Ruoka ja ajattelu

 

Primitiivisen tabuajattelun syövereihin

 

     Venäläisten radikaalien suuri oppi-isä Nikola Tšernyševski luokitteli ihmiset kahteen ryhmään: toisella oli varaa syödä kerran viikossa lihakeittoa ja toisella ei ollut.

     Kuten arvata saattaa, nuo lihattomat yleensä näyttivätkin juuri sellaisilta. Kun välttämättömiä elimistön rakennusaineita ei saatu, tuli kehosta raihnainen ja aivoistakin vajaakykyiset. Tukivarret tuppasivat vääntymään koukjiille ja kyttyröille, hampaat tippuivat ja maha turposi usein puutteen takia.

     Toki muistan jonkun 1800-luvulla sanoneen, että irlantilaisissa oli paljon vahvoja miehiä, vaikka he söivät pelkkää perunaa. Perunahan on nyttemmin todettu hyvin terveelliseksi, mutta onhan se yksipuolista ilman liharuokia, joita pitäisi varmaankin syödä ainakin kerran viikossa. Kun perunat sitten loppuivat, kuoli irlantilaisia kujin kärpäsiä.

     Alituista lihan hotkimista aamusta iltaan ei sen sijaan voi pitää perusteltuna ja voi kysyä, maistuuko se edes enää, kun sitä jatkuvasti yritetään mässyttää. Ainakin se on välillä korvattava esimerkiksi kalalla.

     Ihminenhän on, saksalaisen neronleimauksen mukaan, sitä, mitä hän syö: Der Mensch ist, was er isst. Englantilaisia pidettiin joskus raakolina siksi, että he söivät usein veristä paahtopaistiaan. Ranskalaisten ominaisuuksia yritettiin selittää sammakoiden syönnillä ja niin edelleen. Vegaaneja voisi kai verrata märehtijöihin.

     Suomalaiset söivät aikoinaan ennen muuta ruisleipää (vrt. Vihavainen: Haun suomen ruokahistoria tulokset ), vaikka pikku jääkauden aikaan sellaista pidettiin jo rikkaana, joka söi koko vuoden sekoittamatonta leipää, eli ilman pettua tai muuta silkkoa.

      Toki sen ohella saatiin kalaa ja suolattua siankylkeä oli lihatiinussa aina siellä, missä ei kuoltu nälkään. Ei sitä paljon tarvittu, kuten Jukolan Simeoni todisti: kun panee hyvin, hyvin vähän sianmurennosta leivän päälle, niin se särvittää niin! Ja paras särvin on nälkä.

     Ruoan pyhyys muistettiin hyvin vielä 1950-luvulla. Jumalanviljan tuhlaaminen tai häpäiseminen oli tabu ja ruoasta muistettiin aina kiittää, koska oli odotettavissa, että tulisi vielä aika, jolloin sitä ei riittäisikään ja tätä aikaa muisteltaisiin suurella kaiholla.

     Ruoka on aina ollut uskonnollisten säädösten kohteena ja siihen liittyvät tabut ovat saattaneet olla hyvinkin tärkeitä.

     Kysyä kuitekin sopii, ovatko ne koskaan olleet jollakin tavalla typerämpiä, kuin nyt ja ollaanko jo jonkinlaisen kvasirationaalisuuden varjolla siirrytty moniaalla aivan arkaaiseen tabuajatteluun.

     Sellainen tuli mieleeni, kun löysin erään kirjan, josta bloggasinkin:

 

perjantai 3. helmikuuta 2023

Nykyisempien aikojen pyhät ja tabut

 

Uusi hurskaus

 

Roberta Schira, Los nuevos omnivoros. La alegría de comer de todo. RBA 2020, 251 s.

 

     Kuten jokainen on joutunut huomaamaan, ei maailmassa enää vallitse se suvaitsevaisuuden henki, jota Jeesus Uudessa Testamentissa julisti kehottaessaan syömään kaikkea, joka oli kelvollista. Se, mikä meni suusta sisään ei ketään pahentanut, vaan se, mikä tuli sieltä ulos.

      Kyseessä ei todellakaan enää ole vain kuvaannollisesti uskontoa muistuttava ilmiö, vaan todellinen uskonto eri lahkoineen ja kirkkoineen ja yhä suvaitsemattomimpine lakipykälineen ja kiihkoilijoineen.

