Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle merirosvot. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle merirosvot. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

tiistai 17. maaliskuuta 2026

Rosvojoukkojen valtiot

 

Roistovaltioiden nousu ja tuho

 

Ari Saastamoinen, Barbaarirannikon merirosvot. Kappauksia, uskonsotaa ja valtapeliä Välimerellä. Gaudeamus 2026, 328 s.

 

Merirosvousta on tässäkin blogissa käsitelty lukuisia kertoja (ks. Vihavainen: Haun merirosvot tulokset ). Sitä on ollut kai yhtä kauan kuin merenkulkuakin.

   Merellä liikkuvat suuret omaisuudet ja rannikoiden suojattoman kylät ovat aina löytäneet havittelijansa ja rosvojoukkoja on ollut niin Itämerellä, Karibian merellä kuin Välimerellä. Afrikan sarven ja Malakan salmen tienoota unohtamatta.

   Merirosvoja on ollut monta sorttia. Yksityisyrittäjät jonkun kuvitteellisen John Silverin tapaan olivat suhteellisen helppoja tapauksia sikäli, että kiinni saadessa heidät pantiin ilman muuta narun jatkoksi ja he puolestaan usein tappoivat kaikki uhrinsa, ettei todistajia jäisi.

   Hankalampia tapauksia olivat jo kaapparit, jotka harjoittivat rosvousta oman valtionsa laskuun ja oman lukunsa muodostivat valtiot, joille merirosvous oli keskeisen tärkeä tulonlähde.

   Tämä kirja kertoo juuri noista Pohjois-Afrikan barbareskivaltioista (vrt. Vihavainen: Haun barbaree tulokset ), erityisesti Algerista, Tripolista ja Tunisista. Niiden kukoistusaika kesti 1500-luvulta 1800-luvun alkupuoliskolle.

   Kun puhutaan rosvovaltioista, ei vielä välttämättä puhuta roistovaltioista, vaikka eron tekeminen saattaa mennä hiusten halkomiseksi. Pyhän Augustinuksen mukaan jopa kaikki valtiot olivat suuria rosvojoukkoja, ellei niin käyttämän rajattoman väkivallan takana ollut mitään muuta kuin vallantahto.

   Välimeren valtioilla oli kuitenkin ideologia, islam, joka salli sodan uskottomia vastaan, jopa siihen velvoitti ja antoi vielä ohjeetkin siitä, miten ryöstösaalis oli jaettava. Kyseessä siis oli ainakin viime kädessä ideologinen, uskonnollinen toiminta, jonka arvottaminen juristerian näkökulmasta riippui sen tekijästä.

   Käytännössä uskonnon rooli haihtui kauas taustalle, kun barbareskimerirosvot harjoittivat suurta liiketoimintaansa. Toiminnan loistokaudella noin puolet kapteeneista oli kristittyjä luopioita ja monenkirjava miehistö, kuten kaupunkien asukkaatkin, koostui vain pieneltä osin rosvovaltiota ympäröivän maaseudun asukkaista.

   Turkkilaisten, Konstantinopolin ja janitsaarien merkitys oli tietyssä vaiheessa suuri, juutalaisia oli kahta sorttia, Espanjasta karkotetut moriskot olivat merkittävä tekijä ja sitten oli kaikkia Välimeren alueen kieliä puhuvaa väestöä, joka tuli keskenään toimeen lingua francalla, joka oli noiden kielten sekasotkua.

   Barbareskit ottivat kaappaamiensa laivojen miehistöt orjiksi, joita oli parhaimmillaan tuhansittain, joukossa satoja Ruotsin alamaisia ja ainakin muutamia varmasti tunnistettavia suomalaisia siinä joukossa.

   Orjien osa oli yleensä juuri niin kadehdittava kuin se on aina ollutkin, isäntien armoilla. Pahin oli kaleeriorjien kohtalo pirullisissa, haisevissa laivoissaan kahlittuina, mutta sellainen kohtalo saattoi tulla myös pohjoisafrikkalaisten osaksi, kun kristityt kaapparit saivat heidät käsiinsä.

   Johanniittain veljeskunta kunnostautui erityisesti kaappaustoiminnassa, mutta muitakin krisittyjä yrittäjiä oli (vrt. Vihavainen: Haun se oikea kapteeni alatriste tulokset).

   Toki ylhäiset henkilöt saivat useinkin odottaa lunastamistaan jopa hyvissä oloissa, maksaen ylläpidostaan korvausta. Orja oli kuitenkin orja, eikä sotavanki. Vastaavia panttivankikohtaloitahan tunnemme Kaukasian historiasta ja nyttemmin jo länsimaistakin. Kulttuuri kehittyy.

