Katumus ja anteeksipyyntö

Synkät tarinat ja katumuksen tarve

Suomalaisille oli yllätys, kun he jatkosodan hyökkäysvaiheessa huomasivat saaneensa vangeikseen yli 60000 venäläistä sotilasta. Venäläiseen traditioonhan kuuluu myytti siitä, etteivät venäläiset antaudu. Sitä paitsi Stalin oli kieltänyt antautumisen kaikissa tilanteissa. Neuvostoihmisistä ei tullut sotavankeja, ainoastaan pettureista tuli, oli periaate ja suhtautuminen sen mukaista.

Lisäksi suomalaisten valtaamalle alueelle jäi Itä-Karjalassa noin 80000 henkeä siviiliväestöä, näistä noin puolet karjalaisia ja puolet muita kansallisuuksia.

Tämä oli merkittävä väestönlisäys aikana, jolloin Suomi oli Moskovan rauhassa menettänyt noin 15 prosenttia maataloustuotannostaan ja jolloin sotaponnistukset haittasivat suuresti maataloustöiden suorittamista.

Itä-Karjalassa taas Stalinin ankara käsky määräsi tuhoamaan kaiken, mikä saattaisi hyödyttää vihollista: sille ei saanut jättää litraakaan polttoainetta eikä kiloakaan viljaa. Se mies tunnetusti tarkoitti mitä sanoi ja erityiset tuhoojapataljoonat hävittivät suomalaisille jätetyltä alueelta elämisen edellytyksiä niin paljon kuin voivat.

Nälänhätä oli tulossa, ellei jostakin saatu apua. Onneksi sitä saatiin, mutta talvi 1941-1942 elettiin todella suuren niukkuuden oloissa. Jopa perunasta oli suurta pulaa.

Hyökkäysvaiheen riemusotaan lähdettäessä uskottiin, että päästään takaisin vielä viljankorjuuseen tai viimeistään jouluksi kotiin. Sen sijaan saatiin kaivautua korsuihin, usein keskelle korpea. Mieliala meni apeaksi.

Puuttuvaa maataloustyöväkeä saatiin sentään sotavangeista joita sijoitettiin maataloihin, silloin puhuttiin ns. kotiryssistä. Armeijan ylemmissä portaissa havaittiin kuitenkin pian, että rintamamiehillä alkaa käydä sotavankeja kateeksi ja systeemi kiellettiin joksikin aikaa.

Myös ylimääräisen ruoan antaminen vangeille kiellettiin. Annostenhan oli laskettu riittävän ja ruokavarastojen kerääminen olisi tehnyt pakomatkat mahdollisiksi.

Tosiasiassa annokset, jotka lienevät olleet samat kuin kotimaisilla mielisairaaloiden asukeilla, olivat katastrofaalisesti liian pienet. Asiaa tutkineet ovat todenneet, ettei määrättyjä ravintoaineita yleensä kyetty antamaan ja korvaavat ravintoaineet eivät olleet samanarvoisia.

Alkoi nälkiintyminen, puutostaudit, sairastelu ja kuolemat.

Venäläisistä sotavangeista Suomessa kuoli noin 30 prosenttia. On ilmeistä, että perussyynä oli nälkiintyminen.

Ylivoimaisesti suurin osa kuolemista sijoittuu juuri kevääseen 1942. Sen jälkeen tilanne parani. Mannerheim Punaisen ristin puheenjohtajana oli tilannut ulkomailta kiireisesti suuren määrän vitamiinivalmisteita, ruokaa ja lääkkeitä, mutta katastrofia ei voitu estää, kun tilanne oli kehittynyt liian pitkälle.

Vankileirikatastrofi oli skandaali ja sellaiseksi ymmärrettiin. Vastuukysymys on vaikea, eikä sodan jälkeinen tutkinta pystynyt osoittamaan, että asiaan olisi liittynyt tahallisuutta. 30 prosenttia oli kammottava kuolleisuusluku, mitä ei muuksi muuta se, että venäläisillä leireillä suomalaisten kuolleisuus oli hieman yli 40 prosenttia.

Molemmissa tapauksissa ilmeisesti voidaan puhua rikoksesta nimeltä kuolemantuottamus. Murha sen sijaan tulee kysymykseen vain niissä laittomissa ampumisissa, joita leireillä tapahtui. Suomalaisilla leireillä niitä on voitu todeta 1019 kappaletta, mikä on huomattavan suuri luku. Ne olivat aina yksittäisiä tapauksia, eivät joukkotuhontaa. Yleensä ne liittyivät pakoyrityksiin.

Neuvostoliitto vaati aikoinaan Suomelta sotarikosten selvittämistä ja syyllisten rankaisua, mikä tehtiinkin. Suomi ei sen sijaan tietyistä, hyvin arvattavista syistä vaatinut Neuvostoliitolta samaa eikä ole vaatinut tähän päivään asti. En tiedä, olisiko niin tehtävä vai ei. Minusta ei.

