Päivän teksti

 

Kun suola käy mauttomaksi

 

En tietenkään sano mitään omaperäistä, kun nimitän kristinuskoa suureksi mysteeriuskonnoksi. Sitähän se on ensisijaisesti ollut ja siihen on perustunut sen valta ihmisiin.

Ainekset on aikoinaan haalittu myöhäisen roomalaisajan standarditavarasta sekoittaen etenkin juutalaisuuteen aivan uusia elementtejä. Kun kaikki tämä sittemmin synkronoitiin vielä ikivanhojen vuodenkiertoon liittyvien merkkipäivien kanssa, oli valtionuskonnoksi kelvollinen seos valmis.

Tuskin lienee niin tyhmää ihmistä, joka ei osaisi pitää kristinuskon perusasioita sekä järjettöminä, että moraalittomina, mikäli nyt uskaltaisi käyttää järkeään. Huomautan heti, etten pidä järjen käyttöä juuri tässä asiassa erityisen arvokkaana tai ansiokkaana.

 Järkeä ja varsinkin tavallisen tallaajan vähäistä järkeä on arvostettu aivan liikaa ja sitäkin vähää usein käytetty aivan väärissä paikoissa ja heikoin tuloksin.

Kun järjenkäyttöön todella uskallettiin ryhtyä valistuksen aikana (sapere aude!), alettiin vaatia, että myös Jumala alistuisi järjen vaatimuksille. Sama koski moraalilakia: ei Jumalallakaan ollut (siis voinut olla) siinä erivapauksia luonnonoikeuteen nähden.

Miten hän (jos olisi olemassa) siis vastaisi lukemattomiin hankaliin kysymyksiin luomansa maailman epäoikeudenmukaisuudesta? Voitiin aloittaa vaikka Lissabonin maanjäristyksestä vuonna 1755.

Uskonnon suhteen ei kuitenkaan ole tapana käyttää järkeä, koska siinä liikutaan toisella henkisellä tasolla. Pyhä Tertullianus peräti muotoili ns. fideismin eli järjestä täysin vapaan uskon periaatteen: credo, quia absurdum -uskon, koska se on järjetöntä.

Sitä paitsi uskonto ainakin alkumuodossaan on ihmisryhmille, eikä yksilöille kuuluva asia. Sen peruskäsitteenä on aina ollut durkheimilaisittain ajateltu seurakunta (vrt. Vihavainen: Haun durkheim tulokset).  Seurakuntaa ja sen pyhyyttä ei suotta mainita uskontunnustuksessa.

Kun kaikki yhdessä lukevat ääneen tuon Konstantinopolilais-nikealaisen uskontunnutuksen, merkitsee se kollektiivista luopumista järjestä ja siirtymistä sen sijaan toiseen, lapsenomaisempaan ja syvempiä tajunnan tasoja tavoittavaan kokemistapaan.

Olen ollut huomaavinani, että noita ääneen lukijoita on nykyään hyvin harvassa ja kirkossa läsnä oleva seurakuntakin on huvennut harvalukuisten yksilöiden joukoksi. Epäilemättä uskonnollinen kokemus on silti yhä mahdollinen.

Sen sijaan uskonnon yhteiskunnallis-kulttuurinen merkitys on, etenkin pohjoismaissa, hiipunut olemattomiin. Kun esimerkiksi Espanjassa vielä kokoonnutaan valtavina joukkoina uskonnollisiin juhliin, ei niitä pohjoismaissa usein edes pysty erottamaan arkipäivistä. Kaupatkin ovat auki normaalisti. Ehkäpä Englannissa sentään esimerkiksi pitkäperjantai on yhä Bank Holiday, jos ihmiset sielläkään nyt enää kävisivät pankissa.

Uskonnollinen kokemus on ihmiskunnan historiassa ollut valtavan tärkeä asia. Uskonnot ovat seuranneet toisiaan, mutta aivan uskonnottomia kausia on ollut vähän, jos lainkaan. Oswald Spengler arvioi myöhäisen roomalaiskauden olleen lähellä tätä.

Toisaalta myös Kiinan konfutselaisuus muistuttaa aika vähän uskontoa siinä mielessä kuin me täällä pohjoisessa sen tunnemme. Maolaisuus ja stalinismi olivat epäilemättä suuremmassa määrin uskontoja.

Uskonto on immuunia järjelle silloin, kun se on voimissaan. Historia on täynnä kertomuksia uskonnollisen fanatismin nimessä tehdyistä järjettömyyksistä. Toki järjettömyyksiä on tehty ja tehdään yllin kyllin myös muista syistä.

Roger Scrutonin mukaan uskontoa voidaan mielekkäästi harjoittaa myös siihen uskomatta. Rituaalit säilyttävät joka tapauksessa ylisukupolvisia arvoja, joissa voimme löytää myös sitä parasta ainesta, jota kulttuurissa on (ks. Vihavainen: Haun vaihinger tulokset).

Toki uskonnon piiristä on kautta aikojen löytynyt myös halpa-arvoista tavaraa, silkasta petoksesta aina pelkän tyhmyyden tai muun anteeksiannettavan asian takia tehtyihin johtopäätöksiin tai tiettyyn suuntaan tarkoituksenmukaisiksi viilattuihin tulkintoihin (vrt. Vihavainen: Haun loreton tulokset).

Uskonnon hiipuminen liittyy epäilemättä kulttuurin rappioon ja Spengler katsoo sen myös liittyvän suurkaupunkilaiseen psykologiaan. Toki muinaisuuden suurkaupungit olivat harvassa eikä niiden piirissä asunut kovinkaan suuri osa väestöä, mutta määrä ei tässä lienekään oleellinen asia. Kulttuuri sanan henkisessä merkityksessä syntyy (ja kuolee) kaupungeissa.

Olin vuosi sitten Málagassa katsomassa valtavaa ”katuvien” pääsiäiskulkuetta. Se oli aika yllättävä ilmiö ottaen huomioon, että maallistuminen myös Espanjassa on ollut nopeaa ja syvää, minkä voi todeta heti jo syntyvyystilastoista. Kirkot täyttyvät sielläkin lähinnä turisteista.

Uskonnollisuuden merkitys jokapäiväiselle elämälle on koko Euroopassa jo aivan toista luokkaa kuin muhamettilaisissa maissa, joissa koraanin käskyjen kirjaimellinen noudattaminen on miljoonien mielestä ehdoton velvollisuus. Nuo käskyt taas ovat nykyaikaisen yhteiskunnan kannalta usein aivan mielipuolisia (vrt. Vihavainen: Haun koraani tulokset).

Siitä huolimatta uskonto on suurimmalle osalle maailman väestöä yhä ykkösluokan asia. Se rationaalisuus, joka vaurastuneessa pohjoisessa on omaksuttu, ei ole siellä normaali ajattelun ja käyttäytymisen lähtökohta, vaikka valtioiden puolesta onkin allekirjoitettu YK:n peruskirjan periaatteet.

Kristinusko lukemattomissa eri muodoissaan on ollut hyvin omaleimainen kaikkiin muihin uskontoihin verrattuna.

Sen ytimessä ovat armo, mysteeri ja pyhät salaisuudet (sakramentit) pikemmin kuin laki tai valaistumisen kokemus. Tietoisuus näistä ja lukemattomat pyhät kertomukset ovat vuosisatojen ajan hallinneet ja värittäneet ajattelua ja arkipäivää, innoittaneet taidetta ja uskonkilvoittelua.

On syystä sanottu, että uskonto ja järki ovat keskenään yhtä sovittamattomat kuin tuli ja vesi (tässä voimme unohtaa sen, että vettä itse asiassa voidaan kyllä polttaa, jolloin saadaan vetyperoksidia).

Mystinen elämys ei rationaalisella järkeilyllä muuksi muutu, saati kumoudu. Maailma on itse asiassa pelkkä valtava ihme, jos sitä lähestytään mystiikan kautta (ks. Vihavainen: Haun ihme tulokset).

