Irrallaan

 

Yksinäinen susi ja lauman ulvonta

 

Kesällä tuli käytyä Rantasalmella Putkisalon kartanossa, jonka suuri lammaslauma vaeltelee vapaana pellolla. Siis vapaana omissa rajoissaan. Tein pienen kokeen ja mäkätin hieman lampaan ääntä matkien.

Välittömästi juoksi luokseni ainakin sata lammasta, ehkä niitä oli kaksikin sataa. Joka ainoa tuijotti minua typerästi ja matki yhä uudelleen ääntäni. En tiedä, miksi ne niin tekivät, ehkä odottivat jotakin suupalaa itse kullekin tai ehkä vain tekivät sitä samaa kuin muutkin, koska oli pakko, eikä muuta mahdollisuutta ymmärretty olevan.

Ihminen laumaeläimenä on taipuvainen aivan samanlaiseen käytökseen, mikä hämmästyttää yhä uudelleen sellaista, jonka mielestä siihen ei ole mitään pakkoa. Miksei ihminen voisi ajatella vain ihan itse tykönään ja jättää kaikenkarvaiset mäkättäjät omaan arvoonsa, ellei niillä selvästi ole jotakin todellista annettavaa?

On opettavaista seurata, miten lauman pakko, seuraamisen vietti pitää vallassaan ihmiskunnan enemmistöä. Lauman mukana mennään ja se koetaan elinkysymykseksi, vaikka vähälläkin järjellä, jos sitä käytettäisiin, koko homma paljastuisi silkaksi typeryydeksi.

Älymystöksi itseään nimittävän kansanosan piirissä laumakäytös on erityisen räikeää, sillä se ei yleensä tapahdu hyvässä uskossa. Hölmöyteen mennään mukaan, koska muutkin menevät ja koska uskotaan, että ne, jotka ovat vielä tyhmempiä, saisivat muuten vettä myllyynsä: pötyähän se on, jota totuutena juhlitaan, mutta varmaankin hyödyllistä.

Niinpä heitetään aivot narikkaan ja ylpeinä jopa verrataan itseä parvessa uivaan silakkaan tai huuhkajaa raivoisasti raakkuvan varislauman jäseneen. Parodia on tässäkin mahdotonta.

Patriotismi on kaikessa atavistisuudessaan arvokas ja tärkeä tunne. Se liittyy itsesuojeluvaistoon ja sen edellyttämään solidaarisuuteen. Se voi sisältää erään rakkauden muodon. Kuten kaikki asiat, se on kuitenkin liikaa paisuessaan intellektuaalista myrkkyä, lurjuksen viimeinen pakopaikka, kuten Samuel Johnson sanoi.

Kuten Seppo Oikkonen on ansiokkaissa kontribuutioissaan tälläkin palstalla usein todennut, vaaran kokemisen aikoina patriotismi helposti muuttuu regressioksi, henkiseksi taantumiseksi.

 Itsensä uhrin asemaan asettavat kansanjoukot puolustautuvat vimmaisesti, vapautuen kaikista häiritsevistä ajatuksista, kuten vaikkapa juuri tuota omaa asemaansa koskevista refleksioista. Jäljelle jää narsistinen raivo, jossa kaikki hyvä ja oikea on omalla puolella ja paha vastaavasti muualla.

Kun kaksi tälle tasolle taantunutta kansaa kohtaa, kuten sodissa yleensä tapahtuu, laskee ajattelun intellektuaalinen taso yhä lähemmäs nollapistettä ja jäljelle jäävät vain välineelliset kysymykset: miten parhaiten vahingoittaa vastapuolta? Voisiko sen hävittää kokonaan?

Nouseminen tästä henkisestä kuopasta on hyvin vaikeaa. Siihen tarvitaan hidasta työtä, jännityksen laukaisua ja ymmärrystä osapuolia yhdistävistä arvoista ja päämääristä. Näissä merkeissä lopetettiin aikoinaan kylmä sota.

Rauha sotamoodissa olevien kansojen välillä ei synny ilman pakkoa ja pakotus taas synnyttää helposti myytin epäoikeudenmukaisuudesta ja petoksesta. Se voi olla perusteltukin, olennaista on, että se koetaan psykologisesti välttämättömäksi.

Tämän ajan suuri regressio voi toivottavasti alkaa vähä vähältä parantua alkavana vuonna, mikä auttaisi myös sodan ulkopuolella pysyneitä maita palaamaan normaalille älylliselle tasolle. Se on epäilemättä hyvin vaikeaa ja vaatisi nimenomaan hyökkääjältä uskottavuuden palauttamista ja anteeksipyyntöä.

Sellainen näyttää nyt aivan mahdottomalta, mutta jossakin vaiheessa se on tehtävä. Myös hyökkäyksen kohteen olisi kyettävä tunnustamaan, ettei sekään ole politiikassaan saavuttanut enempää absoluuttista viisautta kuin kaikkiallista moraalista ylevyyttä.

Kaiken kaikkiaan ihmiskunnan toivo on niissä, jotka ajattelevat itsenäisesti ja kykenevät irtautumaan mäkättävästä laumasta. Journalismin velvollisuutena olisi nostaa heitä esille sen sijaan, että se yrittää kerätä rahaa myötäilemällä toinen toistaa hullumpia lauman kellokkaita ja vaikkapa tehtailemalla tekaistuja sensaatioita hihamerkeistä ja rasismista.

Mutta eihän lampaasta leijonaa synny eikä silakasta individualistia.

Joka tapauksessa tekee mieleni nostaa esille joitakin itsenäisiä intellektuelleja siitäkin huolimatta, ettei heidän roolinsa satu olemaan kulloinkin vallitsevan oikeaoppisuuden mukainen.

Tässä nyt esimerkiksi Jaan Kaplinski, johon sain hieman tutustuakin, kun hän piti instituutissamme esitelmän puhtaalla venäjän kielellä -jonka epätäydellisyyttä hän pahoitteli.

Tämä blogi oli alun perin siis julkaistu ennen tätä nykyistä älyllistä alennustilaa:

perjantai 8. lokakuuta 2021

Asiallisia kysymyksiä

 

Etsiskelyjä

 

Jaan Kaplinski, Kirje isälle Suomentanut Anja Salokannel,  Otava 2005, 331 s.

 

Jaan Kaplinski ei koskaan nähnyt isäänsä, jonka NKVD vangitsi hänen ollessaan vielä vauvaikäinen. Isättömänä, naisten parissa kasvaminen on yleensä enemmän tai vähemmän traumaattinen kokemus, mitä tietyissä piireissä on nykyisin muodikasta olla muka ymmärtämättä. Asia ei silti muuksi muutu.

Varsinaisen isän ikävän sijasta kirjailija pohdiskelee tässä isänsä identiteettiä. Hänhän oli puolalainen, mutta myös juutalainen, ainakin jossakin mielessä. Tosin DNA-testit eivät tue geneettistä juutalaisuutta, joka on yleensä olemassa siitä huolimatta, että sen olemassaolo halutaan jostakin syystä kieltää.

 Juutalaista uskonnollisuutta isän maailmaan ei kuulunut, mutta kaiketi hän oli frankilaisten mystisen lahkon perillisiä ja kukaties tiesi jotakin tuosta traditiosta. Ehkäpä itse sukunimi Kaplinski viittaa juutalaiseen pappiin, kuten esimerkiksi Cohen ja Katz.

Kiinnostavin osa kirjasta käsittelee kirjoittajan oman identiteetin ja ajattelun muotoutumista. Virolaiseksi hän ei itseään tuntenut ja puolalaiseksi vielä vähemmän. Sama koskee juutalaisuutta.

Kaplinski oli taipuvainen mystiikkaan, mutta vieroksui yhtä lailla niin muodikasta new agea kuin muutakin patenttiuskovaisuutta. Kirkot olivat hänelle aina kauhistus ja esimerkiksi puolalaisuutta hän vieroksui sekä siitä syystä, että sen kansalliseen psykologiaan kuului eräänlaista suurvaltaista pöyhkeyttä ja sen ohella katolisen kirkon kunnioitusta.

Kun tämä kirja kirjoitettiin, oli Pax Americana vielä lyhytaikaisen kukoistuksensa huipulla. Sen toivoton pinnallisuus ja tuhoisa konsumerismi kauhistuttivat Kaplinskia, joka usein käyttää nykymaailmasta Titanicin vertausta. Loputtomalle tuotannon kasvulle ei näyttänyt olevan mitään vakavaa vastavoimaa edes ideologisesti.

Tässä tulee mieleen neuvostoliittolaisen Igor Šafarevitšin teos Kaksi tietä samaan kuiluun (1989) (https://royallib.com/book/shafarevich_igor/dve_dorogi___k_odnomu_obrivu.html ), jossa hän varoittaa, ettei kulutusjuhlaan pyrkivä neuvostososialismi ole hitustakaan parempi maapallon kohtalon kannalta kuin kapitalismi. Omaperäisen nerokas Šafarevitš kirjoitti myös uskomattoman rajun sosialismin kritiikin (https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A1%D0%BE%D1%86%D0%B8%D0%B0%D0%BB%D0%B8%D0%B7%D0%BC_%D0%BA%D0%B0%D0%BA_%D1%8F%D0%B2%D0%BB%D0%B5%D0%BD%D0%B8%D0%B5_%D0%BC%D0%B8%D1%80%D0%BE%D0%B2%D0%BE%D0%B9_%D0%B8%D1%81%D1%82%D0%BE%D1%80%D0%B8%D0%B8 ), jossa hän esitti se olevan yhteydessä inhimilliseen kuolemanviettiin. Silti hän jatkoi matematiikan akateemikkona.

Itsenäistä ja itsepäistä Šafarevitšia ei Neuvostoliitossa kyetty hiljentämään, mutta kun hän vuonna 1982 julkaisi teoksen Russofobia, hyökkäsivät läntisen maailman oikeinajattelevat hänen kimppuunsa ja leimasivat hänet syytöksistä pahimmalla: hän oli antisemiitti!

