dostojevski toki oli erittäin hieno kirjailija, profeetta ja hengen jättiläinen, jota kannattaa lukea yhä uudelleen. On tavallaan masentavaa huomata, miten pikkusieluinen ja kiukutteleva poroporvari hänestä kuoriutuu ulkomaanmatkalla: aito kvasnoj patriot, joka tekee johtopäätöksiä kokonaisesta kansakunnasta yhden typerän naaman perusteella. Hän ei myöskään ole sen yläpuolella, ettei loukkaantuisi aivan jonninjoutavista asioista.

Tuntuu ilmeiseltä, että kaiken takana lopultakin oli jonkinlainen epävarmuus oman kansan ansaitsemasta arvostuksesta, tšuvstvo nepolnotsennosti, kuten venäläinen sanoisi. Eihän sellainen, luoja paratkoon, mikään harvinainen tunne ole tänäkään päivänä missään maassa.

Kirjoittaja, jekaterinburgilaisen kulttuurilehden toimittaja joka tapauksessa pitää Dostojevskien ksenofobiaa mysteerinä, jonka selvittämisen hän jättää tuleville tutkijoille. Kiinnostava aihe.

 

Unohdetut liberaalit

 

Liberalismi Venäjällä

 

Tsaarin Venäjä oli virkavaltaisesti hallittu sotilasvaltio, jolle liberalismin periaatteet olivat täysin vieraat ja jossa sen sijaan valtion yksinvallan haastoi vain nihilistien, poliittisten desperadojen joukko, jonka ainoana tavoitteena oli vallitsevan järjestelmän hävittäminen.

Venäjän poliittinen järjestelmä oli perua mongolivalloituksen ajalta ja siinä järjestelmässä ei edes ylimystö ollut vapaata, vaan itse asiassa herransa orjia. Maassa ei ollut mitään vastavoimaa valtiolle ja yksinvaltiaalle, koska siellä ei kehittynyt edes feodalismia, jossa hallitsijan ja vasallin välinen vala oli molemminpuolisesti sitova.

Kun tähän lisätään orjuuteen sidottu kansa, jota herrat kohtelivat mielivaltaisesti, meillä onkin hallitustapa, jollaista kutsuttiin aasialaiseksi silloin, kun se oli mahdollisimman loukkaava termi ja tarkoitti erillisyyttä länsimaisesta sivistyksestä.

Luulen, että yllä on kuvattu pääpiirteissään se käsitys Venäjän yhteiskunnasta ja sen olennaisesta eroavuudesta länteen nähden kautta vuosisatojen, joka aivan erityisesti nyt nauttii suurinta suosiota.

Eihän tämä kuva kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan väärä olekaan. Siinä tulee esille paljon niistä olennaisista asioista, jotka erottivat Venäjän ja sen yhteiskunnan länsimaista.

Samalla tuo kuva on kuitenkin myös kiusallisen simppeli karikatyyri. Siinä on jotakin samaa kuin feministien häthätää kyhäämissä maailmanhistorioissa, joissa sukupuolten välinen valtataistelu ja naisten sorto on historian keskeinen teema.

Voihan asiat niinkin nähdä, jos haluaa keskittyä vain yhteen asiaan ja pyyhkiä pois näkyvistä koko sen valtavan laajan muun historian, jossa suureksi selittäjäksi ja ymmärryksen tuojaksi valittu asia näyttelee tuskin mitään osaa. Silloin pitäisi ymmärtää rajoituksensa ja olla ottamatta näkemystään liian vakavasti.

Mitä Venäjän demokratiaan tulee, kyseessä oli 1800-luvulta lähtien termi, jolla viitattiin siihen ihmisryhmään, joka piti arvossa demokratian periaatteita. Demokraattista järjestelmää Venäjällä ei ollut enempää kuin muuallakaan. Yhdysvallat ja Ranska olivat poikkeus säännöstä.

Kun Venäjällä ei ollut myöskään mainittavan suurta keskiluokkaa, on usein ajateltu, ettei siellä ollut lainkaan niin sanottua kansalaisyhteiskuntaa, ihmisten vapaita yhteenliittymiä, jotka toimivat vastapainona yksinvaltiudelle. Muuttuvan yhteiskunnan jännitteet pääsivät sitten purkautumaan vasta tolkuttomissa vallankumouksissa, jotka tulivat yllätyksenä kaikille.

Ellen nyt vallan erehdy, tämä on myös nykyään ollut muuan aksiomaattisena pidetty totuus, joka sekin on korkeintaan puolitotuus.

Niin sanottuihin Venäjän suuriin reformeihin 1860-luvulla kuului maaorjien vapautuksen lisäksi myös vuonna 1864 perustettu zemstvohallinto, joka hoiti paikallisia asioita valittujen edustajien välityksellä. Oikeudenhoidosta vastasi valittu rauhantuomari.

Kyseessä oli sangen pitkälle menevä itsehallinto ja sellainen oli myös kyläyhteisöissä, joissa sen asioista päätettiin yleisissä kokouksissa (shod). Talossa päätti isäntä (bolšak), eikä siellä mikään demokratia vallinnut, mutta eihän sitä ollut muuallakaan, eikä siihen myöskään pyritty.

Mikäli unohdamme koko zemstvohallinnon, saamme aivan vääristyneen kuvan siitä noin kahden sukupolven mittaisesta ajasta, joka ulottui maaorjien vapauttamisesta vuoden 1917 vallankumoukseen.

Zemstvojen piirissä syntyi myös liberaalisia liikkeitä, joiden tärkeimmät kannattajat kuuluivat aatelistoon. Vain osittain kyseessä oli radikalismi, joka ei esittänyt vain koko maan zemstvojen yhteistä kokousta eräänlaisena valtakunnallisena edustuselimenä, vaan jopa perustuslakia.

Molemmissa tapauksissa vastaus hallitsijan puolelta oli kuitenkin yhtä karu: non possumus. Vielä vuonna 1895 nuori Nikolai II nimitti tällaisia ehdotuksia ”mielettömiksi unelmiksi”.  Viimeistään tässä vaiheessa oli kaikille käynyt selväksi, ettei yhteistyössä hallitsijan kanssa saataisi aikaan mitään edistystä liberalismin suuntaan. Itse asiassa zemstvojen itsenäisyyttäkin oli koko ajan nakerrettu.

Kymmenen vuoden kuluttua Nikolain oli otettava lusikka kauniiseen käteen. Vuosien 1905-1907 niin sanottu vallankumous toi viimein Venäjälle kansanedustuslaitoksen, duuman, jota valtaapitävät itsepintaisesti kieltäytyivät nimittämästä parlamentiksi. Siitä oli kuitenkin itse asiassa kysymys.

Mielestäni tässä kannattaa joka tapauksessa huomata poliittisen ja erityisesti liberaalisen pyrkimyksen suhteellisen varhainen herääminen ja jatkuva vaikutus Venäjällä. Se ei suinkaan ollut vasta vuonna 1905 esiin pulpahtanut uutuus.

Kirjallisuus oli Venäjällä tunnetusti enemmän kuin kirjallisuutta. Se oli mitä suurimmassa määrin myös politiikkaa ja usein vaarallista. Radištšev (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=matka+pietarista+moskovaan ) sai kirjastaan ”Matka Pietarista Moskovaan” Katariina II:lta kuolemantuomion, joka sentään lievennettiin karkotukseksi Siperiaan.

 Vissarion Belinskin ”Kirje Gogolille” tuotti hallussapitäjilleen vankeustuomion (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=herrasmies+hersonista ) ja arkkityyppinen liberaali Ivan Turgenev joutui pidätetyksi ”Metsämiehen muistelmiensa” takia ja kehotuksen pysyä poissa Venäjältä. Tätä hän noudattikin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=los+europeos ).

Kuitenkin koko Venäjän klassinen kirjallisuus on täynnä enemmän tai vähemmän poliittisia pohdintoja maasta ja sen tulevaisuudesta. Itse asiassa mukana on hämmästyttävän radikaalejakin näkemyksiä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tolstoi+tunnustuksia).

