Tarvitaan ydinpommi eli sopulivuoden näköaloja

Tarvitaan ydinpommi eli sopulivuoden näköaloja

Toistuvat mediarepäisyt ja massiiviset ”keskustelut” siitä, mitä saa julkisesti sanoa, ovat tänä armon vuonna 2011 luoneet epätodellisen ilmapiirin. Miten on edes mahdollista asettaa kyseenalaiseksi täysivaltaisen Suomen kansalaisen, saati kansanedustajan oikeutta sanoa ja ajatella, mitä haluaa. Mikäli kyseessä on rikoslain tarkoittama sanavapauden väärinkäyttö, asia muuttuu, mutta kansanedustajan kohdalla kynnyksen pitäisi olla aivan erityisen korkea, kuten asiaan perehtynyt juristi Jukka Kemppinen on blogissaan todennut. Varmuuden vuoksi vielä kerran: kansanedustajan sananvapaus ei ole normaalia alhaisempi vaan korostetusti suurempi ja suojellumpi.

Tänä vuonna on voitu havaita, että kuka tahansa kadunmies katsoo oikeudekseen asettua tuomaroimaan, millaiset sanat saattaisivat pahoittaa vaikkapa Kreikan kansan mielen, mikä toki lienee kauhea asia sinänsä. Kylmäävää on se, että jonkinlaista jokamiehenoikeutta sensuuriin pidetään itsestäänselvyytenä.

Se, että jotakin aivan normaalia ja perusteltua epäilyä demokraattisen järjestelmän varjopuolista pidetään ajatusrikoksena, on ajassamme jälleen kerran jotakin uutta, vaikka sille löytyykin paralleeleja sekä 1930-luvulta että 1970-luvulta. Taistolaisopiskelijoiden surullisenkuuluisa Musta kirja luki imperialistisen ja siis kiellettävän propagandan pariin länsimaisen ajattelun klassikoita Freudista lähtien. Pari vuotta sitten kirja muuten julkaistiin uudestaan. Tänä vuonna John Stuart Mill näyttää jo joutuneen edistyksellisimmän aineksen vihoihin, koska joku norjalaislurjus siteerasi häntä. Jos uusimman kohun implikaatiot otetaan vakavasti, hän näköjään saa tässä maassa seurakseen kaikki muutkin vakavat demokratian teoreetikot Aristoteleesta lähtien. Onpahan ainakin hyvää seuraa.

Toinen asia on, että täytyy olla aivan luvallista joka ainoalle Suomen kansalaiselle ja lisäksi vailla kansalaisuutta oleville täällä asuville ja lisäksi vielä muillekin sanoa asioita, joista joku voi pahoittaa mielensä. Näin on asia jopa siinä tapauksessa että tämä joku on esimerkiksi feministi, muslimi tai vaikkapa kepulainen. Enemmänkin, pidän oikeutenani sanoa vaikkapa niin, ettei aluepolitiikka maassamme muutu, ellei Helsinkiin pudoteta ydinpommia. Jos tämän vuoksi ruvetaan kauhistelemaan, että vaadin viattomien pääkaupunkiseudun naisten ja lasten ja jopa herttaisten kotieläinten kärventämistä kuoliaaksi, katson että minulla on oikeus närkästyä.

Intellektuellin ja poliitikon ero on siinä, että edellinen joutuu yhä uudelleen perustelemaan itselleen mielipiteensä ja myös sen päämäärän, johon pyrkii. Tämä siksi että hänen maailmansa on avoin ja jokainen tärkeä uutuus pakottaa järjestämään sitä ainakin jossakin määrin uudelleen, jotta uutuudelle, joka on pakko tunnustaa realiteettina, voitaisiin antaa sille kuuluva sija ja merkitys. Poliitikko pyrkii tiettyyn päämäärään ja kaikki muu on hänelle välinettä. Niinpä uusi tieto ei ole hänelle intellektuaalinen vaan poliittinen haaste: miten sitä voidaan käyttää hyväksi?

Poliitikon klooni hieman alemmalla valtiollisella tasolla on älymystön liepeillä pyörivä hangaround-porukka, joka ei muodosta omaa mielipidettä, vaan kannattaa, kannustaa ja fanittaa poliitikkoja ja muita älyllisinä johtajina pitämiään. Vastaavasti se on sotatilassa näiden vastustajia vastaan. Tälle ainekselle jokainen itsenäinen ajatus on vaarallinen ja sille on ominaista varislaumaefekti. Kun haukka ilmestyy variksen näköpiiriin, tämä kiljaisee ja heti syöksyy paikalle kokonainen lauma samoja intressejä edustavaa ainesta, joka yrittää poistaa rauhanhäiritsijän. Varislauma ei käy keskustelua, vaan sen huudoilla on toisenlaisia funktioita: yhtäältä niiden tarkoitus on tietenkin pelottaa tunkeutujaa, mutta toisaalta ne myös antavat laumalle turvaa ja tiedon siitä, ettei kukaan sen jäsen ole yksin.

Reviiri, jota lauma puolustaa, on rajattu poliittisella korrektisuudella. Eivät ainoastaan väärät johtopäätökset, hankalat tiedot ja epätoivottavat stereotypiat pane laumaa raakkumaan. Yksi ainoa väärä sana riittää nykyään aiheuttamaan äänekkään reaktion, jonka äänimaisemasta on turha etsiä älyllistä avoimuutta ja pyrkimystä keskusteluun. Totuus on jo tiedossa ja sen loukkaajat on vain löydettävä ja karkotettava. On tärkeää huomata, ettei edes yritetä ymmärtää, mitä sanoja tarkoitti, vaan kaikki huomio keskittyy siihen, mitä hän sanoi.

Joskus maailmassa toimittajia verrattiin sopuleihin, jotka juoksivat kritiikittömästi lauman johtajan perässä. Vertauksen havaittiin pian ontuvan, sillä sopulilaumalla ei ole johtajaa. Muutenkin sen käytös on mystisellä tavalla päätöntä ja itsetuhoista. Vaikka poliittisesti korrektiin puoliälymystöön osittain sopiikin sama luonnehdinta, on sen käyttäytymiskaava kuitenkin toisenlainen: ei se pelkästään lyllerrä päämäärättömästi eteenpäin (mitä pitemmälle sitä parempi), vaan myös reagoi nopeasti ja rajusti reviirin häirintään, minkä aiheuttavat niin hankalat tiedot kuin pelkästään väärät sanat.

