Syöttöjä lapaan

 

Informaatiosota Suomessa

Markku Mantila, Jouni Mölsä, Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista. Informaatiovaikuttaminen aseena Suomessa, Venäjällä ja USA:ssa.  Docendo 2024, 268 s.

 

Ensimmäisen maailmansodan kokemukset propagandan vaikutuksesta sodankäyntiin pantiin tarkoin merkille Amerikassa, jossa erityisesti Harold Lasswell aloitti alan tieteellisen tutkimuksen.

Ennen toisen maailmansodan puhkeamista meilläkin oli jo ymmärretty, missä mennään ja vuonna 1939 Jaakko Leppo julkaisi kirjan ”Propaganda -ratkaiseva ase”. Olimme varautuneet pahimman varalle ja koneistoakin oli jo rakennettu resrviin.

Informaationhallinta tuli jo talvisodassa osaksi sodankäyntiä ja jatkosodassa sen voi sanoa kehittyneen varsin korkealle tasolle.

Kyseessä ei ollut vain puskista huutelu puolin ja toisin ja enemmän tai vähemmän falskien lentolehtisten heittely, vaan kokonaisuuteen kuului myös mielialatarkkailu ja yleisen mielipiteen hoitaminen, mukaan lukien asiamiesverkostoa hyödyntävä vastapropaganda.

Keinot muistuttivat osin totalitarismia samalla tavalla kuin sotatalous muistutti komentotaloutta. Olisi kuitenkin vain typerää panna niiden väliin yhtäläisyysmerkit. Kansakunnan itsepuolustuksen takia oli käytävä sotaa, joka oli luonteeltaan totaalista.

Sellainen kuuluu kuitenkin poikkeusaikoihin ja jos siitä tulee rauhan aikojen uusi normaali, olemme siirtyneet kovin arveluttavalle tielle. Monet äänet joka tapauksessa vakuuttavat, että tässä nykyisessä informaatioympäristössämme meitäkin vastaan jo sovelletaan informaatiosodan menetelmiä.

Asia ei ole uusi ja kirjoitin siitä jo ennen Krimin valtausta, vuonna 2013 (ks. Vihavainen: Haun panarin tulokset ). Tuolloin maatamme vastaan suuntautunut informaatio-operaatiot olivat olleet käynnissä jo muutaman vuoden ajan. Moni kuittasi asian yhden mieleltään järkkyneen dosentin touhuksi, mutta oli helppo havaita, että jäljet johtivat presidentin hallintoon saakka.

Nyt olemme tilanteessa, jossa puhutaan kyberhyökkäyksistä, joissa ei enää ole kyse pelkästä propagandasta ja disinformaatiosta, vaan myös vihamielisistä nettioperaatioista, joiden kautta voidaan potentiaalisesti vaikuttaa koko maan elintärkeisiin toimintoihin.

Asiaan kuuluu, että hyökkääjä on nimetön, eikä lähdettä ole helppo paljastaa, jos se ylipäätään on mahdollista. Ongelma huolestuttaa jopa Amerikassa, jonne kohdistuneita operaatioita Anne Neuberger kuvaa artikkelissaan China is winning the cyberwar (Foreign Affairs Sptember/October 2025).

Neubergerin artikkelin otsikossa hätkähdyttänee sen oletus, jonka mukaan kybersota on jo käynnissä. Kuitenkin esimerkkejä siitä on esitettävissä, vaikka kaikkein suurimmat uhat eivät olekaan toteutuneet.

Suomen kannalta todennäköisin kyberhyökkääjä on tietenkin Venäjä, vaikka Kiinallakin saattaa olla intressiä kokeilla demokratiamme pehmeyttä. Äskettäinen silmienvenyttelyhärdelli saattaa olla siitä esimerkki.

Toki välttämättön edellytys sille, että tuo pilailu paisui absurdeihin mittoihin, oli oman lehdistömme toiminta, jota on pakko nimittää täysin vastuuttomaksi ja vilpilliseksi (vrt. Vihavainen: Haun hihamerkkijournalismi tulokset ). Maamme eduista piittaamaton infantiili valehtelu ei ole noissa kohuissa ollut minkään ulkoisen tahon aikaansaannosta, vaan ihan kotimaista tuotantoa.

Vihamielistä informaatiohyökkäystä hautova taho tuskin voisi vastustaa tällaisen tilanteen hyväksikäyttöä. Esimerkki siitä nähtiin jo kuuluisan hihamerkkiskandaalin yhteisessä (ks. Vihavainen: Haun hesari vitsi tulokset ).

Eduskunta-avustajan pakinasta tehtiin mediassa puolueen esittämä vaatimus Suomessa olevien ulkomaalaisten merkitsemisetä ja oli vain luontevaa, että Venäjällä pian väitettiin Suomen hallituksen aloittavan venäläisten mikrosiruttamisen. Syöttöjä vihamielisten voimien lapaan on sen jälkeen yhä seurannut tasaisin väliajoin.

Markku Mantila ja Jouni Mölsä ovat kauan työskennelleet informaationhallinnan korkeimmissa tehtävissä maassamme ja tässä kirjassa kerrotaan, miten maassamme alettiin huolestua maakuvan vahingoittamisesta ja ruvettiin sitä torjumaan.

Mahdolliset informaatiohyökkäyksen metodit ovat monet ja ehkä tehokkaimpia ovat ne, jotka ovat olleet käynnissä jo antiikin ajoista. Olennaista on hajottaa vastustaja iskemällä sen heikkouksiin.