Myös lehdistö saattoi ilmaista jopa avolimen poliittisia näkemyksiä. Olennaista oli vain se, ettei päätöksiä päässyt koko Venäjän suhteen tekevään kukaan muu kuin itsevaltias ja hänen valtuuttamansa henkilöt. Duuman perustaminen muutti asiat tässä suhteessa.

Duuman puolueet ja niiden johtajatkin löytyivät luonnollisesti entisten zemstvoaktivistien ja radikaalien joukosta. Erityisesti kannattaanee nostaa esille se, että liberalismi ei ollut vain länsimaalaistajien asia. Mukana oli koko ajan myös merkittävä slavofiilien edustus. Maaorjuuden lakkauttamisessa oli toiminut tehokkaasti slavofiili Juri Samarin.

Jo ensimmäisen polven slavofiileillä 1840-luvulta lähtien oli ollut liberaaleja pyrkimyksiä, erityisesti maaorjuuden lakkauttamiseen nähden ja perinne oli jatkunut 1900-luvvulle saakka. Ääritaantumuksellisten slavofiilien ohella voimme löytää sellaisia liberaaleja hahmoja, kuin Dmitri Šipov, josta Solženitsyn on tehnyt yhden sankarinsa massiivisessa historiaromaanissaan ”Punainen pyörä”.

Slavofiilit kannattivat yksinvaltiutta, mutta tekivät sen omalla tavallaan ja joutuivat useinkin virkavallan hampaisiin. Yksi syy oli suhtautuminen Pietari Suuren uudistuksiin, joita he vastustivat. Heillä oli kuitenkin myös yksilönvapautta koskevia näkemyksiä, joita ei aina voinut julkaista Venäjällä, vaan oli turvauduttava ajan ”tamizdatiin” -ulkomailla painamiseen.

Epäilemättä voidaan sanoa, että liberalismi Venäjällä oli hento kasvi, joka ei varttunut vankaksi puuksi, vaan joutui historian voimien syrjäyttämäksi. Sen olemassaolon kiistäminen olisi kuitenkin mieletöntä.

Bolševikit tekivät parhaansa mitätöidäkseen liberaalijohtajien ja ajattelijoiden muistoa ja heistä kenties merkittävin, hyvin suosittu ja etevä historioitsija, kadettipuolueen (perustuslailliset demokraatit, KD) puheenjohtaja ja Suomen ystävä Pavel Miljukov jäi onnettomuudekseen rysän päältä kiinni, esitettyään Venäjän tavoitteeksi ensimmäisessä maailmansodassa Dardanellien salmen valloittamisen.

Tämä nosti suuren skandaalin sotaan väsyneellä Venäjällä ja väliaikainen hallitus joutui luopumaan Miljukovista ja siirtämään vallan onnettomalle Kerenskille, joka oli yhtä lahjakas oraattori kuin lahjaton hallintomies.

Jälkimaailman silmissä venäläiset liberaalit leimattiin ääritaantumuksellisiksi suurpääoman kätyreiksi, joiden osaksi Venäjän historiassa jäi pelkkä klovnin rooli.

Vakavien tutkijoiden piirissä on arvioitu, että Miljukovin ja kadettien kaltaisten poliitikkojen onnettomuus oli siinä, että he yrittivät tuoda yhä puoliksi arkaaiselle Venäjälle aikansa etummaisten sivilisaatioiden käsitteitä ja tavoitteita.

Asiaa voisi kai verrata siihen, miten amerikkalaiset yrittivät viedä feminismiä Afganistaniin.

Kadetit toimivat kuin Englannin ja Ranskan liberaalit samaan aikaan, mutta Venäjällä tällaisella toiminnalla oli toinen merkitys: he olivat siellä radikaaleja. Radikaalisuuskilpailussa eniten tarjoavat helppoheikit kuitenkin voittivat väistämättä. Bolševikit lupasivat kaikille kaikkea, ei sen vähempää.

Maata luvattiin talonpojille, tehtaat (ja siis rikkaudet) työläisille ja jokainen kansakunta sai luvan mielensä mukaan irtautua imperiumista. Vastuunsa tunteva väliaikainen hallitus ei tietenkään voinut päästä lähellekään samaa ja leimautui siis kansan riistäjäksi ja sen onnettomuuksien aiheuttajaksi.

Valtaan päästyään bolševikit tietenkin ottivat takaisin kaiken sen, mitä olivat antaneet, mutta se on jo toinen tarina. Liberaaleilla, jotka edustivat Venäjän sivistyneistön korkeinta tasoa, ei ollut mihin nojata. Jopa niin sanottu intelligentsijakin, joka koostui erityisesti opiskelijanuorisosta ja vapaiden ammattien harjoittajista kannatti kritiikittömästi sitä maksimalismia, jota ”kansa” oli saatu vaatimaan.

Itse asiassa bolševikit saivat hyvin pian huomata häviävänsä useimmissa paikallistason vaaleissa, kuten Vladimir Brovkin on tutkimuksessaan osoittanut. Voittajia eivät kyllä olleet liberaalitkaan, vaan yleensä toiset radikaalit, ennen muuta menshevikit.

Tämän jälkeen oli turvauduttava alastomaan väkivaltaan. Se huipentui vuoden 1921 hyökkäyksissä omaa talonpoikia vastaan ilmavoimien ja tykistön voimin.

 

Kun Oulussa oli vain yhdet diligenssit

 

Kahden vuosisadan takaa

 

Sara Wacklin, Sata muistelmaa Pohjanmaalta. Scripta historica XV, Oulu 2005, 349 s. Esipuhe Aimo Halila.

 

Luin Wacklinin kirjan jo joitakin vuosiymmeniä sitten, jolloin sen nimi oli hauskasti ”Satanen muistelmia Pohjanmaalta” (Hundrade minnen från Österbotten).

Kirjahan on hyvin tunnettu ja erityisesti sen kertomuksiin Suomen sodan ajan Oulusta ja keisari Aleksantyeri I:n matkasta on viitattu usein.

Niistäkin olisi paljon sanomista, mutta keskityn tässä nyt kirjan muihin puoliin. Sen kirjoittaja (1790-1846) kuului Pielavedeltä lähtöisin olevaan talonpoikaissukuun, josta sitten oli noustu säätyläistöön.

Sara Wacklinista tuli aikansa Suomessa harvinainen ilmiö, sinisukka, joka ansaitsi elatuksensa opettamalla ja kierteli maailmaa vielä postivaunujen aikaan. Vuonna 1835 hän matkusti jo Pariisiin ja suoritti Sorbonnessa opettajatartutkinnon ja tutustui aikansa suuruuksiin.

Toimittuaan opettajattarena Suomessa hän vuonna 1846 muutti Tukholmaan, jonne Oulusta oli ollut tiiviit yhteydet, minkä aiheutti jo Ruotsin vallan aikainen Pohjanlahden kauppapakko, joka tosin kumottiin jo vuonna 1765.

”Hundrade minnen från Österbotten” valmistui Tukholmassa vuosina 1844-1845 ja toisin kuin nimi oikeastaan edellyttäisi, niissä on omakohtaisten muistelusten ohella hyvin paljon toisen käden lähteistä peräisin olevia tarinoita.

Wacklinin  tyyli näyttäisi viittaavan osittain aikansa kauhutarinoita kertoilleisiin kirjailijoihin, kuten Eugene Sueen. Kuolema on vahvasti läsnä kuvassa ja joskus tarinoissa on suorastaan makaaberi sivumaku.

Erityisen paljon huomiota saa osakseet nuorten pariskuntien lempi, jota perinteiset tavat ja ennakkoluulot häiritsevät. Etenkin ihanat morsiamet kuvataan herttaisesti ja jopa ylisanoin, mikä muutenkin on tarinoille tyypillistä. Aikanaan kirjaa kuitenkin pidettiin tyyliltään hyvin realistisena, kuten Aimo Halila todistaa.

Tarinat ovat usein dramaattisia ja traagisia: ystävät ampuvat vahingossa tolisensa, vangit karkaavat linnasta ja aikovat polttaa kaupungin ja murhata sen väestön ja niin edelleen. Venäläiset pakottavat Oulun neidot tanssiaisiin uhkaamalla tykeillä, jonka vieressä miehet seisovat palavat tuliluntut käsissä.

