Herkutellaan vielä

 

Lisää suomalaisista herkuista

 

       Joku oman mitättömyytensä ymmärtämiseen herännyt henkinen kääpiö näyttää pahoittaneen mielensä suomalaisen ruoan ottamisesta tarkastelun kohteeksi.

      Asia ei ole erityisen yllättävä. Elämme näköjään sitä historoan vaihetta, jossa sana ”kansallinen” nyt kerta kaikkiaan on kirosana melko laajalle joukolle, joka kuvittelee olevansa muun maailman yläpuolella ja osoittaa sen johdosta katumustaan.

    Niinpä myös jo pelkkä sana ”suomalaisuus” herättää aggressioita, vaikka sen käyttö ei merkitsisikään yritystä nousta muiden yläpuolelle. Se nyt vain on jotenkin niin väärin.

    Tällaisen aineksen psykopatologiaa on maailmalla tutkittu jo kauan ja olen itsekin noita kirjoituksia kommentoinut (ks. Vihavainen: Haun oikofobia tulokset ).

      Ettei elättelisi turhan suuria luuloja myöskään tästä omasta kansastamme, on terveellistä aina silloin tällöin saada kuulla myös se kylähullun rääkäisy, joka muistuttaa meitä asiasta. Vaarallista kyllä on, että tuo ilmiö istuu lujassa kuin uloste Junttilan tuvan seinässä.

    Mutta se on jo eri keskustelu. Viimeksi kirjoitin taas suomalaisesta keittiöstä, enkä tehnyt sitä ensimmäistä kertaa.

     Olen kirjoittanut siitä jo enemmän kuin kymmenen kertaa (ks. Vihavainen: Haun suomalainen ruoka tulokset ), mutta riittäähän siitä juttua loputtomiin.

     Aidosti suomalaisia ruokia ei tässä maailmassa ole vain kymmenen tai kaksikymmentä lajia, vaan runsaasti yli sata, ehkä jopa satoja. Kaikki eivät ole suuria herkkuja, vaan mukana on myös sitä tavallista mahan täytettä, jota aina on oltava, kuten vaikkapa espanjalainen polenta tai gofio.

     Kuitenkin myös niissä on oma tenhonsa.  Hyvät perunat ovat jo valmiita herkkuja ja muistaako joku verranneensa suomalaisia ja ulkomaisia uusia perinoita toisiinsa. Ero on merkittävä, enkä ole kuullut, että sen olisi havaittu olevan ulkomaalaisten hyväksi. Uusien perunoiden lisäksi tarvitaan vain voita tai silliä, mieluummin molempia.

     Kunnon savolainen kopratalkkuna on sellaisenaan hyvää, mutta tarvitsee ja jopa vaatii myös kyytipojakseen runsaasti voita tai tirripaistia, kuten perunatkin. Kukapa kuitenkaan toisaalta pistelisi noita särpimiä poskeensa paljaaltaan?

     Salaatit eivät ole suomalaisen keittiön vahva puoli ja kuuluvat aika myöhäisiin tulokkaisiin. Kuitenkin esimerkiksi metsäsienisalaatti on herkku, jota en ole koskaan huomannut Suomen ulkopuolella. Muutkin sieniruokamme ovat erityisen maukkaita ja huomattavasti parempia kuin ns. herkkusienistä tai siitakkeista tehdyt.

     Turska on koko Euroopan suosituin kala Jäämereltä Välimerelle, mutta harvassa paikasa sitä (tai sen sijasta esim. koljaa tai moivaa) syödään lipeäkalana, kuten Suomessa. Valkokastikkeen ja maustepippurin kera se on mahtava ruoka, jota tekisi mieli syödä enemmän kuin jaksaa.

    Muuan venäläinen kirjailija oli onnistunut saamaan sellaista Norjassa ja kirjoitti aiheesta innoittuneen kertomuksen, jota olen sеlostanutkin (ks. Vihavainen: Haun владимир сорокин tulokset). Saa sitä herkkua meilläkin, joskin vain joulun aikaan.

     Lipeäkala on täydellä oikeudella sijoitettava suomalaisen keittiön osaksi, kuten myös suomalaisittain sokerisuolattu silli, jollaista saa muualta etsiä. Hyvää saa Venäjältä ja Virostakin ja Saksan ja Hollannin matjekset voi vielä erikseen mainita, mutta suomalaisella on omat piirteensä.

     Myös nahkiaiset, siis itse asiassa madot, ovat ruokaa, jota saa Suomessa ja Venäjällä, mutta tuskin juuri muualla.

     Mutta kalaruoista voisi kirjoittaa useitakin kirjoja. Pelkästään Riitta Teinosen kirja sisältää 200 silakan valmistusohjetta, mikä antaa perspektiiviä asiaan.

     Mutta jälkiruoat ovat vielä käsittelemättä. Suomalainen pulla tai vehnäspitko ei suinkaan ole kaikkialla tunnettu herkku, saati nyt voisilmäpulla tai korvapuusti. Myöskään suomalaisia piirakoita, esimerkiksi raparperipiirakoita, mustikkapiirakoita tai rahkapiirakoita ei yleensä kannata ulkomailta etsiä.

