Totalitarismin historiapolitiikkaa

 

Syntien katuminen ja anteeksipyyntö

 

Mene, äläkä enää syntiä tee, sanoi Jeesus avionrikkojanaiselle, jonka hän muuten nimenomaan jätti tuomitsematta.

Miksi näin oli, en pysty sanomaan, mutta arvattavasti olosuhteet olivat olleet sellaiset, että aviorikosta saattoi ymmärtää, joskaan ei nyt sentään hyväksyä, koska kerran velvoitettiin sitä vastedes karttamaan.

Väkijoukko oli Mooseksen lain mukaisesti valmistautunut kivittämään tuon naisen, kunnes Jeesus käski sen heittämään ensimmäisen kiven, joka itse oli synnitön. Tuo kehotus otettiin vakavasti ja niinpä kivittäjät luikkivat häpeissään tiehensä, kun kenestäkään ei ollut teloituksen aloittajaksi.

Jeesuksen retoriikkaa voi halutessaan nimittää ovelaksi, jos siltä tuntuu tai sitten vaikkapa Paasikiven tapaan brännvinsadvokatyriksi, jos ihan hirveästi tuntuu siltä, että olisihan se laki nyt joka tapauksessa pitänyt panna toimeen. Eihän siitä ollut mitään erivapautta säädetty sellaisessa tapauksessa, ettei sopivia toimeenpanijoita löytynyt.

Tässä kuitenkin oli kysymys siitä, että olisi rangaistu yhtä sellaisesta asiasta, jossa rankaisijat olivat aivan yhtä syyllisiä. Sellaista toimintaa voimme nimittää vaikkapa epäreiluksi ja jo lastentarhassa asiakkaat ymmärtävät, että silloin on kyseessä vääryys.

Totalitaarisen ajattelun mukaan vääryydellä ei kuitenkaan ole mitään arvoa sinänsä. Tärkeää on vain se, millä tavalla se palvelee sitä suurta asiaa, jonka nimissä se voidaan tehdä tai olla tekemättä. Jo siitä on hyötyä, ei mikään häpeän tunne estä käyttämästä sitä hyväksi.

Toista maailmansotaa voitaisiin hyvin nimittää etniseksi puhdistussodaksi. Se oli sitä saksalaisten primitiivisissä suunnitelmissa oman, kuvitellun rodun nostamiseksi maailman valtiaaksi. Siis hieman samaan tapaan kuin Izborskin klubi nyt puuhaa satojen miljoonien uutta venäläistä kansaa.

Etniset puhdistukset teki kuitenkin voittaja. Ainakin 12 miljoonaa saksalaista ajettiin pois kotikonnuiltaan ja tilalle tuli muita kansallisuuksia (vrt. Vihavainen: Haun etnisiä vähemmistöjä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Kuten tiedämme, myös yli 400000 suomalaisen kanssa kävi aivan samoin.

Väestönvaihdossa kuoli suuri määrä ihmisiä, arviot vaihtelevat, mutta miljoonaluokasta on kysymys. Suomen osalta en tiedä tehdyn edes laskelmia, mutta selvää on, että tuollainen koko kansan siirtäminen aina nostaa kuolemantapausten määrää.

Venäjän totalitaarinen propagandalaitos on nyt nostanut esille suomalaisten sota-aikana Itä-Karjalaan perustamat keskitysleirit, joiden toiminnassa se ei nähnyt mitään epäilyttävää heti sodan jälkeen, muutamien yksilöiden toimintaa lukuun ottamatta. Hehän saivat rangaistuksensa.

Tuollaisten leirien perustaminen oli sangen ymmärrettävää ottaen huomioon sen tilanteen, jossa oltiin. Itse kaikkivaltias vihollisen diktaattori oli velvoittanut kaikki valloittajan tielle jääneet ihmiset uhraamaan kaikkensa vihollisen vahingoittamiseksi. Sanamuoto oli seuraava:

Kun Hitler hyökkäsi Venäjälle, julistettiin poltetun maan taktiikka jokaisen toverin ja kansalaisen ehdottomaksi velvollisuudeksi. Stalin itse sanoi puheessaan 3.7.1941: При вынужденном отходе частей Красной Армии нужно угонять весь подвижной железнодорожный состав, не оставлять врагу ни одного паровоза, ни одного вагона, не оставлять противнику ни одного килограмма хлеба, ни литра горючего.Колхозники должны угонять весь скот, хлеб сдавать под сохранность государственным органам для вывозки его в тыловые районы.Все ценное имущество, в том числе цветные металлы, хлеб и горючее, которое не может быть вывезено, должно безусловно уничтожаться.

Viesti oli mahdollisimman selvä. Viholliselle ei saanut jättää mitään sitä hyödyttävää, ei kiloakaan viljaa tai polttoainetta, ei karjaa eikä värillisiä metalleja. Mitä ei voinut perääntyessä ottaa mukaan, oli ehdottomasti tuhottava.

Sen lisäksi oli muodostettava selustaan partisaaniosastoja, mutta se oli jo toisarvoista poltetun maan rinnalla. Puute tekisi vihollisen oloista sietämättömät.

Sen ohella se tietenkin teki myös oman väestön oloista sietämättömät. Mikäli noudatettiin Stalinin tahtoa, saatiin kärsiä sekä puutetta että saksalaisten terroria, mikäli sitä ei noudatettu, saatiin kärsiä Stalinin terrorista rauhan palattua. Niin tai näin, talonpoika sai aina kaiken kestää

Kun suomalaiset sitten saivat syksyllä vuonna 1941 huomata joutuvansa elättämään yli 60000 venäläistä sotavankia ja niiden lisäksi vielä enemmän itäkarjalaista siviiliväestöä, olivatkin vitsit vähissä.

Moskovan rauhansopimuksessa pieni ja köyhä Suomi oli jo joutunut luovuttamaan maatalousmaat, joilla oli tyydytetty yli 400000:n karjalaisen tarpeet. Itse tuo väestö oli nyt siirtynyt niin sanotun tynkä-Suomen viljelijöiden niskoille.

Kun elintarvikehuolto oli ennen sotaakin ollut melkoiselta osin tuonnin ja tuontilannoitteiden varassa, olisi nälänhätä pian alkanut armottoman niittonsa myös kantasuomalaisten keskuudessa, ellei Saksasta olisi saatu ostaa viljaa.

Stalinin käsky tuhota kaikki elintarvikkeet ja muu hyödyllinen infrastruktuuri oli toki liian vaativa tullakseen viimeistä piirtoa myöten täytetyksi. Paljon työtä sen asian hyväksi sentään tehtiin. Kylät paloivat suomalaisten edessä, eivätkä suomalaiset omaksi vahingokseen niitä polttaneet, asialla olivat alueen omat ns. tuhoojapataljoonat.

Kun syksy saapui, olikin edessä nälkä. Uutta satoa odotellessa päättyivät monen elonpäivät aliravitsemuksen ruokkimiin tauteihin. Erityisesti liian moni sekä sotavangeista, että keskitysleireille internoiduista kuoli, mutta kyseessä ei ollut tahallinen murhaaminen. Aikalaisdokumentit osoittavat sen kiistattomasti.

Onko myös Stalinin leirien kuolleisuus arvioitava samanlaisista tekijöistä johtuvaksi, on kiistanalainen kysymys, joka on esitettävä aina, kun muita aikakauden tuhoisia leirikuolemia selvitetään. Joka tapauksessa tuo asia oli vahvasti taustalla, kun tiliä tehtiin sodan jälkeen.

Venäjän valtiolla, Neuvostoliiton seuraajavaltiona on näissä asioissa vakavan itsetutkistelun paikka. Ellei se pyydä anteeksi tekojaan, on sen kohtuutonta odottaa toisilta anteeksipyyntöä vastaavista tai niihin verrattavista tapahtumista.

Olen kyllä itse ollut kuulemassa, miten muuan sotaveteraani suomalais-venäläisessä historiasymposiumissa pyysi julkisesti anteeksi talvisotaa. Se oli kaunis ele, jota on pakko arvostaa, mutta nyt olemme tekemisissä valtiollisen toiminnan kanssa.

Mitenkähän olisi tuon Putinin esittämän julkisen anteeksipyynnön kanssa? Aloittaa voisi talvisodasta ja Ukrainan sota on tietenkin ehdottomasti mukana listalla. Meillä on syytä sellaista vaatia.

Näin kirjoittelin pari vuotta sitten:

 

 

 

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Katumus ja anteeksipyyntö

 

Synkät tarinat ja katumuksen tarve

 

Suomalaisille oli yllätys, kun he jatkosodan hyökkäysvaiheessa huomasivat saaneensa vangeikseen yli 60000 venäläistä sotilasta. Venäläiseen traditioonhan kuuluu myytti siitä, etteivät venäläiset antaudu. Sitä paitsi Stalin oli kieltänyt antautumisen kaikissa tilanteissa. Neuvostoihmisistä ei tullut sotavankeja, ainoastaan pettureista tuli, oli periaate ja suhtautuminen sen mukaista.

Lisäksi suomalaisten valtaamalle alueelle jäi Itä-Karjalassa noin 80000 henkeä siviiliväestöä, näistä noin puolet karjalaisia ja puolet muita kansallisuuksia.

Tämä oli merkittävä väestönlisäys aikana, jolloin Suomi oli Moskovan rauhassa menettänyt noin 15 prosenttia maataloustuotannostaan ja jolloin sotaponnistukset haittasivat suuresti maataloustöiden suorittamista.

Itä-Karjalassa taas Stalinin ankara käsky määräsi tuhoamaan kaiken, mikä saattaisi hyödyttää vihollista: sille ei saanut jättää litraakaan polttoainetta eikä kiloakaan viljaa. Se mies tunnetusti tarkoitti mitä sanoi ja erityiset tuhoojapataljoonat hävittivät suomalaisille jätetyltä alueelta elämisen edellytyksiä niin paljon kuin voivat.

Nälänhätä oli tulossa, ellei jostakin saatu apua. Onneksi sitä saatiin, mutta talvi 1941-1942 elettiin todella suuren niukkuuden oloissa. Jopa perunasta oli suurta pulaa.