Kirjoittajat uskovat, ettei Suomella ole suuriakaan heikkouksia. Päin vastoin, yhteiskunta on yhtenäinen ja kansa on valistunutta. Siinä onkin pähkinää purtavaksi.

Suomen vaaleihin vaikuttaminen onnistui itärajan takaa jossakin vaiheessa, mutta sitten Pravdan viesteistä jo tulikin rasite sille, jota ne pyrkivät kannattamaan, kuten kävi Virolaisen ja Karjalaisen välisessä ottelussa. Myös sodan aikana naapurin propaganda tehosi hyvin heikosti ja usein toimi lähettäjäänsä vastaan.

Nyttemmin ei vaaleihin ole edes yritetty vaikuttaa, mutta monenlaista puuhastelua kyllä on ollut ja myös noita tunkeutumisia elintärkeisiin verkkoihin. Tämä on alue, joka on otettava vakavasti huomioon, kun turvallisuudesta puhutaan.

Mantilan ja Mölsän kirjasta tulee se käsitys, että myös surullisenkuuluisa BLM (Black Lives Matter)-liike oli ulkoisen tahon Amerikkaan tuomaa. On hyvin oireellista, että se kaikessa absurdiudessaan levisi heti myös Suomeen. Olisi hauska tietää, pitikö joku tällaista aiemmin mahdollisena.

Informaatiohyökkäyksen tarkoituksena voi olla horjuttaa kohdetta iskemällä kansakuntaa yhdistäviin tarinoihin. Toisaalta olisi kuitenkin askel kohti orwellilaista totalitarismia, mikäli tarinaa alettaisiin lujittaa valtion voimakeinoin ja estää sen arvostelu. Jotakin sentään kannattaa yrittää.

Itse asiassa suurten tarinoiden tuhoaminen on ollut suuri trendi länsimaisessa historiankirjoituksessa jo muutaman vuosikymmenen ajan. Ranskalainen Pierre Nora on suorastaan asettanut kirjoitetun kansakunnan historian ja tosiasiallisen ihmisten ”historiallisen muistin” eräänlaisiksi toistensa vastakohdiksi ja vihollisiksi.

Mikäli ei oikeastaan ole olemassa koko kansakuntaa tai sen kuvitteleminen on väärin ja virheellistä, on vihamieliselle taholle helppoa iskeä osajoukkoihin ja kehittää kertomusta niiden sorronalaisesta historiasta ja kuulumattomuudesta muun joukon yhteyteen. Bullshit toimii massojen keskuudessa hyvin ja sitä tarvitsee vain toistaa.

Sanoisin, että Suomi on perinteisesti hajalla historiansa suhteen. Talvisodan yksimielisyys oli poikkeusajan liki psykoottinen massailmiö, joka jo pian alkoi osoittaa hajoamisen merkkejä. Sotien jälkeen syntyi jopa myytti Suomen syyllisyydestä sotiin, myös talvisotaan. Asiasta on Hannu Rautkallion kirjoittama kirjakin, eikä se ole tyhjän päälle tehty.

Suomen ja Venäjän suhde on sikäli ainutlaatuinen, että vuodesta 1918 lähtien Venäjä on tietyissä piireissä nähty eräänlaisena anti-Suomena, vaihtoehtoisena todellisuutena, missä kaikki on toisin ja myös paremmin kuin meillä. Neuvostoliiton hajoamisvaihe muodosti poikkeuksen, mutta vanha asetelma on ainakin jossakin määrin palautumassa.

Kuten edellä jo todettiin, suurimpia kansallisia heikkouksiamme on tolkuton mediamme, joka vilpillisin mielin kehittelee tyhjästä suuria kansainvälisiä skandaaleja sisäpoliittisiin tarkoituksiin ja sitten päivittelee niitä, pystymättä minkäänlaiseen itsekritiikkiin.

Maassamme kuuluu olevan joku mediapoolin nimellä kulkeva elin, joka mahdollisesti ainakin varautuu ottamaan sodanaikaisen Valtioneuvoston tiedoituskeskuksen (VTL) roolin kantaakseen. VTL:n tehtäviin kuului neuvonpito median kesken sellaisten aiheiden käsittelystä, joilla oli maallemme elintärkeää merkitystä. Sensuuriin tarvitsi turvautua harvoin, sillä yleensä vastuu ymmärrettiin.

Mediaympäristö on nykyään sellainen, että lähes mistä tahansa voidaan kehitellä kansainvälinen skandaali ja mikäli tämän ajatellaan edistävän omaa sisäpoliittista agendaa, sitä ei kaihdeta tekemästä.

Lehdistön suitsiminen diktatuurimaiden tapaan ei meillä tule kysymykseen eikä myöskään ole odotettavissa, että tänä infantiilin klikkijournalismin kaudella median edustajat alkaisivat noudattaa vastuullista aikuisuutta ja rehellisyyttä.

Niinpä ajelehdimme ajopuuna itse aiheutettujen skandaalien heiteltävänä ja kansaa hajottavat epärehelliset hyökkäykset pannaan yhä uudelleen alulle kotimaisin voimin. Korkea koulutustasomme näyttää vain edesauttavan tällaisten ilmiöiden syntyä.

Voisi ajatella, että esimerkiksipresidentin arvovallalla palautettaisiin mieleen, mikä kulloisenkin kohun takana on totuus ja kehotettaisiin olemaan valehtelematta.

Mutta uskalletaanko sellaista tehdä? Vai onko presidentti liian sitoutunut tiettyyn agendaan voidakseen toimia sen vastaisesti? Vai onko hän liian tyhmä ymmärtääkseen asiaa?

Enpä osaa sanoa.