Sen seurauksena akateemikolta vaadittiin riistettäväksi Yhdysvaltain tiedeakatemian kunniatitteli, joita hän ei suinkaan ollut itse edes hakenut. Hän luopui sittemmin itse siitä, kun USA hyökkäsi Irakiin.

Solženitsynin kanssa aikoinaan yhteistyötä tehnyt akateemikko näyttää suhtautuneen poliittisesti korrektin väen loiskiehuntaan sen ansaitsemalla ylenkatseella. Hänestä ja hänen urastaan on suomalainen Krista Berglund kirjoittanut englanninkielisen väitöskirjan, jossa tämäkin episodi analysoidaan perusteellisesti.

Otin esille matemaatikko Šafarevitšin räikeänä esimerkkinä siitä, miten uskomattoman ahdasmielinen ja sananvapauden traditioista piittaamaton myös tämän ajan läntinen yhteisö oli ja on. Itse asiassa se oli jopa suvaitsemattomampi kuin Neuvostoliiton Tiedeakatemia, joka aina vaali kaikin keinoin autonomiaansa. Aioin kirjoittaa ”intellektuaalinen yhteisö”, mutta ehkä on parempi olla sitä sanaa käyttämättä.

Kaplinski, jonka ajattelu on hyvin yksilöllistä ja yleiskäsitteitä karttavaa, on kiinnostunut konkreettisista asioista: eläimistä, joiden lempeä kohtelu on hänelle tärkeää, luonnosta, jonka säilyttäminen mielettömän talouskasvun vaaralta on lähes uskonnollinen arvo ja niin edelleen.

Henkinen kulttuuri, joka ei suinkaan ole samaa kuin kaiken maailman tilaisuudet ja kokoontumisajot, on nykyään heikoissa kantimissa. Viron tilannetta kirjoittaja pitää varsin irvokkaana. Kaikki, mikä liittyy kansalliseen sortoon, on muuttunut pyhäksi, sosialismin rajoitusten purkamisen jälkeen rehottaa paljas materialistinen barbaria ja sen kylkiäisenä kaikkialla ulottuva taikausko. Suomessa näyttävät monesta merkistä päätellen olevan asiat paremmin.

Mutta nythän, 2000-luvun alussa, eletään siirtymäkautta. Sitten, kun itsenäisessä Virossa syntyneet muodostavat kansan enemmistön, voi tilanne ollakin jo ihan toinen.

Kiinnostavaa kyllä, Kaplinski ei oikeastaan pidä itseään runoilijana eikä lainkaan viihdy esiintyvän runoilijan roolissa, joka hänestä on prostituutiota. Hän on kyllä kirjailija ja kääntäjä, romaanisten kielten maisteri, joka vähättelee niiden taitoaan, puolalainen, joka osaa puolaa mielestään heikosti ja kiinan kielen rakastaja, joka aloitti tämän suuresti rakastamansa kielen opiskelun liian myöhään. Suomi ja venäjä sujuvat erinomaisesti ja muistelen, että sama koskee saksaa.

Noilla eväillä pääsee tietenkin katselemaan maailmaa monesta kulmasta ja se onkin Kaplinskin intohimona. Yhden ainoan totuuden olettaminen on kulttuurin loppu, se on totalitarismin ydin. Pax Americanan puitteissa se näyttää 2000-luvun alussa jo vaarallisesti lähenevän.

Nyt, Kaplinskin jo kuoltua, myös maailman kulttuurin tilanne on muuttunut, sen näköalat ovat toisenlaiset. Englannin kieltä kyllä viljellään järjettömän paljon myös esimerkiksi Venäjällä, jossa virallinen taho sentään kuitenkin on yrittänyt nostaa omaa kulttuuria esille. Sen ekspansiokyky ei kuitenkaan näytä kovin merkittävältä.

Kiinalainen kulttuuri levittää vaikutustaan vain hitaasti, mihin vaikuttaa hankala kirjaimisto. Itse kielihän lienee maailman kehittynein ja siis helpoin yksitavuisten sanojen jono ilman taivutuksia.

Käännöskoneet saattavat piankin tuoda toimivan kiinan kielen kenen tahansa ulottuville.

Kaplinski oli suuri itämaisten uskontojen ystävä, ja nehän ovat meilläkin vallanneet jo suuren osan nuoremman sukupolven ajatusmaailmasta. Kehitys seuraavien puolen vuosisadan aikana eli nykyisen nuorison elinaikana tulee olemaan kiinnostavaa.

Kristinuskon hiipuminen johtanee piankin sen häviämiseen. Sen mukana menee paljon sellaistakin, mitä tuskin olemme tulleet edes aavistaneeksi.

 

Kun kokemusta on

 

Ammuttuja lintuja

 

Arvo Tuominen, Pelon vyöhyke. Suomi ja seitsemän Venäjän läntistä rajamaata. Otava 2025, 255 s.

 

Venäjän kielessä on sanonta ”obstreljannaja ptitsa” (myös muodossa streljanaja ptitsa). Se tarkoittaa lintua, jota on ammuttu, mutta ei kuitenkaan ole saatu hengiltä.

Kova kokemus on siis silloin opettanut ja joillakin linnuilla, kuten variksilla, tieto ampumisen vaarallisuudesta näyttää menneen geeneihin asti. Voit vaikka kokeilla osoittaa varista ensin puukarahkalla ja sitten kiväärillä. Se ymmärtää kyllä, mistä kulloinkin on kyse.

Venäjän naapureilla on myös kokemusta ammutuksi tulemisesta ja joissakin tapauksissa, kuten Baltian tasavalloissa oli kansallinen kuolema jo näköpiirissä. Kulttuurista kansanmurhaa suoritettiin myös esimerkiksi 1800-luvulla Puolassa, joka ei enää ole fyysisesti Venäjän naapuri, mutta psykologisesti kyllä mitä suurimmassa määrin.

Itse asiassa myös muut entiset ns. kansandemokratiat kuuluvat noihin ammuttuihin lintuihin, samoin kuin Suomikin. Muista poikkeava historia tässä suhteessa on Bulgarialla ja Serbialla, joista ei sen enempää.

Tietenkin myös Norjalla on erilainen historia kuin muilla Venäjän rajanaapureilla ja on syytä muistaa, että niin on Suomellakin. Suomea ei koskaan vuoden 1809 jälkeen miehitetty ja ns. suomettumisesta ruikuttaminen ja sen rinnastaminen miehitettyjen maiden kohtaloon on paitsi asiatonta, myös loukkaus sotiemme veteraaneja kohtaan.

Mutta toki mekin kuulumme noihin ammuttuihin ihan sanan konkreettisessa mielessä. Niin sanottua russofobiaa meillä kuitenkin ilmeni 1800-luvulla ja sitten taas1960-2010-luvuilla hyvin rajoitetusti.

Tilanne on nyt muuttunut ja kuten Tuominen retorisesti kysyy, venäläisten olisi syytä vakavasti miettiä, mihin se oikein perustuu. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, että myös meidän on yhä uudelleen syytä vakavasti miettiä omaakin tilaamme. Intellektuellin ensimmäinen vaatimus on, että hän koko ajan säilyttää myös itsekritiikkinsä, myös oman kansansa ja valtionsa suhteen.

Tässä kirjassa Tuominen selostaa ansiokkaasti Venäjän rajamaiden suhdetta itäiseen naapuriinsa, Norjasta Moldaviaan saakka. Kyseessä ei suinkaan ole mikään luettelomainen rimpsu eri valtioiden ja kansojen Venäjä-yhteyksien historiasta, vaan kussakin tapauksessa historialle perustuva, mutta myös ajankohtaisia ongelmia esittelevä katsaus, joita Venäjän naapuruus sitoo yhteen.

Suomessa tunnetaan esimerkiksi Puolan historiaa käsittämättömän huonosti, vaikka kyseessä on sentään maa, jonka kanssa meillä on ollut yhteinen kuningaskin. Suomen ja Puolan asema Venäjän keisarikunnassa on havainnollinen esimerkki toisaalta valtioviisaudesta ja toisaalta sen puuttumisesta.

Tätä tosiasiaa Tuominen ei suonkaan hehkuta, vaan tuo sen esille ehkä turhankin ohimennen. Teemahan olisi herkullinen ja ilmeisesti nykyään aivan unohdettu. Tietämättömyys ei kuitenkaan koskaan voi olla hyve.

Tuomisella näyttää riittävän ymmärrystä myös puolalaiselle ylpeydelle, josta se sai kovin raskaasti maksaa. Maan kohtalo ei kuitenkaan ollut karu pelkästään Venäjän syystä, toinen ryöväri ”kansojen Kristuksen” vierellä oli Saksa, joka ei ollut sen pienempi paha.

En muista huomanneeni, että meillä kukaan olisi kirjoittanut ”Intermariumista”, Puolan suurvaltaskenaariosta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Suurimmillaan se olisi käsittänyt Suomenkin, mutta viisas ulkopolitiikkamme piti maamme erossa reunavaltiopolitiikasta pian 1920-luvun alun jälkeen. Varsovan sopimuksen kaatuminen vuonna 1922 oli sen tosiasiallinen loppu.

Nythän maamme on jälleen innokas reunavaltiopolitiikan kannattaja, mikä on monessa suhteessa vaikea rooli, mutta ei siitä tässä sen enempää. Äärimmäisen kiusallinen tosiasia sen kannalta on joka tapauksessa, että Venäjää ei kyetty sotilaallisesti lyömään Ukrainassa.

Se on merkki uuden aikakauden alkamisesta ja merkitsee Pax Americanan loppua. Sitä me kaipaamme vielä kaikki, erityisesti me ammutut linnut. Saapa nähdä, mitä vielä joudumme keksimään. Voimme tietenkin myös vain tyytyä kieltämään tosiasiat, mutta sellainen on kaiken tyhmyyden alku.