Tällaisia tarinoita kannattaa aina tietenkin nauttia suolahippusen kera, mutta paljon kiinnostavaa jää lukijan haaviin joka tapauksesa. Kirjasa on muun muassa paljon yksityiskohtaisia kuvauksia häämenoista, joissa kulkueiden järjestys ja kaikki ruokalajitkin kuvataan yksityiskohtaisesti.

Yhä uudelleen pistää nykylukijan silmään morsiamien nuoruus. Kahdeksantoistavuotias morsian oli jo lähestymässä vaarallista ikää ja kuusitoistavuotiaat näyttävät olleen ihanteellisesa iässä. Silloin lapsellisuus jo oli vaihtunut naisellisuuteen.

Kuitenkin virallinen suojelusikä ulottui vain neljäätoista vuotta nuorempiin ja kirjassa kuvataankin yksi tapaus, jossa avioliitto estetään -lykätään- sillä perusteella, että morsian on vain kolmetolistavuotias.

 Romanttisen rakkauden ja järjestettyjen avioliittojen joskus aiheuttama ristiriita kuului aikakauden suuriin teemolihin ja esiintyy tietysti täälläkin. Tottahan on, että ihmiset ovat saattaneet silmittömästi rakastua toisiinsa jo Vanhan Testamentin akana.

Siitä huolimatta taloudelliset realiteetit ja laskelmat veivät usein nuoria tyttösiä vanhojen ukkojen puolisoiksi. Tuskinpa tämäkään asiain tila oli vailla hyviä puoliaan.

Muuan kiinnostava seikka ovat häiden ruokalistat, joissa parhaimmillaan olivat tietenkin parhaat herkut mukana. Keoiksi kasattuina oli esillä leipiä, torttuja, pannukakkuja, paisteja, kinkkuja, kylkipaloja, sekä sammioittain kiisseleitä, juustoa ja voita, olutta ja viinaa. Isoissa saaveissa tuotiin riisipuuroa ja rasvaista lihakeittoa, jossa oli tukevia klimppejä.

Tarjolla oli myös kahvia ja joskus myös monenmoisia merkillisiä etelän hedelmiä, kuten ananaksia, viinirypäleitä ja aprikooseja. Merikaupunki Oululla oli tiiviit suhteet eteläisempien maiden kanssa ja esimerkiksi viinit olivat varsin normaaleja juomia kaupungissa.

Wacklin kannatti lämpimästi suomalaisuutta ja kirjan viimeisessä kappaleessa ylistää niitä jaloja suurmoehiämme, jotka toimivat suomen kielen ja suomalaisuuden hyväksi. Hän kertoo myös eri kielten taidosta ja niiden käyttämisestä erilaisissa yhteyksissä.

Venäläisten upseerien kanssa tytöt ja muutkin puhuivat ranskaa ja saksaa, joita osattiin molemmin puolin. Vanhasta Suomesta kotoisin olevat upseerit osasivat usein myös suomea ja ruotsiakin, jota puhuivat sikäläiseen tapaan.

Suomea osasivat jotkut virkamiehet hyvin, mutta toiset huonosti. Suomalaisilla oli ymmärrettävästi usein ongelmia äidinkielensä kanssa myös Tukholmassa, jossa heidän puheelleen naurettiin. Wacklinin antamissa esimerkeissäkin suomalaisena erikolisuutena oli tiettyjen ruotsissa tyypillisten äänteiden puuttuminen (Jumpru, ke mik en klas vin! Vönster saht!).

Kuten muistamme, myös G.M. Sprengtporten valitteli, että hänelle ja muille suomalaisille naurettiin Ruotsissa heidän ääntämisensä takia. Silloin lienee kyseessä ollut suomenruotsille tyypillinen, suomalaisperäinen intonaatio.

 Tilanne suomalaisille outojen äänteiden suhteen jatkuu osittain yhä, vaikka radio, televisio ja netti ovat jo sukupolvoen ajan opettaneet lausumaan tai ainakin kuulemaan myös noita toisenlaisia äänteitä.

Mitä keisari Aleksanterin vierailuun tulee, Wacklin ei voi olla yhä uudelleen ihastelematta hallitsijan herttaisuutta ja rakkautta alamaisiinsa, johon vastattiin samalla mitalla.

Muuan kohta, joka aiheitti vaikeuksia koko kirjan julkaisemiselle liittyi keisarin mietteisiin Suomen kansan omanarvontunnosta: ”Näkyy kyllä, etteivät täkäläiset ihmiset milloinkaan ole olleet orjia ja ettei heidän ole ollut pakko ryömiä kovien tilanherrojen edessä -tämän kansan näkeminen lämmittää todella sydäntäni” hän lisäsi tukahduttaen huokauksen.”

Kuten tiedetään, Aleksanteri todella halusi looettaa maaorjuuden ja rajoittaa omaa valtaansa. Toisiin ajatuksiin hänet sai muun muassa kuuluisan historioitsijan, Nikolai Karamzinin kirjolittama muistio, jossa todisteltiin, että vain yksinvalta sopii Venäjälle.

Joka tapauksessa tuo ajatus siitä, että Suomen kansa olisi tehnyt tuollaisen vaikutuksen keisariin, on saanut jatkuvuutta kirjallisuudessa ja siitä kertoo myös Mika Waltari kirjassaan ”Tanssi yli hautojen”.

Luuen, että se kuuluu kansamme tyypillisiin käsityksiin ja tukea asialle saa myös venäläisen 1800-luvun lehdistön kuvauksista Suomesta, jossa ajuritkin ovat kuin senaattoreita ja jossa ei kavahdeta sanomasta herroille vastaan.

Kun natsilippu liehui

 

Itämeren piiri

 

Internet on ollut kullan arvoinen palastaessaan yhä uudelleen reaaliajassa  kansamme tyhmyyden. Tätä ei kannata ottaa loukkauksena, kaikki on suhteellista ja luulen, että tyhmempiäkin kansoja on olemassa, mikäli se meitä lohduttaa.

Täytyy kuitenkin tunnustaa, että ainakin minä elin vuosikymeniä sen harhan vallassa, että kansamme, jonka yleissivistys on jo toista sataa vuotta ollut maanosamme huippua ja jonka suoritukset sittemmin ns. PISA-testeissä antoivat mairittelevia tuloksia, olisi sentään jollakin tavalla erinomaista älyllisessä ja tiedollisesssa suhteessa.

Intenet ja eritoten some kertovat kuitenkin korutonta kieltään. Oikeinkirjoitus näyttää suurelle osalle kansaa olevan mahdoton asia opittavaksi ja etenkin vieraskieliset sanat kirjoitetaan yhä uudelleen väärin. Joskus kyseessä lienee kansallinen uhma: minäpäs en noita herrojen merlkkejä käytä! Tuloksena on sitten omalaatuista tankerokieltä, jonka mahdollisia ansioita en kykene ymmärtämään.

Pientähän tämä oikeinkirjoituksen runtelu on ja kansainvälisesti kansamme ehkä sittenkin tekee tässä asiassa syntiä vähemmän kuin monet muut. Oikeinkirjoiutksemmehan noudattelee tarkasti ääntämisen mukaista kaavaa eikä sorru suoranaisiin älyttömyyksiin, kuten englanti, jota nimenomaan natiivit kirjoittavat usein aivan kammottavasti väärin.

Tärkeintä toki on, että lukija ymmärtää, mitä kirjoittaja on halunnut sanoa. Usein se, mitä hän on halunnut sanoa, paljastuu kuitenkin aivan primitiiviseksi ja suorastaan infantiiliksi leperrykseksi, josta heti huomaa, ettei edes perusasioita ole ymmärretty lainkaan.

Jos nyt reiluja ollaan, pitää toki tunnustaa, etteivät nuo somessa käsitellyt asiatkaan usein ole lainkaan yksinkertaisia ja että on aivan ymmärrettävää, ettei kirjoittaja varsinaisesti niistä ajattele mitään, vaan turvaa sellajiseen auktoriteettiin, jota pitää arvossa. Hyvin harvoin tämä merkitsee matalatasoisempaa vaihtoehtoa.

No, mutta tässä tapauksessa nyt sain impulssin tämän loppujen lopuksi sentään aika mainion kansamme haukkumiseen siitä, miten muutamat sen edustajat reagoivat erääseen historialliseen valokuvaan, joka esitti natsilippuja liehumassa Heikinkadulla, eli nykyisen Mannerheimintien varrella.