Hyökkäysvaiheen riemusotaan lähdettäessä uskottiin, että päästään takaisin vielä viljankorjuuseen tai viimeistään jouluksi kotiin. Sen sijaan saatiin kaivautua korsuihin, usein keskelle korpea. Mieliala meni apeaksi.

Puuttuvaa maataloustyöväkeä saatiin sentään sotavangeista joita sijoitettiin maataloihin, silloin puhuttiin ns. kotiryssistä. Armeijan ylemmissä portaissa havaittiin kuitenkin pian, että rintamamiehillä alkaa käydä sotavankeja kateeksi ja systeemi kiellettiin joksikin aikaa.

Myös ylimääräisen ruoan antaminen vangeille kiellettiin. Annostenhan oli laskettu riittävän ja ruokavarastojen kerääminen olisi tehnyt pakomatkat mahdollisiksi.

Tosiasiassa annokset, jotka lienevät olleet samat kuin kotimaisilla mielisairaaloiden asukeilla, olivat katastrofaalisesti liian pienet. Asiaa tutkineet ovat todenneet, ettei määrättyjä ravintoaineita yleensä kyetty antamaan ja korvaavat ravintoaineet eivät olleet samanarvoisia.

Alkoi nälkiintyminen, puutostaudit, sairastelu ja kuolemat.

Venäläisistä sotavangeista Suomessa kuoli noin 30 prosenttia. On ilmeistä, että perussyynä oli nälkiintyminen.

Ylivoimaisesti suurin osa kuolemista sijoittuu juuri kevääseen 1942. Sen jälkeen tilanne parani. Mannerheim Punaisen ristin puheenjohtajana oli tilannut ulkomailta kiireisesti suuren määrän vitamiinivalmisteita, ruokaa ja lääkkeitä, mutta katastrofia ei voitu estää, kun tilanne oli kehittynyt liian pitkälle.

Vankileirikatastrofi oli skandaali ja sellaiseksi ymmärrettiin. Vastuukysymys on vaikea, eikä sodan jälkeinen tutkinta pystynyt osoittamaan, että asiaan olisi liittynyt tahallisuutta. 30 prosenttia oli kammottava kuolleisuusluku, mitä ei muuksi muuta se, että venäläisillä leireillä suomalaisten kuolleisuus oli hieman yli 40 prosenttia.

Molemmissa tapauksissa ilmeisesti voidaan puhua rikoksesta nimeltä kuolemantuottamus. Murha sen sijaan tulee kysymykseen vain niissä laittomissa ampumisissa, joita leireillä tapahtui. Suomalaisilla leireillä niitä on voitu todeta 1019 kappaletta, mikä on huomattavan suuri luku. Ne olivat aina yksittäisiä tapauksia, eivät joukkotuhontaa. Yleensä ne liittyivät pakoyrityksiin.

Neuvostoliitto vaati aikoinaan Suomelta sotarikosten selvittämistä ja syyllisten rankaisua, mikä tehtiinkin. Suomi ei sen sijaan tietyistä, hyvin arvattavista syistä vaatinut Neuvostoliitolta samaa eikä ole vaatinut tähän päivään asti. En tiedä, olisiko niin tehtävä vai ei. Minusta ei.

Mitä tulee sotavankien olojen järjestämiseen, löytyy sen tavoitteista kiinnostavaa tietoa vankileirien tarkastajien raporteista. Tarkastaja Spåre pohdiskeli, että etenkin upseerivangit ovat tärkeitä siksi, että sodan jälkeen heistä tulee jonkin tason johtajia kotimaassaan. Niinpä kohtelun olisi oltava, paitsi tiukkaa, myös oikeudenmukaista ja sellaista, että tällä ryhmällä olisi sodan jälkeen sympatioita maatamme kohtaan.

Jälkeenpäin luettuna tämä kuulostaa irvokkaalta, mutta kuvaa hyvin sitä, ettei ainakaan tuolla tasolla vallinnut mikään kaikenkattava zoologinen viha vihollista kohtaan eikä vankileirien tehtäväksi suinkaan ymmärretty vihollisen tuhoamista.

Sivumennen sanoen, kenraali Tuompo päiväkirjassaan päämajasta ihasteli Mannerheimin päätöstä ostaa omilla rahoillaan kaikille upseerivangeille tupakkaa. Hän arveli asian olevan historiassa ainutlaatuisen. Muistanemme myös sen kauniin kiitosadressin, jonka vangit laativat Mannerheimille ja joka on näytteillä Mannerheim-museossa.

Siviiliväestön kohtalo on luku sinänsä. Kuten tiedämme, Neuvostoliitossa murhattiin vuosina 1937-38 systemaattisesti yli 10000 suomalaista kansallisuuden perusteella. Kyseessä olivat ns. kansalliset operaatiot. Tässä luvussa ovat mukana vain varsinaiset murhat, jotka tehtiin takaraivoon ampumalla, ei sen sijaan ihmisten nääntyminen nälkään ja sairauksiin, mitä myös laajasti tapahtui.

Sen ohella voimme muistaa Suomen kaupunkien pommituksissa kuolleet yli 1000 siviiliä ja ns. partisaanien murhaamat vajaat 200 henkeä.

Nämähän ovat tietenkin yksiselitteisesti rikoksia, eivätkä siitä muuksi muutu, vaikka niitä kuinka vääntelisi. Nuo 30-luvun kansalliset operaatiot täyttävät lisäksi varsin selvästi kansanmurhan tuntomerkit.

Neuvostoliitolaiselta taholta voidaan nostaa ja on nostettukin esille Suomen osallistumiseen Leningradin saartoon ja yritetty osoittaa enemmänkin: Suomi ei vain joukoillaan saartanut, vaan myös aktiivisesti piiritti Leningradia, minkä osoittaa Laatokalta Suhon majakan kimppuun lähetetyn retkikunnan tapaus.

Tässä on helppo langeta katteettomaan jankkaamiseen siitä, että Suomen todellisena tarkoituksena oli, piiritysrenkaan osana, saada aikaan se jopa miljoonan ihmisen kuolema, joka piiritetyssä kaupungissa tapahtui. Silloin unohdetaan se, että Suomi nimenomaan systemaattisesti kieltäytyi aktiivisista toimista Leningradia vastaan, vaikka sitä siihen koetettiin kovasti painostaa. Se Suhon juttu oli poikkeustapaus.

Tiedossa on, että Suomen kaupunkien pommitukset herättivät kostonhimoa ja moni olisi halunnut myös Leningradia pommitettavan. Aktiivisista toimista kuitenkin siis kieltäydyttiin ja tämä oli tuon totaalisen sodan oloissa aivan ainutlaatuista, mikä on syytä ottaa huomioon, ennen kuin alkaa laskeskella, miten moni nälkään nääntynyt olikin itse asiassa suomalaisten vastuulla. 

Sellaista järkevää laskelmaa ei voi tehdä eikä myöskään osoittaa, että suomalaisten tarkoituksena oli siviiliväestön tuhoaminen piirityksen avulla. Kysymys vastuusta ei ole helppo ja se koskee monia muitakin tuon barbaarisen sodan tapahtumia rintaman molemmin puolin. Ei kannata ruveta piehtaroimaan missään tunteissa ennen kuin on kunnolla tutustunut asioihin ja ymmärtänyt myös sen, että sodan eri vaiheissa samoilla asioilla saattoi olla aivan eri merkitys.

Mitä tulee Itä-Karjalan siviiliväestöön, pitää syyte etnisestä puhdistuksesta paikkansa. Sellaista tosiaan suunniteltiin ja perustelunahan oli ajatus, että Neuvostoliitto oli keinotekoisesti venäläistänyt aluetta, jossa vuonna 1920 oli karjalainen enemmistö, joka vuonna 1939 olikin muuttunut noin kolmasosan vähemmistöksi.

Mutta etninen puhdistushan on nykyajan normien mukaan rikos. Sitä se ei kuitenkaan ollut sota-aikana eikä sen jälkeen. Itse asiassa se oli koko sodan tärkeimpiä päämääriä kaikkialla. 430000 suomalaista ja toistakymmentä miljonaa saksalaista joutui silloin etnisen puhdistuksen kohteeksi, kuten tiedämme.

Siviiliväestön keskittäminen leireihin oli normaali sodanaikainen tapa. Amerikassa se kohdistui jopa japanilaisperäisiin omiin kansalaisiin. Kertomukset suomalaisten, saksalaisten jne. kohtelusta Neuvostoliiton sodanaikaisessa työarmeijassa tiedämme. Kyseessä oli etnisin perustein määrätty pakkotyövankeus, jossa moni menehtyi

Itä-Karjalassa perusteltiin leireihin keskittämistä partisaanivaaralla, mikä oli varsin vakava peruste. Eriarvoista kohtelua, joka myöhemmin poistettiin, perusteltiin mm. sillä, että siirrettäväksi määrätylle väestölle ei kannattanut antaa omia maapalstoja, joiden turvin karjalainen väestö sai leivän jatketta.

Palkkaerottelua, jota aluksi käytettiin, oli toki mahdotonta perustella muulla kuin syrjinnällä. ”Epäkansalliset” olivat kuin olivatkin toisen luokan kansalaisia, mikä oli lähinnä rikollista politiikkaa. Samaahan voimme toki sanoa myös suomalaisten asemasta sodan ajan Neuvostoliitossa.

Niin sanottujen kansallisten ryhmien (karjalaiset, vepsäläiset) asema ei sen sijaan ollut huono ja siitä todistaa suuri määrä NKVD:n käsiin jääneitä kirjeitä, joista muutamia on julkaistu suomeksikin teoksessa Stalinin salainen jatkosota. Paljon lisää löytyy kyllä ja lyhyesti sanoen niissä kiitettiin oloja suomalaisen miehityshallinnon aikana.

Neuvostoviranomaisten kannalta suomalaisten hallitsemalle jääneet olivat epäilyttäviä ja jopa todennäköisiä pettureita, ja koko porukan karkottamista Siperiaan todella suunniteltiin.

