Duginin haastattelu

 Dugin, Stubb ja maailman muutos

Dugin ja ”käännekohta”

 

Nimikuulu Aleksadr Dugin kertoo seuraavassa haastattelussa, joka on otettu Izborskin klubin sivulta, mitä mieltä hän on asioista, niin historian suuresta käänteestä, jonka hän arvelee näkevänsä, kuin Pietarin talousforumista ja Stubbin puheesta.

Koska tämä on poikkeuksellisen selvää tekstiä ja tulee nyt jo selvästi merkittäväksi nousseesta Venäjän ideologisesta hautomosta, rohkenen ottaa sen tähän AI:llä käännettynä.

Onhan tämä vähän pitkä, mutta kannattaa huomata, että se sisältää myös eräänlaisen ideologian lyhyen kurssin ja lähihistorian tulkinnan.

Tässä esitetty näkemys tulevasta kehityksestä lienee toiveajattelua, mutta siitä ei ole ollut puutetta vastapuolellakaan. Joka tapauksessa kannattaa tietää, miten asiat voidaan Venäjällä kokea ja ilmaista sellaisten piirien taholla, jotka vaikuttavat mielipuolisilta lännessä ja vaikuttivat sellaisilta vielä äskettäin myös Venäjällä. Ehkäpä oiellä lienee moni asia tosiaan paljon muuttunutkin sodan aikana.

Tässäpä tätä:

 

Aleksandr Dugin: Käännekohta Pietarin talousfoorumissa ja sota Euroopan kanssa
Aleksandr Dugin