Tämä kirja on sangen virkistävä intellektuaalisessa avoimuudessaan ja pyrkii katsomaan asioita kaikkien osapuolten näkökulmasta. Se ei suinkaan kiellä Venäjän syyllisyyttä Ukrainan sotaan, mutta sekin on asia, jonka syitä viisas yrittää ymmärtää.

On tietenkin niin, että Putin meni soitellen suorittamaan ”erikoisoperaatiota” eikä käsittänyt sen johtavan täysimittaiseen sotaan, jonka uhrit on laskettava seitsennumeroisilla luvuilla. Asialla on kuitenkin syynsä ja aivan ilmeisesti niistä ensimmäinen on se, että Putin on vastuuton mulkku, jolle oma mahti oli mennyt päähän.

Jos haluamme ymmärtää hänen kohtalokasta päätöstään, meidän on kuitenkin syytä vielä kerrata sen tilanteen kehittymistä hänen näkökulmastaan, olipa se miten halveksittava tahansa. Vaihtoehtona on, että päätetään luopua yrittämästäkään ymmärtää eli heitetään aivot narikkaan.

Luettuani kirjan huomasin, että hesarikin oli julkaissut siitä arvostelun, vastoin nykyisiä tapojaan. Arvostelu ensin hämmästytti ja sitten nauratti täydellisessä anti-intellektualismissaan. Lyhyesti sanoen siinä ei ollut yhtään mitään konkreettista.

Koko vuodatuksen saldoksi jäi vain, että oli väärin ”etsiä” virheitä muiden kuin Venäjän politiikasta. Asioiden analysoinnin sijasta olisi näköjään vain täytynyt selostaa sitä ”eksistentiaalista uhkaa”, jonka Venäjä muodostaa koko Euroopalle.

Oma mielikuvitukseni ei koskaan ollut venynyt ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että Venäjä voisi alistaa koko Euroopan ja vieläpä tuhota sen, jos kerran kyseessä oli ”eksistentiaalinen” uhka. Ilmeisesti esimerkiksi Saksan, Ranskan ja Englannin venäläistäminen on nyt sitten todellinen vaara? Muuta järkeä en tuosta löydä.

Kun aikani ihmettelin, mistä moinen ”aivot narikkaan”-mentaliteetti voisi olla peräisin, oli pakko palata 1970-luvulle, jolloin aivan samaa intellektuaalista tasoa pidettiin normaalina. Dialektiikka näki maailman kiikkulaudan kaltaisena, siinä oli vain yksi oikea totuus, eikä muista ollut sopivaa edes keskustella, saati niitä ymmärtää.

Kovin huolestuttavaa tämä kehitys on, mikäli maan suurimman lehden kirjoitukset jo yleisemminkin vaipuvat näin infantiiliselle tasolle.

Parasta lääkettä tässä tilanteessa on ottaa asioista selvää ilman etukäteen naulattua kantaa. Eri suunnilta katsoen kaikki saattaa näyttää erilaiselta ja mikäli osapuolet toimivat erilaisen ”käyttöjärjestelmän” mukaan, ei jäännöksettömästi yhteisen totuuden löytäminen saata olla edes mahdollista. Silloin on vain tutkittava niitä erikseen.

 

Kansa kaduilla

 

Joukkosielu ja tyrannian uhka

 

Eilistä kulkuetta katsellessa tuli taas elävästi mieleen se, miten tavattomasti ihmiset pystyvät henkisesti taantumaan kerääntyessään joukoksi.

Onhan tätä teemaa jo tullut käsiteltyä monta kertaa (vrt. Vihavainen: Haun kansa tulokset), joten jääköön nyt setvimättä. Joka tapauksessa regressoitunut massa on elävä varoitusmerkki siitä tyrannian mahdollisuudesta, jota sen ajatukseton mölinä edustaa.

Kyseessä on puhtaasti emotionaalinen tapahtuma, jossa kriittisellä järjellä ei ole mitään sijaa.

Nykyaikainen demokraattisessa yhteiskunnassa elävä massaihminen kärsii arkielämässään vapaudestaan ja eristyneisyydestään ja riemuitsee saadessaan osoittaa hölmöyttään yhdessä kaltaistensa kanssa (vrt. Vihavainen: Haun idolien aikaan tulokset).

Vapaus on raskas taakka, joka on useimmille äärimäisen vastenmielinen. Vasta sitten, kun voidaan heittäytyä samanmielisten kanssa saman tunteen vietäviksi, syntyy suuri helpotuksen kokemus (Vihavainen: Haun aivot narikkaan tulokset).

Kaikki tyrannit ymmärtävät asian ja käyttävät sitä hyväkseen. Naapurimaassa nähdään pian ennätyksellisen suuria massatapahtumia, jotka tukeutuvat isänmaallisuuteen. Sehän on tunnetusti roistojen viimeinen turvapaikka, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että patriootit olisivat määritelmällisesti roistoja.

Timothy Snyder, mainittava historioitsija, kirjoitti kymmenisen vuotta sitten kirjan tyranniasta. Huomaan ostaneeni sen venäläisenä käännöksenä, mutta jostakin syystä kirjoittaneeni aiheesta blogin suomalaisen laitoksen pohjata.

Hyvä näinkin. Joka tapauksessa kannattaa panna merkille, että kirja käännettiin heti myös venäjäksi ja on varmaan siellä tänäkin päivänä saatavilla.

Tyrannian metodit eivät enimmäkseen ole niin karkeita, kuin luullaan. Kansa haluaa tulla petetyksi ja sitä myös petetään. Näin naapurissa ja näin meilläkin.

Kun toivo ei ole ”kansassa”, kehen voisimme tukeutua taistelussa tyranniaa vastaan? Perinteisesti tässä roolissa on ollut älymystö, jonka rooli Venäjällä on aiemmin ollut hyvin suuri. Aina se taisteli kaikin keinoin ”valtaa” vastaan. Nyt se kuitenkin näyttää olevan henkitoreissaan. Toivottavasti toipuu pian.

Suomessakin älymystö halusi 1800-luvulta lähtien olla kansan ystävä ja sen aivot, mutta samaan aikaan se oli myös kansallisvaltion palvelija. Sotien jälkeen se sen sijaan palvoi ja palveli parhaansa mukaan naapurin tyranniaa ja halveksi omaa kansaa ja valtiota aidossa länsimaisen oikofobian hengessä (ks. Vihavainen: Haun oikofobia tulokset).

Nyt näyttää meneillään olevan jonkinlainen murroskausi. Suuri käännös idästä länteen on älymystön osalta sujunut epävarmasti ja takkuillen, kun niin monet asiat ovatkin yllättäen kääntyneet päälaelleen.

Tuntuu siltä, että nyt tunnustetaan arvoja sitä vähemmän, mitä enemmän niistä puhutaan. Sen sijaan kaikki kaikessa on menestyminen politiikassa ja rahan kaataminen omille kannattajille.

Entäpä se tyrannia? Se on sisäistä herruutta, jonka kannattajiksi tullaan sen käsitteet omaksumalla ja niitä sokeasti kumartamalla. Yleisessä anomian tilassa etsitään edes joitakin mahdollisia dogmeja, joiden nimeen voitaisiin vannoa.

Kas tässä Snyder-blogi tyrannia-kirjan johdosta:

 

tiistai 17. tammikuuta 2023

Konservatiivista liberalismia

 

Demokratian rappeutumisesta

 

Timothy Snyder, Tyranniasta. 20 opetusta 1900-luvulta. Suomentanut Matti Kinnunen. Siltala 2017, 130 s.

 

Timothy Snyder tunnetaan ennen muuta kirjastaan The Bloodlands (suom. Tappotanner), joka sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta lienee ainakin vaikuttanut ihmisten tapaan tarkastella Keski-Euroopan historiaa. Pieni, katekismusta muistuttava Tyranniasta, joka liittyy tiiviisti Yhdysvaltojen sisäiseen kehitykseen, on myös herättänyt huomiota etenkin kotimaassaan.

Snyder kuuluu niin sanottuihin julkisiin intellektuelleihin, joita etenkin anglosaksisessa maailmassa yhä on ja hänen esseistiset kiteytyksensä laajoista ilmiöistä ovat usein osuvia. Venäjän putinilaista komentoa hän on nimittänyt skitsofreeniseksi fasismiksi. Instituutiot Venäjällä ovat yhä selkeämmin fasistisia, mutta sikäläisen historiallisen kokemuksen takia asiaa ei mitenkään kyetä siellä ymmärtämään.

Käsillä oleva pikku kirja kuuluu nimenomaan Trumpin vastaisen poliittisen taistelun kontekstiin ja siinä mainitaankin usein ”presidentin” tekevän sitä tai tätä, kulkien nimenomaan tyranniaan vievää polkua.

Katekismuksen esimerkit on joka tapauksessa usein haettu Itä-Euroopan ja fasististen liikkeiden historiasta. Kirjoittaja varoittaa liukkaasta tiestä, joka saattaa äkkiarvaamatta johtaa tyranniaan, mikäli ensi oireita ei oteta vakavasti. Ohjeet ja varoitukset on yleensä suunnattu yksilöille henkilökohtaisesti.

Joukossa on sellaisia lähinnä itsestäänselvyyksiksi luettavia käskyjä kuin Varo yhden puolueen valtiota, Varo puolisotilaallisia ryhmiä, Ole isänmaan ystävä ja niin edelleen. Osittain käskyt ovat aivan yleisellä tasolla, kuten Aja hyviä asioita, Usko totuuteen, Ole mahdollisimman rohkea ja niin edelleen.

Erityisesti totalitaarisilta liikkeiltä suojautumista ajatellen joukossa on kyllä myös todellisia, historiasta saatuja maksiimeja kuten Älä tottele ennakkoon, Puolusta instituutioita ja Puolusta yksityiselämää.

