Suuren laivaston kohtaloita

 

Raakaa peliä Suomenlahdella

 

Raoul Johnsson, Kustaa III ja suuri merisota. Taistelut Suomenlahdella 1788-1790. John Nurmisen säätiö 2010, 352 s.

 

Kustaa III:n sota oli kauan varsin epäsuosittu aihe, jossa ei nähty paljonkaan kiinnostavaa, kun eivät rajat sen takia lainkaan muuttuneet. Sittemmin tuli jopa uusia lähteitä, joita tässäkin kirjassa on hyödynnetty.

Toki Ruotsinsalmen toinen meritaistelu vuonna 1790 on muistettu aina mainita, olihan sillä selvästi merkitystä koko sodankin päättymisen kannalta. Saaristolaivasto oli kuninkaan viimeinen kortti, kuten Jussi T. Lappalainen asian muotoili ja tilanteessa oli paljon dramatiikkaa.

Tässä muuten tulee mieleen, ettei neuvostoajan Istoritšeskaja entsiklopedija edes tunne sellaista Ruotsinsalmen meritaistelua, jossa Venäjä kärsi rökäletappion, vaan sen sijaan esittelee Ruotsinsalmen ensimmäisen meritaistelun vuodelta 1789, jossa Venäjä voitti.

Ei tuosta voittoisastakaan taistelusta paljoa kirjoitettu. Raoul Johnsson toteaa, että kokonaiskuvan saaminen oli hankalaa, koska taistelusta ei löydy aikalaisraporttia. Se taas johtunee siitä, että kuningas oli itse paikalla ja hänen kai oletettiin tuntevan asiat joka tapauksessa ylivertaisesti.

Avomerilaivaston toiminnasta kirjoitettiin vielä vähemmän, vaikka juuri sen piti suunnitelmien mukaan ratkaista koko sota.

 Kun Venäjän laivaston tuhoaminen lähes samansuuruisella ruotsalaisella laivastolla (!) ei onnistunut, päädyttiin sitten kahakoimaan Kymijoella ja Savossa. Niin sanottu Suursaaren taistelu heti sodan alussa ei vain tuonut Ruotsille tuota ratkaisevaa strategista etua, vaikka sitä voittona juhlittiin ja Te Deumia lauettiin.

Toki Ruotsinsalmessa sitten sodan lopussa vuonna 1790 taisteli yhteensä yli 30000 miestä ja se oli pitkän aikaa koko Pohjolan historian suuroin taistelu. Viipurin läpimurto aivan hiukan aiemmin oli kyllä vielä suurempi ja miehiä oli mukana yli 50000. Naisten määrää en tiedä kenenkään tähän mennessä vielä laskeneen, mutta varmasti sekin aika pian tulee. Sama koskee tietenkin myös mustien osuutta.

 Joka tapauksessa se oli jo enemmän, kuin sitten vuonna 1944 Tali-Ihantalassa ja tilanne oli yhtä ratkaiseva. Vuonna 1790 oli vain paljon enemmän tykkejä. Ruotsin avomerilaivasto olisi voitu siellä silloin lyödä, mistä voitiin syyttää kuningasta, jonka rohkeus taistelussa kuitenkin herätti kunnioitusta, kuten hänen serkkunsa Katariinakin vakuutteli.

Joka tapauksessa avomerilaivaston rooli Kustaan sodassa on jäänyt aika vähälle huomiolle, vaikka se oli strategisesti ratkaiseva. Asiaa toki selittää, että tauti piti Ruotsin laivaston pitkään toimintakyvyttömänä.

Kuitenkin sellaiset strategista merkitystä omanneet taistelut kuin Räävelin eli Tallinnan meritaistelu keväällä 1790 ja Barösundin, itse asiassa Porkkalan selän, taistelut edellisenä vuonna näkyy usein kuitatun aivan ohimennen. Toki somessa saa lukea vaikka mitä ja joku näyttää siellä väittäneen, ettei Kärnäkoskellakaan koskaan taisteltu…

Vuonna 1790 Ruotsin avomerilaivasto, örlogsflottan, oli taas täydessä iskussa ja uusia miehiä oli koulutettu taisteluissa ja etenkin taudeissa kuolleiden tilalle. Matkaan lähdettiin Karlskronasta heti toukokuun alussa, kun Venäjän laivaston pääosa oli vielä jäiden vankina Kronstadtissa.

Tarkoituksena oli tuhota ensin Venäjän laivaston Tallinnan lahdella talvehtinut puolikas, johon kaksinkertaisen ylivoiman voitiin kohtuudella katsoa riittävän. Sen jälkeen voitaisiin tehdä sama temppu Kronstadtissa ja uhata suoraan Pietaria, mikä alun perinkin oli ollut tavoitteena.

