Suomalaiset laboratoriossa
Anna Laakkonen, Punainen
Karjala ja suomalaisen neuvostoihmisen synty. Suomalaiset osana Moskovan
propagandakoneistoa 1920-1937. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen
seura 2025, 374 s.
Luonnotieteiden ja ihmistieteiden välillä
on merkittävä ero siinä, ettei ihmisillä voi tehdä laboratoriokokeita. Hiirillä,
marsuilla ja monilla muilla ihmisen tyrannisoimilla lajeilla sen sijaan passaa
tehdä lähes mitä tahansa, vivisektiota myöten.
Otto von Bismarck lausahti aikanaan, että
sosialismi on hyvin kiinnostava aate ja että olisi jännittävää sitä kokeilla,
jos vain löytäisi kansan, jota ei käy sääliksi.
Kuten venäläiset ovat happamasti todenneet,
löytyihän se sellainenkin sitten. Tutkijat ovat kuitenkin olleet erimielisiä
siitä, koskeeko sosialismista saatu kokemus vain venäläisiä. Miten kävisi, jos
jokin toinen kansa pantaisiin heidän tilalleen?
Jossakin määrinhän meillä toki onkin tietoa
myös muiden kansojen käyttäytymisestä sosialismin oloissa, mutta enimmäkseen
asia maailmansotien välisen kauden oloissa koski vain Keski-Aasian kansoja,
joiden nauttima sosialismi epäilemättä tuotti hieman omalaatuisis jätöksiä,
mutta läntisen kulttuuripiirin kansoista kokemus jäi vähäisemmäksi.
Asia koskee erityisesti leniniläisen
marxismin (stalinismin) kaikkien hurjinta kautta, joka huipentui suureen
terroriin ja ennennäkemättömään henkilönpalvontaan yhdistettynä viralliseen
diskurssiin, jossa olevia oloja määrättömästi ylistettiin.
Diasporakansallisuuksiahan Neuvostoliitossa
oli paljon ja niiden rippeitä voi Venäjällä yhä tavata, vaikka suuren terrorin
aikana toteutettu kansanmurha hävitti niiden autonomiset hallinnot ja suuren
määrän ihmisiäkin, siinä luvussa erityisesti, mutta ei suinkaan pelkästään
älymystön ja johtavan kerroksen.
Suomalaiset ovat tässä joukossa hieman poikkeustapaus
sikäli, että he halusivat identifioida itsensä osaksi yhteistä suomalaista (karjalais-suomalaista)
kansaa, jonka toinen komponentti oli ylimuistoisista ajoista lähtien ollut Venäjän
luoteisosan paikallista väestöä.
Aidon sosialistisen internationalismin hengessä
katsottiin, että ihminen ja hänen identiteettinsä määräytyivät nimenomaan ja
perustavallatavalla yhteiskunnallisten tekijöiden mukaan. Esimerkiksi
sukupuolisella suuntauksella ei tuolloin katsottu olevan merkitystä, mitä
nykyään kai pitää erityisesti korostaa.
Kansojen puhumalla kielellä ja sen noudattamille
perinteillä ei uuden yhteiskunnan muotoutumisen prosessissa viime kädessä ollut
muuta kuin ”menneisyyden jäänteiden” arvo ja merkitys.
Toki sosialismin rakennusvaiheessa vielä
pantiin paljon painoa myös sille, että kunkin kansan kansallista
omalaatuisuutta kunnioitettiin ja sen edustajia jopa suosittiin venäläisten
kustannuksella.
Se kuului kommunismin suureen strategiaan
kansallisten ennakkoluulojen voittamiseksi. Venäjäksi sitä kutsuttiin nimellä korenizatsija
(koren -juuri), englanniksi indigenization ja suomeksi näyttää jääneen
käyttöön ”juurruttamispolitiikka”, joka on hieman kankea sana ja ilmaisee
huonosti asian ulottuvuuksia.
Tutustuin itsekin tämän kirjan perusaineistoon
muutamia vuosikymmeniä sitten ja mieleeni tunki vahvana tuo ajatus suomalaisista
laboratoriohiirinä. Heidän puheenpartensa julkisissa yhteyksissä muuttui
tietenkin yhteensopivaksi ja lopulta aivan samanlaiseksi Yleisvenäläisen
kommunistisen puolueen kulloisenkin virallisen linjan kanssa.
Asia ei kuitenkaan pysähtynyt tähän. Ne
dokumentit, jotka saattoi saada käsiinsä, kertoivat siitä, että myös ajattelun
täytyi ilmeiseesti olla ihan aidosti hyvin samanlaista.