Totalitaarinen valta on aina halunnut tehdä ihmisten henkilökohtaisesta elämästä poliittista ja tyrannien vaikutusvalta on paljolti pohjautunut siihen, että heidän tahtoaan on jo ennakolta ja kenenkään käskemättä riennetty tottelemaan. Mikäli instituutiot murretaan, murtuu myös kansa. Suomessa instituutioiden puolustamiseen panostettiin paljon sekä sortokaudella että 1940-luvulla ja meillä ne myös kestivät. Itä-Euroopan maissa ne eivät kestäneet.

Kirjoittaja vaatii yksilöä myös erottautumaan (laumasta) ja säilyttämään malttinsa, kun tapahtuu mahdottomia. Ne toki ovat hyvä periaatteita, vaikka tuskin kaikille mahdollisia.

Aivan järkevän sisällön kirjoittaja antaa myös pykälälle Kuulostele vaarallisia sanoja. Tässä hän ei tarkoita anti-intellektuaalista ”vihasanojen” tarkkailua ja niihin reagoimisen opettelua. Sen sijaan hän viittaa ”älykkäimmän natsin”, Carl Schmittin periaatteeseen, jonka mukaan kaikki säännöt voidaan tuhota viittaamalla poikkeus-ideaan.

Tämän poikkeus-, erikois-, hätä- jne. instituutioiden käytönhän me tunnemme erinomaisesti Venäjän historiasta, jossa erikoispalvelut ovat aina tehneet erikoisoperaatioitaan sangen erikoisin tuloksin (ks. Vihavainen: Haun erikoisoperaatioita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Vaarallisen sanan esimerkkinä Snyder esittää ekstremismin, jota Venäjällä alettiin jo varhain käyttää eräänlaisena yleisleimana kaikkea oppositiota vastaan. Aivan vastaavaa käyttöä voimme monessa muussa maasssa havaita sanalla rasismi.

Usko totuuteen, sen olemassaoloon, ei näinä postmoderneina aikoina ole suinkaan itsestäänselvyys enempää kuin se oli sitä Pontius Pilatuksellekaan. Totuuden hylänneitä ja kaiken propagandan kakistelematta nieleviä ihmisiä Eugene Ionesco kutsui eräässä absurdissa näytelmässään sarvikuonoiksi. No, minun sukupolveni osana oli joutua omilla silmillään näkemään sarvikuonojen absurdi näytelmä. Se tuli kyllä yllätyksenä.

Snyderin kirja sisältää enimmäkseen normaaleja terveen järjen maksiimeja, mutta sellaisten noudattaminen on näinä aikoina kaikkea muuta kuin itsesäänselvyys. Ikävä sanoa, mutta etenkin akateemisen maailman liepeillä hurahdetaan yhä uudelleen kvasitieteelliseen humpuukiin, joka peräti tieteen varjolla yrittää ajaa agendaansa ja todistaa, että ihmisestä tulee intellektuelli vasta silloin, kun hän pystyy erottautumaan muista ymmärtämällä, että kaksi kertaa kaksi on viisi.

Kun tämä uskon teko on suoritettu, on tie auki sellaiselle maailmankuvan manipuloinnille, joka ilman estoja pönkittää tyranniaa hävittämällä sananvapauden ja demonisoimalla normaalia inhimillisyyttä. Niin sanottu avoin yhteiskunta ei suinkaan ole tyranniaa vastaan haavoittumaton tai edes itseään korjaava, kuten jo Alexis de Tocqueville joutui toteamaan.

Totalitarismin mahdollisuus ja houkutus on olemassa myös demokratiassa. Jo antiikin aikana ymmärrettiin, että kaikki valtiomuodot voivat rappeutua ja niillä on taipumus rappeutua aivan tiettyyn suuntaan. Monarkia voi muuttua tyranniaksi, aristokratia oligarkiaksi ja demokratia oklokratiaksi. Toki demokratiasta voidaan päästä suoraan myös tyranniaan.

Demokratian sisällä sen suurimpia vaaroja on demagogia tai pikemmin poliittisen taistelun rappeutuminen häikäilemättömäksi jesuitismiksi, jossa osapuolet eivät enää ole lojaaleja edes itse järjestelmän periaatteille, vaan sotivat toisiaan vastaan keinoista piittaamatta ja totuuden ja oikeuden periaatteita tunnustamatta.

Epäilemättä elämme nyt monessakin suhteessa vaarallisia aikoja. Se on erityinen syy pysytellä normaalin järjen ja koettujen instituutioiden rajoissa. Aito liberalismi sulkee sisäänsä myös konservatismin, radikalismi eli juurista irtautuminen on sen sijaan sille vierasta ja siihen sisältyy aina myös vaara.

Snyderin katekismus on mitä suurimmassa määrin konservatismin puolustus 1900-luvun ikävien kokemusten valossa.

 

 

Meemien varassa

 

Se loputon luonnonvara

 

Kyseessä on asia, jota arkikielessä nimitetään tyhmyydeksi (ent. tuhmuus), mutta se ei tarkoita vain ja ainoastaan suorituskyvyn puutetta, vaan ennen muuta sen käyttämistä tietyllä tavalla.

Yhä uudelleenhan näemme, miten ihmiset, jotka pystyvät erittäin vaativiinkin suorituksiin joillakin aloilla, ovat sen sijaan valinneet monia peruskysymyksiä koskevassa ajattelussaan vähimmän vastuksen tien ja osoittavat hämmästyttävää typeryyttä. Kysymys ei ole useinkaan ajattelukyvyn puutteesta, vaan kieltäytymisestä sitä käyttämästä.

1970-luvulla alettiin puhua meemeistä, joita nimitettiin myös kulttuurisiksi geeneiksi. Moisella analogialla on tietenkin lähinnä heuristista arvoa. Biologia on biologiaa ja kulttuuri on kulttuuria. Biologiassa vain naaras poikii, kulttuurissa voidaan panna vaikka tuhat erilaista sukupuolta poikimaan.

Meemiä lienee kuitenkin hyödyllistä ajatella samanlaisena replikaattorina kuin geeniäkin. Sillä on kyky monistaa itseään, mutta se ei perustu biologiaan, vaan ihmisen taipumukseen luopua kriittisestä ajattelusta ja mennä sen sijaan joukon mukana. Muotia voisi kai nimittää arkkityyppiseksi meemiksi. Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset pyrkivät ehdottomasti tekemään aivan samanlaisia asioita tietämättä miksi.

Historia on alue, jonka ymmärtämiseksi pitäisi kyetä näkemään valtavasti enemmän asioita kuin mihin ihminen on yleensä valmis. Ainutkertaisten tapahtumien hahmottaminen omassa ja meidän aikakaudestamme poikkeavassa ympäristössään on usein erittäin vaativa älyllinen suoritus.

Sellaista toki tehdään jatkuvasti ja tutkijoiden esittämät tarinat ovat parhaimmillaan hyvin lähellä sitä ideaalia, jonka mukaan olisi kyettävä ymmärtämään, miten asiat kerran todella olivat.

Toki koko tämä ihanne on yhä uudelleen leimattu mahdottomaksi ja naiiviksi ja jopa tarpeettomaksi, mutta kaikenlaisia muotejahan ihmiskunta keskuudestaan kehittää myös eri tutkimuksen aloilla. Se, joka on syntynyt 1940-luvulla, on jo ehtinyt nähdä yhtä ja toista tälläkin alalla. Lapsenusko edistyvään kehitykseen on mennyt jo aikoja sitten.

Mutta, kuten sanottu, suuri yleisö ei koskaan seuraa eikä halua seurata tutkijoita heidän kivikkoisella tiellään, joka on täynnä epävarmuuksia ja ristiriitoja ja joutuu aina toimimaan vajavaisilla edellytyksillä.

Suuri yleisö ei halua mitään älyllisiä seikkailuja, vaan meemejä, joita on helppo käsitellä ja niiden kanssa leikkiä. Niistä muodostetut rakennelmat eivät vain korvaa pyrkimystä totuuteen, vaan tuottavat monia sellaisia palkintoja, joita mitkään totuudet eivät kykenisi tarjoamaan.

Miten paljon tunnetta voidaankaan ladata käsitteisiin ja jopa yksittäisiin sanoihin, joiden avulla voidaan tehdä miltei mitä halutaan. Miten suuria emotionaalisia palkintoja tarjoakaan leikki meemeillä, joka saattaa kerrassaan antaa tunteen koko maailman hallitsemisesta ja jopa henkilön omasta ylivertaisesta nerokkuudesta!

Olisko tämä tyhmyyttä (humalata), kysyy aikamme Esko: näin ihanata, näin taivaallista, näin rauta-rohkeata!

Siunatussa euforisessa tilassaan maailmanselittäjä saattaa tosiaan olla jopa valmis juoksemaan päänsä mäntyyn, kuten Esko aikoinaan oli ja sitten myöhemmin eräät muutkin. Onneksi yleensä aina sentään on joku Antres, jonka järki yhä toimii.

Suuret kriisiajat ovat aina myös suuria älyllisen ja moraalisen regression aikoja. Voisiko tämäkin aika olla esimerkki sellaisesta? Millaisilla meemeillä kansa nyt ajattelee? Mitä vikaa niissä on ja itä vaarallista siinä on?

En rupea osoittelemaan, mutta liitän taas yhden vanhemman blogin, jossa tätäkin asiaa on käsitelty:

 

torstai 13. huhtikuuta 2017

Aivojemme rajoituksista

Ihmisaivojen kurjuudesta ja kiroamisen merkityksestä

 

Kuten asiantuntijat ovat todenneet, ihmisillä on monet aivot. Yksi niistä on liskoaivot ja se on kaikkein primitiivisin, sitten on muutama muu ja olivatkos ne nyt nämä savanniaivot se kaikkein korkein yksikkö? Enpä muista, vaikka muistikin kai sijaitsee jossakin siellä mainitussa paikassa, siis yksilöllä.