Oman nahkansa pelastamiseksi kannatti NKVD:n kuulustelijoille kertoa niin karmeita juttuja kuin ikinä oli mahdollista. Ja kyllähän niitä kerrottiinkin.

Nyt olemme saattaneet huomata, että Venäjän presidentin alainen Erittäin tärkeiden asioiden tutkimuskomitea näyttää ottaneen vakavasti sellaisiakin sepitelmiä, kuin 7000 sotavangin tuhoamisen elävältä hautaamalla, kaasuttamalla ja ampumalla. Myös kansanmurha on syytelistalla.

On pakko yhtyä Kansallisarkiston johtajan Jussi Nuortevan kommenttiin, että tuollainen puhe vie uskottavuuden koko asialta. Kyseessä ei ole enää asioiden venyttely ja propagandistinen vääristely. Tämä on täyttä valetta alusta loppuun.

Noin kömpelöä tarinaa lienee turha lainkaan tarjoilla ns. älymystölle ja on pidettävä selvänä, etteivät sen esittäjät usko siihen itsekään.

Herääkin kysymys siitä, miksi tuollaista räikeätä valehtelua nyt on ruvettu systemaattisesti harjoittamaan. Tarinan alkuhan on jo parin vuoden aikana suoritetuissa disinformaatio-operaatioissa, joissa kohteena ovat olleet Sandarmohin haudat ja sieltä muka löytyneet suomalaisten murhaamat vangit.

Moskovassa ymmärretään varmasti, että siellä istutaan lasitalossa. Omat rikokset ovat niin valtavaa suuruusluokkaa, että niiden suhteellistamiseksi ja mikäli mahdollista, unohtamiseksi kai on päätetty nostaa esille myös muiden vastuulla olevia rikoksia ja tuottamuksellisia surmia.

Ikävä kyllä, ne Stalinin rikokset eivät siitä muuksi muutu, että toistenkin omallatunnolla on yhtä ja toista. Mikäli tässä ruvetaan vaatimaan anteeksipyyntöjä, kuten muuan dosentti on esittänyt, on niitä vaadittava molemmilta osapuolilta.

Sellainen juhlallinen, valtionpäämiesten suorittama anteeksipyyntö tosiaan saattaisikin olla kaunis ele, jolla voisi olla hyviä vaikutuksia molemmin puolin. Molemminpuolisuus on kuitenkin ehdoton vaatimus, muussa tapauksessa koko asia saa aivan uuden luonteen. Jos sellaisen esittäisi vain Suomi, olisi kyseessä tosiasiallisesti vain nöyristelevä stalinismin rehabilitointi.

Venäjä ei toistaiseksi ole virallisesti katunut Stalinin aikaisia syntejään, mutta tilanne on voinut muuttua. Toivottavasti asialle ei nyt enää ole olemassa mitään esteitä.

 

Vanha toistuu

 

Sotaan väsytään aina

 

Kun tapahtui se, mitä asiantuntijat eivät uskoneet tapahtuvaksi, mutta jonka erinäiset salaviisaat kuulemma koko ajan tiesivät tapahtuvan, siirryttiin äkillisesti aivan uuteen henkiseen tilaan, moodiin, kuten nykyään sanottaisiin.

Sodan todellisuus, olkoonkin, ettei hyökkäys meihin ainakaan vielä kohdistunut, pani varmasti monet ainakin henkisesti avaamaan asekaappinsa ja kokeilemaan, miten tussarit toimivat.

Kuten Die Wacht am Rhein-laulussa todetaan, vielä täällä jaksettiin aseet virittää ja paha olisi tulla tähän miljoonien aseiden maahan pahassa tarkoituksessa. Ystävälle tarjoillaan viiniä, kuten tekee Tblisissä Äiti Gruusian patsas, mutta toisessa kädessä sillä on miekka, jota tarjotaan hyökkääjälle.

Verrattain vähän meiltä lähti vapaaehtoisia Ukrainaan, mutta hengessä olemme kaikki olleet vahvasti Ukrainan puolella, vähäistä poikkeusihmisten joukkoa lukuun ottamatta.

Itse sota osoittautui sitten ennen muuta teknologioiden sodaksi, vieläpä aivan odottamattomaksi uusien aseiden sodaksi.

Ensimmäisessä maailmansodassa raskaat laivastoyksiköt, joiden piti hallita meriä, joutuivatkin piileskelemään satamissa sen jälkeen, kun Otto Weddigen upotti kertaheitolla kolme englantilaista risteilijää sukellusveneellään.

Nyt se hirmuase, jonka piti olla ratkaiseva eli valtavan kalliit hävittäjät oli pakko pitää kaukana vihollisesta sen jälkeen, kun huomattiin, miten kustannustehotonta on tunkeutua niillä vihollisen ilmatilaan ja yrittää väistellä ohjuksia.

Muistan jonkun asioita tutkineen ennen sotaa pohtineen, miten lyhyeksi koko Venäjän hyökkäys jäisi, jos se olisi kyllin hullu sellaista yrittämään. Sellaisia olivat lännen ihmeaseet, eivät vain nuo lentokoneet, vaan myös panssarit ja kybervaikuttaminen.

 Toki venäläiset panivat vielä paremmaksi ja kertoivat haavoittumattomasta Armata-panssarivaunusta ja kaikki ohjukset tuhoavasta Peresvet-kuolemansäteestä.

Niistä en sen jälkeen ole kuulunut mitään, mutta muutaman tonnin hintaiset lennokit ovat sen sijaan olleet sitäkin enemmän esillä. Nuo aikamme panssarilaivat eli miehitetyt lentokoneet ovat sen sijaan loistaneet poissaolollaan.

Mutta loppujen lopuksi tuota kaikkea on joutunut käyttämään ihminen, joka vastoin odotuksia on taas saanut mutaisten juoksuhautojen pohjalla kyyhöttävän tykinruoan roolin.

 Itse nuo tykit, satojen vuosien ikäinen keksintö, ovat saaneet aivan ennakoimattoman suuren merkityksen ja kranaatteja kylvetään taas laivalasteittain ilman, että mitään suurempia muutoksia saataisiin aikaan. Ihmisiä vain tapetaan tasaiseen tahtiin.

Tuskin erehdyn, jos sanon, että sodan alussa siihen monen mielessä kuului vielä aimo annos romantiikkaa. Sen jälkeen, kun yllättyneenä havaittiin, että Ukraina sekä pystyy puolustamaan itseään että haluaa sen tehdä, sen taistelu sai ansaitusti suuren sankaritarinan hohteen.

Sen se tietysti ansaitsee vieläkin, mutta itse sodankäynti on taas kerran osoittautunut niin raadolliseksi mielettömyydeksi, että siitä on jo karissut se hohto, joka siinä joidenkin mielestä aluksi kenties oli.

Jo Leo Tolstoi osoitti Sodassa ja rauhassa, miten tyhjää puhe sotasankaruudesta, merkityksessä gloire, oli. Kaikkein tyhjintä se oli juhlittujen päälliköiden, kuten itse Napoleonin kohdalla. Tolstoi ei osallistunut Napoleonin sotiin, mutta kyllä Krimin sotaan ja Kaukasian sotaiseen miehittämiseen ja tunsi sentään asiaa omasta kokemuksestaankin.

Suomessa talvisota oli aikalaisten todistuksen mukaan tunnelmaltaan miltei kuin jumalanpalvelusta. Jatkosodassa taas mieliala vaihteli alun riemusodasta lopun epätoivoiseen puolustukseen, jossa rintamat kuin ihmeen kaupalla pysyivät koossa, vaikka taistelun lopputulos oli jo jokaisen ymmärrettävissä.

Omasta puolestani en ihannoi minkäänlaista sotaa, mutta ihailen kyllä niitä miehiä, jotka pysyivät rintamassa viimeiseen saakka ja saivat aikaan sen, ettei maata miehitetty.

Silloin, kuten nyt, oli sotaan jo väsytty ja sen päättyminen oli jokaisen toiveissa. Sotaan lähdettäessä oli kaikkien odotuksissa ollut paluu kotiin jo elonkorjuuseen mennessä tai viimeistään jouluksi. Myös Putinin hyökkäysarmeija odotti vastarinnan murtuvan nopeasti sekä moraalin että aseiden tasolla.

Mitä tulee sodan ihannointiin, jatkuu se Putinin propagandassa yhä, mutta on selvää, että se kaikuu yhä ontommin. Onko tulossa uusi 1917, ei kukaan vielä tiedä. Toistaiseksi siitä ei vielä ole merkkejä ja ainakin selusta kannattaa sotaa.

Tässä voi olla kiinnostavaa vertailun vuoksi vilkaista, miten meillä Suomessa tuoreeltaan sodan jälkeen arvioitiin sen henkistä merkitystä. Vuonna 1945 sodan ihannoijat olivat taatusti vähissä, mutta aiemmin sellaisiakin oli ollut, luultavasti toki aika pienenä vähemmistönä.

Pyydän huomioiaan tämän uusintablogin kirjoittamisajankohdan.

torstai 6. helmikuuta 2020

Sodasta rauhaan

 

Sodan katinkulta

 

Vuonna 1835 Alfred de Vigny julkaisi teoksensa Grandeur et servitude militaires. Se lienee ollut yksi armottomimpia sodan ja sotilaselämän analyysejä Euroopassa, ei toki ensimmäinen eikä radikaalein, mutta sen sijaan yksi tasapainoisimmista.

Jussi Tenkku, joka osallistui sekä talvi- että jatkosotaan, julkaisi vuonna 1945 oman tilityksensä Alaston ihminen murrosajan kuvastimessa. WSOY 1945, 131.

Ainakin osan aikaa Tenkku oli sotilaspastorina ja jonkin aikaa Virossa hoitamassa inkeriläisten siirtoa. Rintamakokemusta hänelle joka tapauksessa kertyi molemmissa sodissa myös etulinjassa ja jopa sen takanakin, kuten hän kertoo.

