Venäläinen maailma ja muu maailma

 

Venäjän resurssit ja Russki mir

 

     Venäjän niin sanottu resilienssi on hämmästyttänyt useimmat. Ukrainan sodan alkaessa uskottiin, että Putinin rahat loppuvat viimeistään parissa kuukaudessa tai ainakin vuodessa, kun sinänsä suuri, noin 600 miljardin puskurirahasto on käytetty.

     Venäjä on kuitenkin ollut paljon luultua sitkeämpi ja kyennyt hyödyntämään niitä ihan todellisia rikkauksia, joita sen valtavalla alueella piilee. Aikoinaanhan jopa sen kykyyn myydä suuressa mitassa hiilivetyjään Kiinalle suhtauduttiin skeptisesti.

     Kuten Hitlerillä, myös Putinilla on ollut päämääränään venäläinen maailmanvalta. Mitä sanoikaan Hitler: Saksan on oltava joko maailmanvalta tai ei sitten mitään. Jälkimmäinen vaihtoehto näytti kerran jo toteutuvan, mutta sentään vältettiin, kun terveet voimat tulivat valtaan sen jälkeen, kun mielipuolet oli voitettu.

     Venäjä on kuitenkin yksinään liian pieni väestönsä puolesta voidakseen uskottavasti olla maailmanvalta. Neuvostoliitto oli sitä, mutta siihen kuului kaksin verroin enemmän asukkaita ja sen lisäksi vielä satellittivaltioiden ulkokehä, jota se monessa mielessä hallitsi.

     Russki mirin idea on nykyisen imperiumiajattelun ytimessä. Valitettavasti vain tuo ”maailma” on koko ajan voimakkaasti kutistumassa eikä vähiten nimenomaan itse Venäjän imperialistisen politiikan takia.

     Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että Venäjällä menee sodassa huonosti. Itse asiassa siltä on näyttänyt jo monta vuotta. Ehkä vielä pahempaa maailmanvaltapyrkimysten suhteen on se, että Russki mirillä menee huonosti.

     Kuitenkaan ei ole todennäköistä, että kumpaakaan voitaisiin tästä maailmasta sotimalla hävittää. Rauhan solmiminen voisi olla ainoa järkevä ja inhimillinen tapa selviytyä tästä tilanteesta, niin sietämättömältä kuin se saattaa Brysselin tragikoomisen maailmanvallan perspektiivistä tuntuakin.

     Tässä taannoinen blogini (23.5.2025), jota en ole muutellut:

 

 

 

 

Entinen akka ja Venäläinen maailma

 

Motto:

Tämän kun ammun ja toisen lisäks,

niin kolome ennää viijestä puuttuu,

sanos entinen akka, kun jäneksen jälet näki.

 

Itse asiassa akalla ei ollut enempää pyssyä kuin ampumataitoakaan, mutta sen sijaan kyllä runsaasti optimismia. Sehän on periaatteessa hyve, mutta vain tiettyyn, realistiseen rajaan asti. Tässä tapauksessa kyse oli jo haihattelusta, jolle ei ollut olemassa mitään realistisia edellytyksiä.

Tässä oli kyseessä anekdoottinen äärimmäistapaus, mutta epärealistiset käsitykset omista mahdollisuuksista ja keinoista niiden saavuttamiseksi eivät tässä maailmassa ole olleet niinkään harvinaisia.

Saksalainen ydinfyysikko Wilhelm Fucks laati 1960-luvulla hämmästyttävän oikeaan osuneen ennusteen Kiinan mahdin tulevasta kehittymisestä (ks. Vihavainen: Haun formeln zur macht tulokset).

Fucksin metodit olivat hänen omien sanojensa mukaan ”insinööritieteelliset” ja hän pyrki matemaattisesti laskemaan kunkin mahdollisen suurvallan potentiaalin väestökehityksen ja tuotannon termein. Kiinan nousu näytti hänestä selvältä asialta, mutta Hitlerin mahdollisuuksia muutama vuosikymmen aiemmin hän piti olemattomina.

Fucks todisteli asian laskemalla, mutta todistusta ei ole pakko uskoa. Lopputulos on joka tapauksessa tiedossa ja sen todistaminen on yhtä helppoa kuin ampua napakymppi ampumalla ensin ja piirtämällä sitten maalitaulu osuman ympärille.

Silti Fucksin laskelmissa oli itua. Onnistuakseen Hitlerillä olisi pitänyt olla kyky selviytyä toinen toistaan seuraavista epätodennäköisistä yrityksestä. Hän lähti alivoimatilanteesta, kun huomioon otetaan resurssit eikä vain hetkellinen tilanne.

Hitlerin ongelmana oli, ettei hänen hallitsemansa Saksa ollut maailmanvalta eikä voinutkaan sitä olla, ellei se suoriutuisi muutamista peräkkäisistä tehtävistä. Maailmanvallan asema häämötti tulevaisuudessa, mutta vasta sen jälkeen, kun kilpailijat eli viholliset olisi yksi toisensa jälkeen aseellisesti kukistettu.

Hitlerin visiossa tavallaan toistui se entisen akan dilemma, jossa resursseja puuttui, mutta kunhan niitä olisi hankittu, voitaisiin aina ylemmälle tasolle nousta porras kerrallaan.

Toki Hitlerillä, toisin kuin akalla oli sekä pyssyjä että häikäilemättömyyttä niiden käyttämiseen, mutta riittävän kapasiteetin luominen oli vielä edessäpäin ja monen mutkan takana silloin, kun kohtalokkaat ratkaisut tehtiin.