   Tässä kirjassa tekijä piirtää Välimeren merirosvouksen elinkaaren, joka nousi 1600-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin kristityt ja muslimit olivat teknisesti samalla viivalla. 1700-luvulla Euroopan maat jo pyrkivät hoitelemaan asiat solmimalla rosvovaltioiden kanssa sopimuksia ja maksamalla veroa.

   Myös me, eli siis Ruotsi, maksoi barbareskeille1700-luvulla sunsaasti veroa, joka suoritettiin osittain purjehdus- ja sotatarvikkeina. Edes suurvalta Ranska Aurinkokuninkaan aikana ei kyennyt karistamaan merirosvovaaraa alustensa ympäriltä, eivätkä Algerin pommitukset aiheuttaneet muutosta asioiden tilaan.

   Itse asiassa vasta amerikkalaiset, pieni, mutta dynaaminen uusi kansakunta, pani ensi kertaa rosvot kunnolla kuriin ja sen sotalaivat tekivät selvää jälkeä korsaareista, joille vätystelevät Euroopan vallat oivat yhä uudelleen maksaneet veroa ja kohdelleet niitä tasaveroisina kumppaneina.

   Sikäläinen lähettiläs oli pari kertaa vieraillut Ruotsissakin ja Bellman kuuluu tehneen hänestä pilkkarunon.

   Tarvittiin kuitenkin vielä Ranskan massiivinen operaatio, sen vallatessa Algeria vuonna 1830 ja alistaessaan sen merentakaiseksi osaksi Ranskaa, kuten sen status virallisesti oli. Se ei siis ollut Ranskasta erillinen siirtomaa.

   Kuten jo aiemmissa blogeissa on kerrottu, barbareskimerirosvot ulottivat retkensä Irlantiin ja jopa Islantiin saakka. Viimemainitusta on säilynyt paljon aikalaismateriaalia ja mainittakoon, että henkiin jääneitä islantilaisia orjia todella myös lunastettiin vapaaksi, kun sitä varten oli koottu varoja tanskalaisissa kirkossa.

   Islannissa tuskin olikaan paljon muuta ryöstettävää kuin ihmiset, kapakalaa tuskin kannatti mennä sieltä saakka hakemaan. Mutta ihmisistä saatiinkin kova hinta, erityisesti naisista, joita yleensä ei myytykään takaisin ja samoin myös poikalapsista, joita oikeauskoiset homot tarvitsivat.

   Kaiken kaikkiaan orjakauppa ja orjien huono kohtelu ei liittynyt mitenkään orjien väriin. Kaikki ”uskottomat” olivat muslimille vapaata riistaa.

   Kuten mainittiin, kaapparikapteenien ja rosvojen joukossa oli runsaasti entisiä kristittyjä ja romantiikan aikakaudella syntyi ajatus siitä, että rosvot itse asiassa saattaisivatkin olla jalompia hahmoja, kuin tylsän kunnialliset ja lainkuuliaiset kuninkaan sotilaat.

   Jaloja rosvojahan oli ollut olemassa, ainakin tarustossa jo Robin Hoodista lähtien ja varmaan kauemminkin.

   Joka tapauksessa romantiikka siis toi voimalla eurooppalaiseen kirjallisuuteen jalon rosvon Friedrich Schillerin Karl Moorin hahmossa ja lordi Byronin Corsair, joka nimenomaan liittyi Välimeren korsaareihin, oli aikansa suuri bestseller.

   Byronin Corsair vihasi koko ihmiskuntaa naisia lukuun ottamatta ja samaa saattoi sanoa Karl Mooristakin. Se oli sopivasti hieman romanttisempaa kuin vanha, muistaakseni saksalaisen Störtebekerin tunnus, jossa hän selitti olevansa Jumalan ystävä ja koko maailman vihollinen.

   Lienee väistämätöntä, että roistojen ihailu on taas noussut kunniaan näinä postmoderneina aikoina, jolloin Oswald Spenglerin kulttuurin flagellantismiksi kutsuma ilmiö on noussut ennennäkemättömiin mittoihin.

   Barbareskivaltiot selittivät toimintansa loppuvaiheessa olevansa normaalia sotien osapuolia ja heidän ihailijansa ovatkin ottaneet asian todesta ja selittäneet orjuudenkin itse asiassa normaaliksi sotavankeudeksi.