Minusta Tenkun pieni kirja on kiinnostava aivan erityisesti julkaisuajankohtansa vuoksi. Siinä tuodaan esille juuri sen ajan tuntoja, eikä esimerkiksi vuoden 1939 tai 1942 mielialoja, saati nyt 2000-luvun viisauksia.

Alaston ihminen tarkoittaa ennen muuta uniformustaan riisuttua ihmistä, joka siirtyy sodan luomasta uudesta normaalista siviilielämään. Tämä murros antaa aihetta peilata niitä erikoisia olosuhteita, joita sota oli merkinnyt.

Sota näyttää aluksi merkinneen sotilaselämän renessanssia. Uniformuissaan ja mahtailevassa hierarkiassaan sotilaat näyttivät ja pyrkivät näyttämään joltakin muulta kuin olivat. Näin tulkitsen kirjan perusajatuksen.

Itse asiassa sotaan ja sen luomiin instituutioihin sisältyi kuitenkin tuskin mitään arvokasta. Älykkyyttä sota vaati vain sangen primitiivisellä tasolla ja sen uusi sosiaalisuus oli myös luonteeltaan alkeellista. Sodan vaatimukset tekivät siitä esteettisyyden vihollisen eikä edes uskonnollisuus muodostunut sen piirissä syvälliseksi.

Asiaa ei pidä ymmärtää siten, että sota olisi sinänsä ollut kaiken tuon henkisen ulottuvuuden ulkopuolella, mutta syvähenkisyys oli sille täysin vierasta. Tämä käsitehän oli Eino Kailan luoma ja liittyi ajatukseen ihmisen persoonallisuuden kehityksestä yhä korkeammalle.

Sellaiset sinänsä pinnalliset seikat, kuin kurja musiikkimaku ja ruokottomat puheet olivat muuan sodan esille nostamista käyttäytymispiirteistä ja saattoi ennustaa, että ne vaikuttaisivat vielä pitkään, tuumii kirjoittaja. Sata vuottahan tässä pian tuleekin täyteen.

Henkisten tarpeiden sijaan sota suosi lyhytjännitteistä hetkeen takertumista. Toki sodan surkeus saattoi myös antaa aihetta pyrkiä pois sen keskeltä, puhtaampiin ja korkeampiin sfääreihin.

Koko sodan asetelma oli tietenkin outo. Kirjoittaja havaitsi, että kun osapuolet kohtasivat vihollisen aseettomina, vaikkapa myös sotavankina, puuttui kohtaamisesta yleensä kaikki viha ja sen sijaan pyrittiin kestitsemään vierasta ruoalla ja tupakalla.

Saksalaiset olivat tässä suhteessa erilaisia, mihin lienee vaikuttanut heidän maassaan harjoitettu propaganda.

Saksalaiset olivat myös sotilaina toisenlaisia, kertoo asioita läheltä seurannut kirjoittaja. Heidän psykologiansa perustui avomaaston sotaan, eikä sillä ollut mahdollisuuksia metsässä pientäkään vihollisjoukkoa vastaan.

Mielenkiintoisia ovat kirjoittajan kertomukset siitä, että ne, jotka kaatuivat, aavistivat kohtalonsa ja se näkyi heistä myös ulospäin. Niitä tapauksia oli hänen mielestään useita ja itse asiassa sellaisista kerrotaan yhä uudelleen sota-ajan tarinoissa. Kummallinen juttu.

Muuan merkille pantava asia kirjassa on, ettei siinä kerrota mitään sotarikoksista, minkään osapuolen tekemistä.

Asia on sikäli ymmärrettävä, että sellaiset puheet olisivat oitis aiheuttaneet reaktion myös valvontakomission taholla, joka sattumoisin juuri keräsi parhaansa mukaan aineistoa löytääkseen sitä suomalaisten jäljiltä.

Kiinnostava on myös kirjan loppuun sisältyvä kohta, jossa pohditaan sodan mahdollisia hyviä puolia. Muistan, että tällainen puheenaihe ei ollut niinkään harvinaista joskus 1950-60-luvuilla.

Suorastaan tyrmäävä on ajatus, että sodan mahdollinen myönteinen puoli voisi olla se, että se hävittää sitä varallisuutta, jota kansat nyt pystyvät tuottamaan lähes rajattomasti.

Että emme hukkuisi tavaraan, tarvitaan siis sota sitä tuhoamaan…

1930-luvun lamakauden jälkeen tällaisellakin ajatuksella saattoi olla tiettyä kaikupohjaa ja itse asiassa jälleenrakennuskauden talousihmeet Saksassa ja Japanissa antavat sille jopa uskottavuutta.

On kuitenkin aika hurjaa lukea, että Sota parantava lääkkeenä tulee ”välttämättömäksi”, ellei henkinen elämä pääse pelastamaan meitä runsauden keskeltä.

Nykyinen aineellinen ja muukin runsaus on toki jotakin muuta, kuin 1940-luvun. Mitä henkiseen elämään tulee, se ei nykyisellään taida pelastaa ketään mistään, mikäli massakulttuuria ajattelemme. Sitä kai voi pitää lähinnä jonkin sorttisena huumeena.

Ilmankos tässä ajassa näyttää olevan liikkeellä tiettyä sairaalloista kiinnostusta sotaan samaan aikaan, kun rauha tuntuu kokonaan menettäneen glooriansa ja tullut lähes hävettäväksi sanaksi.

Venäjällä militarismi on saanut yhä vastenmielisempiä muotoja, mutta ei se suinkaan ole ainoa maa. Rauhan välttämättömyyden korostaminen ei kuitenkaan estäisi asiallisesta puolustusvalmiudesta huolehtimista. Aikoinaan sitä jankutettiin aina paraatienkin yhteydessä, nyt enää ei.

Vaan kukapas nykyään meilläkään edes kehtaa julistaa, että rauha on hänelle ja hänen puolueelleen ykkösprioriteetti. Ehkäpä seillä selkärangassa on muisto meikäläisten ns. rauhanpuolustajien tiukasta talutushihnasta.

 

 

 

Sodan jälkeen

 

Kuilun pohjalta

 

Jussi Talvi, Huomiseen asti. Avioliittoromaani nykyvuosilta. Otava 1952, 306 s.

 

Jussi Talvi on jo tässä romaanissaan taitava kirjoittaja, jonka teksti tempaa mukaansa. Tarina ei ole simppeli moraliteetti eikä osoittele konnia ja sankareita, vaikka siinä riittää enemmän ja vähemmän kunnioitettavia tyyppejä, nousuja ja laskuja, rakkauden hurmaa ja kriisejä, menestystä ja takaiskuja.

Päähenkilö ei ole mikään sankari eikä pelasta sieluaan millään moraalisella uroteolla, vaan saattaa langeta myös kiusaukseen ja nielee epäoikeudenmukaisuuksiakin. Kuitenkin hän on pohjimmiltaan kelpo mies, jolla on rajansa ja joka ei yritäkään tehdä paheesta hyvettä. Lyhyesti sanoen hän on uskottavan inhimillinen tyyppi.

Maailmansodan jälkeen Eurooppa oli perin muurin hävitetty. Saksan toipumisen arveltiin yleisesti vaativan kymmeniä vuosia eikä rutiköyhällä Suomellakaan juuri nähty mahdollisuuksia vaurastua vielä 1940-luvulla. Vasta sen jälkeen alkoi sellainen kehitys näyttää jopa todennäköiseltä -mikäli meillä nimitäin olisi malttia vaurastua, mitä kyllä näytti puuttuvan ainakin työmarkkinaosapuolilta.

Kun päähenkilö palaa sodasta, jossa hän on viettänyt monta vuotta, hän on vain luutnantti, yksi tuhansista, joka ei osaa mitään siviiliselämän taitoja. Ensimmäinen työpaikka on kiven takana ja yhdyselämä vasta löydetyn rakkauden kanssa käy lähes mahdottomaksi asuntopulan kourissa nääntyvässä Helsingissä.

Koko sodanjälkeinen maailma tuntuu synkältä. Maan on sijoitettava evakot, maksettava sotakorvaukset, yksilön on annettava yhteiskunnalle niukasta ansiosta yhä enemmän veroja ja alistuttava jopa siihen, ettei itse pääse asumaan suurilla uhrauksilla hankkimaansa asuntoon, josta joutuu maksamaan enemmän vastinetta kuin saa vuokratuloja.

Huoneenvuokralautakunta on yksi vapautta rajoittavista instituutioista, mutta sen lisäksi on kaikenlaista muutakin säännöstelyä, keinottelu kukoistaa salassa eikä poliisiinkaan ei voi luottaa.

Kaiken yllä häälyy uuden sodan mahdollisuus ja levittää jopa toivottomuutta. Kun sankari saa pojan, hän on aluksi pettynyt, koska pelkää, että poika joutuisi kestämään samaa kuin hänen sukupolvensa miehet. Mutta, kysyy muuan profeetallinen ääni: ehkäpä joskus 18 vuoden kuluttua myös tytöt on mobilisoitu jo ihan samaan mielettömyyteen… Tämäkään ei toki ole erityisen optimistista.

Aineellisesti eletään aluksi äärimmäisessä niukkuudessa, mutta ennen pitkää tilanne paranee ja koko ajan kyetään hieman säästämäänkin. Kaikki tuntuvat nyt suurella kiihkolla tekevän työtä viimeiseen nääntymykseen saakka saadakseen tavaraa, sitä alkaa pikku hiljaa olla luvassa muualtakin kuin laivoista salakuljetettuna tai huimiin mustan pörssin hintoihin.

Tämä on selvää amerikkalaista menoa ja on kysyttävä, onko siinä mitään järkeä. Ei ihmisen elämässä ole mitään mieltä ollut, jos hän lopulta kuukahtaa vain koko ikänsä tarpeettomia tavaroita tuotettuaan ja tavoiteltuaan.

Syvähenkinen elämä vilahtaa mahdollisena vaihtoehtona. Tämä Eino Kailan käsite oli aikansa suuria ideoita, jonka koko Suomen sivistyneistö tunsi. Myös Lin Jutangin maallisesta onnesta puhutaan ohi mennen.