       Terrorismiakin on esiintynyt. Yhä useamman on vaikea löytää itselleen kaikkialta sellaista syötävää, joka olisi juuri hänen oppinsa mukaan kosheria ja yhä vaikeampaa on kutsua samaan pöytään erilaisia ruokauskontoja tunnustavia ihmisiä.

     Kuten kaikki uskovaiset, myös ruokaherännäiset pitävät uskoaan pyhänä ja sen noudattamista heidät itsensä pyhittävänä elämäntapana. Heidän ansiostaan Sodoma armahdetaan, jos armahdetaan, maailma pelastuu, jos on pelastuakseen ja heidän muodostamansa pyhäin yhteys erottaa heidät saastaisista ruokafilistealaisista, jotka matkaan saattavat murhan ja kidutuksen tähän maailmaan.

     Mutta tämähän on jo jokaiselle tunnettua, samoin muutkin ruokaan nyttemmin liitetyt mystiset, maagiset ja ihmeitätekevät ominaisuudet.

     On superruokaa, kaikki sairaudet parantavaa ja estävää panakeaa, on aivotoimintaa, ruoansulatusta ja seksieälämää parantavaa, mutta toisaalta myös ikuista matalaa tulehdusta aiheuttavaa ja tavalla tai toisella tappavaa, lihottavaa ja pahan olon aikaan saavaa.

     Italialainen ruokatoimittaja Roberta Schira on kirjassaan liikkeellä erilaisia ruokasuuntauksia edustavan joukon kanssa ja keskustelee etenkin erään sympaattisen ystävänsä kanssa, joka kallistuu kohti veganismia ja ajattelee alituisesti ruoaksi joutuvien eläinten osaa ja maailman tilaa.

     Kirjan otsikko Uudet kaikkiruokaiset. Kaikkiruokaisuuden ilo, sanoo olennaisen kirja sanomasta. Kaikki ei tietenkään ole redusoitavissa yhteen lauseeseen ja niinpä pohdiskellaan kirjan verran niitä ongelmia, joita todella liittyy ruoan tuotantoon ja syömiseen eri näkökulmista.

      Eihän asia suinkaan ongelmaton ole ja yhä suuremman ongelman siitä tekee se väestöräjähdys, joka nyt on meneillään Afrikassa. Mutta sehän on asia, josta on tullut tabu, vaikka juuri sen saaminen aisoihin merkitsisi maailman kohtalon kannalta monin verroin enemmän, kuin kehittyneiden maiden kaikki ruokatottumukset, olivatpa ne mitä laatua tahansa.

     Ennen muinoin sellaiset ihmiset, jotka narsismissaan tunsivat juuri itsensä syypäiksi herramme ja vapahtajamme kärsimyksiin, usein vetäytyivät erämaahan ja ravitsivat itseään sirkoilla ja maan matosilla. Nykyisen EU:n aivottomassa byrokratiassa näyttää juuri samanlainen tapa ongelmien ratkaisuksi nousseen jostakin esille. Tätä voisi pitää jo hälyttävänä.

     Mutta tässähän on kyse ennen kaikkea psyykkisistä ongelmista ja luulen, että se taas kerran todistaa älyllisen toiminnan taantumisesta yhä infantiilimmalle tasolle. Uskonnolliset ruokakultit vallitsevat enimmäkseen nuorempien ikäluokkien piirissä. Tulevaisuus lienee siis seloottien diktatuurin ja sirkansyöjien tyrannian. Onneksi sitä ei tarvitse nähdä.

     Schiralla on asioihin oma filosofiansa, joka perustuu pitkiin keskusteluihin toisinajattelevien kanssa ja myös niin sanottuun faktantarkistukseen.

      Tiede, johon fanaattisimmissakin piireissä innokkaasti viitataan, ei ole mikään aapiskirja, vaan itseään korjaava prosessi, jossa pyritään selvittämään ilmiöiden luonnetta ja joka etenee yhä uusien erehdysten kautta. Mitään kosher-luetteloita sieltä ei ole saatavissa.

     Kuten olemme huomanneet, esimerkiksi voi, maito, kahvi ja kananmunat eivät suinkaan ole mitään myrkkyä, vaan kaikille suositeltavia ravintoaineita, kuten kokemuskin osoittaa. Tosin on muistettava, että lääkkeen ja myrkyn ero syntyy annosten määristä.

     Vegaaninen liike erosi vegetariaaneista omaksi lahkokseen jo 1940-luvulla ja on nyttemmin saanut tavattomasti kannattajia, mikä luultavasti perustuu sen äärimmäisyysluonteeseen. Sen kannattajat puhuvat spesismistä eli laji ”rasismista”, joka pitää muita eläimiä ihmistä alempiarvoisina.