Joskus poikasena, kun vielä opiskelin, elättelin suuria kuvitelmia siitä, miten viisaaksi ihminen voisikaan vielä tulla, jos ryhtyisi rationaaliseksi ja käyttäisi hänelle suotuja aivoja enemmän kuin niiden muutaman prosentin verran, kuten yleensä tehdään.

Jossakin vaiheessa huomasin, että toiveet ovat turhia. Isänmaan toivojen piirissä levisi kulovalkean tavoin ideologia, jollainen olisi luullut parhaiten sopivan jollekin savannien tai viidakkojen pygmikansalle.

 Minän sijasta kaikkialla toimi me, joka vieläpä oli sellainen, että se vaati jäseneltään aivojen heittämistä ensin narikkaan. Sen jälkeen nuo intellektuellit näköjään saavuttivat jonkinlaisen euforisen somnambulismin tilan, jossa järki ja tunne olivat tasapainossa, eli siis niin koettiin olevan.

Massan kollektiivinen typeryys on yhtä läpitunkematonta kuin on sen jäsenten uskollisuus asialleen. Varmuuden vuoksi vielä julistetaan ja liturgisesti vatvotaan sitä, että varaukseton suhtautuminen pyhään asiaan on suurin mahdollinen hyve ja joukosta irtaantuminen taas kuolemansynti.

Mutta tämä nyt toki koskee ns. älymystöä. Asiat eivät kuitenkaan ole paljonkaan paremmin sen penseän enemmistön taholla, joka ei oikein jaksa syttyä sellaisista aatteista, jotka menevät omaa ja läheisten hyvinvointia kauemmas ja ovat siis varsinaisesti rationaalisia luomuksia.

Vaikka tavalliselle poroporvarille ei voi myydä korkealentoisia aatteita ihan identiteettitekijäksi asti, ei hänkään ole immuuni kollektiivisille elämyksille ja sitoumuksille. Siihen on taipumusta.

Oman maan ja kansan menestys historiassa, sodissa ja rakennustyössä elähdyttävät kansalaista ja viimeistään potkupallokentän katsomossa tavallinen kunnon kansalainen kokee tajunnanräjäyttävän kollektiivisen typeryyden kosketuksen. Ollaan sankareita kaikki, myös aivan pelin ulkopuolinen katsoja kaikessa vähäpätöisyydessään.

Vastaavasti ollaan kai surkimuksia kaikki, jos peli menee huonosti, vai miksei oltaisi? Maailma on kuitenkin armoton paikka ja ihmisaivot pyrkivät pehmentämään kolhuja ja muutenkin käsittelemään kokemaansa tarkoituksenmukaisesti, yksilön henkisen hyvinvoinnin ja suorituskyvyn kannalta. Siksi häviö selitetään pois, ellei voitoksi, niin olosuhteisiin nähden loistavaksi suoritukseksi.

Eipä tässä ihan johdonmukaisia olla. Jos peli meni huonosti, niin ehkä kannattaisi selittelyn sijaan vain tunnustaa tosiasiat ja opetella pelaamaan paremmin, ellei sitten luovu koko tuosta tarkoituksettomasta korviketoiminnasta.

Aivotoiminnan primitiivisyydestä kertoo osaltaan myös taipumus mellakointiin, jonka voimme todeta keskittyvän tietynlaisille alueille tietynlaisen väestön keskuuteen.

 Myös jälkimmäinen tekijä on aina välttämätön, eikä siitä sen enempää. Se tuli mieleeni vain siksi, että koko niin sanotun poliittisen korrektiuden synty ja kehitys näyttää liittyvän juuri aivojen primitiiviseen taipumukseen yhdistää toisiinsa yksilö ja yhteisö. Mitä primitiivisemmät ovat aivot, sitä lujempi tämä sidos on.

Ihminen, jonka aivot yhä olisivat parhaimmillaan juuri savanneilla eikä kaupungeissa, ei yksikertaisesti kykene mielessään tekemään eroa yksilön ja heimon välillä. Ne ovat sama asia ja se, mikä uhkaa toista, uhkaa myös toista. Sama koskee lauman hyötyjä ja mahdollisuuksia.

Savanneilla, kuten aavikon laidoillakin luultavasti saattaa olla viisasta ja perusteltua tappaa viimeistä myöten samoile apajille saapunut vieras populaatio tai ainakin sen miespuolinen osa. Sen jälkeen heimon voi olettaa olevan taas ainakin vähän aikaa turvassa. Vanhassa testamentissahan esimerkkejä kansojen täydellisestä tuhoamisesta on paljon eivätkä ne ole aivan vähäisen auktoriteetin käskystä tehtyjä.

Asian huono puoli on, että toinen osapuoli maksaa todennäköisesti potut pottuina heti, kun pystyy ja jos se enää pystyy. Luin hiljattain Santeri Ivalon historiallisen romaanin Juho Vesainen, jossa tuollaista kierrettä kuvailtiin. Kuvaus ei kuitenkaan ollut moralistinen, vaan pikemminkin sankarinpalvontaan vivahtava. Olemukseltaan totaalisen sodan oloissa jopa kestiystävyyden pettäminen esitettiin kiitettävänä toimintana.

 Heimoajattelun ohella kirjassa ymmärrettiin myös verevän naaraan viehtymystä vastapuolen uljaaseen urokseen. Eihän tässä kovin korkealla kulttuurin tasolla liikuttu, mutta voi sanoa kirjoittajan olleen sukupolven verran aikaansa edellä. Tarinahan kelpaisi hyvin jollekin D.H. Lawrencelle ja vastaaville, jotka alkoivat sitten maailmansodan jälkeen ymmärtää primitiivisyyden arvoa. Ivalohan kuitenkin kirjoitti kirjansa Venäjän keisarikunnassa, ennen sortokausia.

Mutta toki 1900-luvulla nousi myös suuri rationaalisuuden kultti yksilön ja hänen ryhmänsä käsittämiseen nähden. Sillä ratsastava Stalin vakuutti, että jokainen vastaa itsestään, ei siis poika isästään tai edes päinvastoin. Käytännössä asiat tehtiin juuri toisin päin. Se, joka oli ”proletaarista” sukua tai vaikkapa paljasjalkaisen varkaan jälkeläinen, kuului periaatteessa eliittiin, se, jonka esi-isät olivat ”riistäjäluokkien jäseniä” sai taas vastata sukunsa synneistä.

Stalin siis mahdollisesti luuli olevansa täysin rationaalinen ammuttaessaan suuren terrorin aikana yli 700000 ihmistä. Ainakin uhrien valinnassa näkyy jälkiä rationaalisesta lähestymistavasta, weberiläisittäin ajatellen.

Niinpä ihmisen yksilöllisen toimet ja ajatukset eivät vaa’assa painaneet, kun likvidoitiin kokonaisia vahingollisia ryhmiä ja niihinhän se insinöörityö kohdistui. Siinä menivät kulakit ja siinä sosiaalisesti vahingolliset ainekset, tuossa olivat trotskilaiset ja tuossa suomalaiset ja puolalaiset.

Toisin kuin joskus kuvitellaan, niskalaukausta ei saanut vain jotakin tehtyään. Kyllä tuhansille ja taas tuhansille riitti jopa se, että he kuuluivat johonkin kansaan. Tarkoitan tässä ns. kansallisia operaatioita vuosina 1937-1938. Uhrien määrä on kerrottu eri yhteyksissä yhä uudelleen ja uudelleen ja se näyttää yhä täydentyvän. Halukkaat löytävät senkin internetistä. Paljonko heitä siis oikeasti olikaan?

Olen jokseenkin varma, että suurin osa suomalaisista ei osaa vastata tuohon oikein mitään. Useimmat lienevät kuulleet, että rajan takana teloitettiin joitakin Kanadasta muuttaneita suomalaisia, väärin syytettyinä kuka mistäkin.

No sellaistakin tapahtui. Kun teloitetut suomalaiset lasketaan yhteen, saadaan nykytiedoin yli kymmenen tuhatta henkeä. Se on kansan kokoon ja etenkin sen Venäjällä oleskelleeseen osaan suhteutettuna paljon.

Mutta mitä meidän pitäisi tälläkin tiedolla tehdä? Velvoittaako se mahdollisesti meitä johonkin ja jos, niin ketä ja mihin? Mitä meidän pitäisi ajatella? Entä venäläiset ja Venäjän valtio? Mikäli korvaukset omaisille on liikaa pyydetty, niin miten olisi anteeksipyynnön laita?

Toisaalta jokainen maa voi omasta puolestaan tehdä vastaavia laskelmia ja esittää laskuja, niin myös Venäjä. Suomalaisten joukkomurha 1930-luvulla oli kuitenkin silkkaa valtioterrorismia, joten vastuulliset on helppo jäljittää ihan virkateitse.

Mutta miten oli Viipurin vuoden 1918 venäläismurhien kanssa?

Kyllä siinäkin tekijöinä olivat valtakunnan viralliset edustajat ja kaiketi vastuu koituu lähinnä komentaneille upseereille, jotka näyttävät olleen jääkäreitä. Ylipäällikön eli siis Mannerheimin käskyn etsiminen on ilmeisen turhaa, sillä sellaista ei varmastikaan annettu. Valtion vastuu näyttää selvästi vähäisemmältä.

Mutta miten oli hyvityksen laita? Millaisen vastuun murhaajat joutuivat kantamaan? Vai kuka tässä oikein on vastuussa? Ehkäpä nyt sitten koko Venäjän kansa suuren terrorin kohdalla ja Suomen kansa vuoden 1918 suhteen?

Huolimatta siitä, että Saksan kohdalla on näköjään nähty hyväksi ajatella kansan kollektiivisen vastuun mahdollisuutta, pitäisin sellaista nimenomaan primitiivisen ajattelun hedelmänä.