Vaikka ihmisiä tuhottiin massamitassa
aivan ilmeisen syyttöminä, oli asian välttämättömyys tai ainakin sen
ymmärrettävyys vakuutettava myös omalle itselle.
Esiintyi ns. Buharin-ilmiötä: minä
tuhoudun syyttömänä, mutta en syytä siitä kaikkivaltiasta ja kaikkihyvää järjestelmää,
vaan kenties jotakin kammottavaa erehdystä. Jos minun tuhoni edistää asiaa, on
sekin jonkin arvoinen. Silloin voin olla onnellinen.
Aluksihan suomalaisten hallintoa ja kansallisia
pyrkimyksiä asianmukaisesti kiiteltiin
ja kannustettiin, mutta korenizatsijapolitiikan loppuessa heitä alettiin pitää ”vahingollisena
elementtinä” ja jopa porvarillisina (kauhea ja sosialismiin kuulumaton sana!) nationalisteina.
Stalinin
vuoden 1937 VKP(b):n maaliskuun plenumissa ilmaisemien tinkimättömien periaatteiden
mukaisesti sellaiselle oli varattu vain
yksi kohtalo: hävittäminen juuriaan myöten -vykortševyvanije.
Tutkijoden kesken on ollut kiistaa siitä,
voiko tuota juurittamista nimittää kansanmurhaksi ja jopa siitä on oltu
erimielisiä, olivatko nuo suomalaiset ihan oikeasti niin saottuja porvarillisia
nationalisteja, vai sittenkin ennen muuta uskollisia kommunisteja ja vilpittömiä
internationalisteja.
Laakkonen uskoo laajan aineistonsa
perusteella jälkimmäiseen vaihtoehtoon, kuten minäkin ja mikäli ”kansamurha”
sanaa jossakin ylipäätään voi käyttää, sitä täytyy voida soveltaa suomalaisen
diasporan kohtaloon Neuvostoliitossa. Vasta talvisota herätti suomalaisuuden
uudelleen henkiin vuonna 1940 ja vain Karjalassa, mutta tästä asiastahan olen
kirjoittanut niin usein, etten enää rupea
asiaa toistelemaan.
Laakkosen
kirja perustuu paitsi yhden lehden, ”Punaisen Karjalan” ja sen sisältämän
aineiston analyysiin, myös laajaan arkistoaineistoon, jota saatiin suuria
määriä Venäjältä joskus noin kymmenen vuotta sitten, digitoituna.
Tekijä on myös perinpohjaisesti tutustunut
alan kansainväliseen tutkimukseen, joka onkin paisunut hyvin laajaksi ja on
parhaimmillaan hyvin laadukasta. Mitään vastaavaa ei vielä neljä vuosikymmentä
sitten osattu edes kuvitella.
Kuten kaikki perusteellinen tutkimus,
tämäkin väitöskirja on vaatinut vuosien työn. Meilläkin pyrittiin takavuosina
siihen (ja pyritään yhäkin?), että tohtorin tutkinnon voisi suorittaa kolmessa
vuodessa, jos työskennellään kokopäiväisesti. Silloin se olisi vertailukelpoinen
useimpien länsimaisten vastaavien tittelien kanssa (Ph), mutta ei kuitenkaan
vastaisi Saksan Dr. hab. tai Venäjän d.i.n -titteliä (Doktor istoritšeskih
nauk).
Joillakin aloilla tämä toimii ja laajankin
teorian ja kirjallisuuden perusteellinen hallinta voidaan todella hankkia
tuossa ajassa. En sen sijaan ole kuullutkaan, että joku olisi oikeasti tehnyt
historian väitöskirjan kolmessa vuodessa, ainakaan, jos hän on aloittanut
uudesta aiheesta eikä jatka gradunsa pohjalta.
Olen saanut havaita, että ainakin historian
alalla on yleistä tietty tutkijan intohimo, joka ei kerta kaikkiaan salli jättää
työtä ”kesken”, ennen kuin se viimeinenkin kivi on käännetty. Kysymys ei enää
voi olla esimerkiksi pyrkimyksestä korkean arvosanan hankkimiseen, sillä
väitöskirjoista ei enää anneta arvosanoja.
Ilmiötä voi pitää sangen arvostettavan
asenteen ilmauksena, mutta joskus se kyllä näyttää riistäytyvän käsistä ja väitöskirja
saattaa jäädä iäksi valmistumatta.