   Kukin tulee toivottavasti autuaaksi uskollaan. Kylmästi arvioiden barbareskivaltiot elivät rikollista loiselämää ja rikastuivat toisten tuottavalla työllä sen sijaan, että olisivat kehittäneet omaa tuotantoaan ja sivistystään.

   Ainakin Algeriassa oli kyllä myös edellytykset myös maanviljelyyn, jossa tietenkin hyödynnettiin orjatyövoimaa.

   Amerikkalainen päättäväisyys ja lopulta ranskalainen imperialismi tekivät selvää rosvovaltioista, joita itse pidän myös nimenomaan roistovaltioina.

   Niiden kohtalon näyttää ratkaisseen länsimaiden tekninen ylivoima, vaikka rosvot saivatkin käyttöönsä runsaasti uutta teknologiaa kehittyvästä pohjoisesta. Heidän oma elämänmuotonsa ei sen sijaan kehittynyt eikä kestänyt modernisaation haastetta.

 

 

torstai 12. maaliskuuta 2026

Tässä sitä ollaan

 

In Arcadia

 

Arkadialla tarkoitetaan tunnetusti tarunomaista lännen maata, autuaitten saaria eli Makaronesiaa (ei sekoitettava Makronesiaan, vrt. Vihavainen: Haun makaronit tulokset ). Siihenhän luetaan niin Kanarian saaret, Madeira kuin Azorit ja Kap Verde.

   Arkadia ei kutenkaan ole kuolemattomien asuinsija ja niinpä majesteetti kuolema saattaakin sanoa ”Et in Arcadia ego”. Täälläkin minä olen. Tämä on myös teemana Poussinin maalauksessa, jossa paimenidyllin keskeltä löytyy hauta.

   Ihminen voi ainakin sanoa ”Et ego in Arcadia”, jos sattuu näille saarille: niin minäkin. Huonommassakin paikassa voisi olla, ellei usko tiedostavina itseään pitävien ihmisyyden pilkkaajien puheita, joiden mukaan sinne matkustamisen merkittävin tulos on lentohäpeä eli raskas syyllisyys maapallon kuormittamisesta tai ellei nyt suorastaan raskas, niin ainakin henkimaailman tasolla jotenkin merkittävä ja todennettava.

   Jos tämä ei riitä kevytmieliseksi luokitellun ilon pilaajaksi, voidaan selittää, että saarten asukkaatkin ovat oikein protestoineen turisteja vastaan, ihan kuin Rovaniemellä. Ilman heitä he saisivat sentään kaikessa rauhassa raapia vaivaisen elantonsa karusta ja kuivasta mullasta ja narrata rauhassa sinttejä särpimeksi. Iänikuinen rahan tulo tuntuu pahalta oikein ajattelevien mielestä niin siellä kuin täällä.

   Epäilemättä turismissa on vielä jotakin syvästi naurettavaakin. Kaksi mainiota 1800-luvun turistia, Dostojevskien pariskunta, joista Anna vielä sattui olemaan suomalaista sukua, ei voinut kyllikseen pilkata koko ilmiötä ja siihen osallistuvia (vrt.  Vihavainen: Haun koirasaarilla tulokset ).

   Olihan siihen syytäkin. Miksei kaikkea tuota, mitä turistit tekivät olisi yhtä hyvin voinut tehdä kotona Venäjällä? Tätä kelpo pariskunta ehkä joskus kysyi itseltäänkin ja manaili typeryyttään. Ilman heidän matkailuaan olisivat maailman kirjallisuuden harrastajat jääneet paljosta paitsi, mutta sitä puolustelua voi nykyisestä turistien laumasta kovin harva esittää.

   Täällähän tosiaan voi tehdä ihan sitä samaa kuin kotonakin eli istua vaikkapa päivät kapakassa ja illat karaokessa, katsoa urheilua ja syödä vaikkapa mahtavia argentiinalaisia pihvejä ja juoda saksalaista olutta. Paitsi, että koto-Suomessa sellaista katsottaisiin kieroon. Täällä ei.

   Ja taudit ja kuolema eivät vain täälläkään ota hellittääkseen otettaan, vaan tulevat vaivatta lentokoneen kyytiin ja rannalla lekottelijoille sanovat ”Et in Arcadia ego”. Kun vielä otatte yliannoksen säteilyä, pääsette pian vaivoistanne. Nopeammin kuin siellä kotimaassa.

   Kulttuurinnälkäisille täällä kuitenkin on aina jotakin. Mikäli kirjat unohtuivat kotiin, löytyy Las Palmasista hyvä kirjakauppa ja mikäli espanja jäi opettelematta, on sen puutteen korjaamisen juuri nyt aivan erityisen hyvä tilaisuus.