Myös matkailun himo tuntuu lisääntyneen kohtuuttomaksi, vaikka käytännössä matkavaluutan saaminen ei ollut lainkaan yksinkertaista. Joka tapauksessa pariskunta onnistui vierailemaa Tukholmassa ja jopa lentämään kotimaan lennon.

Paasikiven sanoin Suomi oli vuonna 1944 kuilun pohjalla. Vuonna 1952 maa oli sen sijaan jo asuttanut siirtolaisensa, maksanut sotakorvauksensa, päässyt valvontakomissiosta ja esittäytyi koko maailmalle olympialaisia isännöivänä sankarikansana. Korean sodan vetämä suhdanne vaurastutti maata nopeasti.

Tällaisia optimismin aiheita kirjassa ei kuitenkaan vielä mainita ja Korean sotakin assosioituu pikemmin atomipommiin. Kuitenkin terve lapsi, joka saadaan viimein syntymässä kuolleen tilalle, antaa uskoa tulevaisuuteen.

On selvää, että mieletön mammonan tavoittelu ei ole riittävä elämän tarkoitus, mutta elämällä on kuin onkin tarjottavana mielekkyys. Kypsyvä ihminen kykenee sen yhä selvemmin ymmärtämään. Kirjailija ei kuitenkaan asetu profeetaksi ilmoittaakseen kaikella kansalle, mikä se oikein on.

Tämä kirja kertoo jo alaotsikossaan olevansa nimenomaan tietyn aikakauden kuvaus ja sellaisena sillä on tiettyä uskottavuutta jo ilmestymisvuotensa ja kirjoittajansa taustan perusteella.

Jaakobin paini

 

Mies ja hänen omatuntonsa

 

Jussi Talvi, Menevä mies. Otava 1982, 254 s.

 

Menevä mies oli fraasi, joka taisi tulla käyttöön joskus 1970-luvulla. Itselleni se tuo mieleen sen, että jotkut meistä ovat vuorollaan aina tulemassa ja toisen menemässä. Kuuluuhan normaaliin maailmanjärjestykseen se, että uusi sukupolvi aina hautaa vanhemman ja mieluummin tietenkin kunnialla ja ehkä jonkinlaisten kiitostenkin kera.

Tässä kirjassa nyt joka tapauksessa eletään uuden ja vauraan maailman symbolisessa ytimessä, mainostoimistossa, jollaisessa kirjoittajakin, vuonna 1920 syntynyt sotaveteraani oli työskennellyt. Meno on vauhdikasta ja naisiakin riittää. Menestys liike-elämässä ja nimenomaan kauniita tyttöjä puoleensa vetävällä mainosalalla ei ole vailla merkitystä tässäkään suhteessa.

Johtajan suhde kulttuuriin on kovin ohut, oikeastaan sitä tuskin edes on. Kun vaimo puhuu kirjallisuudesta, ärähtää mies, ettei häntä kiinnosta lukea *itusta ja **rseestä -mikä kyllä tosiaan oli jo tuon ajan kaunokirjallisuuden keskeinen aihepiiri. Itse asiahan nyt kiinnosti paljonkin, mutta ei siihen liittyvä turha loruilu.

Eräänä iltana menevä johtaja, joka on alaisensa, nuoren naisen kanssa ajamassa ”töihin” korpihotelliin -ajan uutuuksia sekin- ajaa vahingossa tiellä makaavan vahan juopon yli. Tämä kuolee myöhemmin sairaalassa.

Yliajaja kuitenkin pakenee, hän pelkää maineensa menevän pakenemisen takia ja avioliittonsakin kukaties purkautuvan uskottomuuden paljastuessa.

Sen jälkeen kirja keskittyy kuvaamaan päähenkilön omantunnon kujanjuoksua: kaikki hänen elämässään on ollut jotenkin väärää. Hän on hylännyt edellisestä avioliitosta syntyneen poikansa, ei kykene antamaan mitään tyttärelleen, ei kestä vaimonsa aviollista kylmyyttä ja jopa koko mainostajan työkin alkaa tuntua vain vahingolliselta.

Kirja johdattelee suorastaan uskonnollisiin pohdiskeluihin omantunnon merkityksestä ja päättyy ratkaisuun, jota kai voisi nimittää dostojevskilaiseksi: päähenkilö kertoo vastoin omia ja ystävättärensä intressejä kaiken vaimolleen ja lähtee poliisin pakeille tehdäkseen sen myös viranomaisille.

Tämä kuvio ei keskeiseltä juoneltaan ehkä ole oikein muodikas, mutta sen sijaan pidän kiinnostavana sen antamaa 1980-luvun alun perspektiiviä moniin nykyäänkin ajankohtaisiin asioihin, muun muassa ydintuhon uhkaan, luonnon saastumiseen ja sotien väkivaltaan yleensä. Hänen tyttärensä on kukaties näistä asioista ahdistunut, kuten isänsäkin, mutta myöskään hänellä ei ole mitään kunnianhimoa eikä edes harrastuksia ”seurustelua” lukuun ottamatta.

Menevä mies itse huomaa vihaavansa ja inhoavansa sodan järjettömyyttä ja nimittää kaikkia sotilaita murhaajiksi. Siitä huolimatta hän vastustaa tavanomaisin järjen argumentein poikaansa, joka on päättänyt, ettei ota armeijassa asetta ja torjuu vihaisena kehotukset mennä ainakin aliupseerikouluun.

Poika kertoo, että haluaa toisenlaisen maailman -yhteiskunnan, jossa ei ole autoja kuin minimaalisen vähän, jossa ei ole saasteita, ei myrkkyjä, ei ydinvoimalaitoksia eikä kasvavaa energian tarvetta. Yhteiskunnan, jota eivät kauppa ja teollisuus hallitse. Yhteiskunnan, jossa ihminen on kaikkein tärkein, kaikkein arvokkain, mitä on…

Siihen aikaan, kun tuo kirjoitettiin, uskoivat monet naiiveimmat idealistit neuvostoliittolaisen sosialismin tarjoavan tuollaisen ylevän vaihtoehdon. Toiset pitivät Kiinaa uskottavampana ja se, joka tuolloin luki Jan Myrdalin kulttikirjan Raportti kiinalaisesta kylästä, saattoi kuvitella saaneensa autenttista tietoa uskonsa vahvistukseksi.

 Se, joka tällä vuosituhannella on käynyt Kiinassa, ymmärtää, miten raa’asti totaalinen vastakohta Kiina oli ja on kaikelle tuollaiselle unelmoinnille. Neuvostoliitto oli tietenkin vielä brutaalimpi karikatyyri pasifistisen ympäristöaktiivin ihanneyhteiskunnasta.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ihmiskunta tuntui tulleen järkiinsä ja ydinaseet havaittiin saastaksi, jolla ei koskaan eikä missään tilanteessa voinut olla hyväksyttävää käyttöä. Niinpä niitä purettiin tuhansittain. Mutta sen jälkeen maailman kehittyminen on jatkunut…

Nuorison ongelmia Talvi tuntuu aina ymmärtäneen hyvin. Esikoisteoksessaan Tällaistako siis on nuoruus? hän kuvasi sotasukupolvensa raskasta kokemusta, joka päättyi suureen turhautumiseen.

Vuoden 1960 kirjassaan Isänmaa hän antaa nuorukaisen sanoa, että hänen isänsä sukupolvelle (siis sotasukupolvelle!) kaikki oli niin helppoa: sota antoi suuren tehtävän ja mahdollisuuden sankaruuteen, nyt sodan jälkeen kaikki oli vain tarkoituksetonta.

 Tässä kirjassa, jonka kirjoittamisaikana siis oli yllättäen hyvin pitkälti toteutettu monen ja luultavasti useimpien aikoinaan mahdottomana pitämä unelma koko kansan yleisestä vaurastumisesta, tulevatkin kurjuuden sijaan esille kasvun rajat, liiallisen kulutuksen mielettömyys ja järjetön militarismi.

Sitä paitsi mainosmies on itse asiassa pahan palveluksessa tai ainakin tekee sillä rahaa. Eikö menevä mies ollutkin suunnitellut kampanjoita sekä alkoholin, tupakan, rasvojen, kahvin että nopeiden autojen myymiseksi? Eikö hänelläkin ollut vastuu niistä seurauksista, joita syntyi?

Kirjan loppuratkaisu saattaa tuntua epäuskottavalta ja henkilötkin ovat hieman stereotyppisiä, mutta sellaisiahan ihmiset, luoja paratkoon, enimmäkseen juuri ovat.

Minusta kirja saa lisää kiinnostavuutta, kun ajattelee sen olevan peräisin tuohon aikaan kuusikymppisen sotaveteraanin kynästä. Siinä näkyy erään aikakauden perspektiivi moniin asioihin.

 

 

Suuren nousun aattona

 

Aikansa aattein

 

Jussi Talvi, Isänmaa. Toinen painos. Otava 1960, 278 s.

 

Jussi Talvi oli monessa mielessä aikansa symboli. Hän oli syntynyt vuonna 1920 ja ehti siis jo hieman työelämäänkin, isänsä jälkiä seuraten metallimieheksi jo ennen sotia. Sotiin hän osallistui reservinupseerina ja kirjoitti kokemuksistaan romaanin Ystäviä ja vihollisia, joka ilmestyi vuonna 1954 ( ks. Vihavainen: Haun jussi talvi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Siitä piti tulla suomalaisten suuri sotaromaani, mutta onneksi tai pahaksi onneksi Väinö Linnan kirja tuli markkinoille samaan aikaan. Olisipa ollut kiinnostavaa nähdä sellainen Suomi, jossa Väinö Linnan sijasta olisi kansalliskirjailijan paikalla komeillut Jussi Talvi. Olisikohan siihen ollut mitään mahdollisuuksia?