Ensimmäinen hyökkäys Viron puolelle, Paltiskiin, tehtiin, kun Tallinnan lahti oli vielä jäässä ja venäläiset laivat talvikunnossa ilman ruutia ja provianttia. Retki oli täysi menestys, mutta ei ratkaissut mitään, vaan päinvastoin herätti Venäjän laivaston huomaamaan vaaran.

Kun jäät olivat sulaneet, hyökkäsi kuninkaan veljen, Södermanlannin herttuan johtama laivasto Rääveliin, jossa venäläiset olivat jo valmistautuneet ottamaan sitä vastaan sijoittumalla kaksinkertaiseen linjaan, joka ulottui Piritan pohjoispuolelta Tallinnan sataman lähelle.

12.5. oli tarkoitusta varten sopiva tuulikin, mutta jostakin syystä hyökättiin vasta seuraavana päivänä, jolloin tuuli yltyi kovaksi ja kallisti hyökkääjän laivoja niin, ettei alempien kansien tykeillä voinut ampua. Vihollinen sen sijaan oli edullisessa asemassa rannikkopatterien tukemana ja laivat kääntyivät vielä ankkurissa springien varassa saaden nopeasti uuden täyslaidan käyttöönsä.

Kaksi suurta linjalaivaa ajoi karille ja niistä toinen, Rikets ständer, jouduttiin polttamaan Aegnan karikolla. Toinen saatiin irti. Joka tapauksessa menetettiin kaksi suurta linjalaivaa ja takilavaurioita ja kuolonuhreja tuli runsaasti. Venäläisten tappiot olivat vähäiset.

Usein kysytään, miksei Ruotsin laivasto, jolla yhä oli suuri ylivoima, uusinut hyökkäystä seuraavana päivänä, jolloin tuuli oli suotuisa. Tätä voi vain arvailla, mutta arvattavissa on, että juuri hiljakkoin kestetty tulimyrsky oli masentanut mieliä.

Niinpä ruotsalaiset purjehtivat matkoihinsa ja päätyivät kuninkaan johdolla Viipurinlahden hiirenloukkuun, josta pois pääseminen vaati sekä urhoollisuutta että tuuria. Huonoa tuuria ja kännipäistä tohelointiakin oli, mutta se on taas toinen juttu.

Mitä Räävelin meritaisteluun tulee, se oli joka tapauksessa Venäjän torjuntavoitto, vieläpä strategisen luokan menestys. Toisin kuin oli tarkoitus, Venäjän molemmat laivasto-osastot saattoivat nyt yhtyä ja saartaa ruotsalaiset, jotka olivat ängennet Viipurinlahdelle. Uhka Pietarille oli tiessään.

Joskus näkee myös vähäteltävän ja suorastaan ihmeteltävän niin sanottuja Barösundin taisteluja, jotka käytiin Porkkalan selällä ja kauimpana lännessä Elisaaren ja Jakob Ramsön tienoilla.

Kyseessä oli Ruotsin armeijan elintärkeä huoltoreitti, jota ruotsalaiset puolustivat parhaansa mukaan. Kun venäläiset onnistuivat sen katkaisemaan, tarvittiin jopa 6000 hevosta rahtaamaan armeijan tarvikkeita ja muonaa maateitse.

Samaan aikaan hevoset olisi kipeästi tarvittu maatöihin, mutta Ruotsin armeijakin oli hätää kärsimässä. Tuohon aikaan huolto-ongelmat olivat armeijoiden kannalta ratkaisevia. Myös venäläisten maihinnousu oli pelättävissä ja Fagervikin ruukkikin oli vaarassa.

Ruotsin avomerilaivasto oli tuohon aikaan taudin lamauttama ja se pieni eskaaderi, joka yritti tulla auttamaan puolensa pitävää saaristolaivaston osastoa, oli vähällä jäädä Räävelistä saapuvan venäläisen laivaston saaliiksi ja purjehti kiireesti takaisin Karlskronaan.

Talvi pakotti venäläiset poistumaan Porkkalan selältä, mutta ilman sitkeää puolustusta, johon kuului myös Kustaa Mauri Armfeltin henkilökohtaisesti johtama rohkea hyökkäys Elisaarelle, olisi Ruotsin armeijan huolto voinut romahtaa. Kireäksi tilanne meni nytkin.

John Nurmisen säätiö on kunnostautunut julkaisemalla loisteliaita kuvateoksia, jollaisiin tämäkin kirja kuuluu. Sen arvoa lisäävät asiantuntevat selostukset, joissa on paljon kiinnostavia detaljejakin.