Käytetäänkö Ukrainassa pistintä?

 

Sodan psykologian kehitystä 2020-luvulla

 

     Elämme hyvin herkkätunteista ja sievistelevää aikaa ja jopa yksittäiset sanat, joista joku voisi pahastua -vaikka ei tiedetä kuka ja pahastuuko hän oikeasti- tuomitaan rikoslain mukaan kaikkein suurimpien rikosten rankaisemista varten kehitettyjen pykälien mukaan. Näin itseään ihailevan sentimentaalinen ei Eurooppa ole ollut koskaan.

     Kiitettävänä tarkoituksena on ilmeisesti ollut sellaisen uuden sivilisaation luominen, joissa ihminen ei ole ehdollistettu vain tekemään hyvää ja kammoksumaan pahaa, vaan myös karttamaan pahoja ajatuksiakin. Niistähän se paha sikiää: Sen jälkeen tulevat vihapuheet ja sitten alkaakin jo joukkoteurastus…

     No, nämähän tiedetään. Jotta täydellisesti tapahtuisi tuo ihmiskunnan eksorkismi ja perkele ajettaisiin ikuisiksi ajoiksi pois sen mielestä, keksitään asioille uusia nimiäkin ja vanhojen käytöstä rankaistaan.

      Mutta, kuten muinaiset roomalaiset sanoivat: Naturam expellas furca, tamen usque recurret -voit hangolla heittää luonnon pellolta pois mutta takaisin se vain aina palaa.

     Viha hyökkäyssodan törkeää aloittajaa vastaan on tietenkin kovinta mahdollista laatua, kuten rikoksen suuruus edellyttää. Rikolliset ovat itse käytöksellään menettäneet oikeutensa tulla luetuiksi varsinaisen ihmiskunnan piiriin ja ne kätyreineen voidaan luokitella örkeiksi. Analogisesti vastapuoli on määritelty koostumaan natseista, jotka jo määritelmällisesti ovat ihmiskunnan vihollisia.

      Martti Luther, jonka oppi edusti Jumalan sanaa sen puhtaimmassa muodossa, ei muuta voinut kuin kehottaa tappamaan uudestikastajat, Jumalan viholliset, kuin hullut koirat. Tuota samaa kielikuvaa viljeltiin ahkerasti myös Neuvostoliitossa, kun trotskilaiset, sosialismin ja ihmiskunnan katalimmat viholliset paljastettiin vuonna 1937.

     Kun asia on niin hyvä ja suuri kuin se yleensä voi olla, on sen vastustaminenkin suurin mahdollinen rikos. Tämä nyt on ihan banaali perusasia, mutta juuri siksi ei kannata antaa sen hämärtyä. Bertrand Russell oli kovin huolissaan siitä, että ihmiset menivät niin herkästi mukaan epäitsekkääseen aatteellisuuteen ja olivat sen hyväksi valmiita mihin tahansa. Fiat justitia, pereat mundus.

     Sodassa ihminen vajoaa jalkapallofanin tasolle ja ottelu saattaa venyä vuosien mittaiseksi. Yksilöiden sijasta on olemassa vain ”me”. Enää ei tarvitse eikä edes saakaan rajoituksitta käyttää omia aivoja eikä toteuttaa omaa persoonallisuuttaa.

     Sulautuminen massaan ja sen bersekkimäiseen riehuntaan on palaamista karvaisten esi-isien lauman jäseneksi sellaisella hetkellä, kun se syöksyy karjuen ja teräviä hampaitaan näyttäen toisen lauman kimppuun.

     Toki homo sapiens on osannut myös pyhittää asian. Onhan sen alkukantaisessa voimassa jotakin huumaavaa ja kiehtovaa. Tyrtaios ja Körner käänsivät sen jopa runouden kielelle ja lukemattomilla muistomerkeillä hiljennytään yhä uudelleen kunnioittamaan kaatuneiden muka vapaaehtoisesti antamaa uhria, sen sijaan, että keskityttäisiin suremaan heidän uhraamistaan epäjumala Moolokille.

     Venäjällä ollaan jo kehittämässä täysimittaista fasismia, jossa sodan tarvitsemaa psykologiaa istutetaan jo pikkulapsiin. Ne, jotka Venäjää pelkäävät ja siis myös vihaavat, ovat nopeasti myös kehittäneet vastaavanlaista psykologiaa.

     Lapsekkaasti voidaan tietenkin kysyä: ”No entäs sitten? Kuka aloitti? Eikö meidänkin ole pakko? Eikö se muka ole oikeus, kohtuus ja velvollisuus?”

     No jospa hän nyt sitten lienee. En nyt kuitenkaan ole ihan varma siitä, että tällä puolen rajaa olisi syytä laskeutua samalle tasolle, kuin Putin haluaa oman kansansa tekevän. Voitaneen ainakin harmitella ikävää suuntausta, jos niin tapahtuu.

     Ennen sotaa kirjoitin aiheesta blogin, jossa ei vielätiedetty mitään siitä uudesta psykologiasta, joka jo vajaan vuoden kuluttua aloitti voittokulkunsa myös meillä: 

 

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Onko nykyään vielä rauhanliikettä?