Tihutöistä kärsineiden omaiset vaatikoot hyvitystä, mutta kansakunnan kohdalla sellainen ei tule kysymykseen puolin eikä toisin. Kaikkein vähiten vastuu siirtyy polvesta polveen, vaikka kiivas Jahve kerran kertoikin kostavansa isien pahat työt aina kolmenteen ja neljänteen polveen.

 Hän oli tuolloin selvästi vanhanaikainen ja sitä paitsi vain yhteen kansaan sitoutunut. Nyt eletään toista aikaa, vaikka aivot tulevat sieltä menneisyydestä.

Minusta olisi kuitenkin tärkeää edes tunnustaa noiden rikosten tapahtuneen sen sijaan, että ne ikään kuin yritettäisiin pyyhkiä olemattomiin.

Jokaisella kansakunnalla on oikeus ylpeillä sankareistaan, mutta eikö siitä seuraa myös, että sillä on yhtäläinen velvollisuus murehtia ja paheksua roistojaan?

Sankareiden galleria meillä onkin jo kaapin tai esimerkiksi pianon päällä, mutta mihin me voisimme nuo roistot sijoittaa?

Luulen, että jokaisen kansakunnan tulisi kehittää itselleen kauhukabinetti, jossa olisivat muutkin kuin maanpetturit. Myös vieraita kansoja vastaan tehdyt rikokset ovat rikoksia ja sellaisina pysyvät.

Venäjän ortodoksisessa kirkossa luetaan ensimmäisenä suuren paaston jälkeisenä sunnuntaina anateema erinäisille kerettiläisille ja pettureille, siis omille, jotka ovat luopuneet oikeasta yhteydestään.

Kyseessä on huikea julistus, jonka suoraselkäinen sanoma herättää pakostakin hartautta ja kunnioitusta. http://uoj.org.ua/publikatsii/vopros-very/torzhestvo-pravoslaviyia-pobeda-istiny. Milloin vastaavaa saa kuulla meidän kirkoissamme? Saattaisipa tulla jopa kuulijoita.

Sellainen voisi olla hyvä idea. Vieraiden kelvottomuus on terveelle savanniväelle niin ilmeistä, ettei siihen liittyviä harjoituksia ehkä erityisesti tarvita. Näin oli ainakin ennen. Miltä nyt kuulostaisikaan, jos vaikkapa edes juhlapyhinä kirkoissa kirottaisiin erikseen kaikki kilpailevat uskontokunnat ja kristinuskon kilpailevat suuntaukset, ideologiat ja nationalismit?

Minusta tämä kuulostaisi niin primitiivisen typerältä, että ajatukselle pitää aluksi ihan naurahtaa. Se, että oman lauman johtajille toivotaan korkeimman siunausta ja järkeä vastuullisessa asemassaan, on sentään vielä jotakin aivan muuta.

Mutta miten kaukana me oikeastaan olemmekaan siitä, että tässäkin maassa alettaisiin saarnata vihaa vääräuskoisia vastaan ja heidän tuhoamistaan? Eikö itse asiassa ole niin, että tällaista aletaan pitää jo normaalina ilmiönä ja kauhistellaan pikemmin sitä, että joku saattaa asiaa paheksua kuin sitä, mitä siinä tehdään? Samoja normeja kun nyt ei voi monikulttuurisessa maassa kaikille asettaa ja monokulttuuri on niin last season.

Koska ihmisaivot ovat niin primitiiviset kuin ovat, niitä täytyisi koko ajan muistuttaa siitä, miten monimutkaisia asiat ovat. Muuten saatetaan hurahtaa kaljapatriotismiin (квасной патриотизм), jossa typerästi luodaan itsestä retusoitu ihannekuva samalla, kun toisista maalataan pelkkiä irvikuvia.

Ja koska meillä nyt on sellaiset aivot kuin on, täytyy sekin hyväksyä tosiasiana ja hylätä vahingollisena utopiana multikulturalismin ideologia.

Asiaan voinee palata sitten, kun on todettu tämän ideologian jossakin maassa ihan nuhteettomasti toimivan.

 

Aivot narikkaan

 

Kun lauma raakkuu

 

Sitä huomaa joskus kirjoittaneensa vuodesta toiseen samoista aihepiireistä, mikä voi olla lukijasta puuduttavaa, mutta lukeminenhan on vapaaehtoista.

Laumapsykologia, jossa aivojen heittäminen narikkaan liittyy jonkinlaiseen euforiaan, näyttää tähän maailmanaikaan olevan voimakkaampi virtaus kuin koskaan ennen, näin on myös meillä Suomessa.

Esimerkkejä tästä muistamme omasta maastamme erityisesti vuosien 1905-1906, 1917-1918 ja 1929-1930 tapahtumista, jolloin politiikassa alkoivat enemmän tai vähemmän määräillä hulinoitsijat. Myöhemmin, 1940-luvulta1970-luvulle torikokousdemokratia vielä yritti nostaa päätään, mutta sen jälkeen näytti jo siltä, että demokratian koulussa oli opittu jättämään päätöksenteko niille, joille se valtiosäännön mukaan kuuluu.

Kauppojen ryöstelyä ja polttamista meillä ei ole esiintynyt lainkaan vuoden 1917 Turun voimellakoita lukuun ottamatta, mutta silloinkin lauman käytöksessä oli tiettyä rationaalisuutta: väkivallalla oli selkeä päämääränsä.

Ruotsissa on autojen polttaminen ollut arkipäivää jo vuosikymmeniä. Sillä ei enää näytä olevan edes poliittisia tekosyitä, se on vain tietyn aineksen tapa osoittaa, että se voi tehdä mitä tahtoo viranomaisista piittaamatta. Samaa voi sanoa myös Ranskan ja USA:n vastaavista ilmiöistä. Jonkun pikkurikollisen kuolemalla ei ole mitään järjellistä suhdetta hulinointiin.

Avoin sota ja ryöstely kaupunkien kaduilla on poliittisen rappion äärimmäinen muoto. Se, että järjestys välillä sentään palaa, saattaa johtua vain siitä, että roskaväki (ks. Vihavainen: Haun roskaväki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) kaipaa välillä ruokkivaa kättä, koska ryöstämällä eläminen ei ole pitkällä aikavälillä mahdollista.

Kun 1960-luvulla opiskelin sosiologiaa, uskoin mielelläni silloin muodissa olleen käsityksen ihmisten poliittisen käyttäytymisen muuttumisesta koko ajan yhä rationaalisemmaksi. Ideologiatkin olivat ehtymässä, koska ne eivät voineet tarjota mitään lisäarvoa toimivalle kansanvallalle, joka ratkaisi asiat yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaan.

Jo seuraavalla vuosikymmenellä syntynyt taistolaisilmiö näytti romuttavan tämän optimismin, mutta koska se ainakin oli puhtaasti suomalainen erikoisuus, sen saattoi kuitata lyhyen tähtäimen häiriönä yleisessä trendissä.

Nyt alkaa näyttää siltä, että poliittinen rationaalisuus onkin koko ajan vähenemässä ja että voimme ennen pitkää odottaa samanlaista tilannetta, joka nyt on Ruotsissa. Se jälkeen on edessä Ranskan ja USA:n tilanne, joka sekään tuskin on stabiili, vaan kehittyy huonompaan suuntaan niin pitkälle, kuin hulinoitsijoista tuntuu palkitsevalta. Eivät asiat ennen näin huonosti olleet. Hullu vuosi 1968 oli joissakin maissa merkillinen poikkeus säännöstä.

 

 

 

 

Kun kehitys jatkuu, niin lopulta luultavasti/kenties lyödään liian pahasti yli, eikä normaali, toimiva yhteiskunta tule enää koskaan takaisin. Silloin olemme liittyneet niin sanottujen epäonnistuneiden valtioiden seuraan, joita maailmassa kyllä riittää, Somaliasta Venezuelaan ja Nigeriasta Nicaraguaan.

Kun valtion legitimiteetti häviää, syntyy tilanne, jossa sitä ei enää voida hallita. Silloin kansa on lakannut kunnioittamasta politiikan pelisääntöjä ja jakaantuu ryhmiin, jotka yhtä typerästi kuin itsepintaisesti vaativat, että nimenomaan ja ainoastaan heidän tahtonsa on oltava politiikassa määräävänä. Vastustajat demonisoidaan.

Tällaisen politiikan tunnuslause ”me teemme mitä tahdomme”, on ollut Suomessa liiankin tuttu, mutta moni on luullut sen jääneen tässä maassa jo kauas taa. Ikävä kyllä, me näemme saman psykologian edessämme juuri nyt. Ei politiikassa ole mitään sukupolvelta toiselle periytyvää oppimiskykyä. Ajatelkaa vaikkapa USA:n vanhaa demokratiaa.

Joskus vähän yli kymmenen vuotta sitten tämä parlamentaarista hallintoa halveksiva trendi oli vasta alkamassa pitkän tauon jälkeen ja muistan olleeni siitä monien muidenkin tavoin sangen hämmästynyt. Raakkujia ja riekkujia ilmaantui laumoina poliittiselle kentälle vaatimaan oikeutta saada tehdä päätökset vaaleissa käyneiden äänestäjien sijasta.

Tässä silloisia merkintöjä asiasta:

 

 

 

maanantai 19. syyskuuta 2011

Tarvitaan ydinpommi eli sopulivuoden näköaloja

Tarvitaan ydinpommi eli sopulivuoden näköaloja

Toistuvat mediarepäisyt ja massiiviset ”keskustelut” siitä, mitä saa julkisesti sanoa, ovat tänä armon vuonna 2011 luoneet epätodellisen ilmapiirin. Miten on edes mahdollista asettaa kyseenalaiseksi täysivaltaisen Suomen kansalaisen, saati kansanedustajan oikeutta sanoa ja ajatella, mitä haluaa. Mikäli kyseessä on rikoslain tarkoittama sanavapauden väärinkäyttö, asia muuttuu, mutta kansanedustajan kohdalla kynnyksen pitäisi olla aivan erityisen korkea, kuten asiaan perehtynyt juristi Jukka Kemppinen on blogissaan todennut. Varmuuden vuoksi vielä kerran: kansanedustajan sananvapaus ei ole normaalia alhaisempi vaan korostetusti suurempi ja suojellumpi.