9. kesäkuuta 2026, 10:39

— Suomen presidentti Aleksandr Stubb haaveilee Euroopan unionin merkittävästä laajentamisesta 40 maahan. Luku 13 uutta maata, jotka hän haluaisi nähdä siellä, on melko symbolinen. Miksi tämä on nyt tarpeen Suomelle Stubbin henkilössä ja miksi se on tarpeen Euroopan unionille, sillä näin suuri laajentuminen edellyttää monia tekijöitä, mukaan lukien taloudelliset ja ideologiset, mihin lasketaan nyt?
— Mielestäni nämä lisämaat eivät ole erityisen tarpeellisia Euroopan unionille taloudellisena toimijana, mutta kyse on siitä, että tällaiset lausunnot ja jopa poliittiset toimet, jotka helpottavat maiden liittymistä Euroopan unioniin, ovat pohjimmiltaan seuraava länsimaiden ja Venäjän välisen sodan aalto.
Tiedättehän, on olemassa sellainen tieteenala kuin geopolitiikka. Olen kehittänyt, tutkinut ja kehittänyt sitä vuosikymmeniä, aina 1980-luvun lopulta lähtien, jolloin kukaan ei sillä toiminut ja sanaakaan ei tunnettu. Se on tieteenala, jonka brittiläiset – erityisesti Halford Mackinder – toivat tieteelliseen käyttöön. Pohjimmiltaan se kuvasi vain anglosaksien globaalin dominanssin strategiaa. Mutta luonnollisesti, jos he kuvasivat maailman niin kuin he sen näkivät, olisi loogista, että anglosaksien vihollisten asemassa olevat ihmiset rakentaisivat vaihtoehtoisen geopolitiikan. Geopolitiikan, joka perustuu "meren sivilisaation", jota anglosaksit edustavat, kapitalismin, kaupan ja kaupankäynnin sivilisaation, sijaan "maan sivilisaation" etuihin, jota he itse kutsuivat sankaruuden, konservatiivisten, perinteisten arvojen sivilisaatioksi.
Meidän Euraasian kannattajamme aloittivat tämän, hahmottelivat sitä hyvin vähän, ja 1980-luvulta lähtien olen kehittänyt tätä vaihtoehtoista geopolitiikkaa. Eli pohjimmiltaan kyse on samoista säännöistä, samoista laeista, samoista lainalaisuuksista, mutta nähtynä mantereelta, Euraasiasta, Venäjältä, "sydänmaasta" – Heartlandista.
Jos sovellamme juuri tätä geopoliittista ruudukkoa, näemme seuraavaa: tässä meren ja maan välisessä taistelussa keskeinen kysymys on vaikutusvalta Eurooppaan rannikkoalueena, niin sanottu Rimland. Anglosaksien, atlantistien, Naton kannattajien – ja tämä on atlantismi – näkökulmasta on välttämätöntä edistää vaikutusvaltaansa maan sivilisaation kustannuksella, eli Venäjän kustannuksella. Varsovan liiton hajoaminen oli ratkaiseva isku ensimmäiselle puolustuslinjallemme. Nämä alueet olivat hallinnassamme Suuren Isänmaallisen sodan tuloksena. Ne vietiin meiltä, vaikka geopoliittisesti ne kuuluivat meille. Ne vietiin meiltä vuonna 1989, valmisteltiin Varsovan sopimuksen hajoaminen ja vieläpä syötettiin, että niin on oltava.
Seuraava aalto oli entisten neuvostotasavaltojen irrottaminen, jotka olivat aiemmin historiallisesti olleet osa yhtä valtiota. Ja tämä on toinen meren sivilisaation, vastustajiemme, menestys. No, ja nyt Ukrainan konflikti avasi heidän ekspansionsa kolmannen vaiheen. Yritimme pitää Ukrainan vaikutuspiirissämme, sillä se on meidän kansamme, meidän arvomme, meidän sivilisaatiomme, meidän venäläinen maailmamme. Vastauksena saimme kolossaalisen iskun kollektiiviselta lännestä. Ja nyt länsi pyrkii laajentamaan vaikutusvaltaansa entisestään näille entisille neuvostotasavalloille liittämällä ne Euroopan unioniin, ja itse asiassa Natoon. Pohjimmiltaan kyse on mannerten suuren sodan kolmannesta aallosta.
— Keskeytän teidät, tässä on myös yksi näistä maista – mielenkiintoinen seikka – Kanada. Mitä Euroopan unioni unohtaa toisella mantereella? Samalla, kyllä, näiden valtioiden joukossa on vastaavasti Kanada, mitä ei luultavasti otettaisi kovin positiivisesti vastaan Yhdysvalloissa. Aleksandr Geljevitš on kanssamme, ymmärränkö oikein, tällä hetkellä? Kertokaa, miksi Kanada ilmestyi Stubbin ehdottamaan Euroopan unionin laajennuslistaan?
— Tämä on mielestäni sellainen pistos Trumpia kohti. Trump poikkeaa hieman tästä atlantistisesta globalistisesta liberaalista agendasta. Hän yrittää palauttaa yksinapaisen maailman, myös anglosaksisen, mutta keskuksena Yhdysvallat, ei globaali maailmanhallitus. Eli Trump näkee globaalin maailmanhallituksen omana hallituksenaan, puhtaasti amerikkalaisena. Ja siten hän joutui konfliktiin Euroopan unionin ja Kanadan globalististen liberaalijohtajien kanssa, joilla on oma näkemyksensä tapahtumista.
Mielestäni kyse on seuraavasta: muuten, Ukrainan konflikti meidän kanssamme käynnistivät juuri tämän liberaalin globalistisen suuntauksen edustajat. Silloin Yhdysvaltojen johdossa oli globalisti ja liberaali Biden, ja pohjimmiltaan eurooppalaisten valtioiden johdossa oli samanlaisia johtajia – he aloittivat tämän sodan meitä vastaan. Siksi Trump näkee sen toisin… Ei, hänkin käy sitä, mutta se on hänelle tullut hänen ideologisten vastustajiensa jäljiltä.
Kanada ilmestyi tähän listaan juuri siksi, että osoitettaisiin jälleen Trumpille, että länsimaissa on olemassa globaali oligarkkinen kaikkivaltius, kansainvälinen "deep state", syvä valtio, eikä hänen individualistinen ja yhdessä Netanjahun kanssa tällainen, sanotaanko, erityisen seikkailunhaluinen suunnitelmansa. Siksi he yrittävät palauttaa Trumpin Amerikan tähän kontekstiin, ja Kanada on ikään kuin isku Trumpin poskelle, osoitus siitä, että hänen on lopetettava oma eksoottinen amerikkalaisen imperialismin, suoran ja kovan, kantansa ja palattava yhteiseen globalistiseen agendaan ja "olla myös Eurooppa", olla Euroopan unioni. Eli periaatteessa Kanadan liittymisen kutsuminen Euroopan unioniin on hyökkäys Trumpia vastaan, jotta hänkin palaisi tähän globalistiseen agendaan.
Mielestäni heidän sisäinen selvittelynsä ei ole niin ratkaisevaa, vaikka tietyissä olosuhteissa se voi kehittyä johonkin suurempaan. Toistaiseksi se on mielestäni trollausta. Mutta ajatus Ukrainan, Moldovan, Armenian, ehkä Georgian, Azerbaidžanin tai jopa Valko-Venäjän (on selvää, että Lukašenkan aikana se on mahdotonta, mutta tällaisia ajatuksia kuuluu) liittämisestä – se on aivan toista, se on hyvin johdonmukainen, vuosisatoja vanha Suuri Peli. Se on geopoliittinen koodi. Se ei ole vain yhden tai toisen poliitikon hetkellisiä ekstragavanttisia lausuntoja. Mitä Suomi voi tehdä, mihin se voi vaikuttaa? Mutta suhtautuisin siihen vakavasti. Se on ilmaus niistä geopoliittisista tendensseistä, jotka ovat vahvempia kuin ideologiat, vahvempia kuin taloudet, vahvempia kuin liiketoiminta, teknologia ja poliittiset rakenteet, jotka muuttuvat. Poliittiset järjestelmät, johtajat, ideologiat muuttuvat, mutta geopolitiikka säilyy. Ja sen lait – tämä valtioiden sijoittuminen tilaan, mikä on geopolitiikan pääperiaate – pysyvät muuttumattomina.
Siksi suhtautuisin näihin signaaleihin erittäin vakavasti. Länsi osoittaa, että se aikoo käydä kanssamme sotaa strategiseen tappioomme, hajottamiseemme, kaatumiseemme, räjähtämiseemme, sisäisten protestilinjamme luomiseen, jotka voivat hajottaa Venäjän. Eli länsi käy kanssamme sotaa jo hihat käärittyinä, ei häpeile mitään, vain suoraan. Tämä on syytä ottaa huomioon ja mielestäni valmistautua erittäin suureen, laajaan, vakavaan ja vaikeaan sotaan koko kollektiivisen lännen kanssa. Ei tehdä poikkeusta edes Amerikalle, koska Trump on tietysti lyhytaikainen, vain episodi.
— Samalla Euroopan unioniin liittyminen taloudellisten etujen lisäksi tuo kansallisvaltioille erittäin suuren sivilisaatioriskien. Siellä on kaikki se, mitä meillä on tunnustettu ääriliikkeeksi ja kielletty, siellä on täysin erilainen maahanmuuttopolitiikka. Eivätkö hallitsevat piirit ota tätä huomioon? Miksi useat valtiot – vaikkakaan eivät kaikki edes Stubbin julkaisemasta listasta, mutta kuitenkin monet – tietävät tämän, mutta silti kiirehtivät sitä kohti? Miksi näin käy?
— Asia on niin, että liberaalit käyttävät nationalismia. Eli tässä ei ole epäilystäkään, kuka ketä hallitsee. Nationalismi on keinotekoinen, ja jopa natsismi on keinotekoinen työkalu liberaalien käsissä, jotka nostavat sen, sallivat jonkin kääpiövaltion, epäonnistuneen valtion, romahtaneen valtion uskoa omaan suuruuteensa, suvereniteettiinsa, itsenäisyyteensä vapautuakseen Venäjän tai muiden moninapaisen maailman uusien napojen vaikutuksesta.
Aluksi se annetaan näin: "Te kaikki olette siellä nationalisteja, te olette suvereeneja, teillä voi olla kaikki niin kuin haluatte." Tämä on tarpeen ensimmäiselle radikaalille linjalle irtautua vaikutusvallastamme suvereniteetin ja nationalismin nimissä – meistä, Kiinasta, Intiasta. Mikä tahansa valtio-sivilisaatio, mikä tahansa napa on uhka globalisteille. Ja sen jälkeen näiden maiden johtajat, jotka näyttivät nationalisteilta ja suvereniteetin kannattajilta, osoittautuvatkin vain tavallisiksi länsimaisen globaalin maailman johtajiksi. Heti kaikki heidän vaatimuksensa suvereniteetista katoavat jonnekin, he allekirjoittavat globaalin agendan, ja unelmat suvereniteetista vain haihtuvat ilmaan.
Tämä koskee muuten myös monia niistä maista, jotka ovat jo sisällä. Katsokaa vaikka Giorgia Melonin käytöstä. Meloni ilmoitti alun perin itsestään äärimmäisenä oikeistolaisena. Hänen puolueensa, joka voitti Italiassa, "Italian Veljet", asemoitui hyvin radikaalissa hengessä. Ja yhtäkkiä hänestä tulee Kaja Kallasin, Ursula von der Leyenin, Klaus Schwabin politiikan kuuliainen toteuttaja. Eli hän tukee täysin Euroopan unionin nationalistisimpia, suvereniteettivastaisia toimia, vaikka nousi valtaan suvereniteetin palauttamisen iskulauseilla. Mutta ei niin käynyt.
Samoin, ja jopa vähemmän, mielestäni he tulevat olemaan muodollisia ukrainalaisten johtajien, Pašinjanin tai Sandun kanssa – tästä ei ole mitään puhuttavaa. Heidät yksinkertaisesti liitetään. Lännen logiikka on yksinkertainen: "Tänään olitte nationalisteja – hienoa, jos olette Venäjää vastaan, niin erinomaista. Ja huomenna teistä tulee osa meitä, ja me hallitsemme teitä." Mitä näiden maiden nationalistiset voimat ajattelevat? Mitään he eivät ajattele.
Katson, miten jotkut entiset neuvostokansat reagoivat – Valko-Venäjää ja sen viisasta väestöä lukuun ottamatta – kaikki muut yksinkertaisesti nielevät tämän houkutuksen, tämän fiktiivisen, mahdottoman, epärealistisen nationalismin, joka todellisuudessa on täysin kielletty Euroopan unionin sisäisten sääntöjen ja standardien mukaan.
Ristiriita tämän nationalismin ja jopa natsismin houkutuksen välillä, joka antaa väestölle – ukrainalaisille tai kenelle tahansa muulle – toivon, että nyt he hyökkäävät kaikkien kimppuun, tuhoavat, julistavat minkä tahansa rodun… Ja sitten, todellisuudessa, heti kun he suorittavat tämän operaation meitä vastaan – ja tämä on suurta geopolitiikkaa – sen jälkeen he muuttuvat yksinkertaisesti nopeasti liberaalin agendan tottelevaisiksi toteuttajiksi, alkavat marssia vastaavissa paraateissa ja muuttuvat absoluuttiseksi planktoniksi, jota globalistinen eliitti hallitsee.
Tervetuloa maailmaan, jossa ihmiset luulevat tekevänsä uraa, mutta todellisuudessa he ovat näiden globaalien eliittien "menussa". Lännen logiikka: koska vihaatte venäläisiä, voitte olla mitä tahansa. Viha on juuri se, mikä on niin tuhoisille voimille erittäin kätevää. Juuri tätä meillä on nyt täysin Ukrainassa. Ja sitten – millaista nationalismia Ukrainassa? Tällä maalla oli suuri määrä alueita, ja yleisesti ottaen he hallitsivat niitä rauhallisesti, kukaan ei esittänyt heille mitään vaatimuksia. Mutta heti kun liberaalit alkoivat ajaa Ukrainaa Natoon ja Euroopan unioniin, silloin juuri tulivat kolossaaliset tappiot ukrainalaisille: sekä omat alueet, suvereniteetti, itsenäisyys, talous että oma väestö. Kaikki meni täysin alamäkeen. Mitä tämä on nationalismia?
He jatkavat hyökkäyksiä, tekevät terrori-iskuja ja eivät samalla huomaa ilmeistä ristiriitaa. Mielestäni tämä on syvin tietoisuuden kynnys. Juuri samalla tavalla, muuten, käyttäytyvät myös monet itäeurooppalaiset, entiset neuvostotasavallat ja jopa länsieurooppalaiset radikaalit. He huutavat iskulauseita: "Me hallitsemme täällä nyt, emme päästä ketään maahanmuuttajia", mutta todellisuudessa – naps, kytkin kääntyy, ja heistä tulee globalistisen tahdon tottelevaisia toteuttajia.
Globalistit hallitsevat nationalisteja, eivät päinvastoin. Yritys liittyä liittoon globalististen voimien kanssa on tuomittu alusta alkaen – se on täysin umpikuja. Miksi ne, joita lahjotaan ja houkutellaan, riistetään normaalista poliittisesta ajattelusta, joka pystyy punnitsemaan todellisia suvereniteetteja ja etuja, eivät huomaa tätä? Minun on jopa vaikea sanoa, mutta kognitiivisen sokeuden aste nyky-yhteiskunnissa on sellainen, että ihmettelee vain.
— Samalla, kun kerran mainitsitte Ukrainan, ensin oli Zelenskyn kuuluisa kirje, joka on julkisesti saatavilla, mutta täysin sopimaton julkisen politiikan kielellä. Sitten Zelenskyn, Macronin, Starmerin, Merzin tapaaminen, jonka jälkeen maallemme esitettiin jälleen uusi ultimaatumi-ehdotus. Miksi he toistuvasti noudattavat samaa toimintaparadigmaa? Onko heillä toivoa jonkinlaisesta tuloksesta näistä toimista? Vai mihin tämä kaikki sitten tehdään?
— Tietenkin he käyvät kanssamme sotaa. He toivovat aiheuttavansa meille strategisen tappion. Me yleensä vastaamme, että heiltä ei onnistu. Olen varma, että heiltä ei onnistu, mutta se ei tapahdu itsestään.
Jos heräämme, jos kokoamme itsemme, kokoamme tahtomme, kokoamme järkemme, päättäväisyytemme, katsomme, mitä todella tarvitsemme todellista ja vaikuttavaa voittoa varten… Mitä on voitto? Kun sanoisimme esimerkiksi, että aiomme aiheuttaa Ukrainalle strategisen tappion. Ei lännelle, vaan Ukrainalle. Kyllä, mutta se tarkoittaa demilitarisaatiota, denatsifikaatiota. Se tarkoittaa tämän alueen hallinnan vakiinnuttamista, joka ei anna meille uhkaa ideologisesti eikä sotilaallisesti. Tämä on modernin ukrainalaisen hallinnon strategisen tappion aiheuttaminen. Mutta ei Euroopalle, joka sen takana seisoo – se on seuraavassa vaiheessa.
Ja heillä on erilainen tunne. Heillä on tunne, että he nyt, sotimalla kanssamme, pystyvät aiheuttamaan meille strategisen tappion. He ilmeisesti näkevät heikkoutemme – ehkä emme itse sitä tiedosta, tai he keksivät sen itselleen, mikä ei ole poissuljettua. Joka tapauksessa he tuntevat, että esimerkiksi, kuten he uskovat, olemme sotineet neljä vuotta, jo viidettä vuotta, ja tulokset ovat hyvin suhteellisia. Pohjimmiltaan he ovat tässä suhteessa oikeassa heidän näkökulmastaan. Siis, he ajattelevat, että Venäjää on painostettava sanktioilla, loukkauksilla, uhkauksilla, provosoitava, ärsytettävä, jotta se menettäisi itseluottamuksensa, jotta se tuntisi heikkoutta, jotta yhteiskunta alkaisi hajota.
Ja luuletteko, että tämä kaikki ei vaikuta? Tämä kaikki vaikuttaa. Tietenkin se on pääasiassa vihollisen propagandaa, mutta ihmiset maan sisälläkin alkavat esittää kysymyksiä: no miten niin? Missä on voiton kuva? Missä on selkeä, ymmärrettävä logiikka? Monet meistä ovat hyvin tyytymättömiä, ja siihen he laskevat. Vihollisemme laskee, että jos painostamme Venäjää nyt kaikin voimin, lisäämme eskalaatiota, he saavuttavat tavoitteensa. Sillä me vastaamme melko vaatimattomasti. "Pähkinäpensas" ilman erityistä täytettä, jotkut iskut sellaisiin kohteisiin, jotka eivät ole symbolisia…
Tämä ei ole hauskaa. Heidän aikomuksensa, heidän pyrkimyksensä aiheuttaa meille strateginen tappio – tämä ei ole lainkaan hauskaa. Ei ollut hauskaa Hitlerin pyrkimys aiheuttaa strateginen tappio Neuvostoliitolle. Se oli erittäin vakavaa, voitimme tämän sodan niin vaivalloisesti – Suuren Isänmaallisen sodan. Se oli uskomattoman vakavaa. Ja nyt on kehittymässä jotain yhtä vakavaa, ellei vakavampaa. Eurooppa on 400 miljoonaa ihmistä, se on paljon. Ja Amerikassa on kolossaalinen väestö, valtavat taloudelliset ja teknologiset mahdollisuudet.
En pelottele ketään, ajattelen vain, että on jo ymmärrettävä: asia on ottamassa erittäin vaarallisen käänteen. Jos odotamme, että he tulevat vastaan, että he alkavat neuvotella kanssamme, että he muuttavat sävyään – miksi he tekisivät niin? Onko olemassa mitään kiistattomia argumentteja? Onko meillä sellaisia kolossaalisia menestyksiä, jotka voisivat saada heidät tekemään niin, pysäyttämään esimerkiksi mahtavan etenemisemme? Jos Harkova, Odessa olisivat meidän, jos seisoimme Kiovan alla – silloin he muuttaisivat sävyään. Mutta niin kauan kuin taistelukosketuslinja pysyy suunnilleen sellaisena kuin se on nyt, pienin muutoksin. Asia on erittäin vaarallinen. He uskovat vilpittömästi, että he voittavat. Me ymmärrämme, että näin ei ole, mutta koska he niin ajattelevat, emme voi jättää sitä huomiotta.
— Ei kauan sitten päättyi Pietarin kansainvälinen talousfoorumi. Se oli omistettu taloudellisten kysymysten lisäksi myös maailmanjärjestyksen tulevaisuudelle. Venäjän presidentti Vladimir Vladimirovitš Putin esiintyi siellä ja puhui yksityiskohtaisesti tulevasta maailmanjärjestyksestä. Aleksandr Geljevitš, kertokaa, kuinka merkittäviä tällaiset foorumit nykymaailmassa ovat määrittämään, miten elämme jatkossa? Mitä merkitystä niillä on nyt?
