Informaatiosota
Suomessa
Markku Mantila,
Jouni Mölsä, Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista. Informaatiovaikuttaminen
aseena Suomessa, Venäjällä ja USA:ssa. Docendo 2024, 268 s.
Ensimmäisen
maailmansodan kokemukset propagandan vaikutuksesta sodankäyntiin pantiin tarkoin
merkille Amerikassa, jossa erityisesti Harold Lasswell aloitti alan
tieteellisen tutkimuksen.
Ennen toisen
maailmansodan puhkeamista meilläkin oli jo ymmärretty, missä mennään ja vuonna
1939 Jaakko Leppo julkaisi kirjan ”Propaganda -ratkaiseva ase”. Olimme
varautuneet pahimman varalle ja koneistoakin oli jo rakennettu resrviin.
Informaationhallinta
tuli jo talvisodassa osaksi sodankäyntiä ja jatkosodassa sen voi sanoa
kehittyneen varsin korkealle tasolle.
Kyseessä ei
ollut vain puskista huutelu puolin ja toisin ja enemmän tai vähemmän falskien
lentolehtisten heittely, vaan kokonaisuuteen kuului myös mielialatarkkailu ja yleisen
mielipiteen hoitaminen, mukaan lukien asiamiesverkostoa hyödyntävä vastapropaganda.
Keinot
muistuttivat osin totalitarismia samalla tavalla kuin sotatalous muistutti
komentotaloutta. Olisi kuitenkin vain typerää panna niiden väliin
yhtäläisyysmerkit. Kansakunnan itsepuolustuksen takia oli käytävä sotaa, joka
oli luonteeltaan totaalista.
Sellainen kuuluu
kuitenkin poikkeusaikoihin ja jos siitä tulee rauhan aikojen uusi normaali,
olemme siirtyneet kovin arveluttavalle tielle. Monet äänet joka tapauksessa
vakuuttavat, että tässä nykyisessä informaatioympäristössämme meitäkin vastaan jo
sovelletaan informaatiosodan menetelmiä.
Asia ei ole uusi
ja kirjoitin siitä jo ennen Krimin valtausta, vuonna 2013 (ks. Vihavainen: Haun
panarin tulokset ). Tuolloin maatamme vastaan suuntautunut
informaatio-operaatiot olivat olleet käynnissä jo muutaman vuoden ajan. Moni
kuittasi asian yhden mieleltään järkkyneen dosentin touhuksi, mutta oli helppo
havaita, että jäljet johtivat presidentin hallintoon saakka.
Nyt olemme
tilanteessa, jossa puhutaan kyberhyökkäyksistä, joissa ei enää ole kyse pelkästä
propagandasta ja disinformaatiosta, vaan myös vihamielisistä nettioperaatioista,
joiden kautta voidaan potentiaalisesti vaikuttaa koko maan elintärkeisiin
toimintoihin.
Asiaan kuuluu,
että hyökkääjä on nimetön, eikä lähdettä ole helppo paljastaa, jos se
ylipäätään on mahdollista. Ongelma huolestuttaa jopa Amerikassa, jonne kohdistuneita
operaatioita Anne Neuberger kuvaa artikkelissaan China is winning the
cyberwar (Foreign Affairs Sptember/October 2025).
Neubergerin
artikkelin otsikossa hätkähdyttänee sen oletus, jonka mukaan kybersota on jo
käynnissä. Kuitenkin esimerkkejä siitä on esitettävissä, vaikka kaikkein suurimmat
uhat eivät olekaan toteutuneet.
Suomen kannalta
todennäköisin kyberhyökkääjä on tietenkin Venäjä, vaikka Kiinallakin saattaa
olla intressiä kokeilla demokratiamme pehmeyttä. Äskettäinen silmienvenyttelyhärdelli
saattaa olla siitä esimerkki.
Toki välttämättön
edellytys sille, että tuo pilailu paisui absurdeihin mittoihin, oli oman
lehdistömme toiminta, jota on pakko nimittää täysin vastuuttomaksi ja
vilpilliseksi (vrt. Vihavainen:
Haun hihamerkkijournalismi tulokset ). Maamme eduista piittaamaton infantiili
valehtelu ei ole noissa kohuissa ollut minkään ulkoisen tahon aikaansaannosta,
vaan ihan kotimaista tuotantoa.
Vihamielistä
informaatiohyökkäystä hautova taho tuskin voisi vastustaa tällaisen tilanteen
hyväksikäyttöä. Esimerkki siitä nähtiin jo kuuluisan hihamerkkiskandaalin yhteisessä
(ks. Vihavainen:
Haun hesari vitsi tulokset ).