Siitä lähtien kun koko ikäluokka pakotettiin käymään kansakoulu, on kyky kokea ihme kuitenkin hitaasti, mutta varmasti hävinnyt täällä pohjolassamme. Mitä tyhmempi ihminen, sitä varmemmin hän hylkää koko ajatuksen. Suuri ja turvallinen enemmistö on vankasti hänen takanaan.

Asiaan liittyy tietenkin vahvasti kirkko, joka on nopeasti kehittynyt omaan suuntaansa. Kuten on tunnettua kautta historian, kirkoilla on taipumus vetää puoleensa moraalisesti epäilyttävää ainesta, joka ennen pitkää tuhoaa koko instituution alkuperäisen merkityksen.

Silloin tarvitaan uskonpuhdistusta Lutherin hengessä tai henkistä uudistumista Bernhard Clairvauxlaisen tai pyhän Fransiskuksen hengessä. Venäjän ortodokseillakin oli Nil Sorski, jonka seuraajalle nyt riittäisi töitä.

En itse asiassa tiedä, millä tavalla suola saattaisi käydä mauttomaksi. Joka tapauksessa Jeesus viittasi tähän varoittaessaan opetuslapsiaan jostakin, minkä tulkitsen tylsäksi ja yhdentekeväksi liberalismiksi.  Uskon hänen viitanneen todelliseen ongelmaan.

Suolan (natriumkloridin) kohdalla kyseessä on epäilemättä kemiallinen prosessi, jollaista ei tapahdu normaaleissa pohjoismaisissa olosuhteissa. Uskonnosta puhuttaessa kyseessä sen sijaan on hyvin selkeästi havaittava prosessi, jonka tuloksena on tila, jota nuoriso kuvaa kirjainyhdistelmällä EVVK.

Tällä hetkellä tilanne on jo se, että ylivoimainen enemmistö esimerkiksi suomalaisista ei enää tunne lainkaan kristinuskon perusasioita, saati niitä kunnioita. On jo länsimaita, joissa kristinusko ei enää ole suurin uskontokunta.

Sen sijaan vahvassa nousussa on aidosti keskiaikainen ja antirationaalinen uskonto, joka valtaa alaa myös meillä, nopeasti ja varmasti. Se on immuuni rationaaliselle kritiikille eivätkä militantit ateistit ja antiklerikaalit yritäkään sellaista siihen soveltaa. Se on yksi aikamme merkillisyyksistä, etten sanoisi ihmeistä.

Ei näytä siltä, että tälle kehitykselle olisi mitään tehtävissä, ainakaan niin kauan kuin ajatuksettomat demagogit pitävät sitä pelkästään hyvänä ja tavoiteltavana asiana. Heidän takanaan on, kuten sanottu aina enemmistö.

Näköpiirissämme ei ole maamme maallistuminen, joka on jo tosiasia, vaan uuden uskonnon valta, joka ulottuu myös ei-uskoviin.

Maallistunut yhteiskunta kaikessa tylsyydessään on kuitenkin ollut läntisen maailman vuosisatainen megatrendi, jonka merkeissä se on noussut suurimpiin voittoihinsa ja mullistanut koko ihmiskunnan elinehdot.

Se on kuitenkin vain välivaihe, eikä historian päätepiste. Raamatullista kieltä käyttääkseni kirjoitus seinällä on selvästi näkyvissä ja jokaisen luettavissa. Mene mene tekel ufarsin. Taidatkos ottaa tuosta pohdin…?

Valkoisen miehen luomus

 

Kohti tasa-arvoa?

 

Kukaan ei voi kiistää sitä, että niin nykyaikainen luonnontiede ja tekniikka kuin myös ne poliittiset ja sosiaaliset ihanteet ja periaatteet, joiden nimiin maailmassa vannotaan, ovat lähtöisin Euroopasta.

Tarkemmin sanoen ne on alun perin kehittänyt valkoinen mies, joka sitten myös levitti niiden vaikutuksen koko maailmaan. Tämän globaalisen edistysharppauksen välttämättömänä vaiheena oli kolonialismi, joka toi aivan uudenlaista ajattelua muihin maanosiin.

Kolonialismia pidettiin tietenkin sen harjoittajien piirissä kannattavana, taloudellisesti, poliittisesti tai/ja sotilaallisesti ja siihen liittyi lähes aina myös uskonnollinen ja kulttuurinen missio.

Osittain koko toiminta saattoi saada puhtaan ryöstön luonteen, kuten espanjalaisilla latinalaisessa Amerikassa, mutta kaiken kaikkiaan kolonialismi paransi ihmisten elinoloja ratkaisevalla tavalla tuodessaan uusia ja tehokkaampia tuotantomenetelmiä, jotka nostivat elintasoa, sivistystä, joka mahdollisti oman kulttuurisen nousun.

Se toi myös aatteita, joissa esitettiin paremman yhteiskunnan mahdollisuus ja tasa-arvon ja hyvinvointivaltion ideat.

Tätä ei nyt kannata ymmärtää väärin, ei noita asioita kerralla tarjottu, mikäli nyt aktiivisesti lainkaan tarjottiinkaan, mutta ilman eurooppalaisten tuloa ne saattaisivat yhä olla tuntemattomia suuressa osassa maailmaa.

Puheet siitä, että valkoinen mies harjoitti tätä toimintaa epäitsekkäästi olivat toki useimmiten katteettomia, lähetyssaarnaajia lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Kiplingin tunnetussa runossa Valkoisen miehen taakka (The White Man’s Burden) on varmasti enemmän totta, kuin nykyisessä ilmapiirissä yleensä ymmärretään.

Huomaan, että olen kirjoittanut siitä kolmekin blogia (ks. Vihavainen: Haun white man's tulokset).

On usein kysytty, miten oli mahdollista, että juuri pieni Eurooppa kehitti sellaisen sivilisaation, joka mullisti juuriaan myöten koko maailman. Niall Ferguson on kiteyttänyt asian puhumalla erityisistä eurooppalaisista instituutioista, joita hän kutsuu aika hurjalla ja anakronistisella yhteisnimellä Killer Apps (ks. Vihavainen: Haun ferguson tulokset).

Niiden lisäksi on tietenkin muistettava vielä erityisesti eurooppalaiset aseet, joita symbolisoikoon ensimmäinen toimiva konekivääri, Gatling-gun (ks. Vihavainen: Haun gatling tulokset); Whatever happens, we have got, /the Gatling-gun and they have not…

Mutta kuten aina käy, ennemmin tai myöhemmin edelläkävijöiden kadehditut keksinnöt omaksuttiin myös muualla. Tämä koski ennen muuta tekniikkaa ja esimerkiksi lääketiedettä, mutta myös aatteilla oli mullistava vaikutus.

Ajatukset vapaudesta ja tasa-arvosta syntyivät lähinnä skottilaisen valistuksen piirissä ja saivat sitten Ranskassa radikaalin muodon, jossa mukaan tuli vielä veljeys -varsin moniselitteinen ja problemaattinen käsite.

Ranskasta nuo aatteet levisivät hyvin pian myös Pohjois-Amerikkaan, jossa ne ovat saaneet omintakeisia muotoja ja tulkintoja. Amerikkalaiset ovat myös yrittäneet aktiivisesti levittää niitä aseellisestikin, aivan viime aikoihin saakka.

Ajatus tasa-arvosta on sinänsä luultavasti yhtä ikivanha kuin kateus ihmisten luonteenpiirteenä. Keskiajan ja uuden ajan alun kapinalliset riimittelivät, että kun Aatami kynti ja Eeva kutoi, kukas silloin oli aatelismies?

Tyytymättömyys omaan osaan ei kuitenkaan vielä synnytä aatetta. Vapauden ja tasa-arvon aatteet syntyivät alun perin luonnonoikeuden pohjalle ja tunnustaen järjen ainoaksi auktoriteetiksi haastoivat pian koko vanhan maailman kaikkine instituutioineen.

Vanhassa muodossaan valistuksen vapausaatteet toki saattoivat olla äärimmäisen naiiveja, kuten ilmenee Rousseaun maksiimissa, jonka mukaan ihminen syntyy aina vapaana, mutta on kaikkialla kahleissa.