Mitä tulee sotavankien olojen järjestämiseen, löytyy sen tavoitteista kiinnostavaa tietoa vankileirien tarkastajien raporteista. Tarkastaja Spåre pohdiskeli, että etenkin upseerivangit ovat tärkeitä siksi, että sodan jälkeen heistä tulee jonkin tason johtajia kotimaassaan. Niinpä kohtelun olisi oltava, paitsi tiukkaa, myös oikeudenmukaista ja sellaista, että tällä ryhmällä olisi sodan jälkeen sympatioita maatamme kohtaan.

Jälkeenpäin luettuna tämä kuulostaa irvokkaalta, mutta kuvaa hyvin sitä, ettei ainakaan tuolla tasolla vallinnut mikään kaikenkattava zoologinen viha vihollista kohtaan eikä vankileirien tehtäväksi suinkaan ymmärretty vihollisen tuhoamista.

Sivumennen sanoen, kenraali Tuompo päiväkirjassaan päämajasta ihasteli Mannerheimin päätöstä ostaa omilla rahoillaan kaikille upseerivangeille tupakkaa. Hän arveli asian olevan historiassa ainutlaatuisen. Muistanemme myös sen kauniin kiitosadressin, jonka vangit laativat Mannerheimille ja joka on näytteillä Mannerheim-museossa.

Siviiliväestön kohtalo on luku sinänsä. Kuten tiedämme, Neuvostoliitossa murhattiin vuosina 1937-38 systemaattisesti yli 10000 suomalaista kansallisuuden perusteella. Kyseessä olivat ns. kansalliset operaatiot. Tässä luvussa ovat mukana vain varsinaiset murhat, jotka tehtiin takaraivoon ampumalla, ei sen sijaan ihmisten nääntyminen nälkään ja sairauksiin, mitä myös laajasti tapahtui.

Sen ohella voimme muistaa Suomen kaupunkien pommituksissa kuolleet yli 1000 siviiliä ja ns. partisaanien murhaamat vajaat 200 henkeä.

Nämähän ovat tietenkin yksiselitteisesti rikoksia, eivätkä siitä muuksi muutu, vaikka niitä kuinka vääntelisi. Nuo 30-luvun kansalliset operaatiot täyttävät lisäksi varsin selvästi kansanmurhan tuntomerkit.

Neuvostoliitolaiselta taholta voidaan nostaa ja on nostettukin esille Suomen osallistumiseen Leningradin saartoon ja yritetty osoittaa enemmänkin: Suomi ei vain joukoillaan saartanut, vaan myös aktiivisesti piiritti Leningradia, minkä osoittaa Laatokalta Suohon majakan kimppuun lähetetyn retkikunnan tapaus.

Tässä on helppo langeta katteettomaan jankkaamiseen siitä, että Suomen todellisena tarkoituksena oli, piiritysrenkaan osana, saada aikaan se jopa miljoonan ihmisen kuolema, joka piiritetyssä kaupungissa tapahtui. Silloin unohdetaan se, että Suomi nimenomaan systemaattisesti kieltäytyi aktiivisista toimista Leningradia vastaan, vaikka sitä siihen koetettiin kovasti painostaa. Se Suhon juttu oli poikkeustapaus.

Tiedossa on, että Suomen kaupunkien pommitukset herättivät kostonhimoa ja moni olisi halunnut myös Leningradia pommitettavan. Aktiivisista toimista kuitenkin siis kieltäydyttiin ja tämä oli tuon totaalisen sodan oloissa aivan ainutlaatuista, mikä on syytä ottaa huomioon, ennen kuin alkaa laskeskella, miten moni nälkään nääntynyt olikin itse asiassa suomalaisten vastuulla. 

Sellaista järkevää laskelmaa ei voi tehdä eikä myöskään osoittaa, että suomalaisten tarkoituksena oli siviiliväestön tuhoaminen piirityksen avulla. Kysymys vastuusta ei ole helppo ja se koskee monia muitakin tuon barbaarisen sodan tapahtumia rintaman molemmin puolin. Ei kannata ruveta piehtaroimaan missään tunteissa ennen kuin on kunnolla tutustunut asioihin ja ymmärtänyt myös sen, että sodan eri vaiheissa samoilla asioilla saattoi olla aivan eri merkitys.

Mitä tulee Itä-Karjalan siviiliväestöön, pitää syyte etnisestä puhdistuksesta paikkansa. Sellaista tosiaan suunniteltiin ja perustelunahan oli ajatus, että Neuvostoliitto oli keinotekoisesti venäläistänyt aluetta, jossa vuonna 1920 oli karjalainen enemmistö, joka vuonna 1939 olikin muuttunut noin kolmasosan vähemmistöksi.