Tässä en missään tapauksessa tarkoita tätä
kirjaa, jonka ohjaajiin myös kuuluin. Päin vastoin, etupäässä työn ohella
tehtynä se on vedetty läpi onnistuneesti ja tutkija on myös päässyt jo työvaiheessa
keskustelemaan toisen, samantyyppisiä ongelmia tutkivan doktorandin kanssa.
Tulos on sangen kiinnostava ja
tekijä on myös työnsä pohjalta saanut asiantuntemuksen, jonka turvin on voitu vakuuttavasti
ottaa kantaa myös tulkintakysymyksiin, esimerkiksi mainittuun ”nationalismi”-kysymykseen.
Vasta nyt huomaan, että erinonmaisesti
hallittu lähdeaineisto ja tutkimuskirjallisuus sisältää paljonkin nationalismia
käsittelevää materiaalia, mutta ei sen sijaan niin sanotun marxismi-leninismin
klassikoita. Joskus muutama vuosikymmen sitten ne olisivat olleet tärkeä osa
perusaineistoa, jota olisi vakavasti pohdittu.
En nimitä tätä virheeksi, mutta totean,
että ajat ovat muuttuneet ja tässä on muuan paljon puhuva ajan merkki.
Koko neuvostososialismi kuuluu nyt taakse
jääneeseen menneisyyteen, jonka mahdollista historiallista lainomaisuutta marxismin
teorian valossa ei kukaan viitsisi edes vakavasti ehdottaa mahdolliseksi.
Hyvä
niin. Laboratoriohiiret ovat tehneet tehtävänsä. Heille tarjottu keitos on osoittanut
myrkyllisyytensä. Se on tehonnut yhtä hyvin suomalaisiin kuin venäläisiinkin.
Kiitos, Anna, tästä työstä, joka osaltaan
antaa myös muille kuin tutkijoille mahdollisuuden tutustua syvällisesti siihen
todellisuuteen, joka muokkasi neuvosto-Karjalaan joutuneita tai menneitä
suomalaisia.
"Jossakin määrinhän meillä toki onkin tietoa myös muiden kansojen käyttäytymisestä sosialismin oloissa"
VastaaPoistaEikös sitä DDR:sta sanottu, että saksalaiset saavat jopa sosialismin toimimaan. Voisin hyvin kuvitella, että natsivallan jälkeen muutos ei ollut niin suuri...
"Buharin-ilmiötä: minä tuhoudun syyttömänä, mutta en syytä siitä kaikkivaltiasta ja kaikkihyvää järjestelmää, vaan kenties jotakin kammottavaa erehdystä. "
VastaaPoistaMissä vaiheessa Neuvostoliitossa ymmärrettiin, että kyse oli järjestelmän ominaisuudesta. Hrutsevin kaudella asia kai selitettiin henkilöpalvonnasta johtuvana poikkeamaan sinänsä oikeaan oppiin.
Venäläiset ryssivät sosialisminkin.
VastaaPoistaMeilläkin pyrittiin takavuosina siihen (ja pyritään yhäkin?), että tohtorin tutkinnon voisi suorittaa kolmessa vuodessa, jos työskennellään kokopäiväisesti. Silloin se olisi vertailukelpoinen useimpien länsimaisten vastaavien tittelien kanssa (Ph)...Olen saanut havaita, että ainakin historian alalla on yleistä tietty tutkijan intohimo, joka ei kerta kaikkiaan salli jättää työtä ”kesken”, ennen kuin se viimeinenkin kivi on käännetty. "
VastaaPoistaEikö em ajattelun taustalla ollut pyrkimys siihen, että väitöskirja olisi "vain" tieteen ajokortti, jota seuraavat uudet postdoc-tutkimukset eikä elämäntehtävä, johon ainakin laajempi kirjallinen tuotanto päättyy. Tuota kai kuvaa se, että laissa puhuttiin tohtorin tutkinnosta kun aikaisemmin myönnettiin tohtorin arvo.
"ei sen sijaan niin sanotun marxismi-leninismin klassikoita."
VastaaPoistaVoisi tietenkin ajattella - vielä teosta lukematta - niinkin, että olisi ollut luontevaa vertailla, miten todellisuus poikkesi teoriasta ts miksi teoria ei toiminutkaan.
Jokainen väitöskirja on kuitenkin laulun arvoinen!
"ei sen sijaan niin sanotun marxismi-leninismin klassikoita."
VastaaPoistaVoisi tietenkin ajattella - vielä teosta lukematta - niinkin, että olisi ollut luontevaa vertailla, miten todellisuus poikkesi teoriasta ts miksi teoria ei toiminutkaan.
Jokainen väitöskirja on kuitenkin laulun arvoinen!