Eduskunta-avustajan
pakinasta tehtiin mediassa puolueen esittämä vaatimus Suomessa olevien
ulkomaalaisten merkitsemisetä ja oli vain luontevaa, että Venäjällä pian väitettiin
Suomen hallituksen aloittavan venäläisten mikrosiruttamisen. Syöttöjä
vihamielisten voimien lapaan on sen jälkeen yhä seurannut tasaisin väliajoin.
Markku Mantila
ja Jouni Mölsä ovat kauan työskennelleet informaationhallinnan korkeimmissa
tehtävissä maassamme ja tässä kirjassa kerrotaan, miten maassamme alettiin
huolestua maakuvan vahingoittamisesta ja ruvettiin sitä torjumaan.
Mahdolliset
informaatiohyökkäyksen metodit ovat monet ja ehkä tehokkaimpia ovat ne, jotka
ovat olleet käynnissä jo antiikin ajoista. Olennaista on hajottaa vastustaja
iskemällä sen heikkouksiin.
Kirjoittajat
uskovat, ettei Suomella ole suuriakaan heikkouksia. Päin vastoin, yhteiskunta
on yhtenäinen ja kansa on valistunutta. Siinä onkin pähkinää purtavaksi.
Suomen vaaleihin
vaikuttaminen onnistui itärajan takaa jossakin vaiheessa, mutta sitten Pravdan
viesteistä jo tulikin rasite sille, jota ne pyrkivät kannattamaan, kuten kävi
Virolaisen ja Karjalaisen välisessä ottelussa. Myös sodan aikana naapurin
propaganda tehosi hyvin heikosti ja usein toimi lähettäjäänsä vastaan.
Nyttemmin ei
vaaleihin ole edes yritetty vaikuttaa, mutta monenlaista puuhastelua kyllä on
ollut ja myös noita tunkeutumisia elintärkeisiin verkkoihin. Tämä on alue, joka
on otettava vakavasti huomioon, kun turvallisuudesta puhutaan.
Mantilan ja
Mölsän kirjasta tulee se käsitys, että myös surullisenkuuluisa BLM (Black Lives
Matter)-liike oli ulkoisen tahon Amerikkaan tuomaa. On hyvin oireellista, että
se kaikessa absurdiudessaan levisi heti myös Suomeen. Olisi hauska tietää, pitikö
joku tällaista aiemmin mahdollisena.
Informaatiohyökkäyksen
tarkoituksena voi olla horjuttaa kohdetta iskemällä kansakuntaa yhdistäviin
tarinoihin. Toisaalta olisi kuitenkin askel kohti orwellilaista totalitarismia,
mikäli tarinaa alettaisiin lujittaa valtion voimakeinoin ja estää sen
arvostelu. Jotakin sentään kannattaa yrittää.
Itse asiassa
suurten tarinoiden tuhoaminen on ollut suuri trendi länsimaisessa historiankirjoituksessa
jo muutaman vuosikymmenen ajan. Ranskalainen Pierre Nora on suorastaan
asettanut kirjoitetun kansakunnan historian ja tosiasiallisen ihmisten ”historiallisen
muistin” eräänlaisiksi toistensa vastakohdiksi ja vihollisiksi.
Mikäli ei
oikeastaan ole olemassa koko kansakuntaa tai sen kuvitteleminen on väärin ja
virheellistä, on vihamieliselle taholle helppoa iskeä osajoukkoihin ja kehittää
kertomusta niiden sorronalaisesta historiasta ja kuulumattomuudesta muun joukon
yhteyteen. Bullshit toimii massojen keskuudessa hyvin ja sitä tarvitsee vain
toistaa.
Sanoisin, että
Suomi on perinteisesti hajalla historiansa suhteen. Talvisodan yksimielisyys
oli poikkeusajan liki psykoottinen massailmiö, joka jo pian alkoi osoittaa
hajoamisen merkkejä. Sotien jälkeen syntyi jopa myytti Suomen syyllisyydestä
sotiin, myös talvisotaan. Asiasta on Hannu Rautkallion kirjoittama kirjakin,
eikä se ole tyhjän päälle tehty.
Suomen ja
Venäjän suhde on sikäli ainutlaatuinen, että vuodesta 1918 lähtien Venäjä on tietyissä
piireissä nähty eräänlaisena anti-Suomena, vaihtoehtoisena todellisuutena,
missä kaikki on toisin ja myös paremmin kuin meillä. Neuvostoliiton
hajoamisvaihe muodosti poikkeuksen, mutta vanha asetelma on ainakin jossakin määrin
palautumassa.
Kuten edellä jo
todettiin, suurimpia kansallisia heikkouksiamme on tolkuton mediamme, joka
vilpillisin mielin kehittelee tyhjästä suuria kansainvälisiä skandaaleja
sisäpoliittisiin tarkoituksiin ja sitten päivittelee niitä, pystymättä
minkäänlaiseen itsekritiikkiin.
Maassamme kuuluu
olevan joku mediapoolin nimellä kulkeva elin, joka mahdollisesti ainakin varautuu
ottamaan sodanaikaisen Valtioneuvoston tiedoituskeskuksen (VTL) roolin
kantaakseen. VTL:n tehtäviin kuului neuvonpito median kesken sellaisten
aiheiden käsittelystä, joilla oli maallemme elintärkeää merkitystä. Sensuuriin
tarvitsi turvautua harvoin, sillä yleensä vastuu ymmärrettiin.
Mediaympäristö on
nykyään sellainen, että lähes mistä tahansa voidaan kehitellä kansainvälinen
skandaali ja mikäli tämän ajatellaan edistävän omaa sisäpoliittista agendaa,
sitä ei kaihdeta tekemästä.
Lehdistön
suitsiminen diktatuurimaiden tapaan ei meillä tule kysymykseen eikä myöskään
ole odotettavissa, että tänä infantiilin klikkijournalismin kaudella median
edustajat alkaisivat noudattaa vastuullista aikuisuutta ja rehellisyyttä.
Niinpä ajelehdimme
ajopuuna itse aiheutettujen skandaalien heiteltävänä ja kansaa hajottavat
epärehelliset hyökkäykset pannaan yhä uudelleen alulle kotimaisin voimin. Korkea
koulutustasomme näyttää vain edesauttavan tällaisten ilmiöiden syntyä.
Voisi ajatella,
että esimerkiksipresidentin arvovallalla palautettaisiin mieleen, mikä
kulloisenkin kohun takana on totuus ja kehotettaisiin olemaan valehtelematta.
Mutta
uskalletaanko sellaista tehdä? Vai onko presidentti liian sitoutunut tiettyyn
agendaan voidakseen toimia sen vastaisesti? Vai onko hän liian tyhmä
ymmärtääkseen asiaa?
Enpä osaa sanoa.
Propaganda on yksi valehtelun tyylilajeista; ja, ikävä kyllä sen merkitys on lisääntynyt viimeaikaisessa diktatuuripolitiikassa.
VastaaPoistaputinin edesavuin, Mainilan laukaukset ovat tulleet takaisin, Suomen syyksi: ts. Suomi aloitti talvisodan ja Ukraina nykyisen konfliktin.
Kaikkialla on natseja ja "suuri ja mahtava" ei ikupäivinä ole ollut natsien liittolainen. Katynin 21 857 uhria olivat tyystin natsien tekeleitä, putinin mukaan.
Koko YouTube tursuaa noita fanaatikkoja, perusteltu fakta ei kelpaa.
putinin otettua diktatuurivallan (vaikka YLE ja HS puhuvat yhä presidentistä), Suomeen saapui runsaasti venäläisiä, jotka tajusivat, mihin putinismi johtaa.
"Kuten edellä jo todettiin, suurimpia kansallisia heikkouksiamme on tolkuton mediamme, joka vilpillisin mielin kehittelee tyhjästä suuria kansainvälisiä skandaaleja sisäpoliittisiin tarkoituksiin ja sitten päivittelee niitä, pystymättä minkäänlaiseen itsekritiikkiin."
VastaaPoistaNoinpa juuri.
Arvelen lisäksi, että työkseen omaan pesään paskova mediamme on paljolti syyllinen myös siihen masennukseen, yritys- ja yrittäjävihamielisyyteen, kaiken reippaan omatoimisuuden vievään apeuteen ja "mikään ei toimi, kaikki meiltä viedään, missä ovat etuuteni" -ilmapiiriin, joka maatamme nyt painaa ja laitostaa.
Jo Ruotsissa asia on toisin. Siellä osataan olla myös terveellä tavalla ylpeitä oman maan saavutuksista ja siellä uskalletaan toimia ja yrittää. Toki omat ongelmansa sielläkin on, mutta perusasenne on toinen ja se näkyy.
Meillä pääosin Tampereen yliopiston kouluttamat toimittajat ovat punaisin poskin lähteneet parantamaan maailmaa toimittajan uran valitessaan. Hyvä noin, mutta ongelma syntyy siitä, että he luulevat oman vasemmistolaisen, pelkkään jakopolitiikkaan, valtion rajattomaan rahapussiin perutuvan, ihmisiä passivoivan ja suomalaisuutta ja isänmaata halveksivan ideologiansa olevan ainut totuus. Ja sitä "totuutta" he sitten yrittävä ahtopaineella ajaa koko kansa päähän noilla suurilla mielipiteenmuokkauskoneillaan - erityisesti Yle ja HS,
Propaganda tuottaa tulosta ja se näkyy nyt. Surullista.
Entinen Miss Suomi on kuulemma ollut yhteydessä lakimieheen. Saatamme vielä nähdä, miten tapaus lain mukaan arvostellaan.
VastaaPoista