Kuten helposti arvaakin, reaktiot tulivat suoraan selkärangasta ja niistä kuvastui syvä inho holokaustin eki Shoahin, tuon modernin maailman kammottavimman rikoksen johdosta.

Reaktio oli välitön ja jo kuuluisista koirakokeista hyvin tuntermamme kaltainen. Niissähän ärsyke aiheutti aina saman reaktion ja kuolaaminen alkoi sellaisissakin tapauksissa, joissa mitään herkullisen aterian elementtejä ei ollut havaittavissa. Kellon kilahdus palautti menneet muistot kuin madeleine-leivos Marcel Proustille.

Paitsi, että se tietenkin saattoi palauttaa vain valemuistoja. Toki Shoahin pyövelit käyttivät hakaristilippua tunnuksenaan, mutta tuossa tapauksessa nuo liput olivat esillä vuonna 1940, jolloin mitään Shoahia ei ollut eikä edes sen suunnitelmaakaan.

Olivathan natsit tehneet jo sotarikoksia Puolassa ja heidän maineensa oli kyllin tahrainen herättääkseemn inhoa sivistyneissä piiriessä ja vähän muuallakin.

Natsien saavutuksia ei kylläkään kukaan vähänkään asioita tunteva saattanut suoraan verrata Neuvostoliiton aikaansaannoksuiin. Diktatuuri ja terrori olivat siellä raivonneet jo parikymmentä vuotta ja vaatineet miljoonia uhreja, mikä oli yleistä tietoa

Paradoksaalisesti sekä Saksa että Neuvostoliitto hehkuttivat korkeaa (maailman korkeinta) kulttuuriaan, mutta tiettyä uskottavuutta tässä oli vain Saksalla -toistaiseksi.

7.-8-.9. 1940 pidettiin Helsingissä kolmoismaaottelu: Suomi-Ruotsi-Saksa. Ottelun muuten voitti Ruotsi, toisena oli Saksa ja kolmanneksi jäi Suomi.

Tämä oli meille varmasti pettymys, mutta arvokkaampaa kuin jalo kiloailu oli se, että meille saapuivat kahden Itämeren piirin valtion parhaat urheilijat kilpailemaan.

Samaa ei olisi voinut tapahtua Virossa, Latviassa eikä Liettuassa, jotka oli juuri hiljattain liitetty Neuvostoliittoon. Suomen liittämistä odotettiin yleisesti ja kahden ystävä- ja liittolaismaan, Saksan ja Neuvostoliton välinen sopimus edellytti, ettei Saksalla olisi mitään sitä vastaan.

Mitä Itämeren piiriin muuten tulee, hallitsi kaksi maailman tuohon aikaan vahvinta sotilasvaltaa sitä suvereenisesti. Millään länsivaltojen sotakoneella ei ollut tuolle alueelle asiaa ja siellä sanelivat totalitaariset valtiot, mitä tuleman piti.

Suomi oli noiden kahden maan muodostamassa saartorenkaassa ja vain kaukainen Liinahamarin satama Petsamossa tarjosi hyvin haavoittuvan tien ulkomaailmaa. Miten tästä selvittäisiin?

Keväällä solmittu Moskovan rauha oli hävittänyt maamme elintarvikeomavaraisuuden ja ilman massiivista tuontia ulkomailta nälänhätä tulisi tappamaan suuren osan suomalaisista. Neuvostoliitto ja Saksa olivat ainoat mahdolliset avun toimittajat.

Jostakin syystä Neuvostoliitto nautti Suomessa tuohon aikaan vain hyyvin rajloitetun joukon suosiota Tuo joukko ymmärrettävästi koostui toisaalta hyvin pienestä ns. älymystön ryhmästä ja sen ohella maan typerimmästä aineksesta. Se ei ollut kooltaan aivan mitätön, mutta tarpeeksi pieni ja vihattu tullakseen syrjäytetyksi politiikassa.

Myöskään Saksa ei ollut suosiossa, kuten useissa väitöskirjatason tutkimuksisa on todettu. Sitä puidettiin kuitenkin ainoana mahdollisena voimana, joka voisi auttaa maatamme välttämään Baltian maiden kohtalon. Saksan kiinnostuminen tästä roolista oli kaikkea muuta kuin selvä asia.

Urheilukilpailu oli jo signaali siitä, että Saksa saattaisi kenties ryhtyä Suomen suojelijan rooliin ja siis jopa samalla vaarantaa suhteensa Neuvostoliittoon, jotka olivat sille matyeriaalitoimitusten takia elintärkeät. Niinhän sitten tapahtuikin, vaikka vielä varhain keväällä asia oli vaikuttanut aivan utooppiselta.

Historiankirjoituksessa on kovin pahasti unohdettu muuan merkittävä yhdistys, joka toimi vuonna 1940 ja vielä hieman seuraavanakin vuonna ja jonka nimenä oli” Itämeren piiri”.

Yhdistyksen tehtävänä oli antaa kansallemme tietoa Itämeren alueen suurvalloista, joita oli kaksi kappaletta, Saksa ja Neuvostoliitto. Molempien diktatuurimaiden oloista kerrottiin esimerkiksi radio-ohjelmisssa tasapuolisesti. Eihän niistä oikeasti paljoakaan tiedetty, mutta luultiin sitä enemmän.

Itämeren piirillä oli suhteita korkeimpaan poliittiseen johtoon ja Valtion tiedoituskeskuksen (VTK) johtaja oli itseoikeutettu yhdistyksen hallituksen jäsen. Yhdistys kilpaili siis myös Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran omalla alueella selostaessaan Neuvostoliiton järjestelmää ja oloja.

VTK, myöhempi VTL oli hallituksen alainen instituutio, jonka tehtäcvänä oli mielialojen tarkkailu ja ”hoitaminen” suuren asiamiesverkoston avulla. Suuri osa asiamiehistä oli sosialidemokraatteja.

Asiamiehet raportoivat mielialojen kehityksestä ja pyrkivät tarvittaessa itse kohdaltaan tuomaan vaikutuspiiriinsä sellaista tietoa, jonka ajateltiin edesauttavan maamme selviytymistä tilanteessa, joka oli äärimmäisen herkkä ja vaarallinen.

Suomi-Ruotsi-Saksa kolmoismaaottelua voi pitää Suomen selviytymispolitiikan edisysaskeleena, joka ennakoi sitten sitä ”sateenvarjoa”, jonka Hitler levitti Suomen ylle saadakseen tämän mukaansa hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan.

Tuota hyökkäystä ruvettiin alustavasti suunnittelemaan syksyllä vuonna 1940, ei sitä ennen. Maaottelun aikaan kaikki oli vielä avoinna, mutta Suomen pelastumisesta jäämästä yksin Neuvostoliiton armoille näkyi jo toiveita.

Sen, mitä yksin jääminen merkitsisi, oli kansamme oppinut edellisen talven kokemuksista. Silloin sen oli pelastanut ihme, ei enempää eikä vähempää.

Nyt ei ihmeitä ollut näköpiirissä, vaan sen sijaan nälkäkuolema, josta pelastuminen saattoi tapahtua vain jommankumman Itämeren piirin suurvallan avulla, mikäli niden välit rikkoutuisivat.

Suomen oli tehtävä valinta ja niin oli Saksankin.

Niiden lippujen liehuminen Helsingissä alkusyksystä 1940 antoi jo hentoja toiveita siitä, että maamme voisi sittenkin saada suurvallan tukea tuosta Itämeren piiristä, joka demokraattisen maailman suurvaltojen ulottumattomissa.

Kesä jatkuu

 

Madonnan ja Sodoman kauneus

 

Dostojevski pohdiskeli kauneuden pirullisuutta: se alkaa madonnan ihanuuden näkemisestä, mutta eikö se voi viedä itse Sodomaan? Leo Tolstoi pulestaan kehitti filosofian, jossa koko kauneus itse asiassa muuttui vain pirulliseksi viettelykseksi. ”Kreutzer-sonaatti” järjettömine siveyssaarnoineen oli tehnyt tuhansia naisia hulluksi, vakuutti muuan aikalainen.