Luulin jo hetken, että uusimmassa raakkujaisnäytelmässä kyse oli kyynisyydestä. Nyt ymmärrän, että totuus on karumpi. Suuri enemmistö niistä, jotka ovat reagoineet, eivät ole osoittaneet minkäänlaista pyrkimystä ymmärtää sanottua, vaan tulkitsevat sitä mielivaltaisesti ja mielettömästi lietsoen moraalista suuttumustaan ja sepittäen toinen toistaan hurjempia tarinoita ilman vähäisintäkään perustetta. Poikkeukset ovat olleet erittäin harvinaisia. Helsingin Sanomien Ville Blåfield oli harvinainen poikkeus, joka jutussaan ”Siis mä kuolen!” (HS 17.9.) osoitti normaalia todellisuudentajua. Hänen tulkintansa mukaan ”sen sijaan että Jussi Halla-Ahon otsikoidaan vaatineen Kreikkaan sotilasjunttaa, tulisi otsikoida Halla-ahon pitävän demokraattista yhteiskuntamallia Kreikan kriisin ongelmana. Ja sitten olisi mahdollista kysyä: voisitteko hieman tarkentaa?” Blåfield sai netissä melkoisen ryöpytyksen.

Blåfieldin vastapainoksi sama HS:n numero toki julkaisikin Sami Sillanpään jutun ”Peruspelkurit”, jossa runoiltiin Halla-ahon ihailleen fasismia ja vaatineen panssarivaunujen käyttöä kansaa vastaan, mikä todistaa pelkurimaisesta piiloutumisesta panssarin turvaan, josta kelpaa ammuskella suojattomia. Tällaista kun itse asiassa on myös nimetön nettikirjoittelu.

Onko kyse enää edes pelkästä älyllisestä epärehellisyydestä? Pikemminkin näyttää olevan niin, että kiihtynyt lauma menettää todellisuudentajunsa eikä halua ajatella, mitä viholliseksi koettu sanoo. Tämä ei enää tunnu epärehellisyydeltä, koska koko oma lauma ei voi olla epärehellinen ja ainakin se on oikealla asialla ja vihollinen väärällä, joten koko kysymys on joutava. Tämä asenne on liiankin tuttu taistolaisuuden ja suomettumisen kaudelta. Kehityksen suunta on selvä ja kiinnostavaa on vain se, mihin asti se voi jatkua ennen kuin yleisemmin tajutaan koko asian irrationaalisuus ja tuhoisuus. Viimeksi muutos tapahtui vasta sitten, kun Neuvostoliitto romahti.

Kun ympäristö on tällainen, ei voi muuta kuin toivottaa onnea rasisimin ja fasisimin vastaiselle taistelulle vanhaan saksalaiseen tapaan: ”Hals-und Beinbruch!” Helppoa ei tule olemaan.

Aivot narikkaan

 

Kun lauma raakkuu

 

Sitä huomaa joskus kirjoittaneensa vuodesta toiseen samoista aihepiireistä, mikä voi olla lukijasta puuduttavaa, mutta lukeminenhan on vapaaehtoista.

Laumapsykologia, jossa aivojen heittäminen narikkaan liittyy jonkinlaiseen euforiaan, näyttää tähän maailmanaikaan olevan voimakkaampi virtaus kuin koskaan ennen, näin on myös meillä Suomessa.

Esimerkkejä tästä muistamme omasta maastamme erityisesti vuosien 1905-1906, 1917-1918 ja 1929-1930 tapahtumista, jolloin politiikassa alkoivat enemmän tai vähemmän määräillä hulinoitsijat. Myöhemmin, 1940-luvulta1970-luvulle torikokousdemokratia vielä yritti nostaa päätään, mutta sen jälkeen näytti jo siltä, että demokratian koulussa oli opittu jättämään päätöksenteko niille, joille se valtiosäännön mukaan kuuluu.

Kauppojen ryöstelyä ja polttamista meillä ei ole esiintynyt lainkaan vuoden 1917 Turun voimellakoita lukuun ottamatta, mutta silloinkin lauman käytöksessä oli tiettyä rationaalisuutta: väkivallalla oli selkeä päämääränsä.

Ruotsissa on autojen polttaminen ollut arkipäivää jo vuosikymmeniä. Sillä ei enää näytä olevan edes poliittisia tekosyitä, se on vain tietyn aineksen tapa osoittaa, että se voi tehdä mitä tahtoo viranomaisista piittaamatta. Samaa voi sanoa myös Ranskan ja USA:n vastaavista ilmiöistä. Jonkun pikkurikollisen kuolemalla ei ole mitään järjellistä suhdetta hulinointiin.

Avoin sota ja ryöstely kaupunkien kaduilla on poliittisen rappion äärimmäinen muoto. Se, että järjestys välillä sentään palaa, saattaa johtua vain siitä, että roskaväki (ks. Vihavainen: Haun roskaväki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) kaipaa välillä ruokkivaa kättä, koska ryöstämällä eläminen ei ole pitkällä aikavälillä mahdollista.

Kun 1960-luvulla opiskelin sosiologiaa, uskoin mielelläni silloin muodissa olleen käsityksen ihmisten poliittisen käyttäytymisen muuttumisesta koko ajan yhä rationaalisemmaksi. Ideologiatkin olivat ehtymässä, koska ne eivät voineet tarjota mitään lisäarvoa toimivalle kansanvallalle, joka ratkaisi asiat yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaan.

Jo seuraavalla vuosikymmenellä syntynyt taistolaisilmiö näytti romuttavan tämän optimismin, mutta koska se ainakin oli puhtaasti suomalainen erikoisuus, sen saattoi kuitata lyhyen tähtäimen häiriönä yleisessä trendissä.

Nyt alkaa näyttää siltä, että poliittinen rationaalisuus onkin koko ajan vähenemässä ja että voimme ennen pitkää odottaa samanlaista tilannetta, joka nyt on Ruotsissa. Se jälkeen on edessä Ranskan ja USA:n tilanne, joka sekään tuskin on stabiili, vaan kehittyy huonompaan suuntaan niin pitkälle, kuin hulinoitsijoista tuntuu palkitsevalta. Eivät asiat ennen näin huonosti olleet. Hullu vuosi 1968 oli joissakin maissa merkillinen poikkeus säännöstä.