Hitlerin maaninen visio, jonka mukaan Saksan oli oltava maailmanvalta tai lakattava olemasta, oli siis rakennettu hyllyvälle perustalle. Tukea se kuitenkin sai runsaasti turhien uhrien tuottamasta frustraatiosta ja uskosta oman asian pyhyyteen ja oikeuteen.

Paradoksaalisesti sodan lopputulos oli Saksan kannalta sekä katastrofi että onnenpotku, joka pian tuotti sen hyvinvoinnin, jonka saavuttaminen väkivalloin olisi jokseenkin varmasti ollut mahdotonta.

Venäjän imperialistiset haamukivut ovat tuottaneet samanlaista maanista pyrkimystä maailman johtoon, joka oli tunnusomaista Hitlerille ja sai kerran myös Saksan kansan mukaansa. Visiot ovat nyt tuskin sen realistisempia ja ”pääideologi” Duginin kohdalla ne ovat suorastaan sairaalloisia houreita (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=geopolitiikka ).

Putinin suurvaltainen mania muistuttaa suuresti Hitlerin aikoinaan yrittämää maailmanmahdin kaappausta. Tuhoa on nytkin saatu aikaan paljon ja yhä lisää on luvassa, mutta Venäjän resurssit maailman hallitsijaksi eivät vain vakuuta, kuten eivät aikoinaan Saksankaan.

Päämäärät eivät silti ole vähemmän vaatimattomat. Näin kirjoitin blogissani vuonna 2022:

”Jo yliopistollisessa oppikirjassaan kirjassaan Geopolitika Rossii vuonna 2014 Dugin väitti, että Venäjää vastaan käydään armotonta geopoliittista sotaa, kuolemaan asti (она ведется против нас и ведется беспощадно, на поражение, насмерть).

Siinähän sitä on opiskelijoille hengen ravintoa. Juuri nyt siis ratkaistaan kysymystä siitä, onko Venäjä olemassa sivilisaationa vai eikö ole. Jos se haluaa olla, on sen pakko valloittaa Kaakkois-Ukraina, Novorosssija. Miksi näin on, tietää vain geopolitiikan Jumala.

Mihin Venäjä sitten lopulta pyrkii? Sen jylhä kohtalo on pyrkiä valloittamaan lopulta koko maailma: расширение до естественных границ Северо-Восточной Евразии, Турана, с перспективой распространения зоны влияния за ее пределы, вплоть до масштаба всей планеты…

Siinäpä se, sanasta sanaan.  Kuten tiedetään ja on kainostelematta sanottukin, päämäärä on venäläisen maailman, russki mir, yhdistäminen ja levittäminen. Siihen taas kuuluvat kaikki ne, joita yhdistää venäjän kielen taito ja halu kuulua sitä käyttävään yhteisöön.

Jälkimmäinen ehto ei ole suinkaan ”pakollinen”. Sitähän ei Ukrainakaan ole suurimmaksi osaksi täyttänyt.

Se entinen akka ei ymmärtääkseni saanut koskaan yhtään jänistä, mutta Putinilla näyttäisi olevan jo jotakin pivossaan. Sen takaisin ottaminen ei taida olla realistista, mutta mitä hänellä on ja mikä on asian merkitys kokonaisuuden kannalta?

Kyseessä on pieni osa Ukrainaa ja se on vain pieni osa Ukrainaa. Venäläisen maailman luomisen kannalta se ei vielä ole kokonainen jänis eikä edes puoltakaan. Itse asiassa koko sota näyttää tässä suhteessa eli tärkeimmän päämäärän suhteen olleen katastrofi ja se on tehokkaasti johtanut siihen, että koko venäläinen maailma kutistuu entistä nopeammin.

Näin kirjoitin ranskalaista ja venäläistä maailmaa koskevassa blogissani jokunen vuosi sitten: ”Maailmassa käyttää enimmäkseen ranskaa päivittäin yli 300 miljoonaa ihmistä eli kolmisen prosenttia koko maailman väestöstä.

Tämän vuosisadan puolivälissä luku saattaa kuitenkin olla jo 700 miljoonaa eli kahdeksan prosenttia. Näin arvioivat jotkut asianharrastajat, joista en tiedä, ovatko he optimisteja vai pessimistejä. Tulevaisuuttahan kukaan ei tiedä.

Tätä ranskan puhujien kokonaisuutta nimitetään usein ranskalaiseksi maailmaksi -le monde francophone. Samanlaiselta kuulostaa myös venäläisen maailman -russki mir- käsite, mutta sille on haluttu antaa melko lailla erilainen merkitys ja liitetty kielen ohella yhdistäviksi tekijöiksi myös kulttuurisia, uskonnollisia ja jopa geopoliittisia aineksia.

Venäjän kielen maailma on ranskankielistä paljon pienempi. 1990-luvulla venäjää opiskeli ulkomailla noin 74 miljoonaa henkeä, mutta nyt luku on vain puolet siitä.

Mikäli otetaan huomioon vain entisen Neuvostoliiton ulkopuoliset alueet, on venäjän lukijoiden määrä romahtanut: 20 miljoonasta yhteen miljoonaan.

Nuo luvut ovat wikipediasta ja niihin on tietenkin syytä suhtautua varauksella.

 Ken elää, hän näkee. Joka tapauksessa venäläinen maailma, tuo Russki mir on sen sijaan ollut pahoissa vaikeuksissa ja itse asiassa se on viime aikojen ekspansiivisen politiikan aikana voimakkaasti kutistunut. Tätä on tapahtunut maiden sisälläkin, esimerkiksi Ukrainassa ja Georgiassa.