   Suurkaupunki Las Palmas on muuten yliopistokaupunki, jossa on myös merkittävä Alfredo Kraus-konserttisali, vaikka on tuossa lähellä, naapurisaarella vielä muhkeampi alan rakennus. Pari museota, myös guanchien kansasta kertova, ovat kiinnostavia ja Pérez Galdósin mahtava teatteri ja kotimuseo odottavat innokkaita kävijöitä.

   Pérez Galdós on noteerattu jopa Espanjan suurimmaksi kirjailijaksi Cervantesin jälkeen. Hänen kirjansa kertovat usein Espanjan historiasta ja häntä on verrattu Dickensiin, Balzaciin ja Tolstoihin. Suomennettuja teoksia on vähän (ks. Vihavainen: Haun marianela tulokset ).

   Ja täällä kuivassa etelän turistiparatiisissakin on sentään monenlaista tapahtumaa. Müncheniläinen urkuvirtuoosi antaa taas pian tuossa naapurissa konsertin, jossa esittää Bachin ja Vivaldin kappaleita. Kunnantalolla (mikä taas olikaan se oikea termi) oli jokunen vuosi sitten aivan tavattoman hieno joulukonsertti. Ehkä siellä taas on jotakin.

   Arkadiassakaan ei pääse karkuun Trumpia eikä Putinia, vaikka Espanjan pääministeri onkin pyrkinyt loistavaan eristäytymiseen raivopäiden touhuista, mikä mielestäni sopii erityisesti hänen rooliinsa ja historialliseen asemaansakin erinomaisesti.

   Tämän paikan nimi muuten on Playa del Inglés eli engelsmannin ranta. Pidän englantilaisista, mutta minusta on hyvä, että espanjalaiset aina välillä löylyttivät heitä, mihin tuo nimikin saattaa viitata. Tappiot taisteluissa antavat muistutuksen kuolevaisuudesta ja sitähän me kaikki aina tarvitsemme, ettemme eksyisi liian syvälle joutaviin typeryyksiin.

  Kun nyt tuli puheeksi, niin liitänpä tähän taas kerran vanhan blogin. Luulen, että olen koko ajan yhä lähempänä ikiliikkujan keksimistä:

 

Torstai 19. maaliskuuta 2015

Dostojevskin kera Koirasaarilla





Dostojevski Koirasaarilla

 

   Et in Arcadia ego.  Lause tuli mieleeni täällä Koirasaarilla, joita anglosaksit tyypillisen vääristelevään tapaansa nimittävät kanaarisiksi saariksi, Canary Islands. Minusta heidän olisi syytä olla kerrankin johdonmukaisia ja käyttää muotoa Canine Islands, kun nyt kerran koiria tarkoitetaan. Tai sitten voitaisiin puhua Kynokonesiasta, Polynesian, Melanesian jne. tapaan, vaikka noillakaan saarilla ei mitään kreikkalaisia asu.

   Mutta englantilaisista puheen ollen, olemme tässä tekemisissä sellaisen kansan kanssa, joka nimittää Livornoa Leghorniksi ja Regensburgia Ratisboniksi. Mitä siis voimme odottaa? Vaikka oma rakas suomenkielemme sisältää typeriä ruotsalaisväännöksiä mustasukkaisuudesta petraamiseen ja nykyään puhutaan jo puolivirallisesti halveeraamisesta silloinkin kun ei tarkoiteta puolittamista, niin se ei tietenkään kuulu tähän, luoja paratkoon. Jokainen kieli ja kansa kantakoon itse koko häpeänsä ja kunniansa.

   Näillä saarilla sattuu olemaan Englantiin mitä läheisin historiallinen suhde. Suotta ei Lontoon Canary Wharf kanna nimeään. Merirosvot vaivasivat saaria vuosisatojen ajan eivätkä kyseessä niinkään olleet barbareskit, kuin englantilaiset, jopa kuninkaan kaapparikirjalla varustettuina, joten toiminta usein ansaitsee valtioterrorismi nimen.

   1800-luvun luihuimpiin tihutöihinhän kuuluivat Tanskan laivaston ryöstäminen ja Kööpenhaminan polttaminen raketeilla. Kanarialla rosvot toki saivat ansaitsemaansa vastusta, kuten sinänsä myös Tanskassa.