 

Ihmisen hyvyydestä

 

     Normaali tämän päivän homo sapiens on hyvin rauhallinen olento, joka yleensä tekee kaikkensa miellyttääkseen lajitovereitaan.

     Häntä on hyvin vaikea saada tappamaan toista ihmistä. Empatia, human fellow-feeling, kuten englanniksi sanotaan, on hänessä vallitsevana ja sen syrjäyttämiseen vaaditaan erityisiä olosuhteita. Suomessa sellainen näyttäisi yleensä olevan monen päivän juoppoputki, joka lopettaa aivojen otsalohkon toiminnan.

     Jossakin Buster Keatonin filmissä kuvataan sankaria alokkaana, joka katsoo, kun kersantti demonstroi pistimen käyttöä taistelussa. Kalpea alokas alkaa horjua ja viimein pyörtyä kupsahtaa, kun karjuva kersantti kiertää pistintä harjoitusnuken mahassa.

     Busterin kaltaisia ihmisiä varmastikin oli ihan oikeasti ja heitä joka tapauksessa kärrättiin rintamille ehkä jopa miljoonittain, paukuttelemaan automaattiaseilla ilmaan panoksia, joiden tuotantoa ja jakelua varten oli luotava valtava organisaatio.

      Itse asiassa suurin osa amerikkalaisista sotilaista ei ampunut vihollista kohti eikä monessakaan tapauksessa ampunut lainkaan, väittää Hyvän historian kirjoittaja Rutger Bregman, joka viittaa tunnettuihin tutkimuksiin.

     Tällainen oli tilanne muun muassa toisessa maailmansodassa ja Vietnamin sodassa, erityisesti asevelvollisten keskuudessa. Erikoisjoukot olivat jo sitten vähän muuta.

     Erikoiseksi asian tekee se, että eräässä Bregmanin esimerkissä kyse oli puolustuksesta japanilaisten hyökkäystä vastaan. Oliko ampumattomuus osoitus ihmisen perimmäisestä hyvyydestä vai lähinnä pelkuruudesta, jätän ratkaisematta. Käytössä oleva aineisto ei ole riittävä.

     Tosiasia joka tapauksessa on, että panosten tuhlaaminen on nykyaikaisessa sodassa äitynyt valtavaksi, mikä on tehnyt tarpeelliseksi myös pienentää ja keventää niitä. Muistelen kuulleeni jonkin laskelman siitä, miten monet rivimiesten laukauksista olivat tähdättyjä ja miten monet taas ilmaan ammuttuja.

     Eri armeijoidenkin kohdalla erot olivat tässä asiassa hyvin suuria, mutta joissakin tapauksissa kyse näyttää olleen lähinnä jonkinlaisesta yleisestä räiskinnästä, jonka tarkoituksena oli sekä pelottaa näkymätöntä vihollista tulemasta näkyviin, että jonkinlaisesta turvaa tuovasta itsetehostuksesta.

     Jo maailmansodissa oli usein mahdollista tappaa vihollisia heitä koskaan näkemättä, mikä auttoi ylittämään sen normaalin inhimillisyyden kynnyksen, joka estää sivistyksen piirissä murhaamisen. Nythän asiat voidaan hoitaa lennokeilla jopa tuhansien kilometrien päästä eikä edes koko sivilisaation hävittämiseksi ydinaseilla tarvita varsinaista murhaajan luonnetta. Pelkkä tyhmyys voisi riittää, jos se olisi kyllin syvää.

     Venäjän armeijassa on pistinhyökkäyksellä eli käsikähmällä (rukopašnyi boi) oma myyttinen asemansa. Mikäli googlaa sanat ”saksalainen pelkää pistintä” (nemets boitsja štyka) saa heti liki puoli miljoonaa osumaa. Tämä myytti oli nimittäin hyvin vahvasti hengissä vielä toisessa maailmansodassa ja luulenpa, että on vieläkin.

     Sen isänä voitaneen pitää kenraali/generalissimus Suvorovia, voittamatonta ja eksentristä sotapäällikköä, joka siunasi ihmesankarinsa (tšudo-bogatyri) taisteluun sanoen: Minä olen venäläinen, te olette venäläisiä, Jumala on puolellamme, kiirehtikää tekemään hyvää! Hurraa! (Uraa!)

     Viittaus venäläisyyteen, jonka juuriltaan suomalainen Suvorov teki, oli käyttökelpoinen tilanteessa, jossa käytännössä kaikki ei-venäläiset edustivat paitsi toista kansallisuutta, myös toista uskontoa.

     Vääräuskoisten voitiin a priori arvella olevan paholaisen palveluksessa ja ainakaan taivas ei ollut todennäköisesti se paikka, jossa he saisivat viettää ikuisuutensa, joten passitus paholaisen luo oli joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tulossa. Hyvän tekeminen oli pahan tuhoamista.

     Musulmaaneiksi (bašurmany, bušurmany) venäläiset rivimiehet nimittivät paitsi turkkilaisia, myös Napoleonin joukkoja ja vielä ensimmäisessä maailmansodassa saksalaisiakin.