 

 

 

 

Kun kehitys jatkuu, niin lopulta luultavasti/kenties lyödään liian pahasti yli, eikä normaali, toimiva yhteiskunta tule enää koskaan takaisin. Silloin olemme liittyneet niin sanottujen epäonnistuneiden valtioiden seuraan, joita maailmassa kyllä riittää, Somaliasta Venezuelaan ja Nigeriasta Nicaraguaan.

Kun valtion legitimiteetti häviää, syntyy tilanne, jossa sitä ei enää voida hallita. Silloin kansa on lakannut kunnioittamasta politiikan pelisääntöjä ja jakaantuu ryhmiin, jotka yhtä typerästi kuin itsepintaisesti vaativat, että nimenomaan ja ainoastaan heidän tahtonsa on oltava politiikassa määräävänä. Vastustajat demonisoidaan.

Tällaisen politiikan tunnuslause ”me teemme mitä tahdomme”, on ollut Suomessa liiankin tuttu, mutta moni on luullut sen jääneen tässä maassa jo kauas taa. Ikävä kyllä, me näemme saman psykologian edessämme juuri nyt. Ei politiikassa ole mitään sukupolvelta toiselle periytyvää oppimiskykyä. Ajatelkaa vaikkapa USA:n vanhaa demokratiaa.

Joskus vähän yli kymmenen vuotta sitten tämä parlamentaarista hallintoa halveksiva trendi oli vasta alkamassa pitkän tauon jälkeen ja muistan olleeni siitä monien muidenkin tavoin sangen hämmästynyt. Raakkujia ja riekkujia ilmaantui laumoina poliittiselle kentälle vaatimaan oikeutta saada tehdä päätökset vaaleissa käyneiden äänestäjien sijasta.

Tässä silloisia merkintöjä asiasta:

 

 

 

maanantai 19. syyskuuta 2011

Tarvitaan ydinpommi eli sopulivuoden näköaloja

Tarvitaan ydinpommi eli sopulivuoden näköaloja

Toistuvat mediarepäisyt ja massiiviset ”keskustelut” siitä, mitä saa julkisesti sanoa, ovat tänä armon vuonna 2011 luoneet epätodellisen ilmapiirin. Miten on edes mahdollista asettaa kyseenalaiseksi täysivaltaisen Suomen kansalaisen, saati kansanedustajan oikeutta sanoa ja ajatella, mitä haluaa. Mikäli kyseessä on rikoslain tarkoittama sanavapauden väärinkäyttö, asia muuttuu, mutta kansanedustajan kohdalla kynnyksen pitäisi olla aivan erityisen korkea, kuten asiaan perehtynyt juristi Jukka Kemppinen on blogissaan todennut. Varmuuden vuoksi vielä kerran: kansanedustajan sananvapaus ei ole normaalia alhaisempi vaan korostetusti suurempi ja suojellumpi.

Tänä vuonna on voitu havaita, että kuka tahansa kadunmies katsoo oikeudekseen asettua tuomaroimaan, millaiset sanat saattaisivat pahoittaa vaikkapa Kreikan kansan mielen, mikä toki lienee kauhea asia sinänsä. Kylmäävää on se, että jonkinlaista jokamiehenoikeutta sensuuriin pidetään itsestäänselvyytenä.

Se, että jotakin aivan normaalia ja perusteltua epäilyä demokraattisen järjestelmän varjopuolista pidetään ajatusrikoksena, on ajassamme jälleen kerran jotakin uutta, vaikka sille löytyykin paralleeleja sekä 1930-luvulta että 1970-luvulta. Taistolaisopiskelijoiden surullisenkuuluisa Musta kirja luki imperialistisen ja siis kiellettävän propagandan pariin länsimaisen ajattelun klassikoita Freudista lähtien. Pari vuotta sitten kirja muuten julkaistiin uudestaan. Tänä vuonna John Stuart Mill näyttää jo joutuneen edistyksellisimmän aineksen vihoihin, koska joku norjalaislurjus siteerasi häntä. Jos uusimman kohun implikaatiot otetaan vakavasti, hän näköjään saa tässä maassa seurakseen kaikki muutkin vakavat demokratian teoreetikot Aristoteleesta lähtien. Onpahan ainakin hyvää seuraa.

Toinen asia on, että täytyy olla aivan luvallista joka ainoalle Suomen kansalaiselle ja lisäksi vailla kansalaisuutta oleville täällä asuville ja lisäksi vielä muillekin sanoa asioita, joista joku voi pahoittaa mielensä. Näin on asia jopa siinä tapauksessa että tämä joku on esimerkiksi feministi, muslimi tai vaikkapa kepulainen. Enemmänkin, pidän oikeutenani sanoa vaikkapa niin, ettei aluepolitiikka maassamme muutu, ellei Helsinkiin pudoteta ydinpommia. Jos tämän vuoksi ruvetaan kauhistelemaan, että vaadin viattomien pääkaupunkiseudun naisten ja lasten ja jopa herttaisten kotieläinten kärventämistä kuoliaaksi, katson että minulla on oikeus närkästyä.

Intellektuellin ja poliitikon ero on siinä, että edellinen joutuu yhä uudelleen perustelemaan itselleen mielipiteensä ja myös sen päämäärän, johon pyrkii. Tämä siksi että hänen maailmansa on avoin ja jokainen tärkeä uutuus pakottaa järjestämään sitä ainakin jossakin määrin uudelleen, jotta uutuudelle, joka on pakko tunnustaa realiteettina, voitaisiin antaa sille kuuluva sija ja merkitys. Poliitikko pyrkii tiettyyn päämäärään ja kaikki muu on hänelle välinettä. Niinpä uusi tieto ei ole hänelle intellektuaalinen vaan poliittinen haaste: miten sitä voidaan käyttää hyväksi?