Neuvostoliiton huippuaikoina venäjää puhuttiin paitsi Venäjällä, myös kaikissa neuvostotasavalloissa ja jokaisen oli ainakin periaatteessa ja ennen muuta käytännössä osattava sitä.

Se oli uuden neuvostoihmisen kansainvälisen yhteydenpidon kieli ja toimi hyvin myös Itä-Euroopassa. Sosialismin prestiisi aiheutti sen, että kymmenet miljoonat ihmiset opiskelivat sitä ympäri maailmaa, etenkin ns. kehitysmaissa.

On merkille pantavaa, että tämä venäläisen maailman kutistuminen on tapahtunut juuri samaan aikaan, kun Moskovassa on lanseerattu yhä pöyhkeämpiä suunnitelmia venäläisen kulttuurin maailmanvalloitukselle.

Paitsi, että sen oletetaan olevan moraalisesti ylivertainen muihin nähden ja edustavan korkeampaa intellektuaalista tasoa, siihen liittyvät myös sotilaallinen mahti ja häikäilemättömyys, jotka aina hurmaavat tiettyjä luonteita.

Itse asiassa Russki mir-yhteisöä on sen omassakin piirissä haluttu kuvailla myös ja nimenomaan voiman termein: eivät ainoastaan ne, jotka ihailevat venäläistä kulttuuria, kuulu tähän yhteisöön, vaan myös ne, jotka pelkäävät Venäjän aseiden voimaa… Näin loihe lausumahan Putinien entinen pääideologi Vladislav Surkov, itsekin muuten tšetšeeni ja uustsaristiselta titteliltään 1. luokan todellinen valtioneuvos:

Идея «русского мира» возникла не вчера. Я ввёл его в структуру государственной политики. Путин сказал: «У России нет границ»; Думаю, он это имел в виду. Что такое русский мир? Это везде, где люди говорят и думают по-русски. … Где уважают нашего Путина. И его во многих местах уважают те, кто не говорит по-русски и имеет довольно смутное представление о России. Там, где люди боятся русского оружия, это тоже русский мир. Это наша [сфера] влияния. Где уважают наших учёных, наших писателей, наше искусство. Это весь русский мир.Владислав Сурков

Halukkaat kääntänevät tekstin koneella, elleivät kuulu tuon russki mirin piiriin tai muutoin osaa kieltä. Joka tapauksessa Surkov tuossa pätkässä selittää, että Putin sanoessaan, ettei Venäjällä ole rajoja, tarkoitti juuri russki miriä. Tämä venäläinen maailma on kaikkialla siellä, missä puhutaan ja ajatellaan venäjäksi, missä ihaillaan ”meidän Putiniamme” tai pelätään Venäjän aseita…

Tämä viime mainittu looginen salto mortale taitaakin siirtää koko maailman pian venäläiseksi ja siihen ehdottomasti kuuluvat silloin myös ne maat, joissa vihataan ja halveksitaan Putinia.

Mutta ne jänikset loikkivat kyllä moisesta yhteisöstä niin kauas kuin pääsevät, eikä niitä enää kiinni saa.

Alaston väkivalta saattaa toimia vanhan ajan pankkiryöstössä, mutta ei kansainyhteisön luomisessa. Pistimillä voi pelotella, mutta niillä ei voi istua.

Hitler olisi voinut esimerkillään opettaa edes tämän asian niille, jotka yrittävät häntä matkia, mutta kuten tiedetään, Herra lyö ensin sokeudella ne, jotka haluaa tuhota.

 

 

 

 

 

 

 

 

Intellektuellien lankeemus

 

Edistyksellistä ajattelua Ruotsissa

 

     Luin aikoinaan Jan Myrdalin raportin kiinalaisesta kylästä (ks. Vihavainen: Haun raportti kiinalaisesta kylästä tulokset ) ja myönnän, että se teki vaikutuksen. Kiinan valtavasta potentiaalista ja sen pian koittavasta maailmanherruudesta olin jo hieman aiemmin vakuuttunut luettuani Wilhelm Fucksin kirjan ”Tulevaisuuden voimasuhteet” (vrt. Vihavainen: Haun formeln zur macht tulokset ), jonka Osmo Apunen heti arvosteli jopa Historiallisessa aikakauskirjassa.

     Nämä teokset innostivat kiinan kielen opintoihin, jotka ovatkin olleet varsin palkitseva harrastus, vaikka käännöskoneet nykyään tekevät hyvää työtä puolestaan. Mutta nyt puhun toisesta asiasta.

     Myrdalin kertomus kiinalaisten kansanihmisten uudenlaisesta psykologiasta nimittäin oli sangen vakuuttava. Kaikenlaisia satuja ja taruja sosialismin aikaan saamasta kollektiivisesta yhteisöstä oli tietenkin liikkeellä teoreetikkojen spekulaatioissa, mutta niitä voi halutessaan pitää propagandana, jolla ei ollut ainakaan vankkaa todellisuuspohjaa.

     Myrdal sen sijaan oli asunut kylässä pitemmän aikaa ja seurannut sen elämää. Hän myös jatkuvasti haastatteli ihmisiä, toki tulkin välityksellä, mutta saattoiko sen asian merkitys nyt olla aivan ratkaiseva? Eivät nuo ihmiset varmastikaan voineet elää aivan uudella, kollektiivisella tavalla vain esittääkseen teatteria ulkomaalaisen vieraan takia.