Runoelmassaan Borodino Lermontov kuvaa ranskalaisten perääntymistä:

Вот затрещали барабаны —
И отступили бусурманы.
Тогда считать мы стали раны,
Товарищей считать.

     Kun musulmaanit oli saatu perääntymään, alettiin laskea haavoja ja henkiin jääneitä tovereita. Mutta sitä ennen oli näytetty, millaista oli venäläinen käsikähmä, pistintaistelu:

Изведал враг в тот день немало,
Что значит русский бой удалый,
Наш рукопашный бой!..

     Pistintaistelussa venäläiset olivat ainakin Suvorovin päivistä lähtien uskoneet olevansa voittamattomia ja uskovat kai vieläkin. Sivumennen sanoen, vuoden 1812 partisaanisodan sankari Denis Davydov oli vuonna 1808 taistellut myös Suomessa ja mainitsee muistelmissaan, etteivät suomalaiset olleet pistintaistelussa venäläisiä huonompia.

     Se oli aika paljon suomalaisilta rengeiltä ja torppareilta, joiden sotilaskoulutus oli miltei olematon ja joilla ei ollut lainkaan sotakokemusta, jota venäläisillä joukoilla tuolloin jo oli runsaasti.

     Mutta ehkäpä tällaisessa taistelussa ratkaisevaa olikin henki, jota ei saatu aikaan ainakaan pelkällä koulutuksella, vaan joka syntyi siitä, että puolustettiin omaa maata. Sitähän Lermontovin kuvaamat venäläisetkin puolustivat. Mutta Suvorovin sodat olivat kaikki hyökkäyssotia…

     Suvorov ihaili Kaarle XII:ta, jonka joukkoja pidettiin häikäilemättömän pistintaistelun mestareina aina Poltavaan saakka. Sen jälkeen taisi mennä usko ja jälki alkoi olla sen mukaista.

      Venäjän armeijassa pistintaistelun ihannointi sen sijaan, kuten todettiin, säilyi aina toiseen maailmansotaan saakka ja ne tolkuttomat rynnäköt lumikenttien poikki konekiväärejä kohti, joita talvisodassa tehtiin, ovat selvää kaikua suvorovilaisesta uskosta pistimen pelotusvaikutukseen.

     Entä miten oikeastaan oli mahdollista 20, vuosisadalla saada normaali, sivistynyt ihminen juoksemaan kohti lajitoveria sotkeakseen tämän suolia pistimellään?

     Antiikin aikana riehuvan taistelun jumaluudeksi korotettiin Ares eli Mars, jolle kuitenkin kävi aina huonosti, mikäli hän joutui vastakkain Pallas Athenen viileän järjen ohjaamalle joukolle. Areksen handicappina oli tyhmyys.

     Tuntuu selvältä, että niin sanotun tappamisen meiningin aikaansaamiseen tarvittiin adrenaliiniannos, jonka aiheutti jo pelkkä pelko omasta kohtalosta, mikäli vihollista ei nujerrettaisi. Rynnäköivät sotilaat olivat hurjistuneita. Venäjäksi sanotaan, että he petomaistuivat tai eläimellistyivät -ozvereli.

     Sen sijaan avuttoman ja pahaa-aavistamattoman vihollisen tappaminen oli pahempi juttu. Solženitsynin kuvaama eversti Vorotyntsev hiipi vihollisen vartion ohi aseenaan terävä lihakirves, vaikka tiesi, ettei pystyisi sitä käyttämään. Mikäli vartiomies olisi puolestaan valmis käyttämään omaa asettaan, olisi tilanne varmaankin ollut toinen.

     Tuntuu paradoksilta, että nimenomaan pistinhyökkäyksen kulta-aikana, mikäli termiä kehtaa käyttää, vallitsivat toisaalta vihollisarmeijoiden upseerien kesken tuttavalliset välit ja ritarillisuuttakin yritettiin osoittaa. Suomen sodassa upseerit saattoivat syödä yhteisen päivällisen ja lyödä vetoa siitä, miten sota edistyisi.

     Kustaa III:n sodassa taas venäläiset joukot olivat kerran ruhjoneet jonkun ruotsalaisen upseerin muodottomaksi, minkä johdosta suuttunut päällikkö lupasi rankaista syyllisiä.

     Sodan eläimellinen puoli haluttiin siis delegoida rahvaalle samaan aikaan kun upseeristo pyrki säilyttämään sivistyksen ulkokuoren sodankin keskellä.

     20. vuosisadan keksintö, totaalinen sota, sitten tuhosi tämän viimeisenkin sivistyksen rippeen sodankäynnistä.

     Käsitys siitä, että asevelvollisarmeijoiden kyvyttömyys vihollisen vahingoittamiseen olisi osoitus ihmisen perimmäisestä hyvyydestä, saati hänen jalostumisestaan 18. vuosisadalta 20. vuosisadalle mentäessä, ei välttämättä tunnn ihan vakuuttavalta. Inhimillisyydestä eläimellistymiseen on vain askel ja sen ottaminen on mahdollista, joskin se vaatii tietyt olosuhteet.