Pelastetaan maailma!

 

Viimeinen hetki?

 

Alexander Stubb, The West’s Last Chance. How to Build a New Global Order Before It’s Too Late. Foreign Affairs JAnuary/February 2026. Ss.104-116.

 

Tasavaltamme ykkösmies -primus inter pares- Alexander Stubb on tähänastisessa historiassamme ainutlaatuisella tavalla ottanut aktiivisesti kantaa kansainväliseen politiikkaan jopa globaalilla tasolla.

Kekkosen kansainvälinen rooli, erityisesti ETY-prosessissa, sai myös mannertenväliset mittasuhteet, mutta ulottui kuitenkin lähinnä maapallon kehittyneen pohjoisen osan asioihin.

ETYK oli tietenkin joka tapauksessa suuri merkkitapaus myös koko maailman poliittisessa historiassa ja todellinen suurmenestys, olivatpa sen takana mitkä voimat tahansa. Stubbin suuri aloite on ainakin toistaiseksi vain paperilla, mutta ainakin se tarttuu rohkeasti koko maailmaa koskeviin ongelmiin ja tarjoaa konkreettisia ideoita, ei pelkkiä sanoja ja asenteita.

Ei tietenkään ole yllätys, että tässä artikkelissa esitetyt ideat ovat samoja kuin tekijän viime vuonna ilmestyneessä kirjassa, jonka tässä lehdessä kerrotaan ilmestyvän lähiaikoina englanniksi, vaikka se on englanniksi kirjoitettu. Kaipa se on jo kaupoissa?

Aiakin voi sanoa, että kirjan esille panossa on onnistuttu erinomaisesti. Foreign Affairs on kaiketi maailman vaikutusvaltaisin ulkopolitiikkaa käsittelevä aikakauslehti, jota taatusti luetaan kaikissa niissä keskuksissa, joissa ulkopolitiikkaa ja erityisesti myös suurpolitiikkaa tehdään.

Lehti on ilmestynyt vuodesta 1922 saakka ja julistaa periaatteinaan suvaitsevansa erilaisia mielipiteitä. Sen artikkelit eivät edusta mitään mielipiteiden konsensusta, mutta niiltä vaaditaan, että ne edustavat pätevyyttä ja hyvää asiantuntemusta sekä ovat rehellisesti, vakavasti ja vakuuttavasti esitettyjä. Lehti ei niistä vastaa. Se vastaa vain siitä, että on antanut niille julkaisutilaa.

FA:ssa ovat aikojen kuluessa julkaisseet lähes kaikki merkittävimmät USA:n ulkopolitiikan suuret nimet ja lisäksi suuri joukko ulkomaalaisia. Tässä numerossa kirjoittaa Stubbin lisäksi mm. Stephen Kotkin, merkittävä Venäjän tutkija sekä monet muut asiantuntijat.

Stubbin kirjasta olen jo aiemmin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun stubb tulokset ). Hänhän esittää, että maailma on nyt poliittisesti interregnumin tilassa: sääntöpohjainen maailmanjärjestys uhkaa pysyvästi korvautua vaarallisella anarkialla; monenkeskinen järjestelmä on antamassa tilaa moninapaiselle.

Monenkeskisyyden vallitessa tunnustetaan yhteisiä periaatteita, moninapaisuuden vallitessa jokainen voimakeskus tunnustaa vain omat etunsa ja toimii niitä edistääkseen keinolla millä tahansa. Voisi sanoa, että se edustaa sellaista ”suvereenisuutta”, jota erityisesti Venäjä on julistanut kannattavansa ja jonka jälkiä saamme päivittäin nähdäksemme.

Toki on muistettava, ettei Venäjä tässä suhteessa ole ainoa järkyttävä sääntöjen rikkoja ja tämän mainitsee kirjassaan myös Stubb. Lyhyt yksinapainen maailmanjärjestys päästi USA:n riehumaan tavalla, joka ei kestä kriittistä tarkastelua.

 Tämän totean itse, enkä lainaa sitä Stubbilta, vaikka luulen ymmrtäväni, että se on hänen kirjassaan ainakin rivien välistä luettavissa.

Kuten yllä viitatussa blogissani jo totesin, Stubb kiinnittää toiveensa uuden maailmanjärjestyksen palauttamisesta nimenomaan ns. kolmanteen maailmaan, globaaliin etelään, jonka olisi saatava instituutioissa sellainen määräysvalta, joka vastaa niiden nykyistä ja yhä kasvavaa tosiasiallista merkitystä.

Konkreettinen ehdotus, jonka Stubb esitti YK:n yleiskokouksessa vuonna 2024 ja sai komeat aplodit, käsittää seuraavat asiat:

1.        laajennetaan turvallisuusneuvostoa niin, että siihen tulee viisi pysyvää jäsentä lisää (Yksi Latinalaisesta Amerikasta, kaksi Afrikasta ja kaksi Aasiasta) ja kymmenen vaihtuvaa jäsentä.