     Uskoin Myrdaliin aika pitkälle, vaikka en tullutkaan koskaan maolaiseksi enkä ruvennut puuhaamaan kansankommuuneja enempää savolaiselle kuin hämäläisellekään maaseudulle.

     Joka tapauksessa oli periaatteessa aivan uskottavaa, että uudenlainen yhteiskuntajärjestys muuttaisi ihmisten psykologiankin. Itse asiassa se oli sosiologian aksiomaattisia totuuksia ja sosiologiaa aloin minäkin noihin aikoihin opiskella.

     Myrdalin loistava perhe tarjosi koko maailmalle ruotsalaisten intellektuellien kerman. Isä Gunnar oli taloustietelijä, joka tunsi syvää sääliä aasialaista takapajuisuutta kohtaan ja lausahti muun muassa, ettei maailmataloutta hetkauttaisi lainkaan, vaikka koko Intian niemimaa painuisi huomenna meren syvyyksiin.

      Kyseessä ei ollut ihmisten halveksuminen, pois se, vaan taloudellisen merkityksen arviointi. Mitenkähän siihenkin maailmankolkkaan saisi edes siedettävät elinolot?

     Äiti Alva taas oli suuria kansankodin rakentajia ja kasvatusoppineita ja hänkin oli Gunnarin tapaan nobelisti, kuten niin monet ruotsalaiset. Molemmat kannattivat muiden hyvien asioiden joukossa myös negatiivista rotuhygieniaa eli huonon perimän omaavien sterilointia. Näinhän yleensäkin vastuunalaiset tiedemiehet tuolloin tekivät ja hyvästä syystä tekivätkin (ks. Vihavainen: Haun lajin kohtalo tulokset ).

     Myrdalien maine on sittemmin himmentynyt samaa tahtia Ruotsin moraalisen prestiisin kanssa. Ruotsi loistaa yhä johtotähtenä läntiselle maailmalle tunnetussa World Wide Surveyn kulttuurien maailmankartassa, joka näyttäisi ainakin osoittavan korrelaation yhteiskunnan modernisaation ja sallivan individualismin välillä (ks. Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset ).

     Nykyään Ruotsi väkivaltaisine slummeineen alkaa jo yhä selvemmin kehittyä varoittavaksi esimerkiksi kaikille multikulturalismin nimeen vannoneille, mutta aikoinaan se oli joka suhteessa kukoistava ja sen moraalinen arvovalta oli suuri.

     Jan Myrdal kävi pari vuosikymmentä myöhemmin uudelleen Kiinassa ja jopa samassa kylässä, josta oli aikoinaan kirjoittanut kuuluisan kirjansa. Nyt hän ymmärsi olleensa hyväuskoinen hölmö, joka ei ollut käsittänyt mitään todellisuudesta, vaan kuvitellut kaiken ”edistyksellisten” ennakkoluulojensa mukaiseksi. Kirjoitin kirjasta arvostelun hesariinkin.

     Myrdal kuului tietenkin niin sanottuihin poliittisiin pyhiinvaeltajiin, joista on paljon kirjoitettu. John Hollanderin teosta ”Political Pilgrims” olen usein siteerannut. Siinä hän on osoittanut, ettei noiden pyhiinvaeltajien todistuksia ja havintoja niinkään ole määrännyt se, mitä he ovat nähneet, vaan sellainen aines, jota on voitu tulkita oman kotimaan kritiikiksi. Kyse on viime kädessä oikofobiasta.

     Ehkä hätkähdyttävin esimerkki siitä, miten pitkälle ”edistyksellisyyden” nimissä harjoitetun politiikan ihailun aiheuttama epämieluisan informaation torjunta saattoi mennä, oli suhtautuminen Kambodžaan ja Pol Potin hallintoon.

      Sen ihailijoita oli kautta maailman ja niihin kuului -tietenkin- muun muassa arkkityyppinen amerikkalainen oikofobi Noam Chomsky, joka sitkeästi kielsi tuosta maasta saapuneiden pakolaisten todistusten arvon ja selitti mahdollisten ihmisoikeuksien loukkausten olleen amerikkalaisten syytä.

     Ruotsista tuli varsinainen Pol Potin politiikan ihailija ja ylistäjä ja asialla olivat sekä useat ruotsalaiset diplomaatit, jotka itse kävivät tai toimivat tuossa maassa että suuret intellektuellit, kuten Jan Myrdal. Wikipediassa on kiinnostava kooste tuosta ilmiöstä (ks. Cambodian genocide denial - Wikipedia ), jossa nimenomaan Ruotsi näytteli erityistä osaa. Siellä kerrotaan muun muassa:

     The Indochinese revolutionary movements enjoyed widespread support in Swedish society, particularly among supporters of the Swedish Social Democratic Party. When the Khmer Rouge captured Phnom Penh and expelled its inhabitants, 15,000 Swedes greeted their victory by spontaneously celebrating in the center of Stockholm. Claes-Göran Bjernér, a cameraman for the Swedish state broadcaster Sveriges Television, described the jubilant mood among Swedish journalists saying, "at the time most of us considered the Red Khmers as a liberation army and Pol Pot as no less than a Robin Hood". One journalist for Expressen cried with joy, calling the fall of Phnom Penh the most beautiful thing he had ever seen.^[36] Swedish author and journalist Per Olov Enquist defended the emptying of what he called "that whorehouse, Phnom Penh".^[37]

     Pakolaisten todistuksille kieltäydyttiin antamasta mitään arvoa ja ”vasemmistolaista” vallankumousta pidettiin väistämättä ”kansan” onnea ja parasta ajavana tapahtumana, joka ei voinut tarkoittaa rikoksia, ainakaan nyt massiivisia. Toki metsää hakatessa lastut lentelevät, kuten jo Lenin oli todennut, mutta eihän sen perusteella voinut vallankumouksia tuomita.