Poliitikon klooni hieman alemmalla valtiollisella tasolla on älymystön liepeillä pyörivä hangaround-porukka, joka ei muodosta omaa mielipidettä, vaan kannattaa, kannustaa ja fanittaa poliitikkoja ja muita älyllisinä johtajina pitämiään. Vastaavasti se on sotatilassa näiden vastustajia vastaan. Tälle ainekselle jokainen itsenäinen ajatus on vaarallinen ja sille on ominaista varislaumaefekti. Kun haukka ilmestyy variksen näköpiiriin, tämä kiljaisee ja heti syöksyy paikalle kokonainen lauma samoja intressejä edustavaa ainesta, joka yrittää poistaa rauhanhäiritsijän. Varislauma ei käy keskustelua, vaan sen huudoilla on toisenlaisia funktioita: yhtäältä niiden tarkoitus on tietenkin pelottaa tunkeutujaa, mutta toisaalta ne myös antavat laumalle turvaa ja tiedon siitä, ettei kukaan sen jäsen ole yksin.

Reviiri, jota lauma puolustaa, on rajattu poliittisella korrektisuudella. Eivät ainoastaan väärät johtopäätökset, hankalat tiedot ja epätoivottavat stereotypiat pane laumaa raakkumaan. Yksi ainoa väärä sana riittää nykyään aiheuttamaan äänekkään reaktion, jonka äänimaisemasta on turha etsiä älyllistä avoimuutta ja pyrkimystä keskusteluun. Totuus on jo tiedossa ja sen loukkaajat on vain löydettävä ja karkotettava. On tärkeää huomata, ettei edes yritetä ymmärtää, mitä sanoja tarkoitti, vaan kaikki huomio keskittyy siihen, mitä hän sanoi.

Joskus maailmassa toimittajia verrattiin sopuleihin, jotka juoksivat kritiikittömästi lauman johtajan perässä. Vertauksen havaittiin pian ontuvan, sillä sopulilaumalla ei ole johtajaa. Muutenkin sen käytös on mystisellä tavalla päätöntä ja itsetuhoista. Vaikka poliittisesti korrektiin puoliälymystöön osittain sopiikin sama luonnehdinta, on sen käyttäytymiskaava kuitenkin toisenlainen: ei se pelkästään lyllerrä päämäärättömästi eteenpäin (mitä pitemmälle sitä parempi), vaan myös reagoi nopeasti ja rajusti reviirin häirintään, minkä aiheuttavat niin hankalat tiedot kuin pelkästään väärät sanat.

Luulin jo hetken, että uusimmassa raakkujaisnäytelmässä kyse oli kyynisyydestä. Nyt ymmärrän, että totuus on karumpi. Suuri enemmistö niistä, jotka ovat reagoineet, eivät ole osoittaneet minkäänlaista pyrkimystä ymmärtää sanottua, vaan tulkitsevat sitä mielivaltaisesti ja mielettömästi lietsoen moraalista suuttumustaan ja sepittäen toinen toistaan hurjempia tarinoita ilman vähäisintäkään perustetta. Poikkeukset ovat olleet erittäin harvinaisia. Helsingin Sanomien Ville Blåfield oli harvinainen poikkeus, joka jutussaan ”Siis mä kuolen!” (HS 17.9.) osoitti normaalia todellisuudentajua. Hänen tulkintansa mukaan ”sen sijaan että Jussi Halla-Ahon otsikoidaan vaatineen Kreikkaan sotilasjunttaa, tulisi otsikoida Halla-ahon pitävän demokraattista yhteiskuntamallia Kreikan kriisin ongelmana. Ja sitten olisi mahdollista kysyä: voisitteko hieman tarkentaa?” Blåfield sai netissä melkoisen ryöpytyksen.

Blåfieldin vastapainoksi sama HS:n numero toki julkaisikin Sami Sillanpään jutun ”Peruspelkurit”, jossa runoiltiin Halla-ahon ihailleen fasismia ja vaatineen panssarivaunujen käyttöä kansaa vastaan, mikä todistaa pelkurimaisesta piiloutumisesta panssarin turvaan, josta kelpaa ammuskella suojattomia. Tällaista kun itse asiassa on myös nimetön nettikirjoittelu.

Onko kyse enää edes pelkästä älyllisestä epärehellisyydestä? Pikemminkin näyttää olevan niin, että kiihtynyt lauma menettää todellisuudentajunsa eikä halua ajatella, mitä viholliseksi koettu sanoo. Tämä ei enää tunnu epärehellisyydeltä, koska koko oma lauma ei voi olla epärehellinen ja ainakin se on oikealla asialla ja vihollinen väärällä, joten koko kysymys on joutava. Tämä asenne on liiankin tuttu taistolaisuuden ja suomettumisen kaudelta. Kehityksen suunta on selvä ja kiinnostavaa on vain se, mihin asti se voi jatkua ennen kuin yleisemmin tajutaan koko asian irrationaalisuus ja tuhoisuus. Viimeksi muutos tapahtui vasta sitten, kun Neuvostoliitto romahti.

Kun ympäristö on tällainen, ei voi muuta kuin toivottaa onnea rasisimin ja fasisimin vastaiselle taistelulle vanhaan saksalaiseen tapaan: ”Hals-und Beinbruch!” Helppoa ei tule olemaan.

 

Ajan hermolla

 

Terävää puhetta ajasta ja ilmiöistä

 

Lauri Taneli Lassila, Nihilismin myytti. Esseekokoelma. Kirjokansi 2022, 179 s.

 

Kirjan alkupuolen esseissä tuli lukijalle mieleen, kukas muu kuin itse Nietzsche, jonka teemojakin niissä käsitellään. Sama häikäilemättömyys kohteen kimppuun käymisessä, sama viehtymys paradokseihin ja sama rajuus arvostelmissa ja johtopäätöksissä.

Mutta niin suuriin saappaisiin astumisessa on omat vaaransa. Toimiminen yleiskäsitteiden tasolla merkitsee usein irtautumista empirian maailmasta, eikä ole suinkaan varmaa, etteikö se, mikä historian suurmiehen suusta kuulosta hienolta ja vakuuttavalta, saattaisi suomalaisen nuoren miehen suusta kuultuna kuulostaa enemmän tai vähemmän koomiselta.

Tällaisia tuli mieleen kirjaa aloitellessa ja tietyt epäilykset vaivasivat tätä lukijaa miltei kirjan puolivälin tienoille saakka.