Tolstoi halusi kieltää ihmisen luonnollisen halun ja kirosi koko taiteenkin pelkkänä irstauden palvelemisena. Dostojevskin asenne oli selvästi kaksijakoisempi, mutta kauneuden pirullisuus sai myös häneltä tunnustuksensa.

Nykyajan perspektiivistä joku saattaisi pitää tällaista pelkkänä ilveilynä, jossa kuvastuu aikakauden primitiivisen mentaliteetin ydin: suvaitsemattomuus.

Miksei jokainen ihminen saisi tehdä täsmälleen sitä, mistä hän saa nykykielellä sanoen kiksejä? Mikä kukaan on määräämään toisen ihmisen mieltymyksistä? Kelpo ihminen ja kansalainen on nykyään ”non-judgemental”, kuten Theodore Dalrymple kertoi jonkin muodikkaan englantilaisen asian ilmaisseen.

Johan se Jeesuskin sanoi: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”. Kuitenkaan hän ei erityisesti hyökännyt tuomarien ammattikuntaa vastaan, vaikka tuomiot olivat tuohon aikaan usein pirullisen julmia, seivästyksestä ristiinnaulitsemiseen.

Toki tuomitsemme yhä tietyt asiat, ainakin sellaiset teot, joissa joku vahingoittaa toista. Kun kilpailemme suvaitsevaisuudessa, meidän kannattaisi ehkä muistaa, ettei siinäkään voida mennä kovin pitkälle, ennen kuin ne toiset tulevat vastaan.

On ihmisiä, jotka nauttivat toisten murhaamisesta ja oin ihmisiä, jotka kiihottuvat tästä niin paljon, että suostuvat vapaaehtoisesti uhriksi. Sellaisesta olen lukenut eräästä saksalaisesta laatulehdestä. Asia käsiteltiin oikeudessa ja tekijä tuomittiin, vaikka todisteet vapaaehtoisuudesta olivat olemassa.

Mutta tämä on kai harvinainen ääritapaus. Sen sijaan pedofilia ei ole niinkään harvinaista. Itse asiassa Dostojevskin on päätelty kärsineen siitä. Tolstoin perversioista en tiedä sen enempää. Itse asiassa se näyttää ilmenneen samaan aikaan hyvin suurena seksuaalisena tarpeena ja sen kieltämisenä.

Mutta tuo Sodoma, joka aikoinaan ilmeisesti tuotti kauhistuttavia helvetin mielikuvia, on nykyisellään sana, jolla on leppoisa kaiku suoraan Pride-marsseista. Kukapa kehtaisi siitä pahentua? Siinä samalla hän ansaitsisi ja saisi ostrakismoksen koko sivistyneeltä maailmalta.

Asiaa ei kuitenkaan kannattaisi sivuuttaa liian kevyesti. Saatanallisuutta on yhä keskuudessamme tässä maailmassa, eikä se täältä lähde suvaitsemalla enempää kuin rankaisemallakaan.

Aikakautemme merkittäviin ilmiöihin kuuluu, että saatanallisen pahuuden kuvittelu ja esittely ovat sallittuja asioita ja niiden hyväksyminen arvostetaan suvaitsemiskilpailussa korkealle. Viittaan tässä nyt markiisi de Saden klassisiin teoksiin, joista pian seuraavassa.

Dostojevskin kauhistus Sodoman edessä ei ollut pelkästään hänen aikakautensa naurettavien ennakkoluulojen ilmentymää. Hän ei ollut tyhmä eikä edes hölmö, mutta ilmeisesti osasi kauhistua omasta sisimmästään kurkistavaa paholaista, jonka pelkäsi pääsevän irti viattomuuden jälkeen.

Ovatko markiisi de Saden hekumoinnit saatanallisella rikoksella samaa jatkumoa kauneuden palvonnan kanssa? Vai ovatko kyseessä varmasti ja ehdottomasti aivan eri kategoriaan kuuluvat asiat?

Nykyään kai kannatamme jälkimmäistä kantaa niin kiivaasti, että sen epäileminenkin aiheuttaisi paitsi suurta tyrmistystä, myös oikeustoimia. Vielä puolitoista vuosisataa sitten tilanne oli päinvastainen. Tämä kertoo varmasti jotain tärkeää aikakaudestamme.

En voisi kuvitella Dostojevskia enempää kuin Tolstoitakaan marssimassa pride-kulkueessa, vaikka sellaisia olisikin aikoinaan järjestetty. Siitä huolimatta heidän teoksiaan kuetaan yhä. Kiinnostava kysymys onkin, kuinka kauan luetaan ja sallitaan lukea.

Seuraavassa joka tapauksessa hieman ”Enkelten markiisista”, kuten häntä joskus on hyväntahtoisesti kutsuttu.

 

 

 

 

 

lauantai 2. syyskuuta 2017

Vapaus, mi meitä viet!

 

Vapaus, mi meitä viet!

 

Donatien, Alphonse, Francois de Sade, Sodoman 120 päivää,.Suom. Heikki Kaskimies, 3. painos Like 2004

(Alkuteos: Les 120 journées de Sodome, ou, l'Ecole du libertinage : introduction)

 

En tiedä, saisinko sanoa, että tässä maailmassa tänäänkin on vinksahtaneita tyyppejä. Muuan niistä esiintyy koomisena hahmona Fingerpori-sarjakuvassa, joka edustanee Suomen nykyisen älymystön subtiileimpia aikaansaannoksia. Tosin muistan murrosikäisten jo kauan sitten päässeen samanlaisiin suorituksiin, lapsilla kun on tuo mainio filosofinen ikä jossakin elämänsä vaiheessa.

Tuo hauska pornoilijahahmo on toki aivan harmiton ja ainakaan minulla ei ole mitään vaikeuksia sulattaa sitä. Kaikkihan ovat vapaita itseään toteuttamaan, vai kuka kehtaisi tämän kiistää? Hyvät naurut olen saanut monta kertaa.

On kuitenkin hyvä mennä joskus aikamme libertinismin juurille. Ei se tänne ole tyhjästä tullut eivätkä sen nykyiset muodot ole ainoat mahdolliset. Ymmärrämmekö me itse asiassa, mitä koko asia merkitsee.

On sivumennen sanoen outoa, ettei Sodoman päivien suomennoksessa ole noteerattu alaotsikkoa. Tässähän on kyse vapaudesta, tarkemmin sanoen arvoliberalismista.

Guillaume Apollinaire nimittikin Sadea ”vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi” ja hänestä on puhunut ihailevasti lähes koko nykyisen länsimaisen ideologiamme perustajien joukko, frankfurtilaisia ja eksistentialisteja unohtamatta. Myös feministien puolella hän on herättänyt kunnioittavaa ihastusta.

Ehkä on niin, että Ranskan suuren vallankumouksen hengessä jo oli jotakin olennaisesti sadistista, käyttääkseni tuota sanaa sen laajassa merkityksessä. Olihan sankarimme yksi niistä itsevaltiuden harvoista marttyyreistä, jotka vapautettiin Bastiljista, kun kansa sen valtasi.

Hänet myös valittiin kansalliskonventtiin ja vasta Napoleon sulki hänet hullujenhuoneeseen, missä hänen paikkansa ilmeisesti säädyllisen kulttuurin piirissä onkin.

Mutta mitä itse kirjaan tulee, on se vain osittain tarina seksuaalisuudesta. Olennaisempaa on, että se hekumoi rikoksella. Tarina kertoo muutamasta upporikkaasta irstailijasta, jotka hankkivat orjikseen, salattuihin orgioihin 12-15 vuotiaita neitsyitä ja kauniita poikia.

Orjat joutuvat kaikenlaisen nöyryyttämisen ja häpäisyn kohteeksi ja erityisesti ulostamiseen liitetään ankaria rangaistuksia, jopa kuolema.

Vankien suloisuutta kuvataan hekumallisesti ja irstailijoiden ja heidän apuriensa gargantuamainen, etten sanoisi saatanallinen vastenmielisyys maalaillaan niin hyperbolisesti, että lukija joutuu jo nauramaan.