     Mikäli pakolaisiin ei voinut luottaa, oli mentävä itse paikan päälle katsomaan ja Pol Pot ottikin vastaan useita ruotsalisia, joiden kanssa nautti maittavan illallisen. Silminnäkijät saattoivat sitten kertoa koko maailmalle, että Demokraattisessa Kamputseasas voidaan hyvin ja kaikki julmuustarinat ovat keksittyjä.

     Illallisella Pol Potin luona oli muuten myös eräs nuori ruotsalainen nainen, joka oli naimisissa Kambodžalaisen diplomaatin kanssa. Hän halusi saada tavata miestään, mutta asia ei valitettavasti juuri silloin järjestynyt. Myöhemmin selvisi, että mies oli teloitettu.

     Myöhemmin selvisi moni muukin asia, mutta kovin myöhään ja kantapään kautta. Ruotsalainen edistysväki oli katsonut jo ennakolta tietävänsä asiat paremmin kuin vallankumouksen siunauksen osakseen saaneen maan omat kansalaiset, ja raportointi oli sitten ollut sen mukaista.

     En tiedä, mitä puolueita journalistit Ruotsissa siihen aikaan äänestivät, mutta ehkä se ei ole edes kiinnostavaa. Olennaista oli tuo horjumaton usko edistykseen ja sen suuriin lainomaisuuksiin, joihin kuului ehdottomasti myös vasemmistolaisen vallankumouksen siunauksellisuus ja hyvänlaatuisuus.

Kansainyhteisöä rakentamassa

 

Entinen akka ja Venäläinen maailma

 

Motto:

Tämän kun ammun ja toisen lisäks,

niin kolome ennää viijestä puuttuu,

sanos entinen akka, kun jäneksen jälet näki.

 

Itse asiassa akalla ei ollut enempää pyssyä kuin ampumataitoakaan, mutta sen sijaan kyllä runsaasti optimismia. Sehän on periaatteessa hyve, mutta vain tiettyyn, realistiseen rajaan asti. Tässä tapauksessa kyse oli jo haihattelusta, jolle ei ollut olemassa mitään realistisia edellytyksiä.

Tässä oli kyseessä anekdoottinen äärimmäistapaus, mutta epärealistiset käsitykset omista mahdollisuuksista ja keinoista niiden saavuttamiseksi eivät tässä maailmassa ole olleet niinkään harvinaisia.

Saksalainen ydinfyysikko Wilhelm Fucks laati 1960-luvulla hämmästyttävän oikeaan osuneen ennusteen Kiinan mahdin tulevasta kehittymisestä (ks. Vihavainen: Haun formeln zur macht tulokset).

Fucksin metodit olivat hänen omien sanojensa mukaan ”insinööritieteelliset” ja hän pyrki matemaattisesti laskemaan kunkin mahdollisen suurvallan potentiaalin väestökehityksen ja tuotannon termein. Kiinan nousu näytti hänestä selvältä asialta, mutta Hitlerin mahdollisuuksia muutama vuosikymmen aiemmin hän piti olemattomina.

Fucks todisteli asian laskemalla, mutta todistusta ei ole pakko uskoa. Lopputulos on joka tapauksessa tiedossa ja sen todistaminen on yhtä helppoa kuin ampua napakymppi ampumalla ensin ja piirtämällä sitten maalitaulu osuman ympärille.

Silti Fucksin laskelmissa oli itua. Onnistuakseen Hitlerillä olisi pitänyt olla kyky selviytyä toinen toistaan seuraavista epätodennäköisistä yrityksestä. Hän lähti alivoimatilanteesta, kun huomioon otetaan resurssit eikä vain hetkellinen tilanne.

Hitlerin ongelmana oli, ettei hänen hallitsemansa Saksa ollut maailmanvalta eikä voinutkaan sitä olla, ellei se suoriutuisi muutamista peräkkäisistä tehtävistä. Maailmanvallan asema häämötti tulevaisuudessa, mutta vasta sen jälkeen, kun kilpailijat eli viholliset olisi yksi toisensa jälkeen aseellisesti kukistettu.

Hitlerin visiossa tavallaan toistui se entisen akan dilemma, jossa resursseja puuttui, mutta kunhan niitä olisi hankittu, voitaisiin aina ylemmälle tasolle nousta porras kerrallaan.

Toki Hitlerillä, toisin kuin akalla oli sekä pyssyjä että häikäilemättömyyttä niiden käyttämiseen, mutta riittävän kapasiteetin luominen oli vielä edessäpäin ja monen mutkan takana silloin, kun kohtalokkaat ratkaisut tehtiin.

Hitlerin maaninen visio, jonka mukaan Saksan oli oltava maailmanvalta tai lakattava olemasta, oli siis rakennettu hyllyvälle perustalle. Tukea se kuitenkin sai runsaasti turhien uhrien tuottamasta frustraatiosta ja uskosta oman asian pyhyyteen ja oikeuteen.

Paradoksaalisesti sodan lopputulos oli Saksan kannalta sekä katastrofi että onnenpotku, joka pian tuotti sen hyvinvoinnin, jonka saavuttaminen väkivalloin olisi jokseenkin varmasti ollut mahdotonta.