Mutta sitten teksti alkoi pitää otteessaan. Ei tässä ole kysymys mistään mahtailevasta poseerauksesta ja tuomion lausumisesta aikakaudelle ja maailmalle. Nuori mies kirjoittaa asiaa, ei häntä innoita pelkkä omien sanojensa kuuleminen ja poseeraus samanmielisille.

Esseet käsittelevät useita aihepiirejä, joista yksi on juuri nihilismi, monimielinen käsite, joka kiehtoi myös Nietzscheä. Nihilismi on kirjoittajan mielestä aikakauden keskeisiä ilmiöitä, se on itsediagnoosi ja kiertoilmaus patologisen vastuuttomalle kulttuurille. Kirjoittajan mielestä aikakautemme pelkää merkitystä, joka puolestaan jo merkitsee vastuuta eli vapauden rajoja: vastuuton on olematon, hän ei kosketa mitään, ei valitse mitään, ei muuta mitään ja jättää jälkeensä vain jätteitä.

Tämä saattaa kuulosta tyhjältä sanahelinältä korkealla abstraktiotasolla ja turhalta saarnamiehen paatokselta. Kirjoittajalla on kuitenkin painavaa sanottavaa aivan konkreettisista kysymyksistä ja niistä hän puhuu kirjan muissa luvuissa.

Meitä ei lopultakaan vaivaa nihilismi, vaan hedonismi, päättelee kirjoittaja. Hedonismi ylentää luonnollisen taipumuksen hyveeksi, mikä luonnollisesti hivelee sian omaatuntoa…

Näinhän se taitaa olla, mutta Jumalan kuoleman jälkeen se taitaa olla ainut, mikä yhdistää riidattomasti kaikkia ihmisiä, tai itse tuo taipumus yhdistää kun taas pyrkimys sen toteuttamiseen erottaa.

Poliittisena eläimenä ihminen ja erityisesti tämän ajan suomalainen ihminen ansaitsee yhtä lailla ihmettelyä kuin halveksuntaa. On hämmästyttävää, miten auliisti laumat seuraavat kellokkaitaan, joiden lausumilla typeryyksillä luulisi jo saavan älykääpiötkin kaikkoamaan joukosta.

Demokratia, jonka ihanteita kirjoittaja kannattaa, perustuu ajatukseen yksilöiden harkintakyvystä ja perimmäisestä rationaalisuudesta. Tässä suhteessa kirjoittaja on hyvin skeptinen: laumakäytös on niin silmiinpistävän älytöntä, ettei ihanteellisen demokratian toteutumisella näillä näkymillä ole mitään mahdollisuutta.

Kirjoittaja ei ota kantaa siihen, onko asia ollut aina näin. Koska kirjan jälkimmäisessä osassa liikutaan joka tapauksessa todellisuuden eikä pelkkien abstraktioiden maailmassa, olisi kiinnostavaa tietää, mikä on poliittisen idiotian yhteiskunnallinen rooli historiassa, elämmekö kenties nyt aivan poikkeuksellista aikaa?

Kirjoittaja puhuu paljon demokratian olennaisista elementeistä ja niin sanotusta demokratian itsepuolustuksesta, jonka merkeissä on viime vuosina tosiasiallisesti käyty preventiivistä hyökkäyssotaa niitä vastaan, joilla demokratian periaatteiden mukaan pitäisi olla yhtäläinen oikeus poliittiseen kantaansa ja sen tuomiseen politiikan vaikuttajaksi.

Sananvapautta on rajoitettu häikäilemättömästi sekä tiedonvälityksessä että jopa turvautumalla lain sallimin keinoin väkivaltaan eli rankaisemiseen. Typerä lauma osoittaa suosiota mille tahansa hyökkäykselle, joka tehdään sen omaksuman poseerauksen hengessä tai nimissä, vaikka sitten demokratian alkeellisimpiakin periaatteita vastaan.

 Lehdistö on osoittanut niin ala-arvoista suhtautumista sananvapauteen, että sen olisi jo pitänyt herättää kuolleetkin. ”Vihapuheen” vastustamisen varjolla on sorruttu jopa vastenmieliseen, avoimeen valehteluun, josta tunnettu hihamerkkijuttu säilyy ajasta aikaan yhtenä räikeimpänä todistuksena. Sitä kirjoittaja ei tosin mainitse.

Sen sijaan kirjoittaja puuttuu paljonkin siihen, miten epädemokraattista on väkivalloin kieltää mitään sanomaa tai mielenosoitusta jonkin asian puolesta tai vastaan. Niin sanotut antifasistit ovat nimenomaan tietyn sortin fasisteja, mitä he eivät itse näytä lainkaan ymmärtävän.

Joskus tuntuu siltä, että kirjoittaja haaskaa aiheettomasti ruutiaan aivan ala-arvoisen ajattelun ja käytöksen kumoamiseen, mutta tosiasia on, että poliittinen lauma tällä hetkellä edustaa suureksi osaksi juuri tuollaista tasoa.

Massamaahanmuutto on asia, joka syystä hämmästyttää kirjoittajaa. Miten on mahdollista, että suuri enemmistö nimenomaan poliittisista piireistä suhtautuu tuohon äärimmäisen vaaralliseen ja joka tapauksessa peruuntumattomaan ilmiöön niin holtittoman myöstäsukaisesti.

On mahdollista, että massamaahanmuutolla on vielä joskus tulevaisuudessa joitakin myönteisiä seurauksia, ainakin, mikäli se pysyy tietyissä rajoissa. Sen kuitenkin näyttää vasta tulevaisuus ja varaukseton myöntyväisyys niin valtavan valinnan edessä rikkoo pahasti kaikkia terveen järjen postulaatteja, erityisesti ns. varovaisuusperiaatetta: pannaan kaikki peliin, vaikka voiton mahdollisuudet ovat lievästi sanoen epävarmat.

Mitä tästä aikakautemme eräästä merkittävimmästä ilmiöstä on lopulta odotettavissa? Kuten kirjoittaja huomauttaa, asiaa ei tietenkään vielä voida todistaa. Empiirinen kokemus kaikkialla puhuu kuitenkin siitä, että Suomen kaltaisessa maassa tulevaisuuden yhteiskunnassa vallitsee silloin entistä paljon vähäisempi keskinäinen luottamus ja solidaarisuus. Eliitti erottautuu massoista omiin linnakkeisiinsa kuten Amerikassa ja yhä nöyryytetympi perinnöllinen paarialuokka palvelee sitä sen ehdoilla.