     Niin, miksi ei ostereille pitäisi antaa äänioikeutta, kysyi Bertrand Russell jossakin kirjassaan. Asialle on käytännön esteitä, mutta entä itse periaate? Ymmärrän, että ihminenkin on eräänlainen eläin, mutta katson myös, että sillä, kuten muillakin eläimillä, on oikeus ja velvollisuus hyödyntää muuta luomakuntaa.

     Toki kaikessa pitäisi säilyttää tolkku. Kaukana ovat ne ajat, jolloin suuri stalinistinen biologi Mitšurin julisti, ettei luonnolta saa odottaa mitään armopaloja, kaikki on väännettävä siltä väkisin. Se oli aikaa, jolloin niin sanottu Stalinin suunnitelma luonnon muuttamiseksi yritti haastaa jopa ilmaston, tuulia myöten.

     Luonto osaa kyllä myös potkia takaisin ja sen kestävyydellä on rajansa. Niitä on syytä kunnioittaa, arvioi myös kirjoittaja. Ennen suurta 30 vuoden nousukautta myös Italiassa syötiin lihaa yleensä vain kerran viikossa, pizzakaan ei ollut vielä jokapäiväistä muotia. Nykyinen standardisoidun, homogenisoidun ja prosessoidun ruoan ylenpalttinen nauttiminen ei ollut tapana.

     Italiassa syötiin siihen aikaan paljon hiilihydraatteja ja viiniäkin juotiin kai eniten maailmassa, mutta jokin ehkä meni myös oikein, koska italialaiset ovat japanilaisten jälkeen maailman toiseksi pitkäikäisin kansa.

     Superruokiin nähden kirjoittaja sen sijaan on skeptinen. Yhdeksi sellaiseksi oli Italiassakin tullut suomalainen sienikahvi (pakuripahkan uute?) ja erilaisia ihmedieettejä tietenkin monet ovat kokeilemassa kaiken aikaa. Toivokaamme heidän tulevan ainakin autuaiksi, sehän on psyykkinen tila eikä muuta.

     Ruokafilosofiat ja uskonnot erottavat nykyään tehokkaasti ihmisiä toisistaan ja kirjoittaja onkin liitteeksi pistänyt reseptejä, jotka sopivat sekalaisille seurueille. Syöminenhän on tai sen ainakin pitäisi olla sosiaalinen ja iloa tuottava tapahtuma.

     Todella ihanteellinen ruokailupaikka on kirjoittajan mielestä perinteinen italialainen trattoria, jossa ruokailu tapahtuu rauhalliseen tahtiin ja aina seurueen kesken. Hyvässä trattoriassa myös hankitaan raaka-aineet lähiseudulta ja suositaan paikallisia ruokia.

     Kun erilaisten katkismusten suosio on nykyään noussut huimaksi, ei tietenkään ihmettele, että tämäkin kirja päättyy 14-osaiseen manifestiin, jossa ensin esitetään itse ”käskyt” ja sitten itse kunkin käskyn selitys (”mitä se on”).

     Käskyistä ensimmäinen sanoo, ettei syöminen tee pahaa. Toisessa sanotaan, että kestiystävän vapaus on pyhä. Kolmas kertoo, ettei ruokailun hyvyyttä tai huonoutta ratkaista lautasella, vaan päässä.

      Kuudes käsky kehottaa aina silloin tällöin maistamaan sellaista, mitä jostakin syystä pitää itseltään kiellettynä. Kahdeksas käsky kehottaa syömään vähemmän lihaa ja ajattelemaan myös sitä, miten kyseinen eläin on elänyt ja kuollut (tullut uhratuksi).

     Yhdeksäs käsky hurraa tuoreelle ruoalle ja manaa pois prosessoitua ruokaa ja puolivalmisteita ja niin edelleen. Neljästoista käsky muistuttaa, että kaikki kuolevat joka tapauksessa.

     Tervettä järkeähän kirja tietysti edustaa ja sitä, luoja paratkoon, kyllä tarvitaan nykyisessä hysteerisessä ilmapiirissä.

     Ennen muuta kirja mielestäni palauttaa arvoonsa vanhan aristotelisen säännön kultaisesta keskitiestä. Kohtuus on se vaikea asia syömisessäkin, kaiken maailman tabut olisi jo syytä jättää muinaisuuteen ja olla palaamatta ainakaan Uutta Testamenttia kehittymättömämpään ajattelutapaan.