Leikkiähän tämä kaikki lopulta onkin. Sanaleikkiä, pornografiaa, jolla ei ole sen kummempaa tarkoitusta kuin muullakaan pornografialla. Se on saavuttanut päämääränsä, mikäli puntti lukijalla pullistuu, kuten muuan nykyisempi alan mies on omaa kunnianhimoaan kuvaillut.

Mutta millaisia asioita de Sade pitääkään intohimomaan? Ulosteiden ja muun saastan keskeisyys on silmiinpistävää. Ikuisesti pesemättömän takapuolen ohella esimerkiksi kauhistuttavan karieksen turmelema suu saa paljon huomiota osakseen. Se, mikä on vastenmielistä, onkin tietyllä hetkellä äärimmäisen kiihottavaa, kertoo Sade. Myös murha sisältää valtavan seksuaalisen latauksen.

Enkelimäisten uhrien herttaisuus ja täydellinen avuttomuus kaiketi kiihottavat saatanallisia päähenkilöitä aivan erityisesti ja sama koskee kaikkea muutakin pyhyyden loukkaamista.

Yksi kiduttajista on piispa ja orgioiden pesäpaikan käymälä sijaitsee sen kappelissa. Kaikki uhrien tekemät viittaukset uskontoon rangaistaan erityisen ankarasti.

Nykyajan ateistin mielestä moinen uskonnollinen rienaus lienee lähinnä huvittavaa. Miksi muka tuhlata ajatustakaan typerille saduille? Aikanaan asia kuitenkin koski olennaisia kysymyksiä. Suomennoksen liitteenä oleva papin ja kuolevan vuoropuhelu kertoo siitä jotakin.

Eihän tuossa ateismissakaan edes aikanaan mitään kummallista ollut. Ranskassa oli heitä paljon ja monet olivat toki hienostuneita ajattelijoita. Saden saavutukset alalla jäävät vain irstailun oikeuttamisen puolelle, mutta onhan käytäntö tietenkin toista kuin harmaa teoria.

Dostojevski käsitteli jossakin määrin samanlaatuisia asioita, mutta toki paljon hienommin. Karamazovin veljesten Smerdjaštšaja, iljettävä olio, saa isä Karamazovin seksuaaliset halut heräämään ja synnyttää Smerdjakovin, puolivillaisen intellektuellin perikuvan, joka viimein suorittaa sen isänmurhan, johon muut eivät pysty, kun Jumala heitä hillitsee.

No tässä pika-analyysini tunnetusta teemasta. Jääköön itse asia toiseen yhteyteen. Mutta de Saden teoksilla on mielestäni sanottavaa ja jopa kysyntää myös nykyaikana, näyttäväthän uudet painoksetkin olleen tarpeellisia.

Minusta on outoa, ettei libertinismin rajoja nykyään yleensä ole problematisoitu. Oletus näyttää olevan, että ihminen haluaa lopultakin vain hyvää ja että vain harvinaiset, sairaat yksilöt haluavat nauttia toisten kustannuksella.

Näin luultavasti onkin, ainakin suuressa kuvassa. Kuitenkin noita Saden kiitollisia oppilaita myös varmasti on olemassa tietty määrä ja kysymys kuuluu, millaiset rajat heille kuuluu asettaa elämässä ja kulttuurissa?

Himomurhaajat, lastenraiskaajat ja vastaavat lurjukset me tietenkin heitämme tyrmään, mikäli heidät itse teossa tavataan. Muu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Mutta miten suhtaudumme niihin, jotka haluavat pitää de Saden tapaista ”libertinismin koulua” enemmän tai vähemmän alttiille adepteille?

Tyydymmekö ihailemaan heitä jonkun Beauvoirin tai Apollinairen tapaan vapauden sankareina? Vai pitäisikö meidän uskaltaa paheksua?

Itse tunnen 120 päivän libertiinien hahmoja kohtaan lähinnä sääliä. Millaista onnea tuollainen irstailu loppujen lopuksi kykenee antamaan? Miten ihminen voi saada tyydytystä toisen kärsimyksistä?

Ehkäpä se voisi toimia joissakin sovituissa leikin rajoissa, mutta entäpä silloin, kun elämä on kyseessä? Miksi olisi ansiokasta mennä yli kaikkien rajojen?  Millaista on se filosofia, joka nostaa sankarikseen noita elukoita?

No, kysymyksiä voi esittää ja niihin kannattaa etsiä vastauksia kaikessa rauhassa eikä kiiruhtaa todistamaan, että suvaitsemisella on arvo sinänsä ja että mitä härskimpi on asia, sitä suurempi on suvaitsijan ansio.

Ajatelkaamme vaikkapa pride-marsseja. Mitäpä vikaa olisi siinä, että synnynnäisesti tai muuten seksuaalisesti poikkeavat tuovat avoimesti julki poikkeavuutensa. Luultavasti se auttaa meitä suvaitsemaan sellaista, minkä suvaitseminen on kaikkien kannalta oikein.

Mutta missä vaiheessa raja tulee vastaan? Sadismi leikkinä lienee ihan OK, mutta entäpä sen mainostaminen mielenosoituksissa? Entä zoofilia? Pedofilia? Nekrofilia? Miksi niitä pitäisi tulla mainostamaan?

Sadismin isälle nämä kaikki varmasti olivat yhtä ansiokkaita tapoja hankkia tässä maailmassa tyydytystä tarpeilleen. Ovatko ne sellaisia myös nykyajan länsimaisen sivistyksen piirissä ja jos, niin miksi?

                                                                 *********

Entäpä feminismi ja sen suhde perversioon? Tässä jotakin tuosta uskalletusta (?) aiheesta: Vihavainen: Haun perversio tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

 

 

Katoavuus ja idea

 

Platonin jäljillä

 

Kun porno tuli nyt puheeksi, lienee sallittua muistuttaa myös seksuaalisuuteen liittyvästä ideaalisesta kauneudesta, joka ei suinkaan ole pornoa.

Itse asiassa tässä ollaan syvällisten kysymysten äärellä alkaen ideaopista ja päätyen uskontoon. Niistäkin on tullut kirjoitettua (esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton+porno) Mutta tässä nyt tämä:

 

sunnuntai 4. joulukuuta 2022

Merkittävä ilmiö

 

Kauneudesta

 

Dostojevskin tunnetun lausahduksen mukaan kauneus pelastaa maailman -mir spasjot krasota. Toisaalta kauneus myös Dostojevskin teoksissa saattaa joskus vaikuttaa myrkyn tavoin. Idiootin Nastasja Filippovnan se vei jo lapsena irstailijan kynsiin ja ukko Karamazovin teki hulluksi Grušenkan kauneus. Kuitenkin, kuten kirjailija huomauttaa, Grušenkan hahmossa oli jo huomattavissa sen katovaisuus, tietty liiallisen pyöreyden aavistus, joka pian tuhoaisi kauneuden.

Kauneuden toksinen ulottuvuus on tietenkin romanttisen kirjallisuuden vakioaiheita. Myös esimerkiksi Gogolilla novellissa Nevan valtakatu, tekee naisellinen kauneus nuoreen taiteilijaan niin suuren vaikutuksen, että hän riistää itseltään hengen ymmärrettyään, että tämä taivaallinen ilmestys kätkee sisälleen tympeän matalahenkisen sielun.

Antiikin aikana kauneuden ideaa koetettiin vangita etenkin naispuolisiin jumalattariin, joiden välillä muistamme Pariksen päässeen valitsemaan kauneimman. Aito naisellinen kateus ja kauna eivät olleet jumalattarillekaan tuntemattomia ja seurauksethan sai sitten kantaa pyhä Troija siinä, kuin helleenitkin.

Joka tapauksessa antiikin aikana arvostettiin nimenomaan naisellista kauneutta suuresti ja kuvanveistäjät pyrkivät intohimoisesti tunkeutumaan sen salaisuuksiin. Epäilemättä kauneuden täydellisimmäksi ilmentymäksi löytyi naisen takamus, pylly. Afrodite kallipygos- Venus kallipyge, kaunispyllyinen, on itse asiassa myös erään veistoksen nimi, mutta myös sen jumalattaren keskeinen epiteetti, jonka Paris valitsi kauneimmaksi.