— Mielestäni kaikki foorumit ovat erilaisia. On Davos-foorumi, jossa kokoontuvat globalistit, jotka pohtivat projektejaan. On foorumeita, joissa Kiina dominoi ja puhuu pääasiassa itsestään. On islamilaisia foorumeita, joissa ratkaistaan islamilaisia ongelmia.
Pietarin talousfoorumi perustettiin – ja olen muuten sen alkuunpanijoita, kun Jegor Strojev ja Jevgeni Maksimovitš Primakov 1990-luvun lopulla (noin 1997–1998) vain hahmottelivat sitä – ja ensimmäisissä PIEF-foorumeissa minulla oli esityksiä kirjoistani ja projekteistani: "Geopolitiikan perusteet", "Absoluuttinen kotimaa", "Meidän tiemme". Muistan nyt, kuinka epäaikaista nämä ideat olivat silloin, ne herättivät hämmennystä. Keskustelimme niistä Jeltsinin järjestelmän eri hahmojen, sen neuvonantajien, ministerien ja apulaisministerien kanssa. Minun näkökulmastani kaikki oli oikein, mutta heidän näkökulmastaan se kuulosti kauhealta dissonanssilta. Vaikka Primakov ja hänen lähin piirinsä, sekä jotkut sotilaat, pitivät siitä kovasti.
Mutta näiden lähes 30 vuoden aikana foorumin alusta on tapahtunut kolossaalisia muutoksia. Ensinnäkin Vladimir Putin antoi sille kolossaalisen mittakaavan 2000-luvulla. Siitä tuli Venäjän, sen saavutusten ja menestyksen näyttely. Sinne saapui monien Euroopan maiden johtajia, kun eskalaatio meidän ja Euroopan välillä ei ollut vielä saavuttanut nykyistä vaihetta – suoran sodan vaihetta. Ja silloin se oli uuden nousevan Venäjän ikkuna, joka pyrki integroitumaan länteen, mutta säilyttäen suvereniteettinsa.
Tämä projekti romahti vähitellen. Ensin covid, jolloin foorumia joko ei ollut tai harva tuli, sitten erikoisoperaation alku. Ja aluksi foorumista vetäydyttiin – oli ajatus eristää ja demonisoida Venäjä. Kaikki ne korkea-arvoiset vieraat ja suuryritysten edustajat, jotka muodostivat 2000-luvun PIEF-kauden parhaimmiston, lähtivät. Tuolla foorumilla oli valtava määrä pimeitä puolia, liiallisia viihdeohjelmia, kun Pietarista tuli sellainen "ikkuna Eurooppaan" -näyttely, jonne molemmilta puolilta virtasi ei kaikkein parhaita hahmoja. Mutta tämä länsimainen PIEF päättyi.
Sitten oli muutaman vuoden ajan hämmentynyt PIEF, kun keräsimme rohkeutta ja osoitimme, että rakennamme kuitenkin omaa linjaamme. Vieraat olivat pääasiassa ei-länsimaisista sivilisaatioista. Se on myös hyvä: Venäjää ei unohdettu, pysyimme avoimina, mutta nyt jo ei länsimaiselle maailmalle.
Ja nyt, tällä foorumilla, tunsin erittäin mielenkiintoisen muutoksen: se muuttuu jälleen voimakkaaksi, se saa voimaa, palaamme itseemme. Palautamme hieman horjunutta luottamusta omiin kykyihimme, ja poliittiset eliittimme tekevät syvän käänteen kohti syvää sivilisaatioidentiteettiämme, kohti sitä moninapaisuutta, josta presidentti puhui. Ja tämä itsevarmuutemme tarttuu kaikkiin muihin.
Tänä vuonna vieraat katsoivat meitä täysin eri tavalla, myös lukuisat länsimaiset edustajat. Tuli merkittäviä hahmoja – esimerkiksi Candace Owens, riippumaton amerikkalainen toimittaja, jonka vaikutus ulottuu kymmeniin miljooniin ihmisiin Amerikassa ja kaikkialla maailmassa. Oli tunne, että nämä ihmiset olivat tietoisesti tulleet luoksemme, venäläisten luo, ja myös siellä kokoontuneet venäläiset itse ymmärsivät, keitä he ovat. Kun aamulla tapahtui lennokki-isku, se ei pelästyttänyt ketään, vaan päinvastoin, yhdisti. Ihmiset tunsivat itsensä yhtenä kokonaisuutena.
Siellä ei ollut enää järjestelmällisten liberaalien ylivaltaa etualalla, joiden joukossa patriootit, suvereniteetti-ideoiden kantajat – Glazjev, Galuška, Konstantin Malofejev, Aleksandr Isaev – näyttivät aikoinaan valkoisilta varpasilta. Aiemmin patriottisen maailmankuvan omaavat ihmiset olivat pikemminkin eksoottisia näyttelyesineitä tällaisilla foorumeilla. Ja tällä kertaa tällaista ei ollut lainkaan. Erittäin kokoontuneet, tavoitteelliset, pirteät ja vahvat edustajat sekä eliitistämme, alueiltamme että ulkomaiset vieraat – kaikki ymmärsivät, mitä Venäjä on valtiona-sivilisaationa.
Kyllä, tietenkin oli yksittäisiä virheitä, kuten joidenkin outojen autojen esittely – se on vielä vanhan "arkheomodernin" kaikuja 2000- tai 2010-luvuilta, ilman näitä naurettavuuden aaltoja ei ole vielä mahdollista. Mutta muistakaa: joskus Konstantin Malofejevin "Tsargradin" paviljonki oli sisustettu khokhloma-tyyliin, ja kaikki kulkivat ohi hämmästyneinä. Sitten vähitellen ilmestyivät elektroniset kokoshnikit. Ja nyt lähes joka toinen ständi oli sisustettu venäläisillä elementeillä. Alueidemme edustustot esittelivät etnisiä, kulttuurisia perinteitään – sekä venäläiset alueet että kansalliset tasavallat. Jokainen kaupunki näytti oman ainutlaatuisuutensa, ja samalla olemme yhtenäinen kansa.
Emme enää jaa maata "sotaan käyvään" ja "ei sotaan käyvään" osaan. Meillä sekä kuvernöörit, virkamiehet, ministerit että yrittäjät – kaikki ovat nyt mukana tässä historiallisessa prosessissa, kaikki ymmärtävät, kuinka vakavaa kaikki on. Minusta tuntui, että tämä oli ainutlaatuinen foorumi, joka osoitti Venäjän asteittaista paluuta suvereenina, sanan täydessä merkityksessä, omanarvontuntoisena, voimakkaana ja vapaana valtiona-sivilisaationa. Ja tämä Venäjä on valmis dialogiin kaikkien kanssa, jotka ovat siihen suuntautuneita: idässä, lännessä, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Kiina oli edustettuna erittäin järjestelmällisesti ja tiiviisti, tuli upea toimittaja Intiasta, joka oli täysin ihastunut tapahtumiin. Pohjimmiltaan silmiemme edessä hahmottuvat uuden maailman todelliset ääriviivat.
Meidän foorumimme, Pietarin foorumi, jossa aluksi hieman yksinäisenä jaoin "Meidän tiemme" -esitettä, jossa kaikki oli silloin kuvattu – suunnilleen siihen, mihin lopulta vaivalloisesti olemme tulleet – se oli ensimmäinen kokemus, ensimmäiset tunteet tietystä yksinäisyydestä ja ilmeisestä ennenaikaisuudesta. Ja nyt tällä foorumilla, jossa osallistuin, minulla oli tunne: kyllä, hitaasti tietysti, "jumalten myllyt" jauhavat, prosessimme tapahtuvat hitaasti. Mutta jos olemme varmoja, työskentelemme, odotamme, rakastamme maatamme, työskentelemme sen hyväksi tinkimättä, niin ehkä 30 vuoden kuluttua näemme joitain tuloksia. Ja silloinkin, jos se osuu yhteen sen kanssa, että maan tärkeimmät henkilöt liikkuvat samassa isänmaallisessa suunnassa.
Mutta se oli vahvistus pitkälle, valtavalle työlle, monien, uskoakseni miljoonien venäläisten ihmisten huolelliselle työlle. Eli olemme siirtäneet Venäjän valtiollisuuden laivaa vaikealta kurssilta, joka oli suuntautunut integraatioon länsimaailmaan, kohti todellista kurssia oman identiteetin, suvereniteetin, vapauden, sivilisaatioarvojemme, perinteisten arvojemme vahvistamiseksi. Ja olemme ylittäneet jonkin rajan. Vielä viime ja toissavuonna oli myös erittäin hyviä Pietarin foorumeita, mutta siellä oli vaikea selkeästi muotoilla, mitä tarkalleen edustimme. Osoitimme, että alamme jotenkin koota itseämme uudelleen, miettiä uudelleen asemaamme maailmassa, yritämme korvata tuontia taloudessa. Ja nyt kysymys ei ole vain tuonnin korvaamisesta. Nyt kysymys on siitä, miten Venäjä voi avata rajattoman potentiaalinsa sekä politiikassa, resursseissa, taloudessa että teknologioissa.
Myös sessioiden osalta olin tänä vuonna miellyttävästi yllättynyt. Joka toinen sessio on omistettu demografialle, syntyvyyden lisäämiselle, alueiden kehittämiselle, suurten kaupunkien asuttamiselle. Yksi osa agendasta – isänmaallisesta teemasta, äitien, naisten, perheiden auttamisesta; ja toinen puoli – teknologian harppauksesta, tekoälystä ja muista innovaatioista. Hienoa, tämä on juuri optimaalinen agenda.
Sessiossa, jonka järjestimme yhdessä Konstantin Malofejevin kanssa, keskustelimme vuoden 2050 uhista ja niiden ylittämisen tavoista. Se oli luultavasti yksi elävimmistä ja eniten käydyistä sessioista presidentin puheen jälkeen. Ihmiset eivät mahtuneet saliin, yleisö olisi voinut täyttyä kolmesti. Ja tämä tarkoittaa, että ihmiset suhtautuvat tulevaisuuteen erittäin vakavasti. He ymmärtävät, millaisia uhkia maamme yllä leijuu, millaisia vaikeuksia meidän on vielä voitettava. Kukaan ei ollut yltiöpäisen optimistinen. Olemme yhtenäisiä, toivumme, olemme vahvoja, meitä ei voi pelotella. Olemme lopullisesti vahvistuneet isänmaallisessa ulottuvuudessamme, muuta ei yksinkertaisesti ole – kaikki muu on joko lähtenyt tai hiljentynyt, ainakin foorumilla sitä ei ollut. Ja foorumille kokoontui ihmisiä, jotka ymmärsivät tehtävänsä Venäjän pelastamisesta melko vaikeissa olosuhteissa. Vaikeissa, mutta eivät lainkaan toivottomissa.
— Aleksandr Geljevitš, sekä tällä foorumilla että monissa julkisissa esiintymisissä puhumme Venäjästä valtiona-sivilisaationa, puhumme moninapaisen maailman luomisesta, joka jatkuu aktiivisesti. Moninapaisen maailman kontekstissa Venäjä valtiona-sivilisaationa – mitä se kantaa? Millainen sivilisaatio se on?
— Julkaisin juuri kirjan, sen nimi on "Valtio-Sivilisaatio", teimme sen valtion toimeksiannosta.
Mitä yleensä tarkoittaa "olla sivilisaatio"? Se tarkoittaa absoluuttista monopolia merkityksiin. Eli Venäjä itse määrittelee, mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä on inhimillistä ja mikä ei, mihin tavoitteisiin pyrimme, millaista yhteiskuntaa rakennamme, millaisen järjestelmän valitsemme, eikä kukaan ulkopuolelta voi meille mitään arvoja pakottaa. Haluamme – otamme itse omasta tahdostamme, haluamme – hylkäämme. Ja tämä on sivilisaation suvereniteetin taso, joka ei ole tavallisen valtion ulottuvilla.
Italia, Espanja, Hollanti tai Belgia lasketaan myös suvereeneiksi, poliittisesti suvereeneiksi valtioiksi. Marokko, Egypti. Mutta ne kuuluvat johonkin sivilisaatioon ja joutuvat vain jakamaan sen arvot, vaikka se menisi vastoin niiden kansallisia etuja. Eli sivilisaatio itse määrittelee tärkeimmän. Se määrittelee jopa ei vain sen, mikä on hyvää ja mikä pahaa, vaan sen, mikä on olemassa ja mitä ei ole. Sivilisaatiolla on oma kosmos, se kuvaa olemassaolon rakennetta omien käsitystensä perusteella.
Meidän sivilisaatiomme on ehdottomasti ortodoksinen juuriltaan, ehdottomasti itäslaavilainen – tämä on venäläinen maailma, tämä on ytimemme. Ja tämä rauhallinen, arvokas venäläisen alun vahvistaminen sivilisaatiomme akselina, ortodoksisuus henkisenä sisältönä, valtiollisuus ja mahtavuus poliittisena ilmentymänä historiallisesta missionismistamme, kansanomaisuus ja oikeudenmukaisuus – nämä myötätunnon, avoimuuden, yleismaailmallisuuden, perinteisen perheen, perinteisen suhtautumisen sukupolviin arvot muodostavat kansamme sisäisen elämän. Kaikki yhdessä muodostaa meidät itse.
Tämä on paljon tärkeämpää kuin teknologia. Paljon tärkeämpää kuin resurssit, talous, vivahteet, kauppa, rahoitus, liiketoiminta. Kaikki tämä on tärkeää, kuka kiistää, mutta se on toissijaista ja sivilisaatiossa soveltavaa luonnetta. Venäläisillä on oltava venäläinen talous, venäläisillä on oltava venäläinen rahoitusjärjestelmä. Jos pidämme jostain ulkomailla – esimerkiksi islamilaisesta pankkitoiminnasta tai muista varainhallinnan muodoista – voimme lainata sitä, mutta se on meidän tahtomme. Haluamme – otamme, haluamme – hylkäämme. Ja kukaan ulkopuolelta ei voi koskaan pakottaa meitä, mitä reservivaluuttaa käytämme, kenen kanssa käymme taloudellista vuorovaikutusta, kenen kanssa ystävystymme, kenen kanssa teemme yhteistyötä, ja kenen kanssa emme. Kaikki tämä tulee yhdestä paikasta – sielumme keskustasta, venäläisestä sydämestämme.
Tämä käsitys valtiosta-sivilisaatiosta – se on itsessään filosofia, itsessään oppi, maailmankuva, ideologia, mitä tahansa. Tästä yhdestä termistä avautuu valtava merkityskenttä. Jos olemme itsenäinen sivilisaatio, se tarkoittaa, että emme ole osa länttä. Ja silloin länsi irtoaa. Toinen soveltava merkitys valtiolle-sivilisaatiolle on se, että länsi menettää oikeutensa universalismiin, yleismaailmallisuuteen, monopoliin ja hegemoniaan kaikissa merkityksissä.
Eli voimme ottaa jotain sieltä ja jotain hylätä. Ja kukaan ei voi sanoa: "Miksi ette ottaneet esimerkiksi ihmisoikeuksia?" Se johtuu siitä, että ymmärrämme eri tavalla sekä oikeudet että ihmisen. Siksi emme noudata sitä, mitä te laitatte tähän käsitteeseen. Ja yleensä, teidän ihmisoikeutenne ovat liberaali individualistinen ideologia, jota käytätte omiin etuihinne. No, näitä pelejä emme pelaa. Meillä on oma käsitys ihmisestä, oma käsitys hänen oikeuksistaan, joka perustuu enemmän ortodoksiseen ja humanistiseen maailmankuvaamme klassikossamme kuin teidän uusimpiin ideoihinne.
Eli asetamme itse standardit, kriteerit, tavoitteet, mittarit. Sitä on olla sivilisaatio. Tämä koskee kaikkea: se koskee koulutusta, se koskee politiikkaa. Esimerkiksi, jos olemme valtio-sivilisaatio, voimme lakkauttaa demokratian. Sanotaan: "Voi, miksi te lakkautatte demokratian?" Mutta emme voi olla lakkauttamattakaan… Katsokaa: kaikki ovat paniikissa, kaikki kauhuissaan, koska he ajattelevat: onko demokratialla vaihtoehtoa? – Tietenkin on. Se on länsieurooppalainen uuden ajan keksintö, melko huonosti toimiva, silminnähden rappeutuva ja muuttumassa diktatuuriksi, jota syvien valtioiden tai liberaalien eliittien kaikkivaltius peittää. No mitä me sen kanssa teemme? Se ei ole jumalallinen laki. Se on yleensä ihmisen konstruktio.
Ehkä se ei ole huono. Meillä oli hyvä zemstvo-järjestelmä, zemstvo, zemstvo-kokoukset. Tällainen demokratia miellyttää meitä. Mutta liberaalia demokratiaa – ensinnäkin, hylkäsimme sen yhdessä liberalismin kanssa, mutta voimme jopa jättää elementtejä, jos haluamme. Tärkeintä on: jos meillä on joitain demokratiamme elementtejä, se johtuu siitä, että olemme valinneet ne, emmekä siksi, että ne olisi meille pakotettu. Koska olemme ajatelleet niin, punninneet kaiken: "No, annetaan ehkä demokratia." Mutta tätä varten on ensin ymmärrettävä, tarvitsemmeko sitä todella. Ehkä ilman sitä on parempi. Ja jos pelästymme heti: "Ei, ei, ei, miten ilman demokratiaa?" niin tässä joudumme ansaan.
Tässä meidän on – ajattelevat miehet ja naiset, jotka eivät ole viimeisessä asemassa ajattelun ja viisauden alalla – istuttava ja keskusteltava siitä kansankokouksessa. Venäjän kansa, tarvitsetko demokratiaa? Venäjän kansa saattaa sanoa: "Menkää helvettiin sen kanssa. Antakaa meille mieluummin vaurautta, oikeudenmukaisuutta, rehellisyyttä, vahva valtio, ja miksi tarvitsemme tätä demokratiaa?" Tai se voi sanoa: "Ei, minä, Venäjän kansa, todella haluan tätä demokratiaa. Pidän kovasti vaaleista – tulla, valita ihmisiä." Jos Venäjän kansa sanoo niin, silloin otamme demokratian.
Tärkeintä on ymmärtää, että voimme valita, emmekä voi. Emme ole kenellekään mitään velkaa. Samoin ihmisoikeuksien, kansalaisyhteiskunnan kanssa: haluamme – rakennamme vahvan valtion, mitä haluamme, sitä valitsemme. Sitä on olla valtio-sivilisaatio. Se on täydellinen autonomia. Ja kukaan ei voi meille pakottaa uskontoa, ideologiaa, politiikkaa, kulttuuria, tiedettä, koulutusstandardeja, ennen kuin me itse, venäläiset ihmiset, rehellisesti, syvästi, periaatteellisesti ja perusteellisesti kaiken pohdimme, ajattelemme ja punnitsemme. Sitä antaa meille sivilisaatio. Pohjimmiltaan se antaa meille absoluuttisen, ihmiskunnan historian suurimman mahdollisen vapauden.
— Eikö tämä vaadi tässä tapauksessa jonkinlaista lainsäädännöllistä, ehkäpä vahvistamista, vai pitäisikö kaiken jäädä nimenomaan maailmankatsomuksen tasolle? Koska yllä mainittu – henkilökohtaisesti minulle, ehkä olen väärässä, tietysti – muistuttaa jonkinlaista ideologiaa, joka on perustuslaissa kielletty. Eli eikö tässä suunnassa tarvita muutoksia?
— On erilaisia näkemyksiä. Ensinnäkin, jos muistamme, missä olosuhteissa perustuslaki hyväksyttiin – eli se on myös historiallinen hetki, mutta perustuslaki ei ole Jumalan laki. Perustuslakeja hyväksytään, perustuslakeja muutetaan, perustuslakeja kumotaan, perustuslakeja hyväksytään uudelleen tai eletään ilman perustuslakia. Se on historiallinen hetki, joten sitä ei pidä absolutisoida.
Kyllä, meillä on nyt valtion ideologia kielletty. Ja silti, erikoisoperaation alkuun asti se oli meillä käytännössä olemassa. Se oli länsimainen liberalismi, joka oli ruumiillistunut taloudessamme, kulttuurissamme: "Sinä olet individualisti, tee henkilökohtaista uraa, suuntaudu länteen – se on tavoite." Tämä oli todellinen ideologiamme. Vaikka muodollisesti valtio kielsi sen, se kuitenkin hallitsi.
Nyt olemme siitä eroon pääsemässä – juuri tästä liberalismista – ja avaamassa todella uutta maailmankatsomuksen horisonttia. Valtion-sivilisaation puitteissa jokaisella kapealla ideologialla on oikeus löytää paikkansa, jokainen poliittinen muoto voidaan ymmärtää. Valtio-sivilisaatio ei ole lainkaan dogmaattinen malli, se on avoimuutta kaikelle, paitsi lännen diktatuurille ja pohjimmiltaan meille pakotetulle liberalismille.
Lähde: Geopolitiikka