   Amiraali Nelson menetti Teneriffalla toisen kätensä ja Fuerteventuran majorerot  pitivät pikku torneissaan puoliaan aivan ylivoimaisia vihollisia vastaan. Playa del Inglesin nimi ei ehkä johdukaan siellä makailevien turistien kansallisuudesta, vaan sinne joskus ajelehtineiden englantilaisten merirosvojen lukuisista kalmoista.

   Niin ainakin luulen, mutta saatan erehtyä. Tuollaisen asian kertominen, jos se olisi totta, verottaisi heti maksavan yleisön tiettyä ryhmää.

   Vaikka jättäisi fabuloinnin sikseen, on ilmeistä että nämä saaret, jotka ilmeisesti toimivat jonkunlaisena Arkadian esikuvana, olivat jo ammoin kokoaan merkittävämmässä roolissa. Täkäläinen malvasiaviini noteerattiin gourmetien joukossa korkealle ja itse Voltairen piti aina saada sitä maisteltavakseen. Toki hän, kuten muutkaan ranskalaiset eivät juoneet viiniään eivätkä juo vieläkään.

   Maisteleminen, goûter, on oikea sana ja samppanjasta puheenollen sanotaan sabler, mikä lienee vielä hienompi tapa niin sanoakseni sisäistää kyseistä tuotetta.

   Mutta ranskalaisista ja heidän naurettavuudestaan minun juuri olikin määrä kirjoittaa. Minusta he eivät oikeastaan ole mitenkään erityisen naurettavia, vaikka tietynlaisia, koomisesti kukkoilevia tyyppejä tapaakin kaikkein varmimmin juuri Ranskassa.

   Fjodor Dostojevski, joka 1860-luvun alussa kiersi pikaisesti koko Euroopan ja kirjoitteli sitten vaikutelmiaan niin ranskalaisten kuin englantilaisten ja muidenkin syvimmästä ominaislaadusta. Tuolloin Ranska oli vielä mahtinsa kukkuloilla, ennen Preussin-Ranskan sotaa.

   Moisen pikatutustumisen voisi noin äkkiä katsoa rinnastaa erään englantilaisen herrasmiehen analyysiin ranskalaisista, joka saavuttuaan kanaalin itärannalle suuttui ja kääntyi takaisin, kirjoittaen myöhemmin raportissaan, että ranskalaiset oivat pieniä, punatukkaisia ja sangen hävyttömiä.

   Dostojevskia ei kuitenkaan koskaan kannata aliarvioida eikä ymmärtää liian nopeasti. Hän kirjoittaa loisteliaan häijyä satiiria ja pilkkaa kohdettaan niin mestarillisesti, että häntä voisi äkkilukemalta pitää ranskalaisten ja ranskalaisuuden vannoutuneena vihollisena, joka suoltaa pahantahtoista vihapuhettaan vahingoniloinen kostonkiilto silmissään ja kaunalla, joka ennakoi jo ainakin kaukaisesti niitä polttouuneja, joissa sittemmin myös monien tuon ajan kaikkein etummaisten ranskalaisten jälkeläisten jäänteet tuhottiin. Kirottu olkoon Hitlerin muisto.

   Luullakseni tällainen lukutapa olisi pinnallinen siitä huolimatta, että se voisi mahdollistaa lukijalle moraalisen ylentymisen elämyksiä hänen ymmärtäessään pääsevänsä entisajan hengen jättiläisten yläpuolelle edes todella yrittämättä. Poliittinen korrektius on nimittäin on Dostojevskilla aivan kehittymätöntä, jos siitä nyt ylipäätään edes voidaan puhua. Missään tapauksessa se ei vastaa aikamme vaatimuksia.

   Siitä huolimatta uskallan kehottaa jokaista lukemaan Dostojevskin kaikkein pahamaineisimpiakin teoksia, kuten Kirjailijan päiväkirjaa ja esimerkiksi siihen liittyvää Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Niitä löytyy myös suomeksi. Jälkimmäinen, jonka lentomatkalla luin taas uudelleen, on ilmestynyt niin&näin –lehden kustantamana ja Tiina Kartanon suomentamana vuonna 2009.

   Kirja on mainioimpia tuntemiani matkustamisen kuvauksia. Siinä matkustetaan sekä junalla että laivalla ja vaihtelevassa seurassa. Mukana matkassa ovat ranskalaiset ja englantilaiset tai ainakin he ovat siellä henkisesti sekä tietenkin venäläiset, joista useimmat juuri kuuluvat henkisesti Eurooppaan, mutta pelkäävät kuollakseen, etteivät kuulu sinne kelvollisella tavalla. Jollakin on eurooppalaisittain leikattu parta, toinen on näennäisesti ilmielävä englantilainen lordi ja kolmas pöyhkeilee oikeasti omaamallaan korkealla asemalla, neljäs valehtelee kaiken, mutta tekee sen erittäin lahjakkaasti.