Olen aiheesta joskus kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun kallipyge tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja erityisesti Vihavainen: Haun platonin lähteillä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tutustuttuani netissä ilmiöön nimeltä tik tok, havaitsin ilokseni, että nuorten amatöörien keskuudessa on jälleen kerran palattu aitojen asioiden lähteelle myös kauneuden etsimisessä.

Tähän ikään mennessä on ehtinyt nähdä kaikenlaista perverssiä muotivirtausta alkaen anoreksian korottamisesta naiskauneuden esikuvaksi ja päätyen kaikenkarvaisten tuherrusten tatuointiin kauniin, nuoren ihon tärvelemiseksi.

Nyt on kaikkialla taas esillä nuori, kaunis pylly ja nimenomaan naisen pylly, jota esitellään eri tavoin. Jotkut vain vilauttavat sitä kainosti, toiset ovat kehittäneet suoranaisen mestaruuden sen viettelevässä liikuttamisessa.

Tässä olemme todella aidon asian äärellä ja ehkä voi puhua suorastaan maailmanlaajuisesta liikkeestä, joka on noussut kaatamaan valtaistuimeltaan homoseksuaalisten muotisuunnittelijoiden luonnottomat ”luomukset”, jotka ovat suorastaan pilkantekoa naisellisista avuista.

Tiedän, että ns. älymystön piiristä julistetaan heti tämän johdosta, ettei mitään erityistä naispyllyä ole edes olemassa ja varmemmaksi vakuudeksi vielä todistetaan asia nerokkaiksi arvelluilla syllogismeilla ja joidenkin postmodernien huuhaa-filosofien saivarteluilla.

Mutta miksipä kiinnittää huomiota tähän humpuukiin? Nyt ovat liikkeellä tervevaistoiset kaunottaret, jotka eivät ole olleet humpuukimestarien juoksutettavissa.

Noissa amatöörivideoissa on tietenkin kaikenlaisia. Joissakin näkee ns. maailman vanhimman ammatin harjoittajan kädenjälkeä, jotkut taas henkivät sitä asiaa, jota aikoinaan ns. kirjallisuustieteen oppikirjassa nimitettiin suloksi.

Tiedän, että ns. älymystön terävin kärki kieltää koko tuollaisen käsitteen ja halveksii sen ilmentymiä.

Se on heidän asiansa. Nytpä saavat kunnolla nenälleen niiltä, joita ovat työkseen yrittäneet höynäyttää.

Samalla koko tuo ihastuttava kavalkadi panee toisaalta miettimään kaiken ajallisen katoavaisuutta, jota toisaalta kompensoi ajatuksemme ideoiden ikuisuudesta. Neitosen kauneus kestää vain hetken, mutta sen jälkeen hänelle tulee aina seuraajia.

Afrodite kallipygos on kun onkin ideoiden maailmassa aina olemassa ja ansaitsee hartaan kunnioituksemme.

 

Seksityötä

 

Porno

 

Pornoa käytän mielestäni sangen kohtuullisesti, mutta eihän siihen kerta kaikkiaan voi olla enää törmäämättä netissä, vaikka ei aktiivisesti etsisikään.

Mitä porno sitten oikein on ja miten aikamme sen kiäsittää? Kas tässä mertkittävän auktoriteetin näkemys asiasta:

Pornografia (kreikan sanoista πόρνη (pornē) ’seksityöntekijä’ + γραφή (grafē) ’kirjoitus’^[1]), lyhyemmin porno, on seksuaalisesti kiihottavaa tai sellaiseksi tarkoitettua kuvallista tai kirjallista aineistoa.

Nykyään näyttää siltä, että tämän alan tuotantoa tehdään yhä useammin tekoälyn voimin, eikä noita hahmoja itse asiassa ole elävinä edes missään olemassa.

Tekoälyssä on kuitenkin jokin kummallinen, epäinhimillinen ominaisuus, joka sen usein paljastaa. Saattaa kyllä olla, että vika on sen kouluttajassa ja aineistossa. Se nimittäin tuppaa venyttämään ja paisuttamaan tiettyjä asioita kohtuuttomasti. Se on kuitenkin varma tapa tehdä kauniista rumaa ja viehättävästä törkeää.

Netti on nyt täynnä naisen takamuksia, jotka ovat kummallisesti ja luonnottomasti venähtäneitä tai pullistuneita niin, ettei itse naishahmoa enää oikein niiden takaa erota.

Kun tekoälyn tavattomasta etevyydestä puhutaan, tällainen tuntuu yllättävältä. Aikaansaannoksessa on jotakin luonnotonta, joka tuo mieleen toisen kulttuurimme merkkisaavutuksen, body buildingin.

Kreikkalaiset patsaat, vaikkapa Praksiteleen luomukset eivät muistuttaneet lainkaan bodareita, jotka pyrkivät hankkimaan maksimaalista lihasmassaa kaikkine muhkuroineen. Ne keskittyivät sen sijaan etsimään ihmisruumiin täydellistä kauneutta, joka tosiaankaan ei ole mittanauhalla mitattavissa.

Naisellisen kauneuden huipentumana oli rakkauden jumalatar Afrodite/Venus, jota kutsuttiin myös epiteetillä Kallipyge -kaunispyllyinen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kallipyge  ). Sellaisia on turha etsiä internetin porno-osastosta, eikä sieltä kannata kyllä mitään muutakaan kaunista etsiä.

No, ehkä olen vain käyttänyt huonoja osoitteita ja suotta valittelen maailman rappiota tässäkin suhteessa. Joka tapauksessa olisi somaa, jos netistä löytyisi ihan oikeaa naiskauneutta esittelevä osasto. Saisi vanhakin silmiään lepuuttaa, ellei asia ole jo periaatteessakin kielletty.

Tässä joka tapauksessa muuan nuorempana kyhätty kirjoitus asiasta:

 

perjantai 15. joulukuuta 2017

Seksismin kauhistus

 

Seksismiä häätämässä

 

Hesarin tämänaamuisessa numerossa kerrotaan uudfssanasta silmäkarkki, jota kuulemma myös käytetään seksistisissä yhteyksissä.

Minusta tämä on kiinnostavaa. Sanahan on selvästi uusi ja lähinnä vastaava lienee Esa Pakarisen aikoinaan 70-luvulla käyttämä silemän herkku. Typerähän se toki on ja sopii kai parhaiten karkki-ikäisille, joille se kertonee jostakin makeasta tai suorastaan imelästä, joka tapauksessa tavoiteltavasta.

Mutta ei tässä ole siitä sanasta kysymys. Avainsana on tuo seksistinen, jota nyt tunkee joka lävestä. Sen sanan ja etenkin sen käyttämisen tarkoitus on asia, jolla näyttää olevan laajempaakin oirearvoa.

1950-luvulla kuulin, tai pikemminkin luin ensi kerran sanaparin sex appeal. En sitä oikein muuten ymmärtänyt kuin että sillä oli jotakin tekemistä pin up-tyttöjen kanssa ja ne taas olivat vähän sellaisia kuin vaikkapa Gina Lollobrigida, joka näyttikin hyvin ihastuttavalta tisseineen, jotka hänen ammatissaan kai kuuluikin panna esille ja pukivat häntä erinomaisesti.

Sitten 1960-luvulla, kun itsekin asioista hieman syvällisemmin kiinnostuin, alettiin käyttää sanaa seksikäs. Sitä sitten käytettiin myös ihan tavallisista suomalaisista tytöistä ja mielestäni ihan syystä. Ennen kai olisi sanottu vain, että ovatpas nättejä tai kauniita tai naisellisia. Seksikkyys oli jotakin uutta.

Erästä venakkoa aikoinaan irvittiin sekä täällä että etenkin hänen omassa kotimaassaan, kun hän eräässä kansainvälisessä TV-ohjelmassa (Telemost), tuli sanoneeksi, ettei hänen maassaan ole ”teidän porvarillista seksiänne” (net vašego buržuaznogo seksa).”

Asia tulkittiin typerästi siten, että rouva olisi halunnut kieltää Neuvostoliitossa lainkaan olevan seksuaalisuutta. Eihän kysymys ollut siitä, vaan kaupallistetun seksin, jota ennen nimitettiin pornografiaksi, markkinoista.