Itse asiassa on tuskin mahdollista kuvitella vähemmän vapaata olentoa kuin vastasyntynyt ihmislapsi. Aikoinaan laajalle levinnyt tapa kapaloida vauvat teki heistä epävapaimpia kaikista olennoista, joita maa päällään kantaa.

Tosiasiat eivät kuitenkaan ole koskaan haitanneet aatteiden vapaata lentoa. Vapaudesta ja tasa-arvosta tuli poliittinen ohjelma, jonka kohde -vanhat instituutiot- oli selvä. Uuden rationaalisen maailman uskottiin olevan ainoa oikea ja mahdollinen päämäärä, jonka välttämättömyys oli kaikille järkiolennoille ilmeinen. Siksi myös kaikki keinot sen saavuttamiseksi olivat luvallisia.

Ranskan vallankumous osoitti pian asian problemaattisuuden (ks. Vihavainen: Haun talmon tulokset). Tyrannia vapauden nimissä on sen jälkeen ollut yhä uudelleen todellisuutta. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että länsimaisessa poliittisessa kulttuurissa kaiken keskipisteeseen nostettiin yksilö ja hänen vapautensa, joka pyrittiin maksimoimaan.

Lähtökohtana ja tavoitteena oli myös tasa-arvoisuus kaikkien muiden kanssa, mikä oli jyrkässä ristiriidassa kaikkien tunnettujen, historiallisesti kehittyneiden poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien todellisuuden kanssa.

Itse asiassa tasa-arvoinen yhteiskunta, ainakin silloin, kun myös vapaus säilytetään, on mahdollinen vain siinä mielessä, ettei se tunnusta kenenkään olevan muita parempi pelkän syntyperänsä ansiosta. Jokaisella on vapaus pyrkiä kaikkiin asemiin yhteiskunnassa.

Vaikka synnynnäisiä privilegioita ei olisikaan, syntyvät jotkut köyhemmiksi kuin toiset. Täysin tasoitettu (leveled) yhteiskunta olisi esimerkiksi taloudellisesti sellainen, jossa Gini-indeksi (ks Vihavainen: Haun gini tulokset) on nolla, eli kaikilla on täsmälleen sama tulotaso. Tähän ei päästy edes aikoinaan ns. Demokraattisessa Kamputseassa.

Kamputseassa, kuten Kiinassa pyrittiin kyllä aikanaan eurooppalaisperäiseen egalitarismiin, joka oli värittynyt marxilaisuudella. Nyt ei enää pyritä, mikä tyydyttänee kaikkia osapuolia.

Euroopan ulkopuolella on ilmeisesti enemmistö sellaisia maita, joille eurooppalaisen valistuksen aatteisiin pohjautuva yksilökeskeinen demokratia on olemukseltaan vieras järjestelmä.

Toisin kuin valistusfilosofit järkeilivät, yksilö ei ilman muuta ole kaiken yhteiskunnallisen elämän keskus, ei edes tuo ajateltu rationaalinen yksilö, jonka tulemista on odoteltu ja pari sataa vuotta.

Sen sijaan suuressa osassa maailmaa ajatellaan perheen ja suvun tai klaanin käsittein. Konfutselaisuus (ks. Vihavainen: Haun konfutselaisuus tulokset) pitää yhteiskuntaa suurena perheenä, jossa itse kullakin on oma roolinsa. Eihän perhekään koostu vain joukosta itseään toteuttavia rationaalisia isiä.

Todella jyrkästi poikkeavat yleensä klaanipohjaiset yhteiskunnat demokraattisista. Sellaisia on etenkin vuoristoissa, joissa myös verikosto on säilynyt yhtenä järjestelmän kulmakivenä (ks. Vihavainen: Haun verikosto tulokset). Tämän ajattelun jälkiä tapaamme omassa maassammekin.

Yhdysvaltain taannoinen pyrkimys viedä demokratiaa Afganistaniin kuuluu länsimaiden nykyhistorian tragikoomisimpiin operaatioihin. Epäilemättä tarkoituksena oli turvata kaikille afgaaneille amerikkalaistyyppinen mahdollisuus äänestämiseen ja onnen tavoitteluun, mutta ilmeisesti kiinnostus noihin asioihin oli siellä vähäisempää, kuin oli ajateltu.

Megatrendit osoittavat nyt läntisen maailman suhteellisen merkityksen laskevan tasaisesti. Kaikella on aikansa.

Myös valistusfilosofian kuvitelmilla ihmisen olemuksesta (ja postmodernistien kuvitelmilla sen olemattomuudesta) on oma aikansa, joka näyttää olevan lopuillaan.

Valistuksen aatteet vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä olivat erittäin merkittäviä ja ovat yhä. Ne ovat ehkä jopa mullistaneet maailmaa enemmän kuin mikään uskonto, mutta tämä on jo kiistanalaista.

Yhä ilmeisempää joka tapauksessa on, että esimerkiksi tasa-arvo siinä mielessä, kuin se amerikkalaisessa monikulttuurisessa yhteisössä nykyään käsitetään, on mitä suurimmassa määrin aikaan ja paikkaan sidottu ihanne, eikä mikään jumalallinen, ikuinen totuus.

Tasa-arvon idean johtaminen ad absurdum niin sanotun intersektionalismin (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset) puitteissa on tuskin muuta kuin tämän päivän amerikkalaista lahkolaisuutta, joka lopullisesti tärvelee sen maineen suurimassa osassa maailmaa.

Erilaisuus ja ideologia

 

Venäjän arvot ja auktoriteetti

 

Perestroikan vuosina Neuvostoliiton kommunistisen ideologian merkitys arvioitiin uudelleen. Merkittävä askel tässä oli niin sanottujen yleisinhimillisten arvojen tunnustaminen. Sellaiset arvot olivat yhteisiä kaikille maailman ihmisille heidän poliittisista näkemyksistään riippumatta.

Muistelen, että tämä tärkeä toteamus yleisinhimillisistä arvoista, sikäli kuin asia koski kansainvälistä tasoa, esitettiin Reykjavikin tapaamisessa 1986, jolloin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Gorbatšov ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan sopivat ydinaseita koskevista rajoituksista.

Tuollaisia kaikille yhteisiä arvoja olivat ainakin ihmiskunnan säilyminen ydinsodalta ja luonnon saastumiselta ja näissä asioissa maailman poliittisilla blokeilla oli yhtä suuret intressit, vaikka niiden oli aiemmin oletettu olevan diametraalisesti vastakkaiset. Ei siis pelattukaan nollasummapeliä, jossa toisen tappio oli aina oma voitto, johon oli aina pyrittävä.

Tuona mainittuna vuonna 1986 ilmestyi ainakin Tšingiz Aitmatovin romaani Mestauspölkky (Plaha), jossa hän toi korostetusti esille sen, ettei moraali voinut olla pelkästään luokkakantainen.  Aitmatov nousi tavattoman kuuluisaksi ja suosituksi ja häntä pidettiin varmana Nobel-palkinnon saajana, mikä sitten tosin ei toteutunut.

Muuan Aitmatovin viesti oli, että oli olemassa inhimillisyyden ja kunniallisuuden normeja, joiden rikkominen oli väärin, vaikka ne kuinka palvelisivat sitä suurta poliittista asiaa, jota Neuvostoliitto edusti ja joka oli arvokkaampi kuin sen kansalaisten henkilökohtainen elämä.

Yhtenä esimerkkinä Aitmatov käytti kertomusta kansalaissodan ajan Kaukasukselta, jossa joukko miehiä kokoontui juomaan yhdessä ystävyyttä vannoen. Kun leiri oli nukahtanut, nousi yksi miehistä ylös ja ampui teloitustyyliin kaikki muut. Hän edusti Puoluetta ja neuvostovaltaa, nuo muut olivat kapinallisia.

Tuo kommunisti edusti absoluuttisen oikeudenmukaisuuden asiaa ja edisti sitä teollaan, mutta lukija ei voinut hyväksyä moista sikamaisuutta eikä hänen pitänytkään, halusi kirjailija ilmeisesti sanoa. Aitmatov nosti esille myös uskonnollisia teemoja ja näytti hyväksyvän uskonnollisen tunteen oikeutuksen, mitä monet uskovaiset kommunistit pitivät skandaalina.