   Oli miten oli, nimenomaan valheellisuus on koko matkaseurapsykologian A ja O. Kukaan ei ole sitä, miltä näyttää eikä myöskään halua olla. Naiset ovat erityisen herkkiä vainuamaan, missä on faux pas ja kuinka noloa onkaan ollut saada miehekseen vätys, joka ei kykene tarjoamaan siipalleen sitä älyn loistetta, tyyliä sun muuta, mitä tarvittaisiin täyden sosiaalisen onnen saavuttamiseen. Sen sijaan päädytään kammottaviin nolauksiin.

   Nimenomaan venäläiset ovat siis kirjailijan äärettömän terävän ja säälimättömän katseen alla kuin koe-eläimet lokeroissaan, eivätkä heidän kompleksinsa ja henkiset haavansa saa mitään palsamia, vaan pikemmin kirpaisevaa spriitä, minkä ainakin ennen muinoin ajateltiin olevan hyödyllistä paranemista ajatellen.

   Tuskin Dostojevski kuitenkaan lääkäriksi heittäytyy, ehkä hän ymmärtää, että tehtävän massiivisuus tekisi yrityksestä naurettavan. Sehän olisi kuin yritys vetää kirkkoa, minkä sadun nuori hevonen lupasi tehdä. Vetäminen kyllä onnistui, mutta kirkko ei hievahtanutkaan ja naurajat saivat taas aihetta hilpeyteen.

   Dostojevski naurattaa myös ja nimenomaan myrkyllisyydellään. Ranskalaiset saavat tietää huutia (mainio suomalainen ilmaus!) siinä kuin venäläiset maanmiehet. ”Järkeä ranskalaisella ei ole ja jos olisikin, hän pitäisi sitä suurena onnettomuutenaan” kirjoittaa Fjodor Mihailovitš siteeraten Fonvizinin (oik. von Wiesen) jo 1700-luvulla sinkauttamaa sukkeluutta.

   Tässä siis kokonainen kansa eikä vain jotkut sen jäsenet asetetaan yhtaikaa epäedulliseen valoon, enemmänkin, lausutaan heistä negatiivinen arvoarvostelma, jota ei ole mahdollista osoittaa empiirisesti todeksi.

   Lisää kielteisyyttä löytyy kymmenilta sivuilta, joilla kuvataan ranskalaisten poroporvarien perhe-elämää ja siihen liittyviä instituutioita, rakastajattaria ja cicisbeota myöten. Mistähän kirjailija senkin asian tunsi? Oppi junanvaunussa vai?

   Vaikka venäläinen tuntee (tunsi) Ranskan ja sen kulttuurin kymmenen kertaa paremmin kuin omansa, kuten kirjailija väittää, lienevät hänen tietonsa ranskalaisten intiimistä elämästä sentään hieman heiveröisellä pohjalla. Sen hän näyttää itsekin ymmärtävän, kuten myös sen, ettei koko kansasta voi mitään päteviä yleistyksiä tehdä, ainakaan sen ihmisistä, vaikka mahdollisesti sentään kulttuurista.

   Miksi siis tämä vuodatus, jossa raadellaan koko ranskalainen porvaristo, liberaalien eurooppalaisten suuri esikuva? Taas kerran, kuten matkaseuraansa kuvatessaan, Dostojevskin kohteena on valheellisuus. Porvaristo on sekä loputtoman omahyväistä, että valikoivasti asioita ymmärtävää. Se kurjuus, jonka varassa hyvinvointi lepää, on liian kauheaa katsottavaksi. Niinpä tyydytään sellaiseen maailmaan, jossa olennaisia asioita ei suostuta näkemään ja jossa rakennellaan toinen toistaan läpinäkyvämpiä kulisseja.

   Mutta miksei ihmisten anneta rauhassa kiehua omassa mehussaan ja harrastaa molemminpuolista valehtelua ja näytelmiä, jos se heitä miellyttää? Lukemassani niteessä on sekä suomentajan että Vladimir Solovjovin esseitä Dostojevskista ja uskon, että niissä on sanottu paljon oivaltavaa ja valaisevaa, joka auttaa arvioimaan niitä kirjailijan ilkeyksiä, joita tämä opus on täynnä.