     Mämmi kuuluu niihin suhteellisen harvinaisiin vanhoihin ruokiin, jotka olivat makeita ilman lisättyä sokeria. Hauduttamallahan maltaista saa mallassokeria, jonka voi sitten käyttää alkoholiksi tai nauttia muuten. Makeutta löytyi aikoinaan myös hunajasta, josta meillä tehdään lähinnä simaa.

     Venäläinen medovuha, jota saa esimerkiksi Novgorodin, Pihkovan ja Vanhan Laatokan perinneravintoloista, ei meillä ole säilynyt perinteenä. Saahan siihen kiljuun kaupasta halvalla sokeriakin.

    Kiisselit ovat Venäjällä toki tunnettuja (kislyi -hapan), mutta eipä taida esimerkiksi raparperikiisseliä sieltä löytää ihan vähällä etsimisellä. Lisäksi on olemassa paahtokiisseliä, maitokiisseliä ja monta muuta erikoisuutta, jotka erityisesti metsämarjoilla ja myös puutarhamarjoilla höystettyinä ovat varsin kansallisia erikoisuuksia.

     Sivumennen sanoen, Finnairin nykyinen brändijuoma, mustikkamehu on kansainvälisesti sopivan erikoinen juoma, joka saa muistamaan yhtiön nimen ja värin.

     Ternimaidosta tehty uunijuusto kuuluu perinteisiin herkkuihin ja on säilyttänyt jossakin määrin suosiotaan, vaikka sitä ei taida ravintoloista saada (miksi?), vaikka se on nopeaa ja helppoa valmistaa. Monessa maassa perinteet estävän sen käytön. Pakastettua ternimaitoa meillä on yhä saatavilla ja sitä kannattaa käyttää!

     Muuten, suomalainen juustovalikoima ei ole erityisen hyvin vaalittu ja juuri nyt taidamme todistaa omaleimaisen Aura-juuston tuhoa. Joka tapauksessa tässä on syytä mainita ainakibn kainuulainen leipäjuusto lakkojen kera.

    Rahkaa meilläkin käytetään aika lailla, mutta smetana on suomalaisesta perinteisestä voin valmistuksen metodista johtuen ollut harvinaisuus aina viime vuosikymmeniin saakka, mikä erottaa meidät venäläisistä. Sen sijaan meillä ollaan vanhastaan suuria kerman ystäviä ja vispattu kerma kruunaa minkä tahansa jälkiruoan.

      Se nyt ei sinänsä ole harvinaisuus Euroopassa, mutta, sanokaamme, raparperikiisseli kermavaahdolla on jo toinen juttu.

    Espanjalaiset syövät sitkeästi churrojaan, mutta suomalainen munkkirinkilä saattaa kyllä kiihottaa paremmin meikäläisiä makuhermoja. Meillä on myös ollut kahviloissa esimerkiksi erinomaisia lehteviä omenaleivoksia, jollaisia en ole nähnyt enää aikoihin. Onkohan niitä enää saatavilla? Osataanko niitä enää edes tehdä?

     Ja mitä omeniin tulee, omenahyve ja uuniomenat kuuluvat ehdottomasti suomalaiseen syksyyn. Muuten esimeriksi pappilan hätävara ja köyhät sekä rikkaat ritarit ovat myös herkkuja, joihin ei ulkomailla törmää.

     Kahvin kanssa maistuu myös Savonlinnan suunnalla omenalörtsy, joka on paikallinen erikoisuus.

     Kun marjoista on nyt ollut puhetta, pitää mainita myös marjamehut, jotka jo tekevät ateriasta arkista juhlavamman. Kotikaljasta ja piimästä en puhu nyt, koska tässä keskitytään enemmän jälkiruokaosastoon.

    Erilaiset vanukkaatkin voi tässä mainita ja esimerkiksi kevyet marjarahkat ja myös pääsiäsipashan, jonka tekeminen on ollut keskittynyt itäiselle ortodoksialueelle, mutta levinnyt sitten suurimpaan osaan maata.

     Samaan tapaanhan elsassilainen hapankaali on vähitellen tullut Ranskan kansallisomaisuudeksi, vaikka hapankaalin syömistä aikoinaan käytettiin saksalaisia ”kaalinpäitä” (les boches, engl. krauts) halventavana asiana (vrt. Vihavainen: Haun hapankaali tulokset ).

     Kaiken kaikkiaan Suomen asema useamman kulttuurin risteyksessä on tehnyt keittiöstämme poikkeuksellisen inklusiivisen, eikä enempää läntinen kuin itäinen saati pohjoinen suunta ole päässyt kokonaan määrääväksi. Nykyäänhän olemme ammentaneet runsaasti myös etelästä.

     Jos joku haluaa kuvitella, ettei erityistä suomalaista keittiötä ole, niin siitä vaan, vapaassa maassa. Onhan meillä nyt taas noita litteän maan puolustajiakin.