Aleksandr Dugin
http://dugin.ru
Dugin Aleksandr Geljevitš (s. 1962) – merkittävä kotimainen filosofi, kirjailija, kustantaja, yhteiskunnallinen ja poliittinen toimija. Filosofian tohtori. Moskovan valtionyliopiston professori. Kansainvälisen Euraasia-liikkeen johtaja. Izborskin klubin pysyvä jäsen. Lisätietoja...

 

Tervetuloa, köyhyys?

 

Köyhyyttä kohti?

 

     ”On maamme köyhä, siksi jää” runoili Runeberg monta sukupolvea sitten. Sitähän me olimme vielä maailmansotien välisenä aikana ja tietysti sodan jälkeenkin, aina hamaalle 1960-luvulle saakka.

     Kuitenkin jo vuonna 1961 kansantuote oli kaksinkertainen ”hyvän” vuoden 1938 tasoon verraten. Siitä se jatkoi huimaa kasvuaan. Vuodesta 1960 vuoteen 1975 se taas lähes kaksinkertaistui ja, kuten tiedämme, ei se kasvu suinkaan siihen loppunut.

     Parhaimmillaan suomalaiset kuuluivat jo maailman hyvätuloisimpiin kansoihin ja Ruotsikin uhkasi jo jäädä taaksemme. Ulkomailla passasi taas kertoa, mistä kaukaa ollaan, vaikka urheilun ja sotimisenkin tuoma glooria oli jo huvennut.

     Tuo äkkirikastuminen ei tietenkään tapahtunut vain meillä. Samoin kävi kaikkialla täällä lähinnä noiden, nyt paljastettujen heteroseksuaalisten valkoisten miesten johtamissa valtioissa. Ihmehän tämä oli, ei kukaan sitä ollut odottanut vielä 1940-luvulla, kun tavoitteena oli vain sodanedellisen elintason palauttaminen.

     Tietenkään uusi rikkaus, sillä siitä meidän on historiallisesta näkökulmasta puhuttava, ei ollut pelkkä siunaus. Se toi mukanaan runsaasti lieveilmiöitä, joista typerä itsetyytyväisyys kuului viattomimpiin. Meillä Pohjolassa rikkaudet sentään jakaantuivat tasaisemmin kuin missään muualla, mutta eivät toki tasan, mikä tietenkin harmitti monia ns. intellektuelleja.

     Aineellinen vauraus on meillä keskimäärin niin uusi asia, että keskuudessamme on vielä monia, jotka muistavat sen, lähes absoluuttisen köyhyyden, joka saattoi vallita vielä 1960-luvulla. Olen juuri lukenut erään ite-kirjailijan muistelmat, joissa kuvataan itse asiassa täydellistä Ryysyrannan elämää, jonka kertoja kuitenkin muistaa aineellisesti ihan hyvänä, kun järvestä sai aina kalaa riittävästi. Pahempia ongelmia oli ihmissuhteissa.

     Nyt sitä sitten ollaan jo puolitoista vuosikymmentä seisty paikallamme, mitä mammonan lisääntymiseen tulee. Sellaisenaan se tuskin on suuri ongelma, sosiaalivaltiolle koituva vaara kyllä on sitäkin suurempi.

     Ehkäpä tässä on hyvä muistaa, että on sitä oltu kovemmissakin paikoissa. Ongelma näyttää kyllä nyt krooniselta, kun se jo vuonna 2014 oli ainakin minusta tämän näköinen:

 

torstai 16. lokakuuta 2014

Taasko köyhiksi?

 

Entäpä jos Suomi köyhtyy?

 

     Suomen taloudella ja yhteiskunnalla on edessä kovia haasteita. Tätä menoa (ja tulevaisuuden mahdollisesta muunlaisesta menostahan me emme tiedä) meiltä loppuvat työntekijät. Tarvittaisiin peräti kaksi miljoonaa siirtolaista paikkaamaan tilannetta, jossa se olisi optimaalinen nykyisenkaltaisen tuotannon ja julkisen talouden kulurakenteen kannalta.

     Jokainen luultavasti ymmärtää, ettei kuolemaa voi torjua itsemurhalla, joten tällainen vaihtoehto on jätettävä pois laskuista. Sen sijaan on syytä vakavasti miettiä, millaisia voisivat olla muut vaihtoehdot ja mitä pahimmillaan voisi olla edessä. Mitä esimerkiksi voisi tuoda tullessaan köyhyys?

     Köyhyys sinänsä ei välttämättä ole maailmanloppu eikä edes suuri onnettomuus. Köyhiä on oltu ennenkin ja vanhempi sukupolvi muistaa vielä hyvin, mitä se tarkoitti. Kokeiltu siis on, ainakin yhtä sorttia.

     1950-luvun ihmiselle ei ollut katastrofi, mikäli hän ei kyennyt ostamaan autoa tai rakentamaan kesämökkiä. Sen sijaan hän rakensi hartiapankkitalon ja osti radion ja sittemmin television, ehkä velaksikin. Lasten kouluttaminen ja vanhusten huoltaminen kysyivät suuria ponnistuksia ja kieltäymyksiäkin. Silti ne tehtiin nurkumatta. Se oli jokaisen sukupolven velvollisuus vuorollaan.

     Tie parempaan elämään oli ainakin näennäisesti auki sille, joka jaksoi puurtaa. Miehen voimalle löytyi vastusta ja kylmä korpi muutettiin työllä ja sisulla tuottavaksi pelloksi. Meillä ei istuttu pakolaisleireissä tumput suorina, vaan raivattiin ja rakennettiin. Siinä oli tehtävä ja mielekkyys.

     Ulkomaanmatkat, eksoottiset herkut, yhä uudet muotivaatteet ja ikuinen shoppailu olivat keskivertokuluttajan ulottumattomissa. Alkoholi ja ravintolat olivat huikean kalliita ja ruokataloudessakin katsottiin tarkkaan, mikä olisi edullisinta. Toisaalta hyvän ruoan valmistaminen ei koskaan ole kiinni rahasta vaan osaamisesta.

     Vapaa-ajan vietto oli halpaa ja alkeellista. Urheilu, ulkoilu, kalastelu, piknikit nokipannukahveineen, kahvikutsut ja lukeminen eivät maksaneet oikeastaan mitään, ellei niihin välttämättä halunnut rahojaan sijoittaa. Ihmissuhteet, seksi ja muut suurimmat nautinnot eivät oikeastaan olleet edes rahalla ostettavissa eivätkä ole sitä vieläkään.

     Toki rahaa olisi tarvittu, jos mieli päästä yhteiskunnan nokkimisjärjestyksessä ylöspäin. Tunne kuulumisesta vähempiarvoisten joukkoon ei ollut miellyttävä, jos se sattui tulemaan kohdalle.

     Mutta muutos oli luvassa tai tarjolla myös säätykierron muodossa. Toki tuolle vuosikymmenelle oli ominaista eteenpäin menon henki huolimatta siitä, että talousongelmat olivat välillä todella vakavia.

      Keskimäärin ihmisillä oli syytä luottaa siihen, että asiat olisivat huomenna taas paremmin. Seuraavalla vuosikymmenellä sitten saatiin huomata, että olot paranivatkin paljon enemmän kuin kukaan olisi osannut kuvitella.

     Köyhiä oltiin, mutta sittenkin vain mammonan suhteen. Vai oliko kuitenkin myös henkinen taso nykyistä matalampi, vaatimustaso olematon ja ymmärrys maailmasta heiveröinen? Tosiasiassa varmaan myös henkisesti pahoinvoivia pudokkaita oli. Siitä vain ei puhuttu ja tuskin edes välitettiin.

     Roomalaisen sananlaskun mukaan dives est cui satis est quod habet. Rikkaus siis tarkoittaa vaatimusten ja omistettujen tai käytettävissä olevien resurssien suhdetta.

     Suotta ei sanassa sanota, että köyhä nukkuu yönsä hyvin, mutta rikkaalle ei hänen omaisuutensa suo yön lepoa eikä päivän rauhaa.

      Jos onni on osamäärä, jossa jaettava on ihmisen käytettävissä olevat hyvyydet ja jakaja hänen vaatimuksensa, on sitä helpompi kasvattaa jakajaa pienentämällä kuin jaettavaa suurentamalla. Jälkimmäinen kun sitä paitsi pyrkii aina kasvamaan suhteessa edelliseen. Jos vaatimuksesi ovat nolla, olet äärettömän onnellinen, noin teoriassa.

     Mutta epäilemättä ajan psykologia oli toinen kuin nykyään. En ole asiaa tarkistanut, mutta muistelen, että jopa älykkyysosamäärät olivat tuolloin nykyistä pienempiä. Eihän elämässä monikaan tarvinnut abstraktia ajattelua eikä ollut siihen koulussa harjaantunut.

     Kun katsoo ajan filmejä ja muita kulttuurin tuotteita, huomaa heti, miten vähäistä sofistikaatiota ne ilmentävät. Kielitaitokin oli keskimäärin olematon ja ne, jotka briljeerasivat vieraskielisillä sitaateilla, tekivät lähes aina karkeita virheitä.

     Olimme siis keskimäärin köyhiä, tyhmiä ja sivistymättömiä. Asian siedettävyyttä paransivat osaltaan juuri nuo kaksi jälkimmäistä seikkaa. Hulvaton kotimaan olojen ylistys sai pontta siitä, ettei muusta mitään tiedetty. Kukapa olisi tuolloin valittanut Suomen ilmastosta? Mitä typerämpää hän olisikaan ajan mittapuiden mukaan voinut tehdä?

     Meillä oli kyllä ylivertainen vertailukohta ja se oli Ruotsi, mutta siellä vieraileminen tuli tavaksi vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Asiaintilaa saattoi tietenkin selitellä ja kehitellä sen johdosta jopa jonkinlaista moraalista paremmuutta puuttuvan materian vastikkeeksi, mutta olihan naapuri todella sentään maailman ykkönen miltei joka alalla.

     No, suhteellinen deprivaatio on tunnetusti vaikea paikka kestää. Se edellyttää siis paremmin pärjäävää tai muuten ylivertaista vertailukohdetta ja sellainen voi varmaankin olla myös oma menneisyys.

     Nyt kuulee ennustettavan, että tulevat sukupolvet täällä lännessä ja pohjoisessa todella elävät huonommin kuin heidän vanhempansa. Tuskin kuitenkaan on vielä ajateltu, että he todella romahtaisivat joskus sille tasolle, joka vallitsi 1950-luvulla, joka nyt alkaakin olla isovanhempien aikaa.

     Mikäli tämä lama ei olekaan tyyppiä W tai edes WV, vaan muistuttaa pikemmin alas johtavia portaita, tulee lattia ilmeisesti vastaan viimeistään siinä vaiheessa, kun pohjoisen ja etelän tasoerot nivelloituvat. Kun palkkataso pohjoisessa on sama kuin etelässä, ei ole erityistä syytä siirtää työtä pohjoisesta etelään. Kysymys kyllä kuuluukin, onko sitä enää syytä siirtää etelästä pohjoiseen ja miksi.