   Kysymys tuskin on pelkästä pahansisuisuudesta ja tympeän olon purkamisesta. Mannerheimin sanottiin aikoinaan vaatineen, että jokaisen ruokalajin tuli aina olla hyvin valmistettu, mikä ei johtunut siitä, että hän olisi ehdottomasti halunnut joka päivä hienostella, vaan siitä, että ruokaa oli syytä kunnioittaa.

   Miksipä tehdä jonninjoutavaa mössöä, kun oli mahdollista toteuttaa kaikki ne mahdollisuudet, joita raaka-aineet saattoivat tarjota? Eikä sellaista ruokalajia ole, jota ei voisi valmistaa sekä huonosti että myös hyvin.

   Ontuvaa vertausta jatkaakseni, Dostojevskia ilmeisesti loukkasi se, että ihmisestä, joka olisi voinut nousta omien sinänsä rajallisten mahdollisuuksiensa puitteissa metafyysiseen merkitykseen, tulikin pelkkä apina, jonka todellinen olemus jäi kokonaan vaille huomiota ja surkastui karikatyyrikseen.

   Ajatelkaapa nyt vaikka pihviä, joka poltetaan kuivaksi ja jonka maku pilataan surkealla kastikkeella. Siinähän on kyseessä jo murha: joku menetti henkensä ja tulos oli tämä…

 

   No, en halua parodioida parodiaa enkä sitä enempää pilata selittämällä. Joka tapauksessa Dostojevskin matkakuvaukset ovat riemukasta luettavaa, joka jokaisen matkailijan kannattaa ottaa ne mukaansa, vaikkapa vain havainnoidakseen sitä, miten paljon sosiaalinen miljöö on muuttunut ainakin meidän kolmannen luokan matkailijoiden keskuudessa. Se nimittäin on muuttunut.

   Lisää herra ja rouva Dostojevskin ulkomaita koskevista havainnoista löytyy täältä: Vihavainen: Haun dostojevskien kaunat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) . Tässä ovat käsittelyssä saksalaiset. Oliko mestari epäkorrekti? Oliko hän peräti väärässä? Pitäisikö canceloida?

   Jostakin syystä nautin noista huippulahjakkaan ihmisen kirjoittamista sensuroimattomista kuvauksista ja venäläisten Suomi-syöjien tsuhnakuvaukset suorastaan naurattavat minua yhä uudelleen.

   En tiedä, mitä hyötyisin siitä, jos kiristäisin pipoa tiukemmalle. Ei ainakaan täällä leppeässä lämmössä ja lihapatojen äärellä tunnu siihen tarvetta. Kaljun palamisen voinee estää kevyellä lippahatulla.

 

 

 

 

keskiviikko 3. syyskuuta 2025

Miten asiat nähtiin Pietarista käsin

 

Siihen aikaan, kun Savonlinnassa aloitettiin sota Venäjää vastaan

 

Tässä odotellaan nyt Olavinlinnan 550-juhlan alkua. Ylihuomenna, perjantaina 5.9. pidetään sen histooriaan liittyvä tieteellinen seminaari ja seuraavana päivänä on suuri näytös, ”Olavinlinnan piiritys 1788”, jossa aikakauden puvuissa esiintyvät ja sen ajan aseilla varustautuneet joukot aloittavat hyökkäyksen kevyen tykistön ja muskettien voimin.

Tämä piiritys oli aikoinaan keisarinna Katariina II:lle se viimeinen provokaatio, joka sai hänet julistamaan Ruotsia vastaan sodan. Piiritykselle Kustaa III puolestaan väitti saaneensa aiheen ja oikeutuksen venäläisten Puumalan Vuolteensalmella muka tekemästä hyökkäyksestä, joka tosiasiasa oli hänen lavastamansa.

Koska venäläiset eivät kyenneet pitämään kurissa villejä laumojaan, oli Ruotsilla oikeus ottaa haltuunsa rajalinnoitukset, järkeili kuningas enemmän tai vähemmän vakuuttavasti.

Samalla hän esitti Venäjälle ultimaatumin, johon suostuminen olisi merkinnyt luopumista suvereenin valtakunnan asemasta. Se muistutti Putinin sittemmin Ukrainalle lähetettävää vaatimusta, johon ei suostumista odotettu.

Moiseen härskiyteen ei Katariinakaan tietysti voinut suostua, vaan kiiruhti julistamaan sodan, ennen kuin oli edes virallisesti vastaanottanut tuota raivostuttavaa paperia.