Talvi toimi sodan jälkeen myös mainosalalla, mikä oli uutta ja modernia etenkin henkisesti. Toki reklaamia oli tehty meilläkin siitä lähtien kuin kirjapainotekniikka teki sen mahdolliseksi, mutta turhan tavaran myyminen pelkän myymisen vuoksi oli perinteisen käsityksen mukaan moraalitonta. Vielä 1970-luvulla tämä käsitys tuli esille jopa oppikirjoista.

Talvi oli myös lehtimies ja toimi kauan Uusi Maailma-lehden päätoimittajana. Hän oli myös ensimmäisiä julkkisgastronomejamme ja esiintyi herkuttelevana herrana televisiossa.

Kaiken muun ohella Talvi oli tuottelias kirjoittaja, jolta ilmestyi kirja vuodessa. Nyt käsillä oleva teos on itse asiassa trilogian kolmas osa. Valitettavasti en ole lukenut edellisiä, mutta voihan tätä yksinkin tarkastella aikansa kuvana.

Kirjassa eletään pikkukaupungissa, jota vaivaa krooninen työttömyys ja näköalattomuus, kuten koko Suomeakin. Kaupunkin muistuttaa joka tapauksessa kovasti Talven synnyinkaupunkia Raahea ja sinne suunnitellaan suurta terästehdasta -joka sinne muuten juuri vuonna 1960 perustettiin.

Siinä päähenkilö näkee esimerkin sosialismista, koska tehdas rakennetaan etupäässä valtion voimin. Sosialismi tai paremminkin kommunismi on muutenkin kova sana juuri tuohon aikaan, sillä silloin Neuvostoliitto julkistaa valtavan teollistamisohjelman, jonka tarkoituksena on peräti lopettaa niukkuus ja antaa kaikille tarpeidensa mukaan.  Sitä parhaillaan valmistellaan.

Kommunistinen yhteiskunta on oleva valmis vuonna 1980, julistaa Neuvostoliiton kommunistinen puolue komeasti ja koko arvovallallaan vuonna 1961. Silloin on kaikilla oleva kaikkea riittävästi, henkisen ja ruumiillisen työn ja maaseudun ja kaupunkien väliset erot on hävitetty ja kaikki saavat sen mitä tarvitsevat ilman rahaa -sekin on tarpeettomana kadonnut. Sen saman siliän tien ovat hävinneet myös rikollisuus, prostituutio ja muut sosiaaliset ongelmat.

Tässä romaanissa ei tuota aikanaan niin kuuluisaa ohjelmaa käsitellä, mutta sen sijaan kyllä puhutaan kommunismista paljonkin. Päähenkilö kannattaa sitä, vaikka onkin isänmaallinen eikä missään tapauksessa toivo maansa joutuvan vieraan vallan alaiseksi.

Kommunismi on kuitenkin sellainen ideologia, joka sodan jälkeisessä tyhjyydessä kykenee antamaan elämälle tarkoituksen. Etenkin nuoriso on nimittäin henkisesti aivan tuuliajolla. Sankarin pojalla on kyllä moottoripyörä ja nahkatakki ja pimukin. Hän on tyypillinen jannu, jolla ei ole mitään näköaloja tai aatteita. kuten ei monella muullakaan, ei edes ylioppilasnuorisolla.

Nuoret kävivät ekokuvissa, jotka olivat täynnä murhaa, kuolemaa ja seksuaalista väkivaltaa (siis vuonna 1960!). Lyöntejä, alastomuutta, kovuutta. Kaunein elämys oli siinä maailmassa oli kuolla nuorena, sankaruutta oli sodassa, rakkaudessa ja rikoksissa. Illuusiotonta sankaruutta. Se oli nyt tämän nuorison osa, työttömyyskin näytti ikuiselta.

Sankari itse, tuon jannun isä on sen sijaan hyvin lahjakas ja aktiivinen ja on koko ikänsä ollut innostunut aatteista. Sodan aikana sellainen aate oli kansallissosialismi, jota toteutettiin Saksassa ja joka sai nuoren miehen lähtemään vapaaehtoiseksi SS-mieheksi.

Hän oli uskonut natsismiin. Kansallissosialistinen työväenliike oli luvannut uuden maailman. Uuden loistavan maailman. Hän oli tempautunut sen mukaan, sillä aluksi se oli luonut suurta: poistanut jättiläistyöttömyyden. Hän oli ollut valmis kuolemaan. Tuo retki itään… millaista hurmiota se olikaan ollut!... Kuinka tulevaisuus olikaan ollut silloin hänen!... Ja sitten oli tullut kansallissosialismin tappio. Tyhjyys. Pettymys. Kurjuus.

Nyt päähenkilö uskoi kommunismiin. Hän tunsi kyllä, että itsenäinen pienviljelijäkin pellollaan oli kuin kuningas verrattuna työläiseen, mutta kun maa teollistuisi, lisääntyisi myös työläisten toimeentulo ja heidän maailmastaan tulisi jotakin muuta. Maanviljelys takasi kyllä leivän, mutta teollisuus toisi vielä voitakin leivän molemmin puolin! Silloin työläiselläkin olisi isänmaa.

Työläinen oli todella isänmaansa ansainnut. Kansalaissodassa heitä oli murhattu tutkimatta ja painettu alas, mutta talvisodassa työläinen oli silti osoittanut uskollisuutensa isänmaalle ja vielä sen jälkeen jatkosodassakin. Eikö nyt olisi työnantajan aika maksaa työmiehelle reilusti, kulkee jokseenkin naiivi ajatus. Mutta usko siihen, että teollistamalla maa voidaan kymmenessä vuodessa viedä hyvinvointiin, on realistinen ja jopa profeetallinen.

Sankarin usko väkivaltaan on hänen heikko kohtansa. Itse asiassa hän vihaa ja pelkää sitä, mutta kannattaa silti, sillä kommunismin oppien mukaan se on välttämätöntä.

Tuo oppi väkivallasta periytyy jollakin tavalla hänen pojalleen, joka sitten tekee hirmuteon, sitä itse asiassa tarkoittamattakaan. Se johtaa kuitenkin selvyyteen siitä, että ihmiset voivat ja että heidän pitää muuttua ja että muuttua voidaan vain yksilöinä. Luvattu ja toivottu uusi ihminen ei voi olla pelkkä yhteiskunnan tuote.

Illuusionsa menettänyt päähenkilö tekee itsemurhan, mutta ajatus siitä, että työläisen on myös saatava osansa isänmaasta, elää. Terästehdaskin rakennetaan. Siitä elintasosta, jonka kirjoittaja itse herkuttelevana herrana sai kokea 1970-luvulta lähtien, hän sentään tuskin osasi uneksia vielä tätä kirjaa kirjoittaessaan.

 

Suuren laivaston kohtaloita

 

Raakaa peliä Suomenlahdella

 

Raoul Johnsson, Kustaa III ja suuri merisota. Taistelut Suomenlahdella 1788-1790. John Nurmisen säätiö 2010, 352 s.

 

Kustaa III:n sota oli kauan varsin epäsuosittu aihe, jossa ei nähty paljonkaan kiinnostavaa, kun eivät rajat sen takia lainkaan muuttuneet. Sittemmin tuli jopa uusia lähteitä, joita tässäkin kirjassa on hyödynnetty.

Toki Ruotsinsalmen toinen meritaistelu vuonna 1790 on muistettu aina mainita, olihan sillä selvästi merkitystä koko sodankin päättymisen kannalta. Saaristolaivasto oli kuninkaan viimeinen kortti, kuten Jussi T. Lappalainen asian muotoili ja tilanteessa oli paljon dramatiikkaa.

Tässä muuten tulee mieleen, ettei neuvostoajan Istoritšeskaja entsiklopedija edes tunne sellaista Ruotsinsalmen meritaistelua, jossa Venäjä kärsi rökäletappion, vaan sen sijaan esittelee Ruotsinsalmen ensimmäisen meritaistelun vuodelta 1789, jossa Venäjä voitti.

Ei tuosta voittoisastakaan taistelusta paljoa kirjoitettu. Raoul Johnsson toteaa, että kokonaiskuvan saaminen oli hankalaa, koska taistelusta ei löydy aikalaisraporttia. Se taas johtunee siitä, että kuningas oli itse paikalla ja hänen kai oletettiin tuntevan asiat joka tapauksessa ylivertaisesti.

Avomerilaivaston toiminnasta kirjoitettiin vielä vähemmän, vaikka juuri sen piti suunnitelmien mukaan ratkaista koko sota.

 Kun Venäjän laivaston tuhoaminen lähes samansuuruisella ruotsalaisella laivastolla (!) ei onnistunut, päädyttiin sitten kahakoimaan Kymijoella ja Savossa. Niin sanottu Suursaaren taistelu heti sodan alussa ei vain tuonut Ruotsille tuota ratkaisevaa strategista etua, vaikka sitä voittona juhlittiin ja Te Deumia lauettiin.

Toki Ruotsinsalmessa sitten sodan lopussa vuonna 1790 taisteli yhteensä yli 30000 miestä ja se oli pitkän aikaa koko Pohjolan historian suuroin taistelu. Viipurin läpimurto aivan hiukan aiemmin oli kyllä vielä suurempi ja miehiä oli mukana yli 50000. Naisten määrää en tiedä kenenkään tähän mennessä vielä laskeneen, mutta varmasti sekin aika pian tulee. Sama koskee tietenkin myös mustien osuutta.

 Joka tapauksessa se oli jo enemmän, kuin sitten vuonna 1944 Tali-Ihantalassa ja tilanne oli yhtä ratkaiseva. Vuonna 1790 oli vain paljon enemmän tykkejä. Ruotsin avomerilaivasto olisi voitu siellä silloin lyödä, mistä voitiin syyttää kuningasta, jonka rohkeus taistelussa kuitenkin herätti kunnioitusta, kuten hänen serkkunsa Katariinakin vakuutteli.

Joka tapauksessa avomerilaivaston rooli Kustaan sodassa on jäänyt aika vähälle huomiolle, vaikka se oli strategisesti ratkaiseva. Asiaa toki selittää, että tauti piti Ruotsin laivaston pitkään toimintakyvyttömänä.