     Jos suorittava työ päästetään täältä karkaamaan, voi valmius vastata tulevaisuuden haasteisiin heiketä rajusti. Intellektuaalisella alalla meillä ei ole mitään syytä kuvitella, että etulyöntiasemamme Itä-Aasian huippulahjakkaisiin kansoihin nähden olisi realistisella pohjalla.

     Sen sijaan, että etsisimme menestyksen avaimia yksinomaan kansainvälisestä vaihdantataloudesta, on meidän syytä taas kerran kurkistaa omien resurssiemme ja erityisedellytystemme suuntaan.

     Silloin näemme ainakin metsät ja puhtaat vedet ja jopa pellot, osaksi metsitettyinä, mutta tuossa tuokiossa valmiina palvelukseen. Loppumaton biomassan tuotanto turvaa lämmityksen ja liikenteen muutaman miljoonan ihmisen kansalle ikuisiksi ajoiksi. Pystymme myös tuottamaan ruokamme ja vaikkapa sitä viemään. Niillä pärjäsimme itsenäisyyden alkuvuosina ja jopa sota-aikana. Niillä voimme pärjätä aina.

     On mahdollista ja jopa luultavaa, että ihmistyö on yhä suuremmassa määrin väistyvä tuotannontekijä. Suuri osa kansasta on jo muuttunut liikaväestöksi, jonka syrjäytyminen uhkaa onnettomuudella myös heidän ympäristöään.

     Sen sijaan, että maahan haalittaisiin lisää työvoimaa, olisi entisetkin työttömät saatettava ihmisarvoiseen asemaan vaatimalla heiltä saamilleen rahoille korvausta. Systeemin pitäisi myös mahdollistaa kannustaminen ja korkeampi palkka paremmasta suorituksesta olipa sitten kyseessä vaikka talouden kannalta merkityksetön työ. Ihmisille on turvattava toivo ja ihmisarvo ja ne eivät ole edes rahalla mitattavissa.

     Tällaisten, vaikkapa ”tappiollisten” töiden järjestäminen saattaa kansamme onnen kannalta olla paljon tärkeämpää kuin suuren työntekijäreservin ja sen kylkiäisenä syntyvien slummien synnyttäminen työnantajien iloksi.

     Tärkeää voisi olla myös kansansivistyksen turvaaminen ja sen tason ylläpitäminen taloudellisesta merkityksestä riippumatta.

      Kansakoulujen ja kirjastojen luoma perussivistys näyttää nyt jo rapautuvan. Lukeminen ja laskeminen osataan, mutta hyvän kirjallisuuden ja filmien sijasta kulutetaan täyttä roskaa, ja sen tuottamiseen panostaa jopa veronmaksajien rahoilla toimiva televisio.

     Mikäli tosi-TV:lle, kokkisodille ja urheilulle pantaisiin jyrkkä huvivero, voitaisiin sen tuotolla rahoittaa kunnollisten kulttuuri- ja ajankohtaisohjelmien tuotantoa.

     Tähän liittyy tietenkin myös alkoholihaittojen minimointi. Palkkatasoon verraten uskomattoman halvat alkoholin hinnat, joihin vielä liittyy tosiasiallinen salakuljetuksen rajaton salliminen, ovat osaltaan tuhoamassa sitä inhimillisen kehityksen ihannetta, jonka takia koko talous ja sen pönkittämä yhteiskunta ovat olemassa.

     Mikäli alkoholin vuotuinen kulutus per capita saataisiin jälleen laskettua sille noin kahden litran tasolle, jolla se oli ennen hullujen vuosien reformeja, olisi kansamme monin verroin terveempää niin aineellisesti kuin henkisesti.

     Tiedän kokemuksesta, että elämä ilman alkoholia on tylsää, mutta sen tosiasiallinen tyrkyttäminen ihmisille, joille ei ihmisarvoisen elämän perusteita ole turvattu, on inhimillisen ja sosiaalisen tragedian luomista.

     Köyhä Suomi ei välttämättä ole slummien ja rikollisen elämäntavan Suomi. Sellaista ei ollut 1950-luvulla, mutta sellainenkin kehitys on mahdollinen ja juuri se on potentiaalisesti suurin uhkamme eikä suinkaan BKT:n putoaminen, saati huippujohtajien palkkauksen jääminen kansainvälisestä tasosta jälkeen.

     Voi toki olla, että kansallinen itsemurhamme on jo tosiasiallisesti päätetty asia. Rappeutunut kulttuuri ei kykene uusintamaan itseään ja korvautuu jollakin muulla, näin on ollut ennenkin. Köyhyys sinänsä ei kuitenkaan välttämättä ole suuri inhimillinen tragedia. Joskus maailmassa oli välineitä sen sietämiseen.

     Mikäli nyt tulee uudenlainen köyhyys 2., jota joudutaan kestämään rikkaan yhteiskunnan tarpeisiin suunnitelluilla instituutioilla, tilanne voi olla aivan toinen.

     Nyt, kun aikaa vielä kenties on, kannattaisi vakavasti pohtia millaisia kurjistumisen skenaarioita Suomella voi olla edessään ja estää niistä ainakin pahimpien toteutuminen.

      Pään pistäminen pensaaseen ja mielipuolisten väestönvaihtosuunnitelmien tekeminen nykyisen, tosiasiassa ehkä jo menetetyn ikuisen kasvun turvaamiseksi todistavat vain tekijöidensä avuttomuudesta elleivät sitten moraalisesta nihilismistä.

 

Rikoksen houkutus

 

Kun sodasta tuli normaalia

 

Yhdysvaltain presidentin Theodore Rooseveltin mottona kuuluu olleen: ”Kanna isoa nuijaa, mutta puhu ystävällisesti”.

   Ydinaseet olivat toisen maailmansodan jälkeen sellainen nuija, jonka käyttämistä tuskin voitiin edes ajatella, mutta jota muistettiin aina esitellä ja sen toimivuudesta huolehtia.

   Kysyin aina silloin tällöin Venäjällä, olisiko olemassa yhtään mahdollista ei-rikollista tapaa käyttää tällaisia aseita. Järkeviä vastauksia ei tullut. Pietarin tykistömuseossa ollutta mannertenvälistä ohjusta ja sen apuvaunua (”Schlafwagen) nimitettiin hellästi ”Isänmaan kilveksi”.

   Sotaa suurvaltojen välillä alettiin pitää mahdottomana noiden hirmuaseiden myötä, koska MAD -mutually assured destruction ei tosiaan houkutellut ketään.

   Sodan sijasta tuli maailmaan itse asiassa vain sotatoimia, erilaisia rajoitettuja erikoisoperaatoita, kurinpalautuksia, joita saatettiin tehdä heikompia valtioita vastaan. Toki Israelin ja sen naapurien välillä käydyissä sodissa oli ihan oikea tuhoamisen meininki mukana ja siksi juuri ne herättivät erityisen suurta huolta. Aina sielläkin sentään jäätiin puolitiehen.

   Lähi-Idän maille toki oli ominaista jonkinlainen rationaalisesta maailmanäärestä poikkeava  arkaaisuus, joka juonsi juurensa jo kaukaa Vapahtajamme syntymää edeltävältä ajoilta eikä rationaalisessa pohjoisessa voitu edes kuvitella taantumista henkisesti samalle tasolle.

   Jokainen ymmärsi, ettei sodalla ollut mahdollista saavuttaa mitään rationaalista päämäärää, mutta sen sijaan kyllä voitiin tuhota olemassa oleva hyvinvointi.

   Jossakin vaiheessa mielialat alkoivat muuttua. Venäjällä sotainen moodi näytti jääneen päälle tietyissä piirerssä, jotka kokoontuivat ns. Izborskin klubin ympärille (ks. Vihavainen: Haun huomenna on sota tulokset ) ja siellä (hävityssodan kokeneella Venäjällä!) ajatus uudesta sodasta herätti vilpitöntä innostusta. Sotahan tiedettiin jo ammoisista ajoista venäläisten omaksi elementiksi, johon se hakusi kuin sorsa veteen.

   Suomessa sota arvona sinänsä oli pilkattu ja analysoitu loppuun saakka alkaen jo heti sen päättymisestä alkaen (vrt. Vihavainen: Haun tenkku tulokset ). Väinö Linna teki tietenkin tällä alalla varsinaisen suurtyön, jonka saama jättisuosio puhuu puolestaan.

   Nyt sota on jo kauan, ehkäpä noin viisitoista vuotta ollut myös tässä omassa maassamme sen typerimmän väestönosa todellisena elementtinä. Iltapäivälehdet aloittelivat jo tuolloin kirjoittaa ”Suomentappaja-ohjuksista” (Iskander) ja muusta vastaavasta. Aseellinen törmäys näytti olevan tulevaisuudessa yhtä luonnollinen kuin mikä tahansa normaali asia. Aika jännä sitä paitsi.

   Vielä 1990-luvulla ja hieman sen jälkeenkin mieliala oli vielä ollut radikaalisti toisenlainen. Sitä, joka olisi ennustellut sotaa myös Suomelle olisi pidetty hulluna ja vähintäänkin pahoin kieroutuneena, kuten joku kirjailija Remes. Nyt elämme jo sellaisessa todellisuudessa, jonka toteutuminen olisi tuolloin tulkittu houreeksi.

Tässä blogi ajalta, jolloin suhtautuminen sotaan oli jo jossakin määrin muuttunut:

 

tiistai 4. lokakuuta 2016

Sota-aikaa katsellessa

 

Sota-ajan pohdintoja

 

Ostin vanhasta tottumuksesta parikin lehteä lukemisiksi Pietarin-matkalle, vaikka eihän niitä Allegrossa oikein kerkeä lukemaan. Ennen kuin huomaakaan, on perillä.

   Sattuipa joka tapauksessa niin, että molempien teemana oli sota. Der Spiegelin teema-artikkelissa kyseessä oli sota rikoksena: Verbrechen Krieg.

   Sattuu olemaan niin omituisesti, ettei hyökkäyssodan käymisestä ole Hermann Göringin jälkeen tuomittu ketään. Ehkäpä Göring sai sen, mitä ansaitsi, mutta kyllä sotia on hänen jälkeensäkin aloitettu, mutta niiden aloittajia on kohdeltu toisin.

   Epäilemättä Nürnbergin oikeudenkäynnillä on ollut merkitystä myöhemmille sotarikosoikeudenkäynneille, mutta eipä vain sotaa sinänsä, nimittäin hyökkäyssotaa, ole käytännössä saatu asianmukaiselle paikalleen kaikkien vakavimpien rikosten joukossa.

   Tuskin paljon erehtyy, mikäli arvelee, että tämä seikka on nähtävä suurvaltojen toiminnan taustaa vasten. Ne ovat toisen maailmansodan jälkeen aloittaneet kovin monia sotilaallisia operaatioita, mutta aina päässeet niistä ilman rikosoikeudellisia seuraamuksia.

   Itse asiassa menestyksellinen sota on yhäkin johtajille varma tapa lisätä kansansuosiotaan. Jopa aivan surkea poliittinen tohelointi, kuten Venäjän Ukrainan operaatio, joka tuhosi koko suunnitellun Euraasian unionin, sai kansalta valtavat aplodit, kun se onnistuttiin markkinoimaan oikeudenmukaisuuden (Krimin liittäminen) toteuttamisena vastoin russofobisen lännen tahtoa.

   Niinpä siis on käynyt, että toisin kuin toisen maailmansodan jälkeen kuviteltiin, sodasta ei suinkaan ole pysyvästi tullut halveksuntaa herättävää rikosta, vaan sen glooria on jopa aivan viime vuosina huomattavasti kasvanut. Tämä siitä huolimatta, että tulokset ovat suorastaan kammottavan kurjia.

   Vielä muutama vuosi sitten niin Venäjällä kuin muuallakin supistettiin rajusti sotavoimia, joiden tehtäviksi ajateltiin lähinnä rauhanturvaamisoperaatioita, ei suinkaan massiivisia taistelutoimia.

   Kolmas vuosituhat on tässä suhteessa edustanut toisenlaista kehitystä, kuin YK:n aikoinaan perustanut edistysuskoinen maailma vielä äskettäin kuvitteli.

   Der Spiegelin uudessa numerossa Budeswehr värvää lääkäreitä koko sivun kuvalla, jossa ollaan tositoimissa: sanitääri on kumartunut makaavan ja ilmeisesti jalkansa vammauttaneen sotilaan puoleen ja taustalla odottaa helikopteri.

   Ollaan siis ihan oikeassa taistelutilanteessa ja mainosteksti ilmoittaa karskisti: Wir suchen keine Götter in weiss. Wir suchen Helden in grün.

   Kuten tunnettua, ne ajat ovat aina olleet onnellisia, jolloin sankareita ei ole tarvittu. Nyt kai sitten tarvitaan, koska niin sanoo saksalainen.

   Foreign Affairs-aikakauslehdessä historioitsija Andrew J. Bacevich kirjoittaa otsikolla Ending Endless War.

   Hän palauttaa mieleen, että vasta (tai jo) 1990-luvulla ns. vastuunalaisten piirien suhde sotilaalliseen voimankäyttöön muuttui Amerikassa. Nyt ei enää katsottu riittävän, että sodat vältetään.

   Kun kylmä sota oli muka voitettu, oli aika ryhtyä muokkaamaan maailmaa Amerikan etujen mukaiseksi. Sotilaallinen voima, jota oli pidetty tylsänä työkaluna, näyttikin muuttuneen joka paikan tiirikaksi. Interventiot, itse asiassa jopa preventiiviset hyökkäykset, etenkin 9/11:n eli kaksoistornien kaatamisen jälkeen tulivat normaaliksi asiaksi.

   Jotakin oleellista on muuttunut Yhdysvaltain suhteessa sotimiseen. Itse asiassa sana ”rauha” on miltei hävinnyt poliittisesta keskustelusta. Asioita on ruvettu hoitamaan voimalla. Me eletään uutta aikaa.