Venäjän imperialistiset haamukivut ovat tuottaneet samanlaista maanista pyrkimystä maailman johtoon, joka oli tunnusomaista Hitlerille ja sai kerran myös Saksan kansan mukaansa. Visiot ovat nyt tuskin sen realistisempia ja ”pääideologi” Duginin kohdalla ne ovat suorastaan sairaalloisia houreita (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=geopolitiikka ).

Putinin suurvaltainen mania muistuttaa suuresti Hitlerin aikoinaan yrittämää maailmanmahdin kaappausta. Tuhoa on nytkin saatu aikaan paljon ja yhä lisää on luvassa, mutta Venäjän resurssit maailman hallitsijaksi eivät vain vakuuta, kuten eivät aikoinaan Saksankaan.

Päämäärät eivät silti ole vähemmän vaatimattomat. Näin kirjoitin blogissani vuonna 2022:

”Jo yliopistollisessa oppikirjassaan kirjassaan Geopolitika Rossii vuonna 2014 Dugin väitti, että Venäjää vastaan käydään armotonta geopoliittista sotaa, kuolemaan asti (она ведется против нас и ведется беспощадно, на поражение, насмерть).

Siinähän sitä on opiskelijoille hengen ravintoa. Juuri nyt siis ratkaistaan kysymystä siitä, onko Venäjä olemassa sivilisaationa vai eikö ole. Jos se haluaa olla, on sen pakko valloittaa Kaakkois-Ukraina, Novorosssija. Miksi näin on, tietää vain geopolitiikan Jumala.

Mihin Venäjä sitten lopulta pyrkii? Sen jylhä kohtalo on pyrkiä valloittamaan lopulta koko maailma: расширение до естественных границ Северо-Восточной Евразии, Турана, с перспективой распространения зоны влияния за ее пределы, вплоть до масштаба всей планеты…

Siinäpä se, sanasta sanaan.  Kuten tiedetään ja on kainostelematta sanottukin, päämäärä on venäläisen maailman, russki mir, yhdistäminen ja levittäminen. Siihen taas kuuluvat kaikki ne, joita yhdistää venäjän kielen taito ja halu kuulua sitä käyttävään yhteisöön.

Jälkimmäinen ehto ei ole suinkaan ”pakollinen”. Sitähän ei Ukrainakaan ole suurimmaksi osaksi täyttänyt.

Se entinen akka ei ymmärtääkseni saanut koskaan yhtään jänistä, mutta Putinilla näyttäisi olevan jo jotakin pivossaan. Sen takaisin ottaminen ei taida olla realistista, mutta mitä hänellä on ja mikä on asian merkitys kokonaisuuden kannalta?

Kyseessä on pieni osa Ukrainaa ja se on vain pieni osa Ukrainaa. Venäläisen maailman luomisen kannalta se ei vielä ole kokonainen jänis eikä edes puoltakaan. Itse asiassa koko sota näyttää tässä suhteessa eli tärkeimmän päämäärän suhteen olleen katastrofi ja se on tehokkaasti johtanut siihen, että koko venäläinen maailma kutistuu entistä nopeammin.

Näin kirjoitin ranskalaista ja venäläistä maailmaa koskevassa blogissani jokunen vuosi sitten: ”Maailmassa käyttää enimmäkseen ranskaa päivittäin yli 300 miljoonaa ihmistä eli kolmisen prosenttia koko maailman väestöstä.

Tämän vuosisadan puolivälissä luku saattaa kuitenkin olla jo 700 miljoonaa eli kahdeksan prosenttia. Näin arvioivat jotkut asianharrastajat, joista en tiedä, ovatko he optimisteja vai pessimistejä. Tulevaisuuttahan kukaan ei tiedä.

Tätä ranskan puhujien kokonaisuutta nimitetään usein ranskalaiseksi maailmaksi -le monde francophone. Samanlaiselta kuulostaa myös venäläisen maailman -russki mir- käsite, mutta sille on haluttu antaa melko lailla erilainen merkitys ja liitetty kielen ohella yhdistäviksi tekijöiksi myös kulttuurisia, uskonnollisia ja jopa geopoliittisia aineksia.

Venäjän kielen maailma on ranskankielistä paljon pienempi. 1990-luvulla venäjää opiskeli ulkomailla noin 74 miljoonaa henkeä, mutta nyt luku on vain puolet siitä.

Mikäli otetaan huomioon vain entisen Neuvostoliiton ulkopuoliset alueet, on venäjän lukijoiden määrä romahtanut: 20 miljoonasta yhteen miljoonaan.

Nuo luvut ovat wikipediasta ja niihin on tietenkin syytä suhtautua varauksella.

 Ken elää, hän näkee. Joka tapauksessa venäläinen maailma, tuo Russki mir on sen sijaan ollut pahoissa vaikeuksissa ja itse asiassa se on viime aikojen ekspansiivisen politiikan aikana voimakkaasti kutistunut. Tätä on tapahtunut maiden sisälläkin, esimerkiksi Ukrainassa ja Georgiassa.

Neuvostoliiton huippuaikoina venäjää puhuttiin paitsi Venäjällä, myös kaikissa neuvostotasavalloissa ja jokaisen oli ainakin periaatteessa ja ennen muuta käytännössä osattava sitä.