Kuitenkin sellaiset strategista merkitystä omanneet taistelut kuin Räävelin eli Tallinnan meritaistelu keväällä 1790 ja Barösundin, itse asiassa Porkkalan selän, taistelut edellisenä vuonna näkyy usein kuitatun aivan ohimennen. Toki somessa saa lukea vaikka mitä ja joku näyttää siellä väittäneen, ettei Kärnäkoskellakaan koskaan taisteltu…

Vuonna 1790 Ruotsin avomerilaivasto, örlogsflottan, oli taas täydessä iskussa ja uusia miehiä oli koulutettu taisteluissa ja etenkin taudeissa kuolleiden tilalle. Matkaan lähdettiin Karlskronasta heti toukokuun alussa, kun Venäjän laivaston pääosa oli vielä jäiden vankina Kronstadtissa.

Tarkoituksena oli tuhota ensin Venäjän laivaston Tallinnan lahdella talvehtinut puolikas, johon kaksinkertaisen ylivoiman voitiin kohtuudella katsoa riittävän. Sen jälkeen voitaisiin tehdä sama temppu Kronstadtissa ja uhata suoraan Pietaria, mikä alun perinkin oli ollut tavoitteena.

Ensimmäinen hyökkäys Viron puolelle, Paltiskiin, tehtiin, kun Tallinnan lahti oli vielä jäässä ja venäläiset laivat talvikunnossa ilman ruutia ja provianttia. Retki oli täysi menestys, mutta ei ratkaissut mitään, vaan päinvastoin herätti Venäjän laivaston huomaamaan vaaran.

Kun jäät olivat sulaneet, hyökkäsi kuninkaan veljen, Södermanlannin herttuan johtama laivasto Rääveliin, jossa venäläiset olivat jo valmistautuneet ottamaan sitä vastaan sijoittumalla kaksinkertaiseen linjaan, joka ulottui Piritan pohjoispuolelta Tallinnan sataman lähelle.

12.5. oli tarkoitusta varten sopiva tuulikin, mutta jostakin syystä hyökättiin vasta seuraavana päivänä, jolloin tuuli yltyi kovaksi ja kallisti hyökkääjän laivoja niin, ettei alempien kansien tykeillä voinut ampua. Vihollinen sen sijaan oli edullisessa asemassa rannikkopatterien tukemana ja laivat kääntyivät vielä ankkurissa springien varassa saaden nopeasti uuden täyslaidan käyttöönsä.

Kaksi suurta linjalaivaa ajoi karille ja niistä toinen, Rikets ständer, jouduttiin polttamaan Aegnan karikolla. Toinen saatiin irti. Joka tapauksessa menetettiin kaksi suurta linjalaivaa ja takilavaurioita ja kuolonuhreja tuli runsaasti. Venäläisten tappiot olivat vähäiset.

Usein kysytään, miksei Ruotsin laivasto, jolla yhä oli suuri ylivoima, uusinut hyökkäystä seuraavana päivänä, jolloin tuuli oli suotuisa. Tätä voi vain arvailla, mutta arvattavissa on, että juuri hiljakkoin kestetty tulimyrsky oli masentanut mieliä.

Niinpä ruotsalaiset purjehtivat matkoihinsa ja päätyivät kuninkaan johdolla Viipurinlahden hiirenloukkuun, josta pois pääseminen vaati sekä urhoollisuutta että tuuria. Huonoa tuuria ja kännipäistä tohelointiakin oli, mutta se on taas toinen juttu.

Mitä Räävelin meritaisteluun tulee, se oli joka tapauksessa Venäjän torjuntavoitto, vieläpä strategisen luokan menestys. Toisin kuin oli tarkoitus, Venäjän molemmat laivasto-osastot saattoivat nyt yhtyä ja saartaa ruotsalaiset, jotka olivat ängennet Viipurinlahdelle. Uhka Pietarille oli tiessään.

Joskus näkee myös vähäteltävän ja suorastaan ihmeteltävän niin sanottuja Barösundin taisteluja, jotka käytiin Porkkalan selällä ja kauimpana lännessä Elisaaren ja Jakob Ramsön tienoilla.

Kyseessä oli Ruotsin armeijan elintärkeä huoltoreitti, jota ruotsalaiset puolustivat parhaansa mukaan. Kun venäläiset onnistuivat sen katkaisemaan, tarvittiin jopa 6000 hevosta rahtaamaan armeijan tarvikkeita ja muonaa maateitse.

Samaan aikaan hevoset olisi kipeästi tarvittu maatöihin, mutta Ruotsin armeijakin oli hätää kärsimässä. Tuohon aikaan huolto-ongelmat olivat armeijoiden kannalta ratkaisevia. Myös venäläisten maihinnousu oli pelättävissä ja Fagervikin ruukkikin oli vaarassa.

Ruotsin avomerilaivasto oli tuohon aikaan taudin lamauttama ja se pieni eskaaderi, joka yritti tulla auttamaan puolensa pitävää saaristolaivaston osastoa, oli vähällä jäädä Räävelistä saapuvan venäläisen laivaston saaliiksi ja purjehti kiireesti takaisin Karlskronaan.

Talvi pakotti venäläiset poistumaan Porkkalan selältä, mutta ilman sitkeää puolustusta, johon kuului myös Kustaa Mauri Armfeltin henkilökohtaisesti johtama rohkea hyökkäys Elisaarelle, olisi Ruotsin armeijan huolto voinut romahtaa. Kireäksi tilanne meni nytkin.

John Nurmisen säätiö on kunnostautunut julkaisemalla loisteliaita kuvateoksia, jollaisiin tämäkin kirja kuuluu. Sen arvoa lisäävät asiantuntevat selostukset, joissa on paljon kiinnostavia detaljejakin.

Katumus ja anteeksipyyntö

Synkät tarinat ja katumuksen tarve

Suomalaisille oli yllätys, kun he jatkosodan hyökkäysvaiheessa huomasivat saaneensa vangeikseen yli 60000 venäläistä sotilasta. Venäläiseen traditioonhan kuuluu myytti siitä, etteivät venäläiset antaudu. Sitä paitsi Stalin oli kieltänyt antautumisen kaikissa tilanteissa. Neuvostoihmisistä ei tullut sotavankeja, ainoastaan pettureista tuli, oli periaate ja suhtautuminen sen mukaista.

Lisäksi suomalaisten valtaamalle alueelle jäi Itä-Karjalassa noin 80000 henkeä siviiliväestöä, näistä noin puolet karjalaisia ja puolet muita kansallisuuksia.

Tämä oli merkittävä väestönlisäys aikana, jolloin Suomi oli Moskovan rauhassa menettänyt noin 15 prosenttia maataloustuotannostaan ja jolloin sotaponnistukset haittasivat suuresti maataloustöiden suorittamista.

Itä-Karjalassa taas Stalinin ankara käsky määräsi tuhoamaan kaiken, mikä saattaisi hyödyttää vihollista: sille ei saanut jättää litraakaan polttoainetta eikä kiloakaan viljaa. Se mies tunnetusti tarkoitti mitä sanoi ja erityiset tuhoojapataljoonat hävittivät suomalaisille jätetyltä alueelta elämisen edellytyksiä niin paljon kuin voivat.

Nälänhätä oli tulossa, ellei jostakin saatu apua. Onneksi sitä saatiin, mutta talvi 1941-1942 elettiin todella suuren niukkuuden oloissa. Jopa perunasta oli suurta pulaa.

Hyökkäysvaiheen riemusotaan lähdettäessä uskottiin, että päästään takaisin vielä viljankorjuuseen tai viimeistään jouluksi kotiin. Sen sijaan saatiin kaivautua korsuihin, usein keskelle korpea. Mieliala meni apeaksi.

Puuttuvaa maataloustyöväkeä saatiin sentään sotavangeista joita sijoitettiin maataloihin, silloin puhuttiin ns. kotiryssistä. Armeijan ylemmissä portaissa havaittiin kuitenkin pian, että rintamamiehillä alkaa käydä sotavankeja kateeksi ja systeemi kiellettiin joksikin aikaa.

Myös ylimääräisen ruoan antaminen vangeille kiellettiin. Annostenhan oli laskettu riittävän ja ruokavarastojen kerääminen olisi tehnyt pakomatkat mahdollisiksi.

Tosiasiassa annokset, jotka lienevät olleet samat kuin kotimaisilla mielisairaaloiden asukeilla, olivat katastrofaalisesti liian pienet. Asiaa tutkineet ovat todenneet, ettei määrättyjä ravintoaineita yleensä kyetty antamaan ja korvaavat ravintoaineet eivät olleet samanarvoisia.

Alkoi nälkiintyminen, puutostaudit, sairastelu ja kuolemat.

Venäläisistä sotavangeista Suomessa kuoli noin 30 prosenttia. On ilmeistä, että perussyynä oli nälkiintyminen.

Ylivoimaisesti suurin osa kuolemista sijoittuu juuri kevääseen 1942. Sen jälkeen tilanne parani. Mannerheim Punaisen ristin puheenjohtajana oli tilannut ulkomailta kiireisesti suuren määrän vitamiinivalmisteita, ruokaa ja lääkkeitä, mutta katastrofia ei voitu estää, kun tilanne oli kehittynyt liian pitkälle.

Vankileirikatastrofi oli skandaali ja sellaiseksi ymmärrettiin. Vastuukysymys on vaikea, eikä sodan jälkeinen tutkinta pystynyt osoittamaan, että asiaan olisi liittynyt tahallisuutta. 30 prosenttia oli kammottava kuolleisuusluku, mitä ei muuksi muuta se, että venäläisillä leireillä suomalaisten kuolleisuus oli hieman yli 40 prosenttia.

Molemmissa tapauksissa ilmeisesti voidaan puhua rikoksesta nimeltä kuolemantuottamus. Murha sen sijaan tulee kysymykseen vain niissä laittomissa ampumisissa, joita leireillä tapahtui. Suomalaisilla leireillä niitä on voitu todeta 1019 kappaletta, mikä on huomattavan suuri luku. Ne olivat aina yksittäisiä tapauksia, eivät joukkotuhontaa. Yleensä ne liittyivät pakoyrityksiin.