   Ikävä puoli asiassa on, paitsi että tämä kohellus on saattanut maailman pahasti sekaisin, myös se, etteivät nuo voimat riitä kelvollisten tulosten aikaansaamiseen missään suhteessa, varsinkin kun niitä käytetään joka taholla.

   Kirjoittaja kuuluttaakin uutta Yhdysvaltain turvallisuusdoktriinia, jossa voiman käyttö tulisi kysymykseen vain viimeisenä keinona.

   Yhtenä tätä asiaa palvelevana seikkana kirjoittaja ehdottaa sotimisen taakan jakamista oikeudenmukaisesti, eli tasaisemmin Yhdysvaltain sisällä rodun, sukupuolen, etnisyyden, alueiden ja ennen muuta luokkien kesken. Rikkaiden ei pitäisi päästä luistamaan näistä velvollisuuksistaan.

   Kyseessä olisi siis ainakin jonkinlainen paluu kansalaisarmeijaan, jollainen meilläkin on. Sellaisen olemassaolo saattaisi hillitä voimankäyttöä, kirjoittaja arvelee, vaikka toki muistanemme, että sodista tuli todella massiivista teurastusta vasta kansalaisarmeijoiden aikana, mutta se taas oli Euroopassa. Yhdysvaltain sisällissota kyllä edustaa myös niin sanoakseni kunnialla tätä aikakautta.

   Mitä Eurooppaan tulee, kirjoittaja pitää kohtuuttomana, että Yhdysvallat yhä joutuu tukemaan sen puolustusta suurilla sijoituksilla, vaikka mitään supervalta Neuvostoliittoa ei enää ole olemassa.

   Väestöltään Eurooppaa kolme kertaa pienempi Venäjä, jonka talous on EU:n taloudesta vain yhdeksäsosa, ei todellakaan voi olla mikään eksistentiaalinen uhka Euroopalle. Kysymys on vain vapaamatkustamisesta ja sen lopettamisesta.

   Bacevichin artikkeli vaikuttaa tervejärkiseltä. On jo aika lopettaa mieletön ja pohjimmiltaan rikollinen panostaminen yhä kalliimmiksi käyviin aseisiin.

   Tämä vuosisata on jo päästänyt liian pitkälle sen näkemyksen, jonka mukaan kiistojen ratkaiseminen asein on itse asiassa luonnollinen ja käyttökelpoinen menetelmä ja sen mukaisesti valtioiden on ennen muuta vain panostettava siihen, että niillä on naapureihinsa nähden sotilaallinen ylivoima.

   Bacevich ei tee tätä johtopäätöstä, mutta itse rohkenen sitä ehdottaa: Nürnbergin ennakkotapausta on ryhdyttävä pitämään kansainvälisenä lakina ja ne, joiden voidaan todeta aloittavan hyökkäyssodan, on tuomittava vastaavanlaisiin rangaistuksiin. Hirttäminen havaittiin aikoinaan oikeaksi rangaistukseksi.

   Tämä tarkoittaa, että myös hyökkäyssodan suunnittelusta tehdään rangaistava teko ja esimerkiksi ydinaseiden sotilaallisen käytön valmistelu ja näin törkeän rikoksen kohdalla sen avustaminenkin katsotaan kansainvälisen oikeuden loukkaukseksi.

   Mikäli valtiot eivät suostu kunnioittamaan kansainvälistä oikeutta, ne julistetaan rosvovaltioiksi, joiden yhteyden sivistyneeseen maailmaan katkaistaan. Tästähän taitaakin olla jo esimakua Pohjois-Korean ja Iranin kohdalla.

   Tässä voi tietenkin hymähdellä ja muistaa vaikkapa vuoden 1928 Briandin-Kelloggin sopimusta, jonka allekirjoittajamaat sitoutuivat luopumaan sodasta konfliktien ratkaisukeinona.

   Kansainvälinen oikeus ei kuitenkaan ole yhdentekevä asia. Suurvaltoja, ainakaan ennen kuin ne on sodalla kukistettu, ei toki ole ainakaan vielä saatu kansainvälisiin tuomioistuimiin vastaamaan tekosistaan.

   Olisi kuitenkin parempi kuin ei mitään, mikäli rikollisille ainakin langetettaisiin heidän ansaitsemansa tuomiot. Mikäli niiden täytäntöönpano ei osoittautuisi mahdolliseksi, olisi ainakin olemassa arvovaltainen lausunto siitä, mistä niiden toiminnassa on kysymys.

 

Historian kenraaliluutnantti

 

Isonvihan venäläinen tulkinta

 

1900-luvun alussa, kun Suomi alkoi käydä Pietarin silmissä hankalaksi (vrt. ” Cet animal est très méchant ; quand on l’attaque il se défend”), siellä hoksattiin, että mokomasakin suuriruhtinaanmaassa oli kirjoitettu ihan oma historiakin, joka oli tietenkin pelkkää roskaa keisarin näkökulmasta ja jopa pahempaa: se esitti suomalaiset omana kansakuntanaan, jolla oli omat, yleisvaltakunnallisista poikkeavat kohtalot ja intressit.

Keisari antoi tehtäväksi kirjoittaa uuden, ja totuudenmukaisen historian tuolle valtakunnanosalle ja sen sai tehtäväkseen sotilashenkilö, Mihail Mihailovitš Borodkin, joka tunsikin maatamme, jonne hänellä oli Ahvenanmaan kautta sukusiteitäkin.

Borodkin kirjoitti samaan aikaan häijyjä pamfletteja suomalaisista ja rienasi suomalaista ja suomenmaalaista vastarintaliikettä myös bobrikovilaisessa ”Suomen sanomat” -lehdessään, joka ilmestyi sekä suomeksi, että venäjäksi.

Borodkin oli kyllä ahkera mies eikä mikään uuno Suomen historian lähteiden suhteen, mitä ei vi sanoa esim. V.V. Pohljobkinista. Kun hän tunsi hyvin myös venäläisiä lähteitä, on hänen laaja, moniosainen teoksensa varsin kiinnostava ja tänäkin päivänä se on ainoa laaja Suomen historia venäjäksi.

Mahtaisikohan olla pian aika julkaista jo sille niin sanoakseni kilpailija, kunhan tämä vähämielinen sota saadaan päättymään? Ainakin tämä Venäjällä hyvin merkittävä kirja olisi syytä saada suomeksikin kriittisten lukijoiden käyttöön.

Joka tapauksessa olen lukenut kirjasta erityisesti sen Pietari Suuren ja Katariina II:n aikoja koskevat osat, joita on kiinostavaa käyttää rinnan suomalaisten esitysten kanssa.

 

Kirjoitin Pietari I:n ajoista pari blogiakin ja tässä niistä ensimmäinen:

 

perjantai 16. heinäkuuta 2021

Imperiumin syntykertomus

 

Imperiumin vastaisku

 

M. M. Borodkin, Istorija Finljandii v trjoh tomah. Tom I Vremja Petra Velikogo. (+Tom II Vremja Jelizavety Petrovny) Sankt-Peterburg, ”Nauka” 2016, 260 s. (490 s.)

(М. М. Бородкин, История Финляндии, том I Время Петра Великого (СПб 1910)

 

M.M. Borodkin (1852-1919), kenraaliluutnantiksi noussut historioitsija oli itse asiassa koulutukseltaan juristi. Venäläisen isän ja ahvenanmaalaisen äidin poikana hän osasi ruotsia ja suomeakin.

Kun hän oli katsomuksiltaan aito imperialisti ja panslavisti, hän sopi hyvin sellaisen Suomen historian kirjoittajaksi, joka esitti asiat keisarivallan näkökulmasta, vastapainona svekomaanien ja fennomaanienkin harjoittamalle vääristelylle. Tämän toimeksiannon hän saikin itseltään keisarilta.

Borodkin tunnettiin sortokaudella kiivaista pamfleteista ja artikkeleista, joissa suomalaiset tulkinnat suuriruhtinaskunnan asemasta ja ajan politiikasta saivat tuta mitä kuuluu ja kuka käski.

Historioitsijana Borodkin ei kuitenkaan ole mikään pelkkä propagandisti, vaan tukeutui kriittisesti käytettävissä olleisiin tutkimuksiin ja alkuperäsilähteisiin. Selvää tietenkin on, että tällainen laaja yleisteos perustuu ennen muuta tutkimuskirjallisuuteen.

Itse asiassa Borodkinin teos on tänäkin päivänä käytännössä paras ja ainoa laaja Suomen historia venäjäksi. Vastaavaa yritettiin saada aikaan neuvostokaudella, mutta se ei onnistunut. Nyttemmin tällaisen teoksen kirjoittamiseen vaadittavaa kielitaitoakaan, perusteelliseen historialliseen lukeneisuuteen yhdistyneenä, on vain kovin harvassa koko laajalla Venäjällä. Kaiken muun ohella kirjoittajan pitäisi olla aidosti kiinnostunut Suomesta.

No, ehkä tämä vuosisata näkee vielä modernin venäläisen Suomen historian synnyn. Edellytyksiä sen kirjoittamiseen on lähinnä Petroskoin yliopistossa, jossa historioitsijat jo opiskeluaikana oppivat vielä suomea ja ruotsia ja tutkivat pohjoisten naapuriensa historiaa.

Venäläinen Suomen historia, myös Borodkinin kirjoittama, on kiinnostava ennen muuta siksi, että sen näkökulma asioihin on pakostakin toinen kuin suomalaisten. Toki tässä maailmassa on aina myös jokunen omaa maataan vastaan nurjaa kilpeä kantava takinkääntäjä, mutta sellaisten laatimat sepustukset ovat yleensä epäkiinnostavia ja älyllisesti ja moraalisesti yhtä ala-arvoisia.

Borodkinia voi sen sijaan pitää aidosti venäläisenä, ellei nyt oikeistomonarkismia ja mustasotnialaisuutta sitten haluta erottaa todellisesta, kunniallisesta patriotismista. Aikansa lapsi hän joka tapauksessa oli ja sai nähdä kannattamansa politiikan tuhoisuuden, kun hänen ihailemansa monarkia sortui.

Itse asiassa hän joutui maksamaan asemastaan hengellään. Bolševikit teloittivat hänet luokkansa edustajana, panttivankina, kuten heidän tapoihinsa kuului.

Kun nyt on pian kulunut 300 vuotta Uudenkaupungin rauhasta, on meilläkin, kuten myös Venäjällä, aihetta muistella Suurta Pohjan sotaa, joka muutti pysyvästi koko Euroopan voimasuhteet. Meillähän siihen liittyi myös Isoviha eli venäläinen miehityskausi, joka on muuan kansallisen muistimme keskeisiä elementtejä ja yksi kulmakivi suhtautumisessamme Venäjään.

Heti kirjan alussa Borodkin polemisoi suomalaisia tämän aihepiirin tutkijoita, etenkin M.G. Schybergsonia vastaan. Tämän synteihin kuului tsaari Pietarin esittäminen pelkurina, kun tämä ennen Narvan taistelua lähtikin pois taistelualueelta.

Tässä kohtaa kirjoittajan närkästys ei ole erityisen perusteltua, sillä saman tulkinnan ovat tehneet monet muutkin, hieman myöhemmistä kirjoittajista mieleen tulee kaunokirjallisen esityksen laatinut Aleksei Tolstoi. Ehkäpä se oli niin, ettei Pietari nuorena ollut mikään rohkeuden perikuva, mutta karaistui vähitellen tässäkin suhteessa.

Yrjö-Koskiselle kirjoittaja sen sijaan antaa paljon pisteitä. Kuvasihan tämä sitäkin, miten Ruotsi yhä uudelleen jätti Suomen oman onnensa nojaan. Toki tämä historioitsija saikin silloin svekomaanien vihat niskoilleen myös siksi, että pyrki säilyttämään yhteistyön venäläisten kanssa sortokaudella.

Venäläinen näkökulma Borodkinin esittämänä on selvästi antiruotsalainen ja pyrkii samalla nostamaan esille sen, miten pääsyylliset suomalaisten kärsimyksiin löytyivät Pohjanlahden takaa.

Verratessaan toisiinsa kahta taistelevaa monarkkia, Kaarlea ja Pietaria, Borodkin nostaa Pietarin likipitäen kaikkien hyveiden ruumiillistumaksi, kun taas Kaarle oli katastrofi niin omalle kansalleen kuin naapureilleen. Kaarlen itsepäisyys, julmuus ja narsismi tekivät hänen loputtomasta taistelunhalustaan hedelmätöntä ja hävittävää.

Pietari sen sijaan taisteli tietoisesti sekä historiallisen oikeudenmukaisuuden että geopoliittisen välttämättömyyden puolesta ja siis kansansa onnellisen tulevaisuuden takia. Sen hän turvasi kalliilla hinnalla.

Kuitenkaan myöskään Pietari ei käyttäytynyt aina nuhteettomasti, mikäli mittapuuksi otetaan yksilömoraali. Suurta Pohjan sotaa valmisteltiin salassa ja sen alettua sille esitettiin naurettavia tekosyitä. Mutta sodassahan juonet ovat tunnetusti kiitettävä asia.

Joka tapauksessa ruotsalaiset olivat kovin loukkaantuneita naapureidensa petollisuudesta. Juuri ennen sodan puhkeamista oli sentään vakuuteltu ystävyyttä ja Ruotsikin oli lahjoittanut Venäjälle peräti kolmesataa pronssikanuunaa käytettäväksi sotaan Turkkia vastaan. Muutakin sotamateriaalia oli myönnetty.