Olihan toki myös Neuvostojen maassa pimeät markkinat jokaisella hyödykkeellä, mutta nyt puhutaan kulttuurista eli hyväksytyn julkisuuden tasosta ja sen ilmiöistä. Ei sitä porvarillista seksiä siellä ollut.

Sivumennen sanoen, myös sana porno tuli kieleemme minun havaintojeni mukaan vasta 1960-luvulla. Sitä ennen oli vain pornografiaa, joka oli rikollinen ilmiö ja suuresti halveksittu sekä kammoksuttu, perversioihin verrattava ja kukaties juurin yksi niistä. Vaikka kyllähän meillä sitä Lady Chatterleyn rakastajaa ahmittiin heti kun se saatiin julkaistua. Luin itsekin ja se oli jotakin uutta.

Porvarillinen seksi tai pikemminkin kai markkinoitu porno tuli sitten yhtenä hyökynä meidänkin maahamme sen suuren kulttuurivallankumouksen yhteydessä. Olihan se hienoa aikaa, kevätvirtojen kohinaa.

Siinä oli taustalla vahva rationaalisuuden eetos: mitä ihmeen syytä oli liittää niin luonnolliseen ja välttämättömään asiaan kuin seksuaalisuuteen kaiken maailman tabuja?

Eikö kyseessä ollut vain porvarillisuuden ja tarkemmin sanoen poroporvarillisuuden ilmentymä? Pakkohan tähän oli vastata myöntävästi.

Ei asialla järkeviä syitä voinut olla. Muistan vielä, miten muuan toimittaja televisiossa joskus pohti erään seksikkään neidin kanssa syitä siihen, etteivät he nyt, tässä paikassa, kävisikin heti toistensa kimppuun hellässä hyväilytarkoituksessa eli siis seksipuuhiin. Kirkko taisi olla sillä kerta se syntipukki.

Se, että todellinen puritanismi löytyikin Neuvostoliitosta ja erityisesti Kiinasta ei aiheuttanut mitään älyllistä ongelmaa. Näin nyt vain oli sattunut käymään  ja asiat olisivat oman maamme tulevassa sosialismissa aivan toisin.

Toki joillakin oli hajua myös siitä, että Neuvostoliitossa oli alkuaikoina vallinnut hyvin suuri seksuaalinen vapaus. Asia tunnettiin meilläkin ja muuan kupletti kuvaili sitä tähän tapaan:

 

Rakkaus on Venäjällä vapaa,

lempiä saa, tyttöjä kun tapaa,

siell’ on Pietari,

bolšoi kaupunki,

siellä asui devotška Katinka…

 

Ja toden totta, kyllä se ilmapiiri oli aivan uskomattoman vapaa tai ainakin kaikenlaista salliva. Asioista olen itsekin sen verran kirjoittanut, etten niitä tässä rupea toistamaan.

Yksi juttu tulkoon mainituksi. Pietarissa, noin kilometrin verran Znamenskaja-aukiolta Ligovski-prospektia  länteen päin on entinen tehtailija San Gallin talo, jossa olen itsekin pari vuotta työskennellyt.

Sen puisto rajoittuu katuun nimeltä Tšubarovski pereulok, nykyään Transportnyi pereulok. Vuonna 1926 nimi sai valtavaa ja pahaenteistä julkisuutta.

Paikallisten huligaanien tavaksi nimittäin oli tullut juuri tässä paikassa ottaa joukolla kiinni tyttöjä ja sitten raiskata heidät. Samaa tehtiin koko maassa ja tilanne alkoi huolestuttaa viranomaisia.

Eihän tämä tällainen vapaa seksi enää sopinut järjestäytyneeseen yhteiskuntaan ja sitä paitsi naiset olivat se sorretuksi katsottava ryhmä, joiden tukea bolševikkien kannatti itselleen tavoitella. Yllätysseksiä harva toivoi.

Niinpä järjestettiin suuri näytösoikeudenkäynti, josta tiedotettiin jokaisella torvella koko maassa. Moinen vapaa seksi todettiin vakavaksi rikokseksi ja kuusi vai oliko seitsemän, huligaania tuomittiin kuolemaan.

Menetelmähän oli aidosti bolševistinen ja se toimi. Olisikohan siinä mikään muu toiminutkaan, voi kysyä, mutta ei tiedetä, kun ei edes yritetty.

Tämä oli ensimmäinen vakava isku vapaata seksiä vastaan ja lisää tuli. 1920-luvun edistykselliset komsomolit inhosivat kaikista asioista eniten pikkuporvarillisuutta, johon kuului myös ns. pihtailu.

 Sosiaalinen paine lienee pakottanut monet neitoset sellaisiin puuhiin sellaisten tahojen kanssa, jotka eivät oikeastaan olisi heitä lainkaan kiinnostaneet. Ei kuitenkaan sopinut kieltäytyä ja siten osoittaa pikkuporvarillisuuttaan. Se oli hirveä leima.

Tässä uudessa vapaudessa kyse ei missään tapauksessa ollut porvarillisesta seksuaalisuudesta. Jo Kommunistisessa manifestissa oli osoitettu, että porvarithan ne ovat tehneet naisista kauppatavaraa ja hävittäneet perheen. Nyt sen sijaan asiat hoidettiin rationaalisesti, kuin lasi vettä olisi kulautettu, kun jano yllätti.

Kirjailijat ylistivät nyt naista toverina, jota hänen miespuoliset partnerinsa rakastivat uudella tavalla. Joskaan ei varsinaisesti selitetty mitä tämä tarkoittaa, ei siinä ainakaan ollut jäljellä mitään pornografisen kapitalismin iljetyksistä.

Kun koko vallankumouksen haihattelut 1930-luvun puolivälissä lopullisesti haudattiin ja usein muutettiin vastakohdikseen, oli seksuaalikulttuuri yksi eniten muuttuneista. Vuoden 1936 perhelait ottivat valtion intressit prioriteeteiksi, kielsivät abortin ja yleensäkin pyrkivät maksimaaliseen lisääntymiseen.

Samaan aikaan kevytmielinen huvittelu seksillä muodostui kielletyksi ja kirotuksi (porvarilliseksi) asiaksi, jota voitiin harrastaa enää vain suljettujen ovien takana. Uusi normaali muistutti nyt kovasti sitä vanhaa porvarillista kulttuuria.

Ympyrä oli siis sulkeutunut. Niin taitaa olla käymässä meilläkin. 1960-luvun seksuaalivallankumous oli näin jälkikäteen muistellen pelkkää viattomuutta ja liittyi saumattomasti pasifismiin ja itämaiseen filosofiaan ja muihin hienoihin asioihin. Sotien edellistä aikaa varjostaneet sukupuolitaudit ja raskaaksi tulemisen vaara voitiin unohtaa. Olivat pillerit ja antibiootit.

Mutta aika aikaa kutakin. Kaikki seksi ei ole hienoa ja nautittavaa kuten kaikki nesteet eivät ole ravitsevia ja hyviä. Sitä paitsi juuri seksin alueella sijaitsevat myös hyvin suuret vallankäytön mahdollisuudet, mikäli ihmiset ovat kyllin häikäilemättömiä niitä hyödyntääkseen toisten kustannuksella.

Tämä tilanne tietenkin vetää puoleensa erinäisiä aineksia, joita on tässä turha nimetä. Mutta jäljet ja tarkoitus ovat selvät.

Uuskieli on nyt kehittänyt tarvitsemiaan käsitteitä, joista seksismi on yksi tärkeimpiä ja törkeimpiä. Seksuaalinen häirintä on toinen vastaava ja kun näihin vielä lisätään nollatoleranssi, aletaan olla mielettömyyden äärimmäisillä rajoilla.

Uusi normaali näyttää sisältävän epänormaalin yhtälön, jossa maksimaalinen seksuaalisuuden esilläpito yhdistyy maksimaaliseen puritanismiin ja näiden kahden välistä jännitettä yritetään hallita ”edistyksellisellä” mielivallalla.

Mutta joukossa tiivistyy tyhmyys ja pässejä on aina ollut helppo viedä narusta sinne, minne pitääkin. Me eletään uutta aikaa, myös seksuaalikulttuurin alalla. Kyllähän ne asiat siitä vielä tasaantuvat ja seuraava aalto sitten taas vuorollaan tulee.

Naturam expellas furca

tamen usque recurret.