Joka tapauksessa ajatus yleisinhimillisistä arvoista oli siis jyrkästi kommunistisen puhdasoppisuuden vastainen. Uskonto ja kommunismi sulkivat ehdottomasti pois toisensa, niin ajateltiin tieteellisen sosialismin piirissä.

Nythän Putin näyttää kuvittelevan tai ainakin antoi ymmärtää kuvittelevansa, että NKP:n virallisesti hyväksymä Kommunismin rakentajan moraalikoodeksi oli itse asiassa vain kristinuskon muunnos kaikkine 12 käskyineen ( vrt. Vihavainen: Haun kommunismin rakentajan moraalikoodeksi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tämä ei toki pitänyt paikkaansa. Nuo käskyt olivat nimenomaan kollektivismin apoteoosi ja korostivat yksilön alisteisuutta yhteisölle ja velvollisuutta uhrata omat etunsa niiden korkeiden päämäärien hyväksi, joita puolue edusti. Siinä samalla hyökättiin vastustajan voimia vastaan.

Kristillinen etiikka oli universaalia, kommunistinen etiikka oli käytännössä sen vastakohta, vaikka olettikin, että joskus tulevaisuudessa, kun kaikki kansat eläisivät kommunismissa, olisivat niiden arvotkin samanlaisia.

 Mutta niin kauan kuin eri yhteiskuntajärjestelmät taistelivat toisiaan vastaan, oli toisen tappio aina toisen voitto, eikä tämä ollut mitään kuvaannollista puhetta, vaan ankarista ankarinta tiedettä, jonka uhmaajat olli tuhottava, elleivät he antautuisi.

Nykyinenkään Venäjä ei ole vielä Neuvostoliitto ja tuskin kykenee sellaiseksi muuttumaankaan. Ortodoksisen uskonnon ja fasistisen politiikan pohjalta ei vielä voi luoda samalaista totalitarismia, joka syntyi niin sanotun tieteellisen sosialismin leniniläisen tulkinnan pohjalta.

Eivät venäläiset ole uskovaisia eikä sellaiseksi voida heitä pakottaakaan. Sitä paitsi koko uskovaisuuden käsite on ortodoksisessa kirkossa ongelmallinen. Fanaattisuus ei ole ollut tuolle kirkolle tyypillistä ja sen sijaan on korostettu muotoa, tapaa ja traditiota.

Toki lahkolaisia on ollut ja on sielläkin ja itsepolttajat (Vihavainen: Haun pulkin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuuluvat nimenomaan Venäjän historiaan, mutta nyt puhutaan valtiollisesta tasosta ja ortodoksisen kirkon roolista sen apulaisena.

Nykyinen putinistinen fasismi nojaa luultavimmin lähinnä propagandakoneiston ja väkivaltakoneiston hallitsemiseen ja tuntuu kyseenalaiselta olettaa, että sen piirissä aito totalitaarinen persoonallisuus voisi kehittyä vallitsevaksi ainakaan rauhan aikana. Ei ortodoksinen kristillisyys siinä mitään auta, paitsi että se korostaa kaiken esivallan olevan Jumalalta (Нет власти не от Бога).

Neuvostoaikana oletettiin kuvaannollisesti sanoen, että Venäjä/Neuvostoliitto edustaa hyvyyden/edistyksen voimia ja länsi taas pahuuden/taantumuksen. Se oli käytännössä venäläisen erityisyyden olettamisen viemistä äärimmilleen, vaikka sen perustelut lähtivät universaaleista arvoista.

Tässä näkökulma venäläisen erityisyyden perustelemisen historiaan. Se on kirjoitettu vuosikymmen sitten, jolloin vielä elettiin rauhan aikaa, vaikka Ukrainan kriisi olikin jo kärjistynyt:

 

perjantai 1. elokuuta 2014

Myöhästynyt Venäjä

 

Myöhästynyt Venäjä ja vaihtoehtoinen kehitystie

 

Aikoinaan ns. kypsän eli kehittyneen sosialismin vuosina, kun oli tarvis selittää, miksi Neuvostoliiton yhteiskunta oli auktoriteettiasemassa Itä-Euroopan kansandemokratioihin nähden, voitiin todeta, että se oli kehityksessään muita pidemmällä, olihan sosialismi siellä saavutettu jo vuonna 1936, kun taas Itä-Euroopan vallankumoukset olivat vielä aivan tuoretta perua.

Tieteellinen johtopäätös oli, että lainomaisen sosialistisen kehityksen vaiheet tunnettiin konkreettisesti vain Neuvostoliitossa, vasta kypsä muoto teki mahdolliseksi nähdä, mistä sosialismissa oli kysymys.

Tämä johtotähden asema oli Venäjän historiassa poikkeuksellinen. Kolmannen Rooman ideana ei aikoinaan ollut kehitys, vaan asema pelastushistoriassa, jonka päämääränä oli viimeinen tuomio, страшный суд. Sinne jokainen oli saapuva yhtä aikaa ja saattoipa käydä niinkin, että viimeiset tulisivat silloin ensimmäisiksi ja päinvastoin.

Joka tapauksessa tietoisuus historiasta kehitysprosessina, jossa kukin valtio oli ennalta määrätty saavuttamaan tietyt kehitysvaiheet, alkoi tulla yleiseksi valistuksen aikana ja ajatus tietenkin herätti suurta kiinnostusta Venäjällä, joka vasta Pietari Suuren aikana oli toden teolla tempaistu mukaan eurooppalaiseen kulttuuripiiriin.

1700-luvun ajattelijat olivat myös lännessä hyvin kiinnostuneita Venäjästä, jossa sivistys näytti alkaneen tyhjältä taululta. Pietari Suurella ei ollut voitettavanaan kaikkea sitä historian painolastia, joka teki järjenmukaisen yhteiskunnan rakentamisesta niin pirullisen vaikeaa Ranskassa ja muualla lännessä. Katariina Suuren suuria suunnitelmia ylistettiin aikakauden nerojen toimesta, vaikka niistä ei käytännössä tullut sen kummempaa.

Tilanne oli joka tapauksessa se, että jälkeenjääneellä Venäjällä oli käytössään valtava etu: se saattoi oppia muiden virheistä ja jättää ne tekemättä.

1800-luvulla alkoi maailman etummaisissa valtioissa näyttää selvältä, että tulevaisuus kuului porvaristolle. Raha, pääoma, toimeliaisuus, teollistaminen ja kansainvälinen kauppa olivat tie loputtomiin rikkauksiin, kuten Englannin esimerkki osoitti. Tähän liittyen myös poliittinen valta kuului oikeutetusti porvaristolle, joka oli näiden uusien rikkauksien luoja.

Demokratiasta saattoi antaa käytännön kokemukseen perustuvan kuvan oikeastaan vain Amerikka, joka siis näytti pitkän päälle olevan jokaisen maan valoisan tulevaisuuden malli. Alexis de Tocqueville ryhtyi tutkimaan tuota uutta ilmiötä, porvarillista demokratiaa ja kirjoitti aiheesta ylittämättömän teoksensa jo 1800-luvun alussa.

Yhdysvallat ei tuntenut Ranskan vallankumouksen kauhuja, siinä mielessä sen demokraattinen vaihtoehto oli selvästi houkuttelevampi kuin se Napoleonia edeltänyt poliittinen kouristelu, joka oli tuonut tullessaan avoimen hirmuvallan ja muutoinkin sotkenut perusteellisesti valtion ja yhteiskunnan asiat.