Tänä vuonna on voitu havaita, että kuka tahansa kadunmies katsoo oikeudekseen asettua tuomaroimaan, millaiset sanat saattaisivat pahoittaa vaikkapa Kreikan kansan mielen, mikä toki lienee kauhea asia sinänsä. Kylmäävää on se, että jonkinlaista jokamiehenoikeutta sensuuriin pidetään itsestäänselvyytenä.

Se, että jotakin aivan normaalia ja perusteltua epäilyä demokraattisen järjestelmän varjopuolista pidetään ajatusrikoksena, on ajassamme jälleen kerran jotakin uutta, vaikka sille löytyykin paralleeleja sekä 1930-luvulta että 1970-luvulta. Taistolaisopiskelijoiden surullisenkuuluisa Musta kirja luki imperialistisen ja siis kiellettävän propagandan pariin länsimaisen ajattelun klassikoita Freudista lähtien. Pari vuotta sitten kirja muuten julkaistiin uudestaan. Tänä vuonna John Stuart Mill näyttää jo joutuneen edistyksellisimmän aineksen vihoihin, koska joku norjalaislurjus siteerasi häntä. Jos uusimman kohun implikaatiot otetaan vakavasti, hän näköjään saa tässä maassa seurakseen kaikki muutkin vakavat demokratian teoreetikot Aristoteleesta lähtien. Onpahan ainakin hyvää seuraa.

Toinen asia on, että täytyy olla aivan luvallista joka ainoalle Suomen kansalaiselle ja lisäksi vailla kansalaisuutta oleville täällä asuville ja lisäksi vielä muillekin sanoa asioita, joista joku voi pahoittaa mielensä. Näin on asia jopa siinä tapauksessa että tämä joku on esimerkiksi feministi, muslimi tai vaikkapa kepulainen. Enemmänkin, pidän oikeutenani sanoa vaikkapa niin, ettei aluepolitiikka maassamme muutu, ellei Helsinkiin pudoteta ydinpommia. Jos tämän vuoksi ruvetaan kauhistelemaan, että vaadin viattomien pääkaupunkiseudun naisten ja lasten ja jopa herttaisten kotieläinten kärventämistä kuoliaaksi, katson että minulla on oikeus närkästyä.

Intellektuellin ja poliitikon ero on siinä, että edellinen joutuu yhä uudelleen perustelemaan itselleen mielipiteensä ja myös sen päämäärän, johon pyrkii. Tämä siksi että hänen maailmansa on avoin ja jokainen tärkeä uutuus pakottaa järjestämään sitä ainakin jossakin määrin uudelleen, jotta uutuudelle, joka on pakko tunnustaa realiteettina, voitaisiin antaa sille kuuluva sija ja merkitys. Poliitikko pyrkii tiettyyn päämäärään ja kaikki muu on hänelle välinettä. Niinpä uusi tieto ei ole hänelle intellektuaalinen vaan poliittinen haaste: miten sitä voidaan käyttää hyväksi?

Poliitikon klooni hieman alemmalla valtiollisella tasolla on älymystön liepeillä pyörivä hangaround-porukka, joka ei muodosta omaa mielipidettä, vaan kannattaa, kannustaa ja fanittaa poliitikkoja ja muita älyllisinä johtajina pitämiään. Vastaavasti se on sotatilassa näiden vastustajia vastaan. Tälle ainekselle jokainen itsenäinen ajatus on vaarallinen ja sille on ominaista varislaumaefekti. Kun haukka ilmestyy variksen näköpiiriin, tämä kiljaisee ja heti syöksyy paikalle kokonainen lauma samoja intressejä edustavaa ainesta, joka yrittää poistaa rauhanhäiritsijän. Varislauma ei käy keskustelua, vaan sen huudoilla on toisenlaisia funktioita: yhtäältä niiden tarkoitus on tietenkin pelottaa tunkeutujaa, mutta toisaalta ne myös antavat laumalle turvaa ja tiedon siitä, ettei kukaan sen jäsen ole yksin.

Reviiri, jota lauma puolustaa, on rajattu poliittisella korrektisuudella. Eivät ainoastaan väärät johtopäätökset, hankalat tiedot ja epätoivottavat stereotypiat pane laumaa raakkumaan. Yksi ainoa väärä sana riittää nykyään aiheuttamaan äänekkään reaktion, jonka äänimaisemasta on turha etsiä älyllistä avoimuutta ja pyrkimystä keskusteluun. Totuus on jo tiedossa ja sen loukkaajat on vain löydettävä ja karkotettava. On tärkeää huomata, ettei edes yritetä ymmärtää, mitä sanoja tarkoitti, vaan kaikki huomio keskittyy siihen, mitä hän sanoi.

Joskus maailmassa toimittajia verrattiin sopuleihin, jotka juoksivat kritiikittömästi lauman johtajan perässä. Vertauksen havaittiin pian ontuvan, sillä sopulilaumalla ei ole johtajaa. Muutenkin sen käytös on mystisellä tavalla päätöntä ja itsetuhoista. Vaikka poliittisesti korrektiin puoliälymystöön osittain sopiikin sama luonnehdinta, on sen käyttäytymiskaava kuitenkin toisenlainen: ei se pelkästään lyllerrä päämäärättömästi eteenpäin (mitä pitemmälle sitä parempi), vaan myös reagoi nopeasti ja rajusti reviirin häirintään, minkä aiheuttavat niin hankalat tiedot kuin pelkästään väärät sanat.

Luulin jo hetken, että uusimmassa raakkujaisnäytelmässä kyse oli kyynisyydestä. Nyt ymmärrän, että totuus on karumpi. Suuri enemmistö niistä, jotka ovat reagoineet, eivät ole osoittaneet minkäänlaista pyrkimystä ymmärtää sanottua, vaan tulkitsevat sitä mielivaltaisesti ja mielettömästi lietsoen moraalista suuttumustaan ja sepittäen toinen toistaan hurjempia tarinoita ilman vähäisintäkään perustetta. Poikkeukset ovat olleet erittäin harvinaisia. Helsingin Sanomien Ville Blåfield oli harvinainen poikkeus, joka jutussaan ”Siis mä kuolen!” (HS 17.9.) osoitti normaalia todellisuudentajua. Hänen tulkintansa mukaan ”sen sijaan että Jussi Halla-Ahon otsikoidaan vaatineen Kreikkaan sotilasjunttaa, tulisi otsikoida Halla-ahon pitävän demokraattista yhteiskuntamallia Kreikan kriisin ongelmana. Ja sitten olisi mahdollista kysyä: voisitteko hieman tarkentaa?” Blåfield sai netissä melkoisen ryöpytyksen.

Blåfieldin vastapainoksi sama HS:n numero toki julkaisikin Sami Sillanpään jutun ”Peruspelkurit”, jossa runoiltiin Halla-ahon ihailleen fasismia ja vaatineen panssarivaunujen käyttöä kansaa vastaan, mikä todistaa pelkurimaisesta piiloutumisesta panssarin turvaan, josta kelpaa ammuskella suojattomia. Tällaista kun itse asiassa on myös nimetön nettikirjoittelu.

Onko kyse enää edes pelkästä älyllisestä epärehellisyydestä? Pikemminkin näyttää olevan niin, että kiihtynyt lauma menettää todellisuudentajunsa eikä halua ajatella, mitä viholliseksi koettu sanoo. Tämä ei enää tunnu epärehellisyydeltä, koska koko oma lauma ei voi olla epärehellinen ja ainakin se on oikealla asialla ja vihollinen väärällä, joten koko kysymys on joutava. Tämä asenne on liiankin tuttu taistolaisuuden ja suomettumisen kaudelta. Kehityksen suunta on selvä ja kiinnostavaa on vain se, mihin asti se voi jatkua ennen kuin yleisemmin tajutaan koko asian irrationaalisuus ja tuhoisuus. Viimeksi muutos tapahtui vasta sitten, kun Neuvostoliitto romahti.

Kun ympäristö on tällainen, ei voi muuta kuin toivottaa onnea rasisimin ja fasisimin vastaiselle taistelulle vanhaan saksalaiseen tapaan: ”Hals-und Beinbruch!” Helppoa ei tule olemaan.

 

Edistystä ei tullutkaan.

Riesmanin utopia

Sodan, siis tuon toisen maailmansodan jälkeen ilmestyi paljon tutkimuksia, joissa yritettiin saada tolkkua siitä aivottomasta massaihmisestä, joka oli sotaa kannattanut, omaksi onnettomuudekseen siellä häviäjän puolella. Omista ei ollut niin väliä tässä yhteydessä.

Theodor Adorno ym. puhuivat autoritaarisesta persoonallisuudesta, Hannah Arendt pahan banaalisuudesta ja Erich Fromm vapauden pakenemisesta. (Escape from Freedom). Aika lailla oli liikkeellä taipumusta selittää Saksan tapahtumia myös saksalaisella ja eritoten preussilaisella traditiolla. Sadomasokistinen syndrooma sai ihmiset järjenvastaisesti kaipaamaan alistumista ja uhrautumista.

David Riesmanin näkemys joukon yksinäisyydestä (The Lonely Crowd) ei ollut ihan uusinta uutta, vaan kulki selvästi samoja polkuja kuin jo Gustave LeBonin joukkojen psykologiaa käsittelevä klassinen teos. Tuntui se muistuttavan myös Jose Ortega y Gassetin ajattelusta, mutta sen painotus oli erilainen.