En pyri tässä esittämään tarkasti sitä, mitä kirjoittaja sanoo, siitä kiinnostuneille suosittelen kirjan lukemista. Joka tapauksessa eliitin ja massojen suhde on kirjoittajan mielestä politiikan olennainen ulottuvuus, äänestäjäkunta on vain lauma lampaita, jotka syövät ehdottomasti kaiken, mitä niille kehdataan syöttää ja mäkätttävät kiitostaan.

Kirjoittajalla on paljon briljantteja kiteytyksiä aikakautemme ilmiöistä ja ajattomammistakin instituutioista, kuten narrin roolista ja sen ehdoista ja rajoituksista erilaisissa hoveissa. Teräviä ja aina hienosti muotoiltuja ajatuksia esitetään myös toisinajattelusta, nationalismista ja salaliittoteorioista.

Kirjoittajalla itsellään on poliittista kokemusta vihreiden ja vasemmistolaisten piiristä ja hän sanoo yhä kannattavansa monia niiden ideoita. Valitettavaa vain on, että niissä piireissä on sorruttu sokeaan globalismin ja massamaahanmuuton kannattamiseen ja arvottomaan politikointiin eli ”vihollisen” tuhoamiseen pyrkivään kikkailuun sen sijaan, että olisi osoitettu aitoa kansalaishenkeä ja edes pyritty toimimaan demokratian pelisääntöjen mukaisesti.

Mutta tämän eliitin kannattajakunnassa taitaa koko ajan tapahtua eroosiota. Ennemmin tai myöhemmin pää tulee vetävän käteen.

Sivumennen sanoen, Dostojevskin Riivaajissa salaliittolaisten kerrottiin pyrkivän vallankumoukseen niin sanottujen viisikkojen avulla. Ne olivat konspiratiivisia soluja, jotka eivät tunteneet toisia vastaavia soluja.

Tämä kirja ei sorru helppohintaisiin salaliittoteorioihin, mutta ei myöskään lähde sellaisesta aksioomasta, ettei eliitillä nyt ainakaan missään tapauksessa voisi olla keskinäistä, kulissientakaista yhteistyötä.

Tämä on tervejärkistä puhetta. Nykyään näyttää lauma uskovan mitä ikinä tahansa sille viitsitään tarjota, jopa aivan vastoin tervettä järkeä. Kuka kuvittelee kaikkivaltiaan Venäjän ratkaisseen USA:n presidentinvaalit, kuka taas luulee, ettei Kiovan Maidanilla vuonna 2014 CIA missään tapauksessa voinut olla osallisena. Ja jotkut katsovat, että puheet länsimaiden väestönvaihdosta ilmentävät uskoa salaliittoteoriaan…

Nämä esseet ovat virkistävä poikkeus nykyisen kulttuurisen Gleichschaltungin oloissa. Arvaan, että kirjaa on turha etsiä suurten kirjakauppojen hyllyiltä. Netistä se toki löytyy.

 

Kulttuurin kukkatarhat

Kulttuurin tarhoissa

Pekka Tarkka, Onnen Pekka. Muistelmia. Otava 2018, 575 s.

Kävin lauantaina Rantasalmella Putkisalon kartanossa, maatilapäivillä, vai mikä sen tilaisuuden nimi nyt oli.

Kymmenet lampaat seurasivat kiinnostuneen näköisinä ohimarssiani ja kun niille hieman mäkätin, nousivat loputkin noin sata yksilöä makuuksiltaan ja alkoivat lähestyä minua, kuka hölkäten, kuka käymäjalkaa, jokainen samaan pisteeseen, eli siis silmiini kiinteästi tuijottaen.

Ymmärsin heti, että tässä oli kuva journalismin kentästä. Yksi asia kerrallaan valtaa aina koko lauman mielenkiinnon. Mikään individualismi ole sen jäsenille henkisesti mahdollista. Ehkäpä sellaista ei edes suvaittaisi, en tiedä. Näyttäisi kuitenkin olevan ilmeistä, että käyttäytymismalli on ennen muuta vapaaehtoisesti omaksuttu, luonnostaan lankeava.

En ole ihan varma, miksi lauma kiinnostui juuri minusta niin suuresti. Ehkäpä ihmisen harjoittama mäkätys herätti aitoa uteliaisuutta tai ehkäpä se haistoi kuolleiden lajitoveriensa jäänteitä kädessäni olevasta muovikassista. Aitoa intellektuaalista mielenkiintoa se tuskin varsinaisesti oli.

Historia on täynnä suuria journalisteja. Sellaisiksi lasken ennen muuta ne esseitä ja kirjoja kirjoittavat henkilöt, joiden nimet löytyvät yhä uudelleen sellaisista julkaisuista kuin Times Literary Supplement, New York Review of Books tai venäläiset ns. paksut lehdet, joiden historia alkaa Puškinin Sovremennikista.

Journalistit jopa muuttavat joskus maailmaa, mikä ei ole välttämättä hyvä asia. Lenin merkitsi ammatikseen literator, joka tässä tapauksessa on käännettävä lehtimieheksi. Oikeastaanhan hänellä ei ollut mitään ammattia, vaikka muodollinen, joskaan ei ehkä asiallinen pätevyys edes juristina tulikin hankittua.

Maailman muuttaminen ei kuitenkaan voi olla toimittajan varsinainen tehtävä, mikä seikka on nykyään tainnut lopullisesti hämärtyä. Kehitys tähän suuntaan voimistui suurin harppauksin 1970-luvulta lähtien eikä paluuta niin sanoakseni normaalitilaan ole näkyvissä.

Kun kuitenkin ajattelen noita suuria journalisteja -englanniksi heistä käytetään nimitystä public intellectuals- huomaan heti, että vain aniharva heistä on vain pelkkä toimittaja ja tuskin kukaan lienee tehtäväänsä pätevöitynyt missään toimittajakoulussa.

Kyseessähän on lahja, joka saadaan Jumalalta, kuten Josin Brodski sanoi (ot Boga), tarkoittaen siis luonnonlahjakkuutta. Syntyessään kukaan ei ole tähtijournalisti, mutta sellaisesta, jolla ei tiettyjä synnyinlahjoja ole, on myöskään turha sellaista yrittää kouluttaa.