Kuitenkaan Amerikassa ei ollut kaikki kunnossa. Huolimatta ennennäkemättömästä tasa-arvosta, vapaudesta ja vauraudesta, Yhdysvalloissa oli jotakin luotaantyöntävää. Sen vapaus oli todellisuudessa konformismin orjuutta, kuten Alexis de Tocqueville oli osoittanut ja sen tasa-arvo tarkoitti lähinnä sitä, ettei mikään ollut minkään arvoista. Amerikkalaisen sananlaskun mukaan siellä kuulemma jokainen oli yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinen  –ellei hieman parempikin…

Amerikkalainen kulttuuri oli niin mitätöntä ja latteaa, ettei maailma olisi menettänyt mitään, vaikka koko paikka olisi jäänyt löytämättä, huomautettiin vielä satakunta vuotta sitten hieman snobbailevasti. Yhtä kaikki, niin Yhdysvallat kuin Venäjä olivat Euroopan silmissä kulttuurisia mitättömyyksiä 1800-luvun ensi puoliskolla. Molemmissa asia liittyi kulttuurin nuoruuteen, Amerikassa myös sen porvarillisuuteen.

Aleksandr Herzen, joka vihasi Nikolai I:n itsevaltiutta ja nuoruudessaan palvoi länttä, sen vapaata ilmastoa ja korkeaa kulttuuria, pettyi katkerasti Ranskaan, unelmiensa maahan, johon hän kotimaastaan emigroitui. Porvarikuningas Ludvig Filip eli ranskalaisittain Louis-Philippe oli, lisänimensä  mukaisesti, omaksunut uuden, nousevan luokan arvot ja julisti kansalleen: enrichissez-vous! Rikastukaa!

Siinä oli tavoite, joka käytännössä oli vain harvojen ulottuvilla ja joka arkipäiväisyydessään oli mahdollisimman kaukana siitä kansallisesta kunniasta, gloire, jolla Napoleon hieman aiemmin oli hurmannut ranskalaiset.

Maailmassa, josta valistusfilosofit olivat tappaneet Jumalan, oli siis virallisesti hävitetty vielä tämänpuolisetkin yksilöä suuremmat arvot. Jäljelle jäi vain poroporvarillinen latteus, kaiken mittaaminen rahassa, elämä ilman runoutta ja sankaruutta.

Kuin vielä alleviivatakseen uuden luokan ja sen elämäntavan tylsyyttä Louis-Philippe toi käyttöön iskulauseen juste-milieu –kultainen keskitie. Herzen, joka pakolaisena pohdiskeli vanhan kotimaansa ja Ranskan eroja ja yhtäläisyyksiä, päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan Venäjä sentään vielä oli verrattomasti korkeammalla tasolla kuin Ranska.

Venäjällä ei vielä ollut lainkaan porvaristoa, venäläinen ei luontojaan ollut mikään mammonan palvoja ja omassa kodissaan kököttävä poroporvari.

Kyläyhteisössään ahertava venäläinen talonpoika ei ollut vain oman kotitaloutensa isäntä ja vaalija, vaan osa koko kylää. Venäläinen oli kollektivisti, hän osasi tuntea myötätuntoa ja huolehtia osattomista, hänelle oli luontaista uhrautua toisten puolesta. Itse asiassa venäläinen talonpoika, tässä ja nyt, oli luonnollinen sosialisti!

Ongelmina olivat itsevaltius ja maaorjuus, mutta pitkällä tähtäimellä ongelmana oli nimenomaan Venäjää uhkaava rakennemuutos. Jos Venäjäkin teollistuisi ja kasvattaisi hallitsevan porvariston, se hävittäisi kyläyhteisön ja ajaisi talonpojan kotoaan siihen proletaariseen orjuuteen, joka oli todellisuutta Euroopassa ja Amerikassakin. Sellainen demokratia, joka toimii kapitalismin ehdoilla, olisi Venäjän moraalinen kuolema.

Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat omat madonluvunsa hurjassa pamfletissa Kommunistisen puolueen manifesti vuonna 1848. Siinä he kuvasivat, miten kapitalistiset tuotantosuhteet loivat maailman, jossa kaikki moraalisesti todella arvokas sai antaa tilaa ahneudelle ja törkeydelle.

Raha puhui ja korotti tolvanat valtaan ja kunnon ihmiset orjuuteen. Näin ei voinut jatkua eikä näin saanut jatkua, selittivät nuoret miehet Saksassa, jossa demokratia oli myös nostamassa päätään ja uusi aikakausi häämötti mellakoivan kansan noustessa poliittiselle areenalle.

Mutta Saksassa ei ollut enää samoja mahdollisuuksia kuin Venäjällä. Sosialismi koko läntisessä Euroopassa ja Amerikassa olisi toteutettava kurjistuneen teollisuusproletariaatin toimesta ja lopputuloskin taisi olla epävarma.

Venäjällä sosialismi oikeastaan oli jo julistamista vaille valmis. Venäläisen henkinen rakennekin oli sellainen, ettei poroporvarillinen ihanne sitä kiehtonut. Venäläinen oli äärimmäisyyksien ihminen, juste-milieu oli hänelle mahdoton, päätteli Herzen.

Kuten tunnettua narodnikit, joiden kantaisiin ja esikuviin Herzen on luettava, lähtivät sitten terrorin ja väkivallan tielle, kunnes itse miekkaan hukkuivat. Vallankumokselliset sosialistit, SR:t, joiden suuri nousu tapahtui 1900-luvun alussa, saivat jo havaita, että ihannoitu kyläyhteisö kuvitteellisine sosialismeineen alkoi olla menetetty.

Venäjän ikkuna, josta haluttiin astua ulos eurooppalaisesta kehityksestä, oli jo sulkeutunut. Markkinavoimat jyräsivät kyläyhteisön ja Stolypinin reformit tekivät siitä juridisestikin selvää.

 

Venäjästä tuli siis yksi kapitalistinen maa muiden joukossa ja kun kerran näin oli, tekivät intellektuaalisia häränpyllyjä rakastavat dialektikot siitä yksin tein koko kapitalistisen maailman johtavan maan, joka aloittaisi maailmanvallankumouksen marxilaiselta pohjalta.

Tietenkään mistään maailmanvallankumousta ei koskaan tullut, mutta Leninin sekopäinen teoria Venäjästä maailman yhteiskuntakehityksen etummaisena maana saavutti kyllä vallan tavattoman merkityksen ja uskottavuuden. Asia tietenkin perustui siihen, että tämän tolkuttomuuden takana oli maailman suurin sotakoneisto, mutta toki sitä myös uskottiin.

Neuvostoliitolle ja sen sosialismille kävi niin kuin kävi, mutta tuon teoreettisen korttitalon romahdus heitti Venäjän taas tuttuun tilanteeseen. Venäjä oli taas myöhästyjä. Voisiko se taas käyttää myöhästyjän etua? Voisiko löytyä ikkuna, josta se voisi hypätä pois tämän kehityksen kyydistä?

Koko se ideologinen kasvullisuus, joka on pian parisen kymmentä vuotta kukoistanut ns. suvereenin demokratian ympärillä, on ollut tämän saman teeman jauhamista. Venäjä ei halua tulla normaaliksi kapitalistiseksi yhteiskunnaksi, sille ei sovi poroporvarillinen juste-milieu.

 

Kapitalistinen kehitys näyttää kuitenkin vievän kulttuurin arvomaailmaa siihen suuntaan, mitä Ruotsi kaikessa latteudessaan symbolisoi. Näinhän World Values Survey tieteen arvovallalla meille ilmoittaa. Moniarvoisuus, monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus…

Kehitttyneellä globaalisella kapitalismilla on näistä asioista omat tulkintansa, joita puhtaimmillaan ilmentää Ruotsi, mutta ne eivät ole Venäjän tulkintoja –ainakaan vielä. Näinhän on painokkaasti todennut Putin. Näin myös ajattelee Venäjän kansa, kuten World Values Surveyn tutkimukset osoittavat.

Venäjä todella siis on taas kerran myöhässä mitä sen arvomaailman kehitykseen tulee. Näyttää myös siltä, ettei se taaskaan halua kehittyä siihen suuntaan, kuin meidän kaikkien muiden määränä näyttäisi olevan. Mutta onko asia pelkästä halusta kiinni?

Ehkäpä Venäjällä on vain kyse siitä, että se on vasta tulokas uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Kapitalismin voimat ovat vaikuttaneet siellä vasta parikymmentä vuotta. Se kollektivistinen ja altruistinen kulttuuri, jossa venäläiset vielä muutamien sikäläisten analyytikkojen mielestä asuvat, rappeutuu kovaa vauhtia.