Se oli uuden neuvostoihmisen kansainvälisen yhteydenpidon kieli ja toimi hyvin myös Itä-Euroopassa. Sosialismin prestiisi aiheutti sen, että kymmenet miljoonat ihmiset opiskelivat sitä ympäri maailmaa, etenkin ns. kehitysmaissa.

On merkille pantavaa, että tämä venäläisen maailman kutistuminen on tapahtunut juuri samaan aikaan, kun Moskovassa on lanseerattu yhä pöyhkeämpiä suunnitelmia venäläisen kulttuurin maailmanvalloitukselle.

Paitsi, että sen oletetaan olevan moraalisesti ylivertainen muihin nähden ja edustavan korkeampaa intellektuaalista tasoa, siihen liittyvät myös sotilaallinen mahti ja häikäilemättömyys, jotka aina hurmaavat tiettyjä luonteita.

Itse asiassa Russki mir-yhteisöä on sen omassakin piirissä haluttu kuvailla myös ja nimenomaan voiman termein: eivät ainoastaan ne, jotka ihailevat venäläistä kulttuuria, kuulu tähän yhteisöön, vaan myös ne, jotka pelkäävät Venäjän aseiden voimaa… Näin loihe lausumahan Putinien entinen pääideologi Vladislav Surkov, itsekin muuten tšetšeeni ja uustsaristiselta titteliltään 1. luokan todellinen valtioneuvos:

Идея «русского мира» возникла не вчера. Я ввёл его в структуру государственной политики. Путин сказал: «У России нет границ»; Думаю, он это имел в виду. Что такое русский мир? Это везде, где люди говорят и думают по-русски. … Где уважают нашего Путина. И его во многих местах уважают те, кто не говорит по-русски и имеет довольно смутное представление о России. Там, где люди боятся русского оружия, это тоже русский мир. Это наша [сфера] влияния. Где уважают наших учёных, наших писателей, наше искусство. Это весь русский мир.Владислав Сурков

Halukkaat kääntänevät tekstin koneella, elleivät kuulu tuon russki mirin piiriin tai muutoin osaa kieltä. Joka tapauksessa Surkov tuossa pätkässä selittää, että Putin sanoessaan, ettei Venäjällä ole rajoja, tarkoitti juuri russki miriä. Tämä venäläinen maailma on kaikkialla siellä, missä puhutaan ja ajatellaan venäjäksi, missä ihaillaan ”meidän Putiniamme” tai pelätään Venäjän aseita…

Tämä viime mainittu looginen salto mortale taitaakin siirtää koko maailman pian venäläiseksi ja siihen ehdottomasti kuuluvat silloin myös ne maat, joissa vihataan ja halveksitaan Putinia.

Mutta ne jänikset loikkivat kyllä moisesta yhteisöstä niin kauas kuin pääsevät, eikä niitä enää kiinni saa.

Alaston väkivalta saattaa toimia vanhan ajan pankkiryöstössä, mutta ei kansainyhteisön luomisessa. Pistimillä voi pelotella, mutta niillä ei voi istua.

Hitler olisi voinut esimerkillään opettaa edes tämän asian niille, jotka yrittävät häntä matkia, mutta kuten tiedetään, Herra lyö ensin sokeudella ne, jotka haluaa tuhota.

 

 

 

 

 

 

 

Merkittävä ennuste

 

Tulevaisuus nyt!

 

Wilhelm Fucks, Tulevaisuuden voimasuhteet. Tammi 1966, 217 s. (Formeln zur Macht, suom. Maija Sarakontu)

 

Tämä saksalaisen ydinfyysikon kirja herätti jo ilmestyessään melkoista mielenkiitoa, muistan, että nuori tohtori Osmo Apunen arvosteli sen Historiallisessa aikakauskirjassa (!) aika myönteisesti.

Kyseessä on yritys insinööritieteellisin keinoin (matemaattisesti) ennustaa maailman valtioiden taloudellisen ja sotilaallisen potentiaalin eli yhdessä laskettuna poliittisen voiman muutokset noin 80 vuotta eteenpäin eli olosuhteisiin nähden hyvin pitkällä tähtäimellä.

Tekijä kokeilee ensin erilaisia yhtälöiden malleja erilaisten osoittimien kannalta ja päätyy sitten valitsemaan kolme tekijää, jotka ylitse muiden kuvastavat valtioiden mahtia: väestön määrä, energian tuotanto ja teräksen tuotanto.

Kaikki nuo mittarit eivät ole ihan yhtä tärkeitä ja joudutaan myös kysymään, tuleeko pullonkauloja vastaan ja mikä niiden merkitys voisi olla. Kirjoittaja ymmärtää myös hyvin sen, ettei kehitys ole lineaarista, vaan kulminoituu tietyssä vaiheessa, jonka jälkeen saavutetaan aikanaan tasapainotila.

Joka tapauksessa yli kaiken merkitsee väestön määrä, jonka kehitykseen myös muut osoittimet ovat sidottuja. Armeijoiden koko, ydinaseet, ideologiat ja vastaavat voidaan sivuuttaa ”värähtelynä”, joka ei vaikuta mahtavuuden perustekijöihin.

Matemaatikkona kirjoittaja kokeilee erilaisia malleja ja valitsee sitten ne, jotka tuntuvat uskottavimmilta. huomautan, että tämä tapahtuu aikana, jolloin Kiinassa oli vallalla Mao Tse-tung (Mao Zedong), Kiina tunnettiin erityisesti pahoista nälänhädistään ja teki yhä yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa, vaikka riitaa jo rakennettiin.