Kyllä Pietari osasi myös syödä sanansa, minkä kirjoittaja esittää ilman kommentteja. Hyvin urhoollisesti puolustautunut Viipuri suostui antautumaan kunniallisin ehdoin. Puolustajien vaatimaa vapaata poispääsyä kaupungista lippujen ja aseiden kera ja musiikin soidessa ei suostuttu musiikin ja rummutuksen osalta myöntämään, mutta joka tapauksessa luvattiin poispääsy aseiden kera.

Käytännössä keksittiin pian verukkeita ruotsalaisten muualla muka tekemistä vääryyksistä ja vesitettiin koko sopimus. Samaan tapaan kävi esimerkiksi Kajaanissa, mutta Viipurissa asialla oli itse tsaari.

Viipurin jälkeen taistelu Suomesta saattoi alkaa ja johti pian miehitykseen eli isoonvihaan. Venäjäksi tätä yleensä kutsutaan nimellä Velikoje liholetije, mutta Borodkin käyttää termiä Velikaja razruha eli suuri hävitys/rappio.

Siitä Borodkinilla onkin kerrottavana yhtä ja toista kiinnostavaa. Siitä enemmin toiste, mutta tulkoon mainituksi, että hän panee melkoisen merkityksen kivekkäiden (kivikes) toiminnalle. Näitä kutsuttiin hänen mukaansa myös nimellä sissit (sissary) eikä siis vanhalla venäläisellä sissejä tarkoittavalla nimellä šiši.

Pakosta tai vapaaehtoisesti suomalaiset olivat usein yhteistyössä sissien kanssa, mikä johti venäläisten kostotoimiin. Niinpä kirjoittaja tekee sen ilmeisen johtopäätöksen, että suomalaiset itse olivat suuressa määrin syyllisiä onnettomuuksiinsa, omilla toimillaan he aiheuttivat venäläisten vastatoimet.

Tämä on ihan hyvää logiikkaa, mutta se toimii aivan samalla tavalla myös Venäjällä. Kaarlen ja sittemmin Napoleonin ja vielä Hitlerinkin joukkojen siviiliväestöä vastaan kohdistama terrori oli tietysti myös tuon väestön oman toiminnan aiheuttamaa, ainakin suurelta osin.

Kaiken kaikkiaan siviiliväestön kohtelu ei tuon ajan sodissa ollut kovinkaan paljon parempaa kuin omalla aikakaudellamme. Vertailuja toki voi ja kannattaakin tehdä ja tehtäneen seuraavassa blogissa.

Joka tapauksessa Suomen valloittaminen oli venäläisille hyvin tärkeä askel Ruotsin painostamisessa rauhaan. Ilman sitä olisivat iskut Ruotsin ydinalueelle olleet mahdottomia. Kuitenkin venäläiset etenivät vain vastahakoisesti syvälle Suomeen, väittää kirjoittaja. Maahan ei edes kyennyt elättämään merkittävää miehitysarmeijaa kuin hyvinä satovuosina. Sen ryöstäminen ei ollut mikään kultakaivos.

 

JATKUU HUOMENNA…

 

 

Imperiumin mainio liittolainen

 

Venäjä ystävänä

Stephen Graham, Russia and the World. Cassell and Company Ltd 1915, 259 s.

 

Historiasta tulee pelkkä tylsien truismien pötkö, ellemme pysähdy aina välillä katsomaan, millaiselta tulevaisuus näytti, silloin kun sitä ei vielä tunnettu. Sellaisessa asemassahan toki olemmekin tuomitut olemaan niin kauan, kun me täällä murheen alhossa saamme luvan vaeltaa.

Se tulevaisuus, jonka näemme edessämme, ja jonka valmisteluun koko toimintamme kohdistuu, ei yleensä sellaisenaan toteudu. Sen sijaan toteutuu jokin toinen variantti, jossa yleensä tietenkin on mukana myös odotettuja piirteitä.  Alkuperäiset haihatuksemme voimme aina unohtaa ja päätellä, ettei niitä oikeastaan edes tarkoitettu.

Joskus kuitenkin tulee tapahtumia, joita nimitämme mustiksi joutseniksi ja osoittautuu, että ponnistustemme avulla tai niistä huolimatta olikin syntynyt jotakin aivan uutta ja tuntematonta, jota emme missään tapauksessa halunneet emmekä voineet edes kuvitella. Venäjän vallankumoushan oli yksi sellainen.

Sodat ovat usein tuollaisen laskemattoman ja ennustamattoman tulevaisuuden hautomoita siitäkin huolimatta, että koskaan muulloin ei uhrata aikaa, vaivaa ja ihmisiä tulevaisuuden hyväksi niin häikäilemättä, kuin sotien aikana. Loputtomat ihmisuhrithan tulevat oikeutetuiksi vasta, kun maailma kokonaan muuttuu.

Tästähän kertoo rivisotilaallekin vanha mukava marssilaulu:

Die Trommel schlägt und schmettert,

Rataplan, don diridon!

….

Die neue Zeit kommt morgen
rataplan don diri don
Soldat kennt keine Sorgen
rataplan don diri don
Hinter uns vergeht
was noch gestern galt
Rote Sonne steht
abends überm Wald
und morgen ist neue Zeit

Bing-videot

 

Sota muuttaa siis jo huomenna kaiken uudeksi ja siitä tuleekin sellainen maailma, jota kelpaa katsella!

Sotien aikana elämisen perspektiivi muuttuu. Se, mikä ennen oli pelättyä ja halveksittua, saattaa tulla läheiseksi ja rakkaaksi, kun kyseessä on liittolaisuus, kun taas se, mikä ennen saattoi näyttää sympaattiselta tai ainakin harmittomalta, saattaakin alkaa kantaa mukanaan maanisen murhaamisen  ja orjuuttamisen synkkää varjoa.

 Isänmaa on vaarassa, kuten se aina sotien aikana on ja vihollinen on paholaisen agentti maan päällä. Ei se muuten vihollinen olisikaan.

Jokunen aika sitten bloggasin englantilaisen J.Y. Simpsonin vuonna 1916 ilmestyneestä Venäjä- kirjasta, jossa tämä hurskas raittiusmies julkitoi rakkautensa Venäjään, uuteen ystävään, joka oli vielä vuosikymmen sitten ollut anglosaksisissa maissa eräänlainen pahan valtakunta ja taantumuksen ja sorron tukipylväs koko maailmassa.

Nyt löysin hyllystäni toisen englantilaisen, Stephen Grahamin Venäjä-kirjan joka on jo vuodelta 1915, jolloin sodan lopettaminen ennen kuin se saavutti järjettömät mittasuhteet, näytti vielä mahdolliselta.

Graham (1884-1975) oli suosittu matkakirjailija, joka harrasti kaukaisia seutuja. Hän oli jo samonnut Venäjän vuoristoja ja autiomaita perusteellisesti ristiin rastiin, ennen kuin ensi kertaa kävi Pietarissa, johon hän suhtautui hieman yliolkaisen vihamielisesti kuin slavofiili ainakin.

Venäjän imperialismista Grahamilla ei ole pahaa sanottavaa, Imperiumihan Englantikin oli ja Saksallekin olisi kaiken kohtuuden mukaan sodan jälkeen palautettava siirtomaansa. Varsinaisiksi maailmanvalloiksi jäisi joka tapauksessa ainakin kaksi imperiumia: Venäjän maaimperiumi ja Englannin meri-imperiumi.

Lisäksi ilmeisesti tulisi USA, jonka merkitys oli huimaa vauhtia kasvanut, mutta joka ei ollut mukana sodassa ja jota ei saisi myöskään päästää sekaantumaan sen päättämiseen.

Toki Venäjällä oli syntejä tunnollaan. Puolan kohtalo oli ollut ainutlaatuisen julma, mutta sitähän olivat olleet pilkkomassa myös Preussi ja Itävalta. Sodan jälkeen Puola voitaisiin yhdistää ja saisi varmastikin autonomian Venäjän alaisuudessa.

Puolalaisten ja venäläisten välinen viha oli ollut aivan tavattoman kiivasta aikoinaan, toteaa kirjouttaja, mutta nyt, sodan alettua kirjoittaja huomaa sen tykkänään hälvenneen. Hän myös havaitsee, Simpsonin tavoin, että Venäjän entinen juoppous on hävinnyt kuin taikaiskulla kieltolain ansiosta.

Pienvaltioiden kohtalosta sodan jälkeen ei oikein tiedetä, mutta niiden kansalliset tarpeet on tunnustettava. Suomi, jossa kirjoittaja viipyy pari päivää, näyttää varsin kykenevältä toimimaan vaikka yksin, ilman holhoojaa. Mutta kaikkihan riippuu Venäjästä.

Kirjoittaja ei toki rupea ajatuksissaankaan pilkkomaan Venäjää ja varmaankin myös sotasensuuri olisi sen estänyt. Valloituksensa Venäjä joka tapauksessa ansaitsee sekä Preussissa että esimerkiksi Konstantinopolissa. Turkki on astunut Saksan kelkkaan ja saa siitä vastata.

Mitä tulee juutalaisiin, heissä on paljon niitä, jotka ovat ensi sijassa omien maidensa kansalaisia ja vasta sitten juutalaisia. Niidenohella on paljon myös päinvastaisia tapauksia.

 Heille olisi annettava oma kotimaa Palestiinasta, mistä jo oli kansainvälisestikin ollut puhetta. Suurten joukkojen ainakaan nopea muutto sinne ei kuitenkaan ole realistista ja niinpä muutto Amerikkaan, joka jo on ollut hyvin suurta, tulee varmasti jatkumaan.

Puolassa juutalaiset ovat todellinen ongelma, katsoo kirjoittaja, joka ei missään tapauksesa tunnustaudu antisemitismiksi ja paheksuu esimerkiksi kuuluisaa Beilisin juttua (ks. Menahem Mendel Beilis - Wikipedia ) sikäli kuin sitä käytettiin juutalaisia vastaan.

 Sinänsä tuollainen rituaalimurha oli ehkä saattanutkin Venäjällä, joskaan ei Englannissa tapahtua, pohti kirjailija ja kertoo, miten tunnettu kirjailija Rozanov todisteli sen todennäköiseksi ja joutui sivistyneistön ostrakismin kohteeksi.

Tämä paheksunta osaltaan osoitti venäläisen liberaalin mielipiteen merkityksen. Itse asiassa venäläiset ovat itsevaltiuden kuorrutuksen alla liberaaleja, hän päättelee toisaalla.

Mitä juutalaisuuden kohtaloon tulee, Graham kiteyttää sen seuraavasti:

-Venäjä on luvannut juutalaisille vähän ja myös antaa vähän. Kirjoittaja ei uskonut edes juutalaisten pakollisen asuinalueen (Tšerta osedlosti/pale of sttlement) häviämiseen. Hän toivoi kuitenkin, että tuolla alueella juutalaiset saisivat oikeuksia ainakin sivistykseen ja emigraatioon ja suojaa antisemiittien pahantahtoisuutta vastaan…

-Englannissa on sympatioita juutalaisia kohtaan

-Amerikka auttaa juutalaisia, jos voi

-juutalaiset työskentelevät aktiivisesti oman asiansa hyväksi

-Jos Turkin imperiumi sortuu, juutalaiset perustavat oman valtion Palestiinaan, jonne kaikki maailman juutalaiset voivat halutessaan muuttaa. Jotkut Rotschildit eivät tietenkään seuraa mukana, toteaa kirjoittaja toisaalla.

Kun maailmansodan rauha tehdään, sen pitäisi olla oikeudenmukainen, vaikka olikin utopistista toivoa, että se estäisi kaikki tulevat sodat. Ranskan piti saada Elsass-Lothringen, Belgian Aachen ja Köln (!) sekä riittävä sotakorvaus. Puola pitäisi yhdistää ja Konstantinopoli asettaa Venäjän suojeluksen alaiseksi ja Hagia Sofia ortodoksisen kirkon keskukseksi.

Saksalta olisi sotakorvausten sijasta takavarikoitava sen laivasto ja jaettava se voittajien kesken. Saksan afrikkalaiset siirtomaat olisi palautettava.

Rauhat eivät ole ikuisia ja sota on sitä todennäköisempää, mitä enemmän pikkuvaltioita on olemassa. Kolmen suuren imperiumin, Venäjän, Englannin ja USA;n hallitessa rauhasta voisi tulla pitkä.

 

 

Kun vääryys vallan saa

 

Totuuden hetki

 

Tässä on nyt jo muutaman vuoden ajan saatu kuulla ja lukea asiantuntijoiden ja muidenkin povaajien kertomuksia siitä, miten tuossa Ukrainan sodassa ehdottomasti käy.

Iltapäivälehtien tietojen mukaan Putin on ollut kuolemaisillaan jo useamman vuoden ja tutkijat ovat hyvin vakuuttavasti todistelleet, ettei Venäjä voi enää montaa viikkoa kestää.

Tuota katsellessa on tullut  mieleen vanha vitsi, jonka mukaan Neuvostoliiton virallinen uskonto on ”zavtrabuddismi” (завтрабудизм, vrt. zavtra budet -huomenna se tulee, tapahtuu).

Huomautan, että talvisodankin menestykset nostattivat aikoinaan optimisin, joka tarttui jopa J.K. Paasikiveen. Väinö Tannerin mukaan ”tuo varonainen mies” yhtyi jo hänkin siihen laajalti levinneeseen ajatukseen, jonka mukaan Suomen aseellinen toiminta saattaisi olla se maailmanhistoriallinen tekijä, katalysaattori, joka romahduttaisi koko savijalkaisen jättiläisen, Neuvostoliiton.

Niinhän ei toki tapahtunut, mutta tätä taustaa vasten kai ymmärrämme paremmin sen, miksi koko Suomi niin katkerasti itki ja suruliputti, kun Moskovan rauhan ehdot julkaistiin.