Uusslavofiilit kiittävät Jumalaa siitä, että kommunismi paradoksaalisesti säästi maan ja kansan kapitalistisen roskakulttuurin vyöryltä. Venäläiset patriootit vannovat ortodoksian nimeen ja entiset KGB-upseerit tekevät ristinmerkkejä kuin suntio praasniekassa.

 Lännen mädännäisyys, sen populaarikulttuuri, jota Solzhenitsyn nimitti paskavelliksi, tuomitaan virallisesti ja korkeimmalla tasolla: Venäjän tie on oleva toinen ! Мы пойдем другим путем!

Mutta onko tämä mahdollista ja onko se edes alkuunkaan totta? Uskonnollisuus Venäjällä on kyllä taas laajasti hyväksyttyä, mutta ilmeisen pinnallista. Länttä pelätään ja vihataan nyt, Krimin ja Ukrainan kriisin takia, mutta onko Venäjällä muka todella tarjolla tai edes kehittymässä jotain vaihtoehtoista kulttuuria?

Miksi venäläisen eliitin lapset opiskelevat eurooppalaisissa yliopistoissa? Miksi sadat tuhannet ovat muuttaneet länteen? Onko paljon puhutun vaihtoehtoisen kehitystien ikkuna jo sulkeutunut vai onko sitä koskaan ollutkaan?

Potjomkin oli kulissien rakentajan pelkkä amatööri, hänen jälkeensä on tämä toiminta tullut paljon suurisuuntaisemmaksi ja kaikki ennätykset ehkä lyötiin Brezhnevin aikana. Kehityksen juna oli silloin pysähtynyt, mutta jokaisen oli teeskenneltävä uskovansa, että se liikkui. Verhot pantiin kiinni ja hytkyteltiin, mutta silloin se ei auttanut. Ei se taida auttaa nytkään.

 

Tämän jälkeen on vettä virrannut Moskova-joessa paljon. Rajanveto länteen on tapahtunut länsimaiden innokkaalla avustuksella. Kulttuurinen suuntautuminen Kiinaan ja muihin BRICS-maihin on kuitenkin lähinnä vitsi. Venäläinen kulttuuri on epäilemättä erilainen kuin Läns-Euroopan tai Pohjois-Amerikan, mutta kiinalaiseen ja intialaiseen verrattuna se on jo kon eri planeetalta.

On eri asia myydä Kiinaan öljyä ja kaasua, kuin omaksua konfutselaisuus ja vaihtaa läntiset klassikot kiinalaisiin. Kieliongelma on tässä nykyisten käännöskoneiden aikakaudella pienimmästä päästä, mutta toki silläkin on vaikutusta.

Venäjä on nyt eristetympi lännestä kuin koskaan, lukuun ottamatta internetin kanavia, joiden merkitys saattaakin olla olennainen. Ideologisella tasolla se ei kuitenkaan enää ole mikään ainutlaatuinen auktoriteetti kenellekään ja tuskin voisi sellaiseksi tullakaan.

Venäjän omaleimaisuus ja erottuminen lännestä ovat ikiaikaisia asioita, jotka on syytä ottaa huomioon, mutta maantieteelle sekään ei voi mitään ja sen kulttuurinenkin paluu takaisin on vain ajan kysymys.

Taiteen tarhoissa

 

Make love

 

Meillä suomalaisilla on nyt aihetta röyhistää rintaamme myös kulttuurin rintamalla. Iiu Susiraja, valokuvataiteilija, joka on kuvannut itseään, on saanut oman näyttelyn New Yorkin MoMa:an ja kovasti suitsutusta alan auktoriteeteilta. Mitäpä me enää muita todistuksia tarvitsemme?

Sitä paitsi Tom of Finland, toinen nerokas kuvataiteilijamme on jo taiteilijanimessään nostanut vähäpätöisen ja monen unohtaman maamme koko maailman kulttuuriväen eturintaman tietoisuuteen. Moni on kai siellä maailman ytimissä jo joskus luullut maatamme takapajuiseksi periferiaksi, mutta siitäpähän saivat. Myös nationalisteille on taiteilijoillamme siis ollut paljon annettavaa.

Nykytaide on siitä hankala asia, että sen arvottamiseen tarvitaan ehdottomasti asiantuntijoita. Kuka tahansa tolvana ei kykene moderneista teoksista sanomaan yhtään mitään. Mikäli hän nyt saa ihan vilpittömästi sanottua edes sen, että jokin teos häntä miellyttää (ja toinen siis ei), ei hänestä sentään missään tapauksessa ole panemaan töitä paremmuusjärjestykseen.

 Sellaiseen tarvitaan ammattilainen, arbiter elegantiarum. Taide ja etenkin nykytaide on vähän kuin Venäjä Fjodor Tjuttševin mielestä: sen kriteereitä ei voi määritellä, sen saavutuksia ei voi mitata -siihen voidaan vain uskoa. On lyhesti sanoen uskottava auktoriteetteihin.

Tai sitten voi olla myös uskomatta. Se on varma tapa hankkia konformistiselta ja auktoriteettisuskoiselta laumalta syytteitä moukkamaisuudesta, mutta ei sillä mitään keinoa ole osoittaa olevansa sen enempää oikeassa kuin kukaan muukaan.

Ottakaamme nyt esimerkiksi vaikkapa ns. porno (pornografia). Sehän tarkoittaa seksuaalisen kiihotuksen aikaansaamiseksi tuotettua ja myytyä tuotetta, siis eränlaista huoraamista, niin sanoakseni toisin keinoin, eli kirjoituksen ja piirtämisen avulla.

Alaston ihmisruumis ei missään tapauksessa ole pornoa, kun se ei ole taidettakaan eikä se ole edes myynnissä. Taiteelliset tutkielmat alastomuudesta saattavat olla jopa hyvinkin kauniita ja samaan aikaan vailla kiihottavuutta. Tiettyä erotiikkaa niissä nyt sentään yleensä on.

Mutta toki kunnon raa’alla seksilläkin on tässä maailmassa oikeutuksensa, olisi outoa, jos se kiellettäisiin. Internet on muuten myös täynnä pornoa ja on laskeskeltukin, että hyvin suuri osa nykyisen sukupoven ns. työajasta menee sen katseluun.

Tässä on varmasti ainakin jotkin myönteistä, onhan seksuaalisuus edistyksellisimmän väen mielestä aina ollut ihmisen hienoimpia toimialoja. Usein näkee suorastaan pantavan yhtäläisyysmerkit seksin ja rakkauden välille. Seksuaalisuus on luonnonvoima, joka on vastapooli ihmisen tuhoavuudelle: make love, not war!

Tämä on tietenkin yhtä simppeliä käsitemagiaa kuin olisi kaikkien nesteiden julistaminen ravitseviksi ja maukkaiksi. Todellisuushan on paljon moninaisempaa. Todellisuuteen kuuluvat myös monenlaiset perversiot pedofiliasta sadistiseen sarjaraiskaamiseen ja himomurhaamiseen. Monista muista en tässä puhukaan.

Tyhmimmät edistyshenkilöt ovat tässä kohtaa usein tehneet helppohintaisen taikatempun selittämällä, ettei esimerkiksi raiskauksessa ole lainkaan kyse seksistä, vaan vallasta… Ja näyttää siltä, että moni itsekin uskoo siihen, mitä puhuu.

Mutta taiteestahan sitä piti puhua. Raiskaus on mielestäni aika harvinainen aihe taiteessa ja ihmettelen kyllä miksi. Mieleeni tulee tässä vain Euroopan ryöstö, missä Juppiter härän hahmossa on aika viitteellinen raiskaaja ja asia jäänee monelta ymmärtämättä.

Pedofiliasta tehtyä tadettakin saa etsiä, mutta juuri hiljattain on sentään lähdetty kaapista ja peräti Helsingin kaupungin voimin yritetty tuoda lasten drag-esityksiä yleisön nähtäviksi. Taantumukselliset piirit ovat sabotoineet asiaa, vaikka drag on tärkeä ja hyvin edistyksellinen taiteen laji, kuten kerrotaan.