Joka tapauksessa kirjoittaja valitsee esimerkeikseen kolme mahtia: Yhdysvallat, Kiinan ja Euroopan yhteisön, joka vielä on hiukan fiktiivinen pelaaja. Joka tapauksessa vain yhtenäisenä se saattaisi nousta merkitykseltään USA:n ja Neuvostoliiton tasolle, muussa tapauksessa se jää mitättömien sirpaleiden kokoelmaksi.

Tämä siis sanottuna siihen aikaan, kun Euroopan rooli maailman hallitsijana oli vain parin vuosikymmenen takainen asia. Myöskään Intiaa kirjoittaja ei pidä todennäköisenä kandidaattina todellisen suurvallan rooliin ja sivuuttaa myös Indonesian kaltaisen kasvavan vallan.

Japani tulee hänen arvioissaan jäämään keskinkertaiseksi alueelliseksi vallaksi, jollainen se itse asiassa on ollutkin, samoin kuin Saksa. Näiden maiden menneet suurvaltapyrkimykset olivat kriittisessä tarkastelussa arvioiden olleetkin alusta pitäen tuomittuja.

Kaiken a ja o on väkilukujen muuttuminen, väestöräjähdys. USA:n ja Neuvostoliiton väkilukujen tekijä arvelee saavuttavan 2000-luvun alussa noin 300 miljoonaa, mikä jälkeen kasvu lakkaa. Intian väkiluku kipuaa samaan aikaan noin 700 miljoonaan, mutta Kiinassa on vuonna 2040 jo peräti yli 2500 miljoonaa ihmistä.

Huomattakoon, että vuonna 1950 Kiinassakin oli vasta vähän yli 500 miljoonaa asukasta ja Intiassa noin 400 miljoonaa (silmämääräisesti graafista arvioiden).

Jo vuonna 2000 kirjoittaja arvioi Kiinan olevan maailman johtava maa ja vuonna 2040 ei koko muu maailma yhdessä pärjää enää sille. Maailman väkiluku saavuttaa noin 8 miljardia, eikä enää kasva. Maapallo pystyy elättämään tämän valtavan massan ja Kiinassakin löytyy kansalle kylliksi tilaa. Vain Egyptin arvioitu 80 miljoonainen kansa saattaa kirjoittajan arvion mukaan joutua maassaan ahtaalle, asumiskelpoinen osa maatahan on kovin pieni.

Huomattakoon, että lähtökohta ei ollut kovin vakuuttava: vuonna 1963 Yhdysvallat tuotti terästä asukasta kohti noin 600 kiloa vuodessa, Neuvostoliitto noin 360 kiloa ja Kiina 20kiloa. Energiaa asukasta kohti tuotti USA 67 megawattituntia, Neuvostoliitto 30 ja Kiina 3,5.

Maapallon saastumista ja raaka-aineiden riittävyyttä kirjoittaja ei nosta vakaviksi esteiksi ennustetun kehityksen tiellä ja nyt tiedämme hänen olleen ilmeisen oikeilla jäljillä. Voi olla, että kestävän kasvun rajan on jo ylitetty, mutta kasvu on tosiasia. Kauhukuvat siitä, että kaikilla kiinalaisilla voisi olla jääkaappi (!) tai peräti auto, ovat itse asiassa toteutuneet.

Maailman voimasuhteet ovat siis mullistuneet hyvin suuressa määrin Fucksin oletusten mukaisesti. Neuvostoliitto tosin on hävinnyt ja sitä on seurannut puolta pienempi Venäjä, jonka hinku supervallaksi on ilmeisesti yhtä toivotonta kuin Saksan ja Japanin aikoinaan.

Nyt joka tapauksessa ollaan sellaisessa pisteessä, joka kirjoittajan mukaan on kaikkein vaarallisin. Kun voimablokkien mahdin kehityskäyrät leikkaavat eli ovat yhtä suuria, voidaan odottaa niiden turvautuvan jopa sotaan tilanteen ratkaisemiseksi.

Itse asiassa sellaisia asioita ei ratkaista sodalla, vaan sänkykamarissa. Kuten Keijo Korhonen aikoinaan muotoili, valta ei kasva kiväärinpiipuista (kuten Mao virheellisesti arvioi), vaan naisen lantiosta. Kiina on jo tiellä ainoaksi supervallaksi, eikä asiaa voi estää.

En tiedä, miten suuri vaikutus Fucksin ennusteilla aikanaan oli. Minut kirja ainakin sai aloittamaan kiinan opinnot, joissa edistyinkin mielestäni kohtalaisesti, mutta pääsin hyvin harvoin käyttämään vähäisiä taitojani, joten nekin alkavat jo olla unohtuneita.

Ainoa kiinan harrastaja en sentään ollut. Samoihin aikoihin teki Die Zeit (Magazin) kokeen, jossa toimittaja yötä päivää paukutti päähänsä magnetofonikeloilta kiinaa neljän viikon ajan ja saavutti jo jonkinlaisen kielitaidon. Muistan vieläkin, miten lehti otsikoi artikkelinsa, jonka oitis talletin: Vier Wochen Qual -1000 Wörter Chinesisch.

Tuhannen sanan sanavarasto kuukaudessa lienee tosiaan mahdollista hankkia ja kenties myös oppia ne 400 merkkiä, jotka tarvitaan alkeelliseen lukutaitoon, jonka Mao halusi kaikille opettaa. Ich konnte mit Mao plaudern -voisin jutella Maon kanssa, kehaisi nääntynyt, mutta onnellinen toimittaja.

Olkaamme kuin hän!