Tällä kertaa rajoitan journalistin käsitteen käytön niihin, jotka kirjoittavat kulttuuripalstoilla, taustoistaan huolimatta.

Muilla palstoilla on varmaankin omat virtuoosinsa, jotka saattavat hyvinkin olla vain ja ainoastaan journalistioppilaitosten tähtipäästökkäitä. Kulttuurin puolella näin tuskin on.

Hesaria yli puoli vuosisataa seuranneena muistuvat mieleen sen suuret ajat, jolloin tuntui mahtavalta näyttää parin kilon painoista pakettia tuttaville vaikkapa Moskovassa, jonne se tuli viikon viiveellä, mutta tuli kuitenkin.

Kyseessä ei ollut pelkästään lehden koosta ja levikistä (puoli miljoonaa!), jotka tekivät siitä kansainvälisestikin merkittävän. Sen sivuilta löytyi myös parhaiden alansa taitajien ja tietäjien kirjoittamia esseitä ja katsauksia sekä kirja-arvosteluja. Mukana oli niin kotimaisia kuin ulkomaisia kykyjä.

Suomen ja maailman historian tutkimuksen merkittävät uutuudet saattoivat etenkin sunnuntain lehdessä saada palstatilaa puolet A2 kokoisesta sivusta ja enemmänkin. Myös debatille olli tilaa eikä lehti ollut jämähtänyt yksisilmäiseen oikeaoppisuuteen, vaikka sitäkin saattoi sieltä löytää.

Toki kirjoittajissa oli siis mukana sekä selviä poliittisia änkyröitä että myös lahjattomia jonninjoutavuuksia, jotka esimerkiksi teatteriarvosteluja tehdessään keksivät vain tarkata sitä, millaista maailmankuvaa tämä tai tuo kappale oikein esitteli ja äännettiinkö repliikit selvästi.

Moisen sälän saattoi toki harpata samoin kuin turkkalaisen teatterin voi jättää katsomatta. Sääli instituutiota toki, mutta miksi tuhlata aikaansa ja kiusata itseään.

Nuo mainitsemani suuret nimet olivat ja ovat tuskin koskaan lehtien varsinaisilla palkkalistoilla. Tärkeää oli, että heidän arvonsa ymmärrettiin ja palstatilaa annettiin.

Max Jakobson, Osmo Jussila, Matti Klinge ja muut eturivin asiantuntijat kirjoittivat omista aihepiireistään ja vähän muustakin. Johannes Salminen, Henri Broms ja Jukka Kemppinen kirjoittivat mistä tahansa ja joskus myös mitä tahansa. Kaikkia näitä oli joka tapauksessa aina ilo lukea.

Toki lehden omissa toimittajissakin oli eteviä voimia, Joskus nämä myös olivat tiettyjen aihepiirien kiistattomia asiantuntijoita, kuten Pekka Tarkka. Heidän juttunsa oli lähes aina pakko lukea ja sen saattoikin tehdä mielihyvin ja hyödykseen.

Jättiläiseksi Helsingin Sanomat kasvoi Aatos Erkon aikana ja samalla ilmeisesti kylvettiin sen tuhon siemenet. Poliittinen herätys humahti kautta toimituksen, kuten Tarkka muistelmissaan toteaa. Tämä ei ole vain triviaali ja huvittava asia, joka jätti jälkeensä vähän noloutta ja hienoja muistoja yhteishengestä ja suurista unelmista.

Silläkin uhalla, että moni pahoittaisi jankkauksesta mielensä, totean, että se intellektuaalinen limbotanssi, johon journalistien laumakin lähti mukaan myös maan suurimmassa lehdessä, oli todellinen kulttuurinen vaara, niin pieni, kuin tuo lauma olikin. Se näet oli paljon haltijana.

Siksi olikin taivaan lahja, että Pekka Tarkan kaltaisia, järkensä säilyttäneitä henkilöitä sentään istui toimituksessa ja että heidän jälkensä myös kokonaisuudessa näkyi.

Tarkalle henkireikä politpropin ankeudesta olivat ulkomaiset yhteydet: Ruotsi ja Englanti. Toki Ruotsin älymystö sortui samantasoiseen syväsukellukseen kuin sen suomalainen vastinryhmä, mutta erona oli ainakin se, ettei juuri se sama moskovalainen jaaritus, jolle meillä suitsutettiin, siellä kelvannut.

Lontoo ja sen Slavonic School olivat myös hieno tarkkailuasema, josta käsin saattoi suhteuttaa asioita. Hesariin tui myös laatulehti Encounter, joka onnettomuudekseen nautti myös CIA:n rahoitusta, mikä monen mielestä jo leimasi sen artikkelit, ainakin mikäli omat kyvyt eivät riittäneet niiden arvioimiseen.

Mutta ei Tarkan kirja suinkaan pyöri vain tai edes enimmäkseen tuon kummallisen herätysliikkeen ja sen lieveilmiöiden ympärillä.

Suomen kulttuurielämä ja akateeminen kirjallisuudentutkimus, lehden teko ja siihen liittyvät jännitteet ja reunaehdot ovat oma maailmansa, josta tämäkin kirja antaa kiintoisaa tietoa. Siinä suhteessa se täydentää hyvin niitä muita kirjoja, joita tästä aihepiiristä on viime aikoina ilmestynyt.

Tietysti kirjassa on toki myös henkilökohtaiseen elämään liittyvää ainesta, mutta aika ohuelti. Joskus sattuu, että ihmiset kirjoittavat vaikkapa poliittiset muistelmansa, kuten aikoinaan Atos Wirtanen. Sellaisista on suurin osa elämää rajattu pois, kuten titteli ilmoittaa.

En sano, että tässä olisi ihan niin tehty, mutta mikäli kirjalle haluaisi antaa alaotsikon, ei kirjalliset muistelmani ehkä menisi ihan pieleen.

Joka tapauksessa kirjaa lukee tietyllä haikeudella muistellessaan, miten kiinnostava kulttuuriosasto Helsingin Sanomissa kerran oli. Ylivoimaisesti suurimmalla lehdellä olikin erityinen vastuu kirjoituksistaan, niin ainakin tunnettiin.