Suomen alati liberaali kirkkokin on paheksunut tuota ahdasmielisyyttä: antakaa lasten tulla myös drag-setien luo! Vanhat irstailijatkin tarvitsevat rakkautta, eikös vain? Vai onko siinä kyseessä jokin poikkeusryhmä, jonka tarpeille voi viitata kintaalla? Miksi?

Mutta aikamme suuresta taiteesta piti puhumani. Kiasmassa (vai oliko se Miasma?) on juuri taas avattu Tom of Finlandin näyttely.

Etten tulisi leimatuksi taiteen viholliseksi, ilmoitan heti kannattavani tällaista näyttelyä, joka panee esille avoimesti tekijän itsensä pornoksi luokittelemaa aineistoa. Homoporno on mainio ja iloinen asia, sen tunnustamme varmaankin jo me kaikki!

Mutta niin on kyllä heteropornokin. En ainakaan itse keksi syytä siihen, että se voitaisiin asettaa jotenkin eri asemaan kuin homoporno. Odottelen siis sellaista alan taidenäyttelyä, jossa kauniit teinitytöt (laillisessa iässä!) lohduttavat suloillaan vanhoja setiä ja nuoret urokset nostavat mummot autuuden esikartanoihin.

Olen varma siitä, että tuollaisella näyttelyllä olisi todellista tilausta ja että se päästäisi kaapista monia estyneitä heteroita. Kun sitä ei vielä ole, en rupea arvioimaan sen taiteellisuutta.

Mitä taiteen ja pornon suhteeseen muuten tulee, panen tähän vanhan blogini, jossa olen aihetta pohdiskelut.

 

 

 

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Suuren taiteen edessä

 

Iltalehti kertoi eilen meille maamme kansainvälisesti kuuluisimman taiteilijan satavuotissyntymäpäivänään saamasta postuumista suitsutuksesta: New York Times hehkuttaa Tom of Finlandin merkitystä - ”Ilman häntä ei olisi Jim Morrisonia, Elvistä tai James Deania”

Losangelesilainen performanssitaitelija Cassils jopa sanoo: Tom of Finlandin taide on todennäköisesti ainoa, jonka ääressä olen runkannut.

Luulen, että taitelija piti tätä suurimpana mahdollisena tunnutuksena.

Joka tapauksessa muistan juhlakalun aikoinaan itse kertoneen, että hänen tavoitteenaan on tehdä taidetta, joka saa puntin pullistumaan, siis käyttötaidetta ja tarkemmin sanoen pornoa.

Saattaa hyvinkin olla, että Touko-herra oli merkittävä vaikuttaja amerikkalaisessa nykykulttuurissa, mutta en ole ihan varma, olisiko meillä syytä onnitella itseämme siitä, että juuri meidän vaatimaton kansakuntamme oli hänet kasvattanut. NYT:n haastattelemat kahdeksan nykytaiteilijaa näköjään ainakin arvostivat kovasti hänen aikaansaannoksiaan.

Itse en ole osannut koskaan arvostaa noita tekeleitä taiteena ja pornona ne jättävät minut täysin kylmäksi. Tuskinpa osun ihan harhaan, jos sanon, että kyseessä on mitä tyypillisin karikatyyrimäinen kitsch, jonka kuvaamissa hahmoissa on kyllä eräitä kiinnostavia piirteitä. Hahmot eivät suinkaan ole suoraan luonnosta otettuja, vaan yhdistävät tyypillisesti miehisiin piirteisiin myös naisellisia: valtavia rintoja ja nännejä.

Pidän mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että oman marginaaliryhmänsä puitteissa tällaiset friikkiluomukset todella toimivat pornona. Myös heteroseksuaalisessa pornokuvastossa tapaamme usein varsin luonnottomia hahmoja, joita jotkut ilmeisesti tarvitsevat.

Porno siis pornona. Eihän tekijä itsekään muita kriteereitä luomuksilleen asettanut ja kauppa kävi. Mutta että taiteilija? Kulttuurin johtavia nimiä?

Asiahan riippuu siitä, mitä nimitämme taiteeksi.

Sir Roger Scruton  on paljon pohdiskellut kulttuurin nykytilaa ja kehitystä nimenomaan taiteen kannalta. Taiteen ja pornon välillä hän tekee varsin jyrkän eron. Porno on kitschin eräs muoto ja kitsch taas on korkeimpien arvojemme profanaatiota.

Asia liittyy laajempaan kulttuurin kehitystendenssiin. Läntisessä maailmassa on havaittavissa yleinen sota korkeakulttuurin edustamia korkeampia arvoja, itse asiassa koko korkeampien arvojen ideaa vastaan. Niiden sijaan tyrkytetään vallan ja nautinnon kannalta nähtyjä pseudoarvoja.

Kyseessä on se näkökulma, jonka ovat valinneet ns. cultural studies –disipliinit derridoineen ja foucaulteineen. Se on lähtökohtaisesti vihamielinen koko korkeampien arvojen idealle. Ikävä kyllä, se määrää nykyisen akateemisen ja myös muun niin sanotun kulttuuriväen tavoitetason.

Tosin, Scruton myöntää, nykykulttuurissakin ja jopa popkulttuurissa, joka muodostaa sen valtavirran, on olemassa lokeroita (pockets), joissa aito kulttuuri kukoistaa. Se elää nyt katakombeissa, mutta sieltä on ennenkin noustu, arvelee hän lohdullisesti.

Scruton tietää, että koko korkeakulttuurin ajatuksen puolustaminen nykyään merkitsee ikävyyksien kerjäämistä. Kulttuurin valtavirta näet yksinkertaisesti on nyt toisenlaisen diskurssin piirissä.

Mutta lohdullinen esimerkki hänestä on Kiinan konfutselaisuus, joka näyttää noudattavan samanlaista ajattelutapaa kuin tunnettu Hans Vaihingerin Philosophie des als ob. On täysin mahdollista saada korkeammat arvot toteutumaan elämällä ikään kuin ne olisivat objektiivista todellisuutta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konfutsen+haaste ).

Toistaiseksi siis saamme tyytyä siihen, että ns. laatulehdissäkin kulttuurin nimellä kunnioitetaan suoranaista roskaa, joka parhaimmillaan saattaa olla käyttökelpoista vaikkapa pornona.

Ennen kulttuuriksi hyväksyttiin kaikki se paras totuuden, hyvyyden ja kauneuden alalla, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan. Sen edessä haluttiin kumartua.

Nykyisen kulttuurin ylistetyimpien saavutusten edessä sen sijaan… No, antaa olla.

 

Onko Venäjä aasialainen?

 

Eurooppalainen Venäjä

 

Kirjoitin tässä pari blogia sitten, ettei Venäjä voi muuttua aasialaiseksi. Se on niin eurooppalainen, että jos siitä otetaan pois nuo eurooppalaiset piirteet, jää jäljelle tuskin mitään.

Tässä on jo saanut tottua siihen, että kaikki, minkä voi käsittää väärin, myös käsitetään väärin. Eivät kaikki näin tee, mutta yllättävän moni kyllä. Niinpä jotkut kiiruhtivat kokemaan moisen väitteen loukkauksena ja joku neropatti selitti oitis, että asiahan on juuri päinvastoin: mikäli eurooppalaisuudesta ajatellaan poistettavaksi kaikki venäläinen aines, ei jäljelle jää mitään…

No, tätä ei nyt taida kannattaa kommentoida, mutta tulkoon mainituksi esimerkkinä somettamisen tasosta näinä päivinä.

Yhtä kaikki, kiinnostavaa on, että asia ilmeiseesti kyettiin mieltämään jonkinlaiseksi loukkaukseksi venäläisyyttä kohtaan. Kun Napoleon aikoinaan murjaisi, että venäläistä kun raaputtaa, tulee pian tataari vastaan, hänellä oli aivan ilmeinen tarkoitus loukata. Tuohon aikaan eurooppalaisuus ymmärrettiin niin itsestään selvästi kehittyneisyyden ja valistuneisuuden synonyymiksi, että viittaus aasialaisuuteen tarkoitti yksinkertaisesti raakaa alkukantaisuutta ja primitiivisyyttä.