Kun sota syttyi, kyseessä ei ollut vain savolaisten alueella tapahtunut ja sitä koskeva konflikti. Kustaan visiossa hän nousi nyt suurten edeltäjiensä Kustaa  Vaasan ja Kustaa II Adolfin rinnalle suurena kuninkaana ja jopa näitä suurempana, sillä hänen vaikutuksensa ulottui ratkaisevana aina Turkin valtakuntaan eli Asiaan ja Afrikkaan saakka. Hän oli Aleksanteri Suuren veroinen soturi ja kolmen mantereen sankari…

Katariina II:n ja ruhtinas Grigori Potjomkinin kirjeenvaihto tarjoaa oivallisen kurkistusaukon siihen, mitä tapahtui vuonna 1788 Pietarissa ja Savonlinnassa, joka oli hetkeksi noussut suorastaan maailmanpolitiikan keskipisteeseen.

Olen tästä viime vuosina jo kirjoitellut, mutta tässä nyt taas uudelleen aiheesta, joka on taas ajankohtainen:

 

keskiviikko 8. maaliskuuta 2023

Katariinan näkökulma Savon suuntaan

 

Katariina ja Kustaan sota. I osa.

 

Katariina II ja Kustaa III:n sota

 

Keisarinna Katariina, Venäjän itsevaltias kävi myös Kustaa III:n sodan (1788-1790) aikana vilkasta kirjeenvaihtoa suosikkinsa ja rakastajansa Grigori Potjomkinin kanssa, jonka oli ansoistaan Krimin valloittamiseksi korottanut ruhtinaan arvoon (Potjomiin Tavritšeski). Kirjeenvaihto on jo kauan ollut tukijoiden (mm. M.M. Borodkin ja A.G. Brikner) käytössä. Nyt se löytyy myös netistä (Lib.ru/Классика: Екатерина Вторая. Екатерина Вторая и Г. А. Потемкин. Личная переписка (1769-1791).

Kirjeenvaihdossa Potjomkin säännönmukaisesti tituleerasi Katariinaa ”Kaikkeinarmollisimmaksi äitikullaksi ja hallitsijaksi” (vsemilostivejšaja matuška, gosudarinja) ja lopetti kirjeensä ilmoittamalla olevansa ”kuolemaan saakka teidän keisarillisen majesteettinne kaikkein uskollisin ja kiitollisin alamainen, ruhtinas Potjomkin”.

Katariina taas kutsui Potjomkinia yleensä sanoillla ”Ystäväni, herttainen ruhtinas Grigori Aleksandrovitš”. Silloin tällöin Katariina innostui lopettamaan kirjeensä sanomalla ”rakastan teitä hyvin, hyvin paljon” ja joskus hän kertoi lähettäneensä rakkaalleen turkin ja viinapullon lämmikkeeksi.

 Joskus käytettiin kirjeenvaihdossa molemmin puolin hiukan ranskaa, mutta yleensä aina venäjää, joka ainakin julkaistuissa dokumenteissa on varsin nuhteetonta, mikä ei aikoinaan hallitsijoillakaan ollut itsestään selvää. Esimerkiksi Fredrik Suuri kirjoitti kehnoa saksaa, mutta hyvää ranskaa.

Katariina ja Potjomkin menivät lopulta virallisestikin, joskin salaisesti naimisiin, mutta heidän suhteensa joka tapauksessa muistutti jo sitä ennen suuresti avioparin suhdetta. Kaikissa asioissa näkyi kirjoittajien luottamus toisiinsa, joskin Potjomkin joka sentään oli alamainen, osoitti joskus sanankäänteillään muistavansa asemansa.

Katariina teki ja pystyi tekemään itsenäisiä päätöksiä mistä tahansa asiasta, mutta melko usein hän kysyi Potjomkinin neuvoa. Sellainenkin asia kuin Suomen rintaman päälliköiden valinta näytti olleen hänelle hyvin vaikeaa ja sitä käsiteltiin aika kauan. Myöskään Potjomkin ei tuota pikaa halunnut asiaa päättää, vaan halusi ensin harkita.

Luonnehtiessaan kandidaatteja Suomen rintaman päälliköiksi Katariina ei säästänyt sanojaan: yksi oli saamaton, toinen oli hölmö, kolmas tyhmä ja itsepäinen ja neljäs jostakin syystä rohkeni suututtaa keisarinnan –”mikä kärpänen häntä lieneekään pistänyt”. Anhaltin prinssi Fredrik taas ei olisi halunnut muuta kuin ylipäällikön paikan tai menisi muuten istuttamaan kaaleja. ”Tervemenoa”, vastasi Katariina.

Vastaavia herkullisia repliikkejä tuossa kirjeenvaihdossa riittää. Esimerkiksi serkkuaan Kustaