Laiskottelua

 

Dolce far niente

 

Ellei muistini petä ja jos pettää, niin pettäköön. Runoilija P. Mustapäällä on mielestäni tämän niminen runo, jostakin syystä hänen italiaksi nimeämänsä suloinen joutenolo. AI sekoilee tavanomaiseen tapaansa.

Muistaakseni juuri se liittyy haukeen, joka köllöttelee auringossa matalassa vedessä ja luultavasti on elämäänsä täysin tyytyväinen, sekä noin yleensä ja kaiken kaikkiaan, jos se sellaisia osaisi ajatella, että juuri kyseisellä hetkellä, salaperäisessä nykyisyydessä, joka sijoittuu olemattomien tulevaisuuden ja menneisyyden väliin.

Joutenolo sinänsä ei ole helpoimpia tehtäviä, jos siitä siis tulee ”tehtävä”. Ajan tappaminen ja sen kiduttava hitaus ovat liiankin tuttuja asioita. Miten sanoikaan Jakobsonin saksankirjan esimerkki: Was verkürzt die Zeit -Tätigkeit/ Was macht sie unerträglich lang -müssiggang (vrt. Vihavainen: Haun tätigkeit tulokset ).

Se, mikä siis tekee ajasta sietämättömän pitkän, on joutenolo. -Suloinen joutenolo?

Eihän joutenolo ole aina suloista. Vangit, joilta virikkeet on kielletty ja jotka joutuvat olemaan vailla kaikkea työtä ja toimintaa, ovat hirvittävän kidutuksen uhreja. -Elleivät nyt sitten onnistu mietiskelyn avulla siirtymään pois ajasta ja paikasta, kuten Jack Londonin ”tähtivaeltaja” (vrt. Vihavainen: Haun tähtivaeltaja tulokset  ).

Joutenolo paratiisina on työtätekevien ja raskautettujen taivas, niiden, joille on pantu liikaa taakkaa päivittäisessä elämässä.

 Niille, jotka kuuluvat Thorstein Veblenin tarkoittamaan joutilasluokkaan, voi irrottautuminen varsinaisen aineellisen tuotannon ulkopuolisesta toimeliaisuudestaan olla itse asiassa jopa vaikeampaa. Työt ja tekemättömät velvollisuudet vainoavat unissakin. Ruumiillisen väsymyksen puuttuminen ei asiaa ainakaan auta.

Työ on toimintaa, jolla ei periaatteessa, siis periaatteessa ole arvoa sinänsä, vaan jota tehdään jonkin muun tulevaisuudessa saatavan asian hyväksi.

Toki ymmärrän, että työnteko voi myös olla yhtä riemua ja himoittua toimintaa, mutta kaikki työnteko ei sitä ole. Työtä on nimitetty jopa pieneksi kuolemaksi. Ihminen joutuu siinä (useinkin) kieltämään itsensä ja tavallaan luopumaan tietystä määrästä rajallista aikaansa.

Silloin ongelmana on, ettei hän voi elää nykyhetkessä, mutta sama ongelma voi tulla vastaan myös levossa. Kun yrittää nukahtaa, olisi tärkeää tyhjentää aivot ja unohtaa se tulevaisuus ja sen vaatimukset, jotka pyrkväti koko ajan hiipimään mieleen.

Siinä on itse asiassa muuan suuri perusongelma, joka liittyy joutenolon vaikeuteen siinä ihanteellisessa mielessä, jolloin voisi hauen tavoin vain olla ja laiskotella.

Espanjan kielessä on sana ”divertido”, joka tarkoittaa hupaisaa. Se tulee latinan sanoista de -pois ja vertere -kääntää. Huvittavuus on siis poiskääntämistä ja kielellisesti hyvin läheistä sukua diversiolle mikä sotilaskielessä tarkoittaa harhautushyökkäystä, joka pakottaa vastustajan kääntämän huomiotaan pois sieltä mistä vihollinen oikeasti uhkaa.

Venäjän kielessä puhuttiin Stalinin aikana paljon diversanteista, tuholaisista, jotka sabotoivat sosialismin rakentamista. Tuon rakennustyön kuvasi Stalin itse kuuluisana vuonna 1937 suureksi sotaretkeksi erilaisine joukko-osastoineen ja upseereineen…

Mutta tämä menee jo pois käsiteltävästä asiasta. Ajan tässä nyt takaa sitä, että myös viihde on tietynlaista ”diversiota”, joka kääntää huomion pois puhtaasta ja täydellisestä laiskottelusta eli mietiskelystä ja estää jopa nukahtamista silloin, kun sitä haluttaisiin.