2.        Poistetaan pysyvien jäsenten veto-oikeus.

3.        Jäädytetään YK:n peruskirjaa rikkovan turvallisuusneuvoston jäsenen äänioikeus.

Samat perusideat esitetään myös tässä artikkelissa, jossa kirjoittaja nostaa esiin myös Suomen ulkopoliittisen linjan, ”arvopohjaisen realismin”. Samalla hän mainitsee maamme myös joutuneen niin sanotun ”suomettumisen” aikana tekemään kompromisseja länsimaisten arvojemme kanssa

Suurena virheenä Stubb esittää Suomen jäämisen Naton ulkopuolelle vuonna 1995, jolloin se liittyi EU:hun.

Asiasta voinee olla montaa mieltä. Joka tapauksessa ”arvopohjaisen reaismin” perusideana on, että yhteistyötä voidaan ja pitää tehdä myös sellaisten valtojen kanssa, joiden arvot eivät vastaa omiamme. Niin on myös tehtävä, mikäli maailmassa halutaan saada aikaan tuloksia. Niitähän todella saatiin ns. suomettumisen kaudella.

Stubb korostaa sitä, että uuden säätöpohjaisen järjestyksen luomisella on nyt kiire ja rohkenen vähäpätöisenä mielipiteenäni olla samaa mieltä. Niin sanottu globaali etelä on jo nyt hyvin merkittävä tekijä maailman taloudessa ja politiikassa ja sen saaminen mukaan sääntöpohjaisen järjestyksen taa on ensisijainen tehtävä.

Globaalissa etelässä sijaitsevat liikkuvat vallat, ”swing states”, kuten Brasilia, Intia, Indonesia ja niin edelleen. Ne eivät enää hevin asetu ilman ehtoja globaalin lännen, tai USA:n puolelle, mutta eivät myöskään Kiinan.

Maailmapoliittinen tilanne on tehnyt esimerkiksi Intian asemasta aivan uudenlaisen, kuten FA:n samassa numerossa kirjoittava Tanvi Madan toteaa. Ennen, kaksinapaisessa maailmassa Intia panosti sitoutumattomuuteen ja saattoi hyödyntää sekä USA:n että Neuvostoliiton kilpailevia tarjouksia.

Nyt tilanne on monimutkaisempi. USA:n kannattaminen edellyttää tiettyä politiikkaa myös tuon valtion liittolaisiin ja vihollisiin, kuten Israeliin ja Iraniin nähden.

Kiina on otettavahuomioon, mutta sen kanssa liittoutuminen olisi Intialle varsin outoajatus. Pysyvät alueelliset kiistat sekä Kiinan että Pakistanin kanssa ovat ainakin toistaiseksi muuan realiteetti. Suhteet Euroopan maihin ovat tärkeät ja kumarrus yhteen suuntaan on merkinnyt pyllistystä toiseen, millä on ollut käytännön seurauksia.

Esimerkiksi Intian osallistuminen Venäjän harjoituksiin, joissa simuloitiin yhdinasehyökkäystä Eurooppaan sai Puolan ja Romanian hakemaan kontaktia Pakistanin kanssa.

Intia ei halua enempää Kiinan kuin USA:n takamaaksi ja moninapaisesa maailmassa sen ulkopoliittisen tilanteen monimutkaisuus on ”lisääntynyt eksponentiaalisesti”, kertoo kirjoittaja.

Tuskin erehdyn, jos katson, että Intia kuuluu potentiaalisesti niihin maihin, jotka voisivat olla kiinnostuneita Stubbin ehdottamasta uudenlaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa instituutiot uudistettaisiin antamalla uusille suurvalloille niiden merkitystä vastaava asema.

Tietenkin ongelma on tuo iänikuinen saavutettuihin etuihin tarrautuminen. Onnelliset omistavat, beati possidentes, eivät ilmaiseksi halua  luopua valta-asemistaan ja niiden pakottaminen siihen ei myöskään näytä mahdolliselta.

Joka tapauksessa Stubbin varsin rohkea ja merkittävä aloite näyttää tien, jota pitkin voisimme tässä yhteisessä maailmassa edetä jälleen kohti rauhallisempaa ja mielekkäämpää rinnakkaiseloa sen sijaan, että valtiot panostavat yhä suuremman osan ponnistuksistaan toistensa uhkaamiseen sen sijaan, että yrittäisivät keskittyä yhteisten ongelmien ratkaisemiseen.

Reykjavikissa vuonna 1986 supervallat olivat jo kypsyneet ajattelemaan, että maailmanpolitiikan ymmärtäminen nollasummapeliksi oli turmion tie ja että sen sijaan oli pystyttävä näkemäänoman puolen etujen yläpuolella olevat koko ihmiskunnalle yhteiset arvot.

Stubbin suuri aloite on järjen ääni, jollaisia ei ole viime aikoina liikaa kuulunut. Se ansaitsee ehdottomasti kaiken huomion ja tuen joka taholta. On syytä toivoa, että se sen myös saa.