Mutta etninen puhdistushan on nykyajan normien mukaan rikos. Sitä se ei kuitenkaan ollut sota-aikana eikä sen jälkeen. Itse asiassa se oli koko sodan tärkeimpiä päämääriä kaikkialla. 430000 suomalaista ja toistakymmentä miljonaa saksalaista joutui silloin etnisen puhdistuksen kohteeksi, kuten tiedämme.

Siviiliväestön keskittäminen leireihin oli normaali sodanaikainen tapa. Amerikassa se kohdistui jopa japanilaisperäisiin omiin kansalaisiin. Kertomukset suomalaisten, saksalaisten jne. kohtelusta Neuvostoliiton sodanaikaisessa työarmeijassa tiedämme. Kyseessä oli etnisin perustein määrätty pakkotyövankeus, jossa moni menehtyi

Itä-Karjalassa perusteltiin leireihin keskittämistä partisaanivaaralla, mikä oli varsin vakava peruste. Eriarvoista kohtelua, joka myöhemmin poistettiin, perusteltiin mm. sillä, että siirrettäväksi määrätylle väestölle ei kannattanut antaa omia maapalstoja, joiden turvin karjalainen väestö sai leivän jatketta.

Palkkaerottelua, jota aluksi käytettiin, oli toki mahdotonta perustella muulla kuin syrjinnällä. ”Epäkansalliset” olivat kuin olivatkin toisen luokan kansalaisia, mikä oli lähinnä rikollista politiikkaa. Samaahan voimme toki sanoa myös suomalaisten asemasta sodan ajan Neuvostoliitossa.

Niin sanottujen kansallisten ryhmien (karjalaiset, vepsäläiset) asema ei sen sijaan ollut huono ja siitä todistaa suuri määrä NKVD:n käsiin jääneitä kirjeitä, joista muutamia on julkaistu suomeksikin teoksessa Stalinin salainen jatkosota. Paljon lisää löytyy kyllä ja lyhyesti sanoen niissä kiitettiin oloja suomalaisen miehistyshallinnon aikana.

Neuvostoviranomaisten kannalta suomalaisten hallitsemalle jääneet olivat epäilyttäviä ja jopa todennäköisiä pettureita, ja koko porukan karkottamista Siperiaan todella suunniteltiin.

Oman nahkansa pelastamiseksi kannatti NKVD:n kuulustelijoille keroa niin karmeita juttuja kuin ikinä oli mahdollista. Ja kyllähän niitä kerrottiinkin.

Nyt olemme saattaneet huomata, että Venäjän presidentin alainen Erittäin tärkeiden asioiden tutkimuskomitea näyttää ottaneen vakavasti sellaisiakin sepitelmiä, kuin 7000 sotavangin tuhoamisen elävältä hautaamalla, kaasuttamalla ja ampumalla. Myös kansanmurha on syytelistalla.

On pakko yhtyä Kansallisarkiston johtajan Jussi Nuortevan kommenttiin, että tuollainen puhe vie uskottavuuden koko asialta. Kyseessä ei ole enää asioiden venyttely ja propagandistinen vääristely. Tämä on täyttä valetta alusta loppuun.

Noin kömpelöä tarinaa lienee turha lainkaan tarjoilla ns. älymystölle ja on pidettävä selvänä, etteivät sen esittäjät usko siihen itsekään.

Herääkin kysymys siitä, miksi tuollaista räikeätä valehtelua nyt on ruvettu systemaattisesti harjoittamaan. Tarinan alkuhan on jo parin vuoden aikana suoritetuissa disinformaatio-operaatioissa, joissa kohteena ovat olleet Sandarmohin haudat ja sieltä muka löytyneet suomalaisten murhaamat vangit.

Moskovassa ymmärretään varmasti, että siellä istutaan lasitalossa. Omat rikokset ovat niin valtavaa suuruusluokkaa, että niiden suhteellistamiseksi ja mikäli mahdollista, unohtamiseksi kai on päätetty nostaa esille myös muiden vastuulla olevia rikoksia ja tuottamuksellisia surmia.

Ikävä kyllä, ne Stalinin rikokset eivät siitä muuksi muutu, että toistenkin omallatunnolla on yhtä ja toista. Mikäli tässä ruvetaan vaatimaan anteeksipyyntöjä, kuten muuan dosentti on esittänyt, on niitä vaadittava molemmilta osapuolilta.

Sellainen juhlallinen, valtionpäämiesten suorittama anteeksipyyntö tosiaan saattaisikin olla kaunis ele, jolla voisi olla hyviä vaikutuksia molemmin puolin. Molemminpuolisuus on kuitenkin ehdoton vaatimus, muussa tapauksessa koko asia saa aivan uuden luonteen. Jos sellaisen esittäisi vain Suomi, olisi kyseessä tosiasiallisesti vain nöyristelevä stalinismin rehabilitointi.

Venäjä ei toistaiseksi ole virallisesti katunut Stalinin aikaisia syntejään, mutta tilanne on voinut muuttua. Toivottavasti asialle ei nyt enää ole olemassa mitään esteitä.