Nykyaika on tietenkin tulvillaan tuota hyökkäävää diversiota, jolta pääsee rauhan korkeintaan kaukana avomerellä, kun ainoastaan purjeet ovat vetämässä. Ei välttämättä silloinkaan, mutta ainakaan lakkaamaton hölpötys ja musiikiksi rienaavasti nimitetty jumputus eivät silloin kuulu, jos niin halutaan.

Itse asiassa tuo joka paikkaan tungettu ”viihde” sabotoi jopa kunnon laiskottelua. Kuitenkin ihmisoikeusiin kuuluu myös oikeus laiskuteen (ks. Vihavainen: Haun joutilaisuuden kysymyksiä tulokset). Ellei sitä ole kirjattu YK:n peruskirjaan, niin kirjattakoon, kun sitä pian uudistetaan.

On väärin ihmistä kohtaan, ellei hän muiden, tai omasta syystään pysty irrottautumaan siitä lakkaamattoman ja pakotetun aktiivisuuden tilasta, jossa hän normaalisti päivittäin on.

Itämaisten uskontojen ytimessä on mielestäni tämän perusasian oivaltaminen. Ihminen ei ole luotu tässä maailmassa vain ahkeroimaan. (Vrt. Vihavainen: Haun inga vi jobba här tulokset ).

”Ahertaminen ja ähertäminen” (Pentti Linkola) on vain välineellistä toimintaa, jolla edesautetaan aina jotakin muuta, kuin nykyisyyttä, joka kuitenkin on kaikkein tärkein, vaikein, todellisin ja mystisin asia.

Kyllä ihmisen määränä on kyetä myös pysähtymään ja nauttimaan tuosta suloisesta jouten olosta joka näyttää olevan samanlaista kuin Mustapään kuvaaman hauen lepo, josta me emme tietenkään oikeasti mitään tiedä.

Joskus se onnistuukin. Ernst Hemingway sanoi jotenkin niin, että kerran iltapäivällä Afrikassa, päivän toisen viskin jälkeen, sen joka maistuu kaikkein parhaimmalta, hän tunsi olevansa täysin onnellinen…

Ja minusta tuntuu, että Charles Kjngsleyn ”Viimeinen merirosvo” kuvaa samankaltaista autuasta tunnetta:

Oh, sweet it was in Avès to hear the landward breeze 
A-swing with good tobacco in a net between the trees, 
With a negro lass to fan you while you listen’d to the roar 
Of the breakers on the reef outside that never touched the shore.

 

Yrjö Jylhän suomennoksena se kuuluu näin:

 

Suloista oli kuulla taas maatuulten huminaa

riippumatossaan näin hengähtää suuss’ oivaa tupakkaa

kun neekertyttö viuhkallaan sua varjos leyhyttäin

ja valtameren mainingit löi etäällä rantaa päin

 

Siinä on jotakin nykyhetkeen tunkeutuneen ikuisuuden, nirvanan tuntua. Se ei ole enää mikään joutilasluokan otium sapientis, eli viisaalle suotu viihdyttävä huvitus ei-aineellisten ja hyvinkin puoleensa vetävien ja jopa hyödyllisten nautintojen parissa. Siinä voi aistia erään kuvitellun merirosvon ja heittiön, mutta kuitenkin täysin inhimillisen olennon saavuttaneen suloisen joutenolon tilan.

Se näyttää tulleen ilman rajua euforiaa tai himoa tai ainakin sen purkautumisen jälkeen, luultavasti rommin tai viskin omalta osaltaan inspiroimana.

Aika pysähtyy tai ainakin hidastuu, asuulin sininen meri tummuu hiljaa ja aaltojen ääni vaimenee. Linnut lentävät vailla päämäärää, aurinko laskee. Horisontti paksuntuu hitaasti ja vähitellen tuuli loppuu kokonaan. Illan viileys hivelee ihoa polttavan päivän jälkeen…

Tai voihan se vaikkapa aurinko laskea pakkaspäivän pimetessä, kun tuli räiskää takassa ja saunasta palannut isäntä siemailee vaahtoavaa oluttaan…