On selvää, ettei lehti aina kantanut vastuutaan oikeudenmukaisesti, saati tasapuolisesti. Moni hieno kirja sai epäreilun arvostelun tai -mikä oli vielä pahempaa- sivuutettiin kokonaan. Ja olihan lehdessä muutakin kuin kirjallisuutta, sama kaiketi koskee myös sitä ainesta.

Nykyisellä hesarilla ei enää ole samoja paineita kuin sillä, joka kerran oli itse ansainnut suuruutensa. Mistä alamäki johtuu, on vaikea sanoa, mutta luulen, että yksi tärkeä syy on lehden läpinäkyvä ja kaikkialle tungettu asenteellisuus. Kosmeettiset erimielisyyden osoitukset eivät kuvaa muuta.

Tarkka mainitsee jossakin keskustelussa heitetyn ilmoille sellainenkin ajatus kuin jonkinasteisen sensuurin mahdollinen hedelmöittävä vaikutus kirjalliseen ilmaisuus.

Tuskin se tuulesta temmattu ajatus on. Vähintä, mitä lehti voisi tehdä, olisi ottaa sen toimitukseen joku sellainen henkilö, jolle sen nykyinen saarnaava totalitarismi on vieras asia.

Sensuuria tuskin tarvitaan, ellei sellaiseksi lasketa kaikkein avuttomimpien tekeleiden pois jättämistä kiinnostavampien tieltä. Noita jälkimmäistä kannattaisi etsiä jostakin muualta kuin lehden omien nerojen tuotoksista. Näin teki joskus se suuri hesari.

Puuhun nostettu fasisti

Puuhun nostettu fasisti

Nuorempi sukupolvi ei taida enää muistaa, että merkittävä humoristimme ja satiirikkomme Veikko Huovinen leimattiin aikoinaan fasistiksi. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun tasavallan kaljupäinen eminenssi oli lukenut hänen kirjansa Rasvamaksa, jonka nimikkonovellissa muuan afrikkalainen kannibaali nautti ateriakseen suomalaista viinaan menevää henkilöä, jonka rasvamaksa todettiin erityiseksi herkuksi, kuten asia on myös eläinveljillämme hanhilla.

No normaali lukija ei liene nähnyt asiassa mitään niin hirmuista rikosta, että sen takia olisi kannattanut kiinnittää asiaan huomiota. Erilaisia groteskeja kuvitelmia oli nerokkaan kirjailijan kynästä ennenkin pursunnut. Monet muistivat vielä hyvin hänen pasifistisen teoksensa Rauhanpiippu, joka epäilemättä oli mukaeltu Voltairen Candide’sta, mutta oli joka tapauksessa sekä riemullinen satiiri että myös omalla tavallaan vaikuttava ja vakuuttava puheenvuoro eräitä militarismin älyttömyyksiä vastaan. Niinpä olikin jotakin erityisen kieroa siinä, että Huovinen leimattiin lehdistössä fasistiksi. Leimaa vahvisti vielä hänen Suomen Kuvalehdessä julkaistu hauska matkakirjeensä Leningradista. Siinä hän ei vallitsevan tavan mukaisesti kiiruhtanut ihmettelemään ja ihastelemaan sosialistisen rakennustyön saavutuksia, vaan jutusteli tyylilleen uskollisena leppoisasti minkä sotalaivoista, minkä vessoista. Neuvostoliittoa edustava paikallinen suomalainen vallan vahtikoira –he vahtivat ja arvostelivat kansaa vallan puolesta- hyökkäsikin rajusti moista vihamielisyyden kylvöä vastaan. Huovinenhan oli erityisen sopiva kohde tultuaan korkeimman tason teilaamaksi.

Huovisen suurena ihailijana olin suutuksissani ansaitsemattomasta ja selvästi valheellisesta leimaamisesta. Jos ihmisen ei sallittu edes kaunokirjallisuudessa vapaasti leikkiä ajatuksillaan, niin mihin oikein olimme menossa? Mikä oikeus sitä paitsi kenelläkään oli vaatia, miten joku toinen kirjoittaa ja mihin asioihin kiinnittää huomiota? Uskoin, että jokainen rehellinen ihminen jakoi samat tuntemukset.

Hämmästykseni oli suuri, kun sain huomata, että jopa tuttavapiiristäni löytyi ihmisiä, jotka nielivät purematta sen, mitä heille syötettiin. Sellainen pikkuseikka kuin omakohtainen tutustuminen puheena oleviin artikkeleihin saati omaan harkintaa perustuva kannanotto ei näyttänyt eräille tulevan mieleenkään. Laumalla on lauman vaistot ja kun lauma liikkuu, ei yksilön ääni kauas kanna ellei se sulaudu yhteiseen touhuun.

Poikasena ammuin joskus variksia huuhkajalta. Huuhkajan kuva oli asetettu puuhun siten, että aamuaurinko heijastui sen silmistä. Kavala tarkk’ampuja vaani läheisen saranin[1] suojassa. Eipä aikaakaan, kun kului rääkäisy ja ensimmäinen varis hälytti pedosta. Muutamassa minuutissa lähipuiden oksat olivat täyttyneet lajitovereista ja ilma oli sakeana rääkyvistä linnuista. jotka kiihkoltaan eivät huomanneet, että tovereita tipahteli pikku hiljaa alas oksilta. Pienoiskiväärin napsahdukset eivät tuota urheata soturijoukkoa häirinneet. Vasta kotvan kuluttua kaamea totuus selvisi ja koko lauma pinkaisi matkaan jättäen kentälle useita kaatuneita.

Median toiminta muutamissa tapauksissa, erityisesti fasistien ja muun vapaan riistan ahdistelussa tuo elävästi mieleeni varisten laumakäyttäytymisen. Kohtuuttomaksi äitynyt ahdistelukiihko saattaa johtaa itsesuojeluvaiston heikkenemiseen ja toimittaja, joka yleisessä innossa lehahtaa mukaan jahtaamaan yhteistä saalista saattaa tehdä moraalisen ja ammatillisen itsemurhan. Siinä voikin mennä maine sekä kunnia myös ahdistelijalta eikä vain ahdistetulta. Verba volant, scripta manent.

---

[1] Savolais-venäläinen sana, turkkilaista alkuperää. Tarkoittaa eri kielissä mm. palatsia, latoa ja vastaavia laitoksia.