Tuohon alkukantaiseen tilaan liittyi myös köyhyys ja ilmeinen kehityskyvyttömyys. Esimerkiksi kiinalaisen kulttuurin katsottiin kivettyneen tyhjiksi muodoiksi, joiden pohjalta ei voinut syntyä mitään edistystä, mikä taas oli eurooppalaisuuden eli aidon kulttuurin tunnusmerkki.

Eurooppalaisuuden ylivertaisuus selitettiin 1800-luvulla usein valkoisen rodun erityisominaisuuksilla, joten viittaus tataareihin, mongolisuuteen tai suomalaisuuteen merkitsi myös oletusta alempiarvoisuudesta.

Venäläiset toki iskivät takaisin samalla mitalla ja Aleksandr Herzen kirjoitti vuonna 1867: Olemme tyytyväisiä siihen, että suonissamme virtaa suomalainen ja mongoliveri: se asettaa meidät sukulais- ja veljeyssuhteeseen niiden paariarotujen kanssa, joista Euroopan ihmisrakas demokratia ei pysty puhumaan ilman halventavia ja loukkaavia sanoja…

Ei haukku haavaa tee, tuumattiin siis Venäjällä, kun venäläiset leimattiin aasialaisiksi. He olivat sellaisen yläpuolella. Nyt, kun sitten esitettiin väite, jonka mukaan he ovatkin (kulttuurisesti) lähes täydellisen eurooppalaisia, keksii aina joku, että sekin on parjausta…

Ajat muuttuvat. Sille, joka on viime vuosina vieraillut Aasiassa, etenkin sen edistyneimmissä osissa, on selvää, että siellä asuu kansoja, jotka ovat tavattoman eteviä ja kehityskykyisiä. Rahaakin siellä liikkuu käsittämättömiä määriä. Lännen kaupungit näyttävät vaatimattomilta Aasian ihmeiden rinnalla.

Niiden kulttuuri poikkeaa kuitenkin suuresti länsimaisesta. Toki valkoisen miehen uudella ajalla kehittämä tiede ja tekniikka on ollut avainasemassa hedelmöittämässä myös Aasian kehitystä ja monet arkielämän instituutiot ovat siellä muodostuneet samanlaisiksi kuin lännessä, pukeutumisesta lähtien. Vaikutussuhde on varsin selkeä: alussa oli länsi, mutta itä otti siltä viestikapulan ja nousi kehityksessä pian opettajansa rinnalle.

Mutta Putinin hahmossa Venäjä todella on nyt ilmoittanut, ettei se kaipaa länneltä eli ensi sijassa Euroopalta mitään. Se voi yhtä hyvin kääntyä itään. Sillähän onkin jo paljon yhteistyötä muun muassa ns. BRICS-maiden kanssa, joista tosin kaikki eivät kuulu itään eikä Aasiaan.

Duginilainen euraasialaisuus korostaa myös Venäjän kuulumista suureen Aasian tasankoon, johon kohtalonyhteys sen liittää, vaikka Venäjän asukkaista tuolla valtavalla alueella asuukin tuskin kolmeakymmentä miljoonaa. Itse asiassa Venäjä onkin Tšingis-kaanin imperiumin perillinen ja siten olennaisesti aasialainen valtio, väitetään.

Näiden houremaisten kuvitelmien tukemiseksi piirrellään sitten karttoja, joissa Euraasian ”sydänalue” on nimenomaan Venäjä ja muut sitten ympäröivät sitä lisäkkeinä, joiden hallitseminen kuuluu ns. geopolitiikan lakien mukaisesti sydänalueen hallitsijalle. Sellainen tiede se on tämä geopolitiikka…

Antti Helanterän ja Veli-Pekka Tynkkysen kirja Maantieteelle Venäjä ei voi mitään, otti kantaa näihinkin fantasioihin. Kun kartta piirretään ottaen huomioon väestömäärät eikä alueen laajuus, näyttää se aivan erilaiselta. Sen sijaan, että olisi Aasian keskus, onkin Venäjän Aasian puoleinen osa vain kapea kaistale asuttua ja asumiskelpoista aluetta jättiläismäisten naapurien vieressä…

Olettakaamme, että Venäjä pystyy korvaamaan Euroopan kanssa käymänsä kaupan Aasiaan suuntautuvalla, olkoonkin se sitten heikosti kannattavaa ja kallista ainakin aluksi. Venäjä kääntyykin siis nyt Aasiaan ja irtautuu kontakteista kiittämättömän ja petollisen Euroopan ja ”kollektiivisen lännen” kanssa. Silloin toteutuu Konstantin Leontjevin ja Nikolai Danilevskin kaipaama uusi suuntaus ja lännelle kumartelu loppuu.

Mutta väitteemme mukaan Venäjä on kuin onkin kaikessa olennaisessa eurooppalainen. Mitä jää jäljelle, jos eurooppalaisuus siitä otetaan pois?

Venäjän kieli on eurooppalainen kieli ja läheistä sukua Euroopan suurimmille ja monille pienemmillekin kielille. Sama koskee sen kirjoitusjärjestelmää, uskontoa, tiedettä, taidetta, filosofiaa ja arkipäivän kulttuuria alkaen veitsellä ja haarukalla syömisestä ja päätyen pukeutumiseen ja vaikkapa perheinstituutioon.

 Tiettyjä omaleimaisia piirteitä venäläisessä kulttuurissa tietenkin on, kuten kaikissa eurooppalaisten valtioiden kulttuureissa. On mahdollista, että kannattaa ajatella ortodoksinen kulttuurialue omaksi yksikökseen, kuten Samuel Huntington on tehnyt ja myös esimerkiksi World Values Survey viittaa samaan. Siitä huolimatta kysymys on eurooppalaisesta eli siis länsimaisesta kulttuurialueesta, jonka kynnys lännempänä asuvien naapurien kulttuuriin on varsin matala. Yhteistä on paljon kaikilla olennaisilla aloilla.

Aivan toisin ovat asiat, kun mennään idän suuntaan. Kiinaan ja kiinalaiseen kulttuuriin venäläisiä ei yhdistä mikään, ei liioin japanilaiseen tai korealaiseen. Konfutselaisuus ja taolaisuus samoin kuin buddhismi eri muodoissaan ovat venäläiselle kulttuurille täysin vieraita. Kuitenkin ne kuuluvat naapurien kulttuurien ytimeen. Ne yhdistävät tekijät, joita voimme havaita, ovat länsimaista perua, kuten vaikkapa moderni vaateparsi.

Voimmeko kuvitella tilannetta, jossa Euroopasta ja lännestä eristynyt Venäjä alkaakin omaksua laajassa mitassa kulttuuriinsa itäaasialaisia vaikutteita syvimmälläkin tasolla, uskonnon, filosofian ja kielen tasolla?

Totta kai voimme. Tulevaisuus saattaa olla juuri sellainen. Entä voimmeko kuvitella, että tässä prosessissa suurimman panoksen antaakin naapureilleen Venäjä ja Itä-Aasian mahtivaltiot venäläistyvät nopeasti ja alkavat matkia venäläisiä instituutioita omansa hyljäten?

Tämä vaatisi kyllä jo enemmän mielikuvitusta, kuin keskivertokansalaisella on. Ilmeisesti joku Dugin kykenee moiseen tai sitten ei.

Ei tarvitse kauankaan silmäillä tilastoja ymmärtääkseen, että Venäjän suuri itäinen naapuri on sille joka suhteessa niin ylivoimainen, ettei lännestä irrottautuvalle Venäjälle ole siellä tarjolla muuta kuin rengin osa, joka sekin käy ajan mittaan yhä vähämerkityksellisemmäksi.

Venäjä on eurooppalainen maa ja mikäli se ei itse asiaa ymmärrä, pakottavat olosuhteen sen ennemmin tai myöhemmin sen tunnustamaan. On koko Euroopan ja muunkin lännen kannalta suuri vahinko, mikäli sen yksi merkittävä osa ajaa itsensä umpikujaan.