Neuvostoliitto vaati aikoinaan Suomelta sotarikosten selvittämistä ja syyllisten rankaisua, mikä tehtiinkin. Suomi ei sen sijaan tietyistä, hyvin arvattavista syistä vaatinut Neuvostoliitolta samaa eikä ole vaatinut tähän päivään asti. En tiedä, olisiko niin tehtävä vai ei. Minusta ei.

Mitä tulee sotavankien olojen järjestämiseen, löytyy sen tavoitteista kiinnostavaa tietoa vankileirien tarkastajien raporteista. Tarkastaja Spåre pohdiskeli, että etenkin upseerivangit ovat tärkeitä siksi, että sodan jälkeen heistä tulee jonkin tason johtajia kotimaassaan. Niinpä kohtelun olisi oltava, paitsi tiukkaa, myös oikeudenmukaista ja sellaista, että tällä ryhmällä olisi sodan jälkeen sympatioita maatamme kohtaan.

Jälkeenpäin luettuna tämä kuulostaa irvokkaalta, mutta kuvaa hyvin sitä, ettei ainakaan tuolla tasolla vallinnut mikään kaikenkattava zoologinen viha vihollista kohtaan eikä vankileirien tehtäväksi suinkaan ymmärretty vihollisen tuhoamista.

Sivumennen sanoen, kenraali Tuompo päiväkirjassaan päämajasta ihasteli Mannerheimin päätöstä ostaa omilla rahoillaan kaikille upseerivangeille tupakkaa. Hän arveli asian olevan historiassa ainutlaatuisen. Muistanemme myös sen kauniin kiitosadressin, jonka vangit laativat Mannerheimille ja joka on näytteillä Mannerheim-museossa.

Siviiliväestön kohtalo on luku sinänsä. Kuten tiedämme, Neuvostoliitossa murhattiin vuosina 1937-38 systemaattisesti yli 10000 suomalaista kansallisuuden perusteella. Kyseessä olivat ns. kansalliset operaatiot. Tässä luvussa ovat mukana vain varsinaiset murhat, jotka tehtiin takaraivoon ampumalla, ei sen sijaan ihmisten nääntyminen nälkään ja sairauksiin, mitä myös laajasti tapahtui.

Sen ohella voimme muistaa Suomen kaupunkien pommituksissa kuolleet yli 1000 siviiliä ja ns. partisaanien murhaamat vajaat 200 henkeä.

Nämähän ovat tietenkin yksiselitteisesti rikoksia, eivätkä siitä muuksi muutu, vaikka niitä kuinka vääntelisi. Nuo 30-luvun kansalliset operaatiot täyttävät lisäksi varsin selvästi kansanmurhan tuntomerkit.

Neuvostoliitolaiselta taholta voidaan nostaa ja on nostettukin esille Suomen osallistumiseen Leningradin saartoon ja yritetty osoittaa enemmänkin: Suomi ei vain joukoillaan saartanut, vaan myös aktiivisesti piiritti Leningradia, minkä osoittaa Laatokalta Suohon majakan kimppuun lähetetyn retkikunnan tapaus.

Tässä on helppo langeta katteettomaan jankkaamiseen siitä, että Suomen todellisena tarkoituksena oli, piiritysrenkaan osana, saada aikaan se jopa miljoonan ihmisen kuolema, joka piiritetyssä kaupungissa tapahtui. Silloin unohdetaan se, että Suomi nimenomaan systemaattisesti kieltäytyi aktiivisista toimista Leningradia vastaan, vaikka sitä siihen koetettiin kovasti painostaa. Se Suhon juttu oli poikkeustapaus.

Tiedossa on, että Suomen kaupunkien pommitukset herättivät kostonhimoa ja moni olisi halunnut myös Leningradia pommitettavan. Aktiivisista toimista kuitenkin siis kieltäydyttiin ja tämä oli tuon totaalisen sodan oloissa aivan ainutlaatuista, mikä on syytä ottaa huomioon, ennen kuin alkaa laskeskella, miten moni nälkään nääntynyt olikin itse asiassa suomalaisten vastuulla. 

Sellaista järkevää laskelmaa ei voi tehdä eikä myöskään osoittaa, että suomalaisten tarkoituksena oli siviiliväestön tuhoaminen piirityksen avulla. Kysymys vastuusta ei ole helppo ja se koskee monia muitakin tuon barbaarisen sodan tapahtumia rintaman molemmin puolin. Ei kannata ruveta piehtaroimaan missään tunteissa ennen kuin on kunnolla tutustunut asioihin ja ymmärtänyt myös sen, että sodan eri vaiheissa samoilla asioilla saattoi olla aivan eri merkitys.

Mitä tulee Itä-Karjalan siviiliväestöön, pitää syyte etnisestä puhdistuksesta paikkansa. Sellaista tosiaan suunniteltiin ja perustelunahan oli ajatus, että Neuvostoliitto oli keinotekoisesti venäläistänyt aluetta, jossa vuonna 1920 oli karjalainen enemmistö, joka vuonna 1939 olikin muuttunut noin kolmasosan vähemmistöksi.

Mutta etninen puhdistushan on nykyajan normien mukaan rikos. Sitä se ei kuitenkaan ollut sota-aikana eikä sen jälkeen. Itse asiassa se oli koko sodan tärkeimpiä päämääriä kaikkialla. 430000 suomalaista ja toistakymmentä miljonaa saksalaista joutui silloin etnisen puhdistuksen kohteeksi, kuten tiedämme.

Siviiliväestön keskittäminen leireihin oli normaali sodanaikainen tapa. Amerikassa se kohdistui jopa japanilaisperäisiin omiin kansalaisiin. Kertomukset suomalaisten, saksalaisten jne. kohtelusta Neuvostoliiton sodanaikaisessa työarmeijassa tiedämme. Kyseessä oli etnisin perustein määrätty pakkotyövankeus, jossa moni menehtyi

Itä-Karjalassa perusteltiin leireihin keskittämistä partisaanivaaralla, mikä oli varsin vakava peruste. Eriarvoista kohtelua, joka myöhemmin poistettiin, perusteltiin mm. sillä, että siirrettäväksi määrätylle väestölle ei kannattanut antaa omia maapalstoja, joiden turvin karjalainen väestö sai leivän jatketta.

Palkkaerottelua, jota aluksi käytettiin, oli toki mahdotonta perustella muulla kuin syrjinnällä. ”Epäkansalliset” olivat kuin olivatkin toisen luokan kansalaisia, mikä oli lähinnä rikollista politiikkaa. Samaahan voimme toki sanoa myös suomalaisten asemasta sodan ajan Neuvostoliitossa.

Niin sanottujen kansallisten ryhmien (karjalaiset, vepsäläiset) asema ei sen sijaan ollut huono ja siitä todistaa suuri määrä NKVD:n käsiin jääneitä kirjeitä, joista muutamia on julkaistu suomeksikin teoksessa Stalinin salainen jatkosota. Paljon lisää löytyy kyllä ja lyhyesti sanoen niissä kiitettiin oloja suomalaisen miehistyshallinnon aikana.

Neuvostoviranomaisten kannalta suomalaisten hallitsemalle jääneet olivat epäilyttäviä ja jopa todennäköisiä pettureita, ja koko porukan karkottamista Siperiaan todella suunniteltiin.

Oman nahkansa pelastamiseksi kannatti NKVD:n kuulustelijoille keroa niin karmeita juttuja kuin ikinä oli mahdollista. Ja kyllähän niitä kerrottiinkin.

Nyt olemme saattaneet huomata, että Venäjän presidentin alainen Erittäin tärkeiden asioiden tutkimuskomitea näyttää ottaneen vakavasti sellaisiakin sepitelmiä, kuin 7000 sotavangin tuhoamisen elävältä hautaamalla, kaasuttamalla ja ampumalla. Myös kansanmurha on syytelistalla.

On pakko yhtyä Kansallisarkiston johtajan Jussi Nuortevan kommenttiin, että tuollainen puhe vie uskottavuuden koko asialta. Kyseessä ei ole enää asioiden venyttely ja propagandistinen vääristely. Tämä on täyttä valetta alusta loppuun.

Noin kömpelöä tarinaa lienee turha lainkaan tarjoilla ns. älymystölle ja on pidettävä selvänä, etteivät sen esittäjät usko siihen itsekään.

Herääkin kysymys siitä, miksi tuollaista räikeätä valehtelua nyt on ruvettu systemaattisesti harjoittamaan. Tarinan alkuhan on jo parin vuoden aikana suoritetuissa disinformaatio-operaatioissa, joissa kohteena ovat olleet Sandarmohin haudat ja sieltä muka löytyneet suomalaisten murhaamat vangit.

Moskovassa ymmärretään varmasti, että siellä istutaan lasitalossa. Omat rikokset ovat niin valtavaa suuruusluokkaa, että niiden suhteellistamiseksi ja mikäli mahdollista, unohtamiseksi kai on päätetty nostaa esille myös muiden vastuulla olevia rikoksia ja tuottamuksellisia surmia.

Ikävä kyllä, ne Stalinin rikokset eivät siitä muuksi muutu, että toistenkin omallatunnolla on yhtä ja toista. Mikäli tässä ruvetaan vaatimaan anteeksipyyntöjä, kuten muuan dosentti on esittänyt, on niitä vaadittava molemmilta osapuolilta.

Sellainen juhlallinen, valtionpäämiesten suorittama anteeksipyyntö tosiaan saattaisikin olla kaunis ele, jolla voisi olla hyviä vaikutuksia molemmin puolin. Molemminpuolisuus on kuitenkin ehdoton vaatimus, muussa tapauksessa koko asia saa aivan uuden luonteen. Jos sellaisen esittäisi vain Suomi, olisi kyseessä tosiasiallisesti vain nöyristelevä stalinismin rehabilitointi.

Venäjä ei toistaiseksi ole virallisesti katunut Stalinin aikaisia syntejään, mutta tilanne on voinut muuttua. Toivottavasti asialle ei nyt enää ole olemassa mitään esteitä.