Riesman oli historiallinen optimisti ja katsoi, että ihmisrotu oli tiellä kohti parempaa: aikoinaan ihmiset olivat saaneet elämänarvonsa perinteistä, jotka oli sisäistetty. Sittemmin ihmisten käyttäytymistä määräsivät vertaisryhmät, hänestä tuli ulkoaohjautuva.

Tiellä kohti vapautumista oli kuitenkin vielä yksi askelma: ihmisestä oli yhä suuremmassa määrin tulossa autonominen persoonallisuus. Hän ryhtyikin viho viimein ajattelemaan omilla aivoillaan ja sen teki uudenlainen vapaa ja yltäkylläinen yhteiskunta mahdolliseksi.

Tämä oli optimistista pelastusoppia, jota voi verrata World Values Surveyn piirissä saavutettuihin tuloksiin ja niistä tehtyihin johtopäätöksiin (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=wvs ). Lyhyesti sanoen: modernisaatio on sen tekevä. Ihmiskunnan kurjuus ja onnettomuudet juontuivat sen historiallisten yhteiskuntien irrationaalisuudesta.

 Menneisyydessä ihmiset oli pakotettu rooleihinsa ja totutettu tottelevaisiksi alamaisiksi. Sellaisia oli helppo manipuloida ja lähettää vaikkapa sotaan minkä tahansa joutavuuden takia. He eivät edes pystyneet ajattelemaan, että asiassa olisi jotakin mätää.

Toista se oli uudessa, uljaassa maailmassa, jossa ihminen viimeinkin sai tilaisuuden ajatella omilla aivoillaan. Siellä elivät uudenlaiset ihmiset, jotka henkisesti vapaina karttoivat pahaa ja edistivät hyvää. Erich Fromm kuvasi omassa tuotannossaan tuollaista persoonallisuustyyppiä, jota hän nimitti produktiiviseksi ja joskus, psykoanalyyttisen slangin mukaisesti myös genitaalis-produktiiviseksi.

Koska minäkin olen mielelläni hyvä ihminen, olen taipuvainen näkemään noiden teoreetikkojen utopian hyvin sympaattisena.

Erityistä lukkarinrakkautta olen aina tuntenut Frommia kohtaan. Hän on todella, eräänlaisena uutena, lempeänä Nietzschenä suorastaan osoittanut ihmiskunnalle uuden tehtävän, ei yli-ihmisen rakentamisen, vaan ihmisen tulemisen täysin kehittyneeksi eli siis siksi, mitä hän sanan aristotelisessa mielessä olemukseltaan on.

Mutta tässä on tainnut käydä niin, että koko tuo rationaalisuuteen perustuva ja siihen tähtäävä näkemys ihmisen kehittymisestä on tässä historian vaiheessa jo aikaa jäänyt sivuraiteelle. Historiallisen optimismin ja ”essentialismin” tilalle on tullut kaikelle rationaalisuudelle syvästi vihamielinen postmodernismi ja kaikenkarvaiset intersektionaaliset aivokummitukset ovat nyt korvanneet aiemmat irrationalismin muodot ihmiskunnan tyhmentämisen välineinä.

Yleisen ja yhteisen ihmisyyden sijasta on taas omaksuttu käsityksiä kaikenkarvaisten kuppikuntien ja alakulttuurien omasta, muille läpinäkymättömästä ja saavuttamattomasta erityisviisaudesta, johon mikään ulkopuolinen arvostelu ei ulotu.

Mikäli siis joku, sanokaamme, feministi, tummaihoinen, alkuperäisväestöön kuuluva, vammainen ja sekasukupuolinen henkilö tekee jotakin, joka näyttää typerältä, naurettavalta, halveksittavalta tai jopa rikolliselta, ei ulkopuolisilla ole oikeutta edes sanoa siitä mielipidettään. Sellainen oikeus voi olla vain vertaisilla.

Mutta onhan tästä järjen tuhoamisesta jo kyllin kirjoitettu. Turha on tässä haaskata siihen enempää paperia tai aikaa (ks. https://www.amazon.com/Seduction-Unreason-Intellectual-Nietzsche-Postmodernism/dp/0691125996 ).

Yllätys on tässä se, että rationaalisuus on taas jälleen hylätty niin nopeasti ja totaalisesti, ikään kuin sodanjälkeistä suurta järjen heräämistä ei olisi ollutkaan. Jokuhan siinä järjettömyydessä siis näköjään vetoaa ja vetoaakin kovasti.

Jos kuitenkin palataan noihin uuden, rationaalisen ihmisen tuloa ennustaneisiin profeettoihin, Frommiin ja Riesmaniin, näyttää siltä, että heidän ihmiskuvansa oli liian optimistinen. Kun Riesman kuvitteli modernin yhteiskunnan synnyttävän omilla aivoillaan ajattelevia ja itsenäisiä päätöksiä tekeviä ihmisiä, hän ymmärsi kohteensa väärin.

Itse asiassa harva asia näyttää tuottavan ihmiselle niin syvällistä nautintoa kuin heittäytyminen kokonaan suuremman voiman vietäväksi. Silloinhan niin sanotusti aivot joutavat narikkaan ja vastuu kaikesta jää jollekin muulle, vaikkapa suurelle vertaisryhmälle tai yksinkertaisesti sille sekalaiselle laumalle, joka on sattunut juuri samaan paikkaan ja mylvii samanlaisia tunnuslauseita.

Niin sanotun taistolaisaallon aikana saattoi vielä kuvitella, että kyseessä oli vanhan mekaanisesti solidaarisen yhteiskunnan ja voitetun uskonnollisuuden viimeinen tervehdys rajan takaa, reaktio, jolle ei enää myöhemmin olisi tarvetta.

Kyllähän tuota tarvetta näyttää yhä olevan. En viitsi mainita, mistä merkeistä näin päättelen, mutta luulen, että mikäli joku katsoo nykyisen nuoren polven piirissä jo olevan vallitsevana ns. autonomisen persoonallisuuden, on todistustaakka kyllä hänellä.

Venäjällä Helmikuun vallankumous oli suurta torikokousten ja joukoissa tiivistyneen tyhmyyden juhlaa. Lokakuun kaappaus olikin sitten jo lopun alkua tuolle niin sanotulle kansan vallalle. Siinä ei kansaa enää tarvittu kuin statisteina.

Maksim Gorki, joka oli kuvitellut tulevasta vallankumouksesta kaikenlaista hyvää, kauhistui näkemäänsä ja kirjoitti Novaja Žizn-lehdessä, että venäläinen ihminen on luonteeltaan heikko ja valmis aina seuraamaan sitä, joka antaa hänelle luvan käyttäytyä häpeämättömästi. Nyt tuo luvan antaja oli Lenin.

Itse asiassa toki tuo valmius kaikenlaiseen irrationaaliseen, siinä luvussa myös häpeämättömään käytökseen ei tietenkään rajoitu venäläiseen kansaan tai erityisesti venäläiseen talonpoikaistoon, kuten Gorki ajatteli. Sitä samaahan me taas näinä päivinä saamme nähdä kaikkialla.

Aivan poikkeuksellisen groteskeja tuloksia lauman huonoimpien vaistojen vapauttamisessa saavutettiin aikoinaan Saksassa. Mieletön tarina oman kansan synnynnäisestä ylemmyydestä oltiin valmiit omaksumaan vastoin kaikkea rationaalisuutta. Sillä perusteella sitten sorrettiin muita aivan häpeämättömästi. Asiaa rationalisoitiin oman kansan vapautumisella ”alempien” sorrosta.

Mutta entäpä, jos itse tuo lauma onkin nyt tykkänään muuttunut lempeän empaattiseksi ja keskittää ponnistelunsa suvaitsevaisuuden, rauhan ja rakkauden edistämiseen? Mitäs pahaa siinä silloin on? Ehkä olemmekin todella saavuttaneet tai saavuttamassa ainakin jonkinlaisen entistä korkeamman asteen ihmiskunnan kehityksessä? Mitä muuta kuin altruismia tuollainen torilla makaava viattoman uhrilampaan kyynelehtivä sympatisoija voisikaan edustaa?

Olisipahan tämä hauskaa ja miellyttävää. Tosiasia kuitenkin on, että omia mielikuvia palvova ja vertaisryhmää apinoiva laumaantuva irrationaalisuus on yhtä primitiivinen kuin vaarallinen pohja käyttäytymiselle.

Nyt itketään jonkun onnettoman pikkurikollisen symboliksi nostettua kurjaa kohtaloa, mutta entäpä huomenna? Ei ole mitään niin huonoa asiaa, ettei sitä voitaisi markkinoida suurena humaanisuuden ilmentymänä. Tie helvettiin on kuin onkin yhä kivetty nimenomaan hyvillä aikomuksilla. Näin se on ollut ennenkin.

Se kuviteltu paha, jollaiseksi amerikkalainen rotukysymys on nyt esitetty ja jonka konkreettisena ilmentymänä muuan uhrikategorian valittu edustaja nyt on saanut luvan järkyttää heiveröisiä mieliä, on tosiasiassa sen luokan ongelma, että sen ymmärtämiseen vaadittaisiin aivan toisenlaiset intellektuaaliset valmiudet kuin ne, joita noiden laumojen kantamat iskulauseet ilmentävät.

Kun nyt suostutaan menemään kyselemättä ja asioita itselleen selvittämättä mukaan tämän tason vedätykseen, on se vaaran merkki jos mikään. Herää kysymys, onko mikään iskulausetason julistus enää liian typerä voidakseen tulla riemulla vastaanotetuksi ja kannatetuksi.

Mikäli narsistinen oman suuren tunteen palvonta ja apinamainen joukon mukaan meneminen –siis tämä Riesmanin ulkoaohjautuvuus- yhä vain ovat ja pysyvät ihmisten hallitsevana käyttäytymismallina, on sanottava, ettei aikoinaan odotettua myönteistä kehitystä ole tapahtunut. Tuntuu jopa siltä, että tässä suhteessa oltaisiin vain taantumassa.