Eihän siinä näin pitänyt käydä. Koko Karjalan riistäminen Suomelta oli ilmiselvä vääryys ja sen kohtuuttomuutta alleviivasi se, ettei vihollinen ollut edes päässyt niille rajoille, joita se vaati. Sitä paitsi verta oli vuodatettu tavattomasti. Eikö se ollut jo syy saada aikaan kohtuullinen lopputulos?

Molotovin virallisen lausunnon mukaan veren vuodattaminen oli nimenomaan syy saada paljon enemmän alueita, kuin ennen sotaa oli vaadittu. Veri oli vuotanut ilman Neuvostoliiton syytä, kertoi neuvostohallituksen päämies ja tarkoitti sillä, ettei Moskovassa ollut lainkaan varauduttu sellaiseen vastarintaan ja jättitappioihin, kuin sitten saatiin kokea. Jonkin oli siitä maksettava.

Jokainen kai ymmärtää, ettei enempää Stalin vuonna 1939 uin Putin vuonna 2022 halunnut mitään sotaa, vaan käski suorittamaan sotilaallisen pikaisen ja tyylikkään operaation, jollaiselle oli pätevät geopoliittiset syyt ainakin omasta mielestä.

Sitten taas kävi niinkin kävi. Tässä sitä ollaan ja kuusinumeroinen määrä sotilaita on tapettu molemmin puolin. On yhä uudelleen maksettu paljolla verellä, vaikka ei tiedetä, mitä sillä voi saada. Tietenkin haluttaisiin kaikki mahdollinen.

Euroopassa sotaa seuraava lehteriyleisö ja erityisesti nenäliinojaan huiskuttavat naiset ovat lähes hysteerisesti vaatineet, ettei hyökkääjälle saa antaa mitään siitähän se vain innostuu eikä oikeutta enää sitten maailmassa ole.

Kannattaisi kuitenkin muistaa, että se rajakiista, josta sota sitten kehkeytyi, syntyi todellisen ongelman ympärille. Niin vakavat ongelmat, jotka synnyttävät aseellista toimintaa, on ratkaistava kestävällä tavalla. Yleensä tosiaan tarvitaan muutoksia eikä pelkkiä julistuksia.

Venäjä meni tässäkin asiassa koheltamaan voittamattomuuteensa luottaen ja maalasi itsensä nurkkaan, mistä seurasi kansainvälinen eristyminen. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei tuota ongelmaa olisi syytä ratkaista.

Yleensä toimiva ratkaisu syntyy vain sellaisessa ilmapiirissä, jossa asioista voidaan keskustella järkevästi. Versailles’n rauhaa solmittaessa ilmapiiri oli pahasti tulehtunut. Sitä se on nytkin.

On outoa havaita, että jopa Suomessa järkevä keskustelu tästä aiheesta on jo kauan ollut mahdotonta. Mitään vaihtoehtoja ei ole pidetty mahdollisina, lukuun ottamatta koko Venäjän pilkkomista halukkaiden saataville. Ongelmana kuitenkin on, ettei se halua, eivätkä muut pysty pakottamaan.

On tarvittu kolmas voima, jolla on muutakin kuin iskulauseita takanaan. Se on nyt tullut, mutta kun Trump ja Putin esittävät oman varianttinsa verenvuodatuksen lopettamisen ehdoksi, se torjutaan suuresti kauhistuneina. Sotaan ei kuitenkaan ole voimaa sekaantua, vaikka haluakin olisi. Eurooppa on tässä pelissä pelkkä eunukki, jonka kimeä ääni herättää korkeintaan hilpeyttä, jos sitä korotetaan.

Moraalista närkästystä on ilma sakeanaan, minkä voi ymmärtää, Oudompaa on, että se kohdistuu myös ukrainalaisiin nuoriin miehiin: miksi he eivät halua kuolla maansa puolesta? Eurooppalaisuus edellyttäisi sitä, ainakin Tyrtaioksen ”Ateenalaisten laulun” perusteella arvioiden.

Onhan tässä tosiaan verta vuodatettu sammioittain. Onko se syy vuodattaa aina vain lisääkin, vai olisiko mahdollista ajatella, että nyt riittää jo tätä sorttia, jota on jo kokeiltu? Älkää kysykö naisilta, jos haluatte jälkimmäisen vaihtoehdon.

Mutta kun on rahat loppu, niin ne ovat loppu, vaikka kuinka olisi ison talon poika, sanoo vanha sanaparsi.

Ehkä Venäjän voisi kukistaa jo huomenna, mutta ehkä se venyisikin ylihuomiseen ja ehkäpä sitäkin kauemmas. Ehkä konflikti jäätyisi ikuiseksi, muistuttamaan Koreoiden välisiä suhteita? Minkä ongelman se ratkaisisi ja kuka siitä hyötyisi?

Kaikilla varianteilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Talvisodan rauha oli tavattoman raskas ja aivan ansaitsematon pakkorauha, mutta siihen suostuttiin ja se kestettiin. Ehkäpä Ukrainassa voitaisiin tehdä samoin?

Tässä vielä pari pohdintaa asiasta silloin, kun tapettuja vielä oli suhteellisen vähän:

 

maanantai 28. maaliskuuta 2022

Verellä ostamisesta

 

Veren hinta ja rauha

 

Katselin tässä netistä ukrainalaisten haastatteluja aiheesta, millaiset rajojen pitäisi olla sodan jälkeen. Haastattelu oli venäjäksi, jota ukrainalaiset yleensä osaavat yhtä moitteettomasti kuin irlantilaiset osaavat englantia.

Nuo mummot ja vaarit ja muut kadunmiehet eivät näyttäneet olevan ainakaan stereotyyppisiä fasistisia banderalaisia tai edes benderiläisiä (ks. Bender, Ostap, Turkin alamainen), joista on niin paljon puhuttu. Tavallisia pieneläjiä ne kaiketi olivat, sitä lajia, joka haluaa elää rauhassa, kasvattaa lapsia ja säilöä syksyisin marjoja ja sieniä.

Mielipiteet tuosta raja-asiasta olivat heillä yleensä aika selvät: rajat on palautettava täsmälleen sellaisiksi, kuin ne olivat ennen sotaa. Myös Krim kuuluu Ukrainalle. Meidän pojat ovat niin paljon verta vuodattaneet, että muunlainen ratkaisu on mahdoton hyväksyä.

Tämä verenvuodatukseen ja rauhanehtoihin liittyvä kysymys on tietenkin ikivanha ja ikituore. Talvisodassa suomalaiset saivat tapettua sellaisen määrän puna-armeijalaisia, että heidän käsityksensä mukaan siitä olisi pitänyt jo koitua jonkinlainen palkintokin.

Omia poikia meni myös viisinumeroinen luku ja ajatus siitä, että nuo uhrit olivat ”lunastaneet maan”(?), oli voimakkaasti esillä. Muistettakoon talvisodan romaanikilpailun voittaja: Viljo Sarajan Lunastettu maa. Se oli viritykseltään hyvin uskonnollinen ja paatoksellinen kirja, jossa lienee melko lailla välittynyt ajankohdan henki.

Mannerheimkin puhui aikoinaan miekkavalassaan heimomme veren kastelemasta, pyhästä Karjalan maasta. Tuo veri antoi oikeuden tuohon maahan.

Mitä venäläisiin tulee, autonomian ajan lopulla ns. Suomi-syöjät puhuivat myös siitä, että koko suuriruhtinaskunta on venäläisellä verellä ostettua maata. Oli suurta vääryyttä, että suomalaiset olivat tosiasiassa perustaneet siellä oman hallintonsa ja tuskin edes sietivät venäläisiä vierainaan. Niinpä Suomi oli valloitettava takaisin.

Koko ajatus siitä, että maata ostettaisiin verellä, on outo. Oman maan, synnyinseudun puolustaminen aseellisesti on toki ehdottoman normaali asia, mutta imperiumin rakentaminen väkivalloin ei tule yhtään sen oikeudenmukaisemmaksi siitä, että siinä menetetään myös omia sotilaita.

Myös puolustaja menettää niitä. Kumman uhria siis voitaisiin pitää arvokkaampana? Riippuuko asia kuolleiden määrästä?

Asialla on joka tapauksessa ollut käytännön merkitystä ja on yhä. Imperialistisen valtion on hyvin vaikea luopua sellaisesta ryöstösaaliista, jonka saamiseksi on tapatettu huomattavan suuri määrä miehiä.

Ajatelkaamme talvisotaa. Heti sen alussahan solmittiin Neuvostoliiton ja Kuusisen hallituksen välinen sopimus, jossa Suomi luovutti kannakselta suunnilleen sen alueen, joka oli ollut tarkoitus liittää emämaahan jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Siinä ei ollut yhtään kaupunkia mukana.

Vastineeksi Suomi sai valtavat alueet Itä-Karjalasta, ei suinkaan sitä kaksi kertaa suurempaa aluetta, josta oli puhuttu neuvotteluissa, vaan kymmeniä kertoja suuremman alueen, johon kuuluivat, kuten sanottiin, Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaiset alueet, Aunus ja Uhtua siinä luvussa.

Toteutettiin siis Suur-Suomi ja muistettakoon, että sopimus astui heti voimaan eikä ollut siis mikään propagandalupaus. Sen ratifiointi piti suoritettaman mahdollisimman pian Helsingissä, mutta odottaa yhä tekemistään ja koko sopimus lieneekin katsottava rauenneeksi, kun toinen osapuolikin menetti jo aikoinaan tunnustuksensa.

Sen sijaan, että urhoollisesti taistellut Suomi olisi saanut lisää alueita, siltä riistettiin suuri määrä entisiäkin. Talvisodan päättymisen johdosta pitämässään puheessa Molotov motivoi asiaa sillä, että niin paljon verta oli vuotanut ilman meidän syytämme.

Tämähän kuulosti pilkanteolta, mutta luultavasti Molotov oli omalla tavallaan oikeassa: eihän sitä Moskovassa ollut ajateltu, että puna-armeija joutuisi oikeasti taistelemaan, tarkoitus oli suorittaa parin päivän erikoisoperaatio, jonka lopputuloksesta oli jo sovittu.

Rauhanehtoja Molotov kuvasi erityisen jalomielisiksi muun muassa siksi, että Suomi sai pitää Petsamon. Hänen mielestään ne antaisivat hyvän pohjan ystävällisten naapurisuhteiden kehittymiselle.

Suomalaisten korvissa koko puhe oli pilkantekoa ja vielä pahempaakin. Siinähän myös väitettiin suomalaisten soveltaneen epäinhimillisiä taistelutapoja ja koko puheen ilmeinen tarkoitus oli sumutus: haluttiin kaikkien unohtavan, mitä oli joulukuussa tullut sovittua ja puhuttua. Syypää oli Suomi ja sai nyt ansaitun rangaistuksensa.

Kun Ukrainaan nyt jossakin vaiheessa tulee rauha, olisi tärkeää, että se olisi oikeudenmukainen ja voisi tyydyttää kaikkien osapuolten kohtuullisia ja perusteltuja vaatimuksia. Se, että paljon verta on vuotanut, ei voi kummallekaan osapuolelle olla se kaikkein pätevin ja vihoviimeinen argumentti väkivaltaisen rauhan puolesta. Rajanmuutokset ovat todennäköisesti tarpeen, elleivät osapuolet tyydy autonomian tapaisiin takuisiin vähemmistöille.

Uusien rajojen määrittelemiseksi ja niiden kollektiiviseksi siunaamiseksi olisi tarpeen uusi ETYK, kuten olen aina silloin tällöin yrittänyt sanoa. Mikäli esimerkiksi Venäjä vetää ne yksipuolisesti ja siunaa ne sitten itse järjestämällään kansanäänestyksellä, jonka puolueettomiksi tarkkailijoiksi kutsutaan joitakin puolihulluja putinoideja, on ainekset seuraavaa sotaa varten jo valmistettu.

Suuret miestappiot ja tuhotyöt katkeroittavat takuuvarmasti mieliä ja vaativat ihmisten mielissä kostoa. On selvää, ettei hyökkääjänkään puolella ymmärretä tappioiden olevan itse asiassa itse aiheutettuja, vaan uskotaan mieluummin oman TV:n levittämiä houreita.

Epäoikeudenmukaisiksi koetut kostorauhat ovat joka tapauksessa myrkkyä kansainvälisille suhteille. Ukraina on osoittanut suurta yksimielisyyttä ja urhoollisuutta, ja enimmät vastapuolen propagandistiset puheet ovat jo pelkästään sen ansiosta menettäneet uskottavuutensa.

Ei kuitenkaan ole realistista odottaa, että rauhasta voisi tulla Ukrainan sanelema. Myöskään venäläisten häpeämättömät vaatimukset Ukrainan valtion aseistariisunnasta ja sen sisäisten asioiden sanelusta tuskin menevät läpi missään neuvotteluissa. Nehän ovat luonteeltaan pikemmin sellaisia ultimaatumeita, joihin myöntymisen niiden esittäjä itsekin tietää mahdottomaksi.

Venäjä on nyt menettänyt kasvonsa eikä niitä enää takaisin saa. Suostuuko se sellaiseen rauhaan, joka merkitsee luopumista Ukrainan herruuden tavoittelusta, jää nähtäväksi. Sellaisilla ehdoilla rauha saattaisi joka tapauksessa olla myös Ukrainan kannalta hyväksyttävä. Veriuhrit ovat tosiasia kummallakin puolella ja vaativat tulla muistetuiksi.

Putin on erikoisoperaationsa joka tapauksessa hävinnyt: Ukraina ei tule mukaan Venäjä-johtoiseen Euraasian liittoon, eikä sinne halua enää kukaan muukaan. Mikäli sellaista yhteisöä halutaan rakentaa ja ylläpitää pistimillä, siitä voi tulla vain kansainvälisen yhteisön irvikuva, joka on kaikkien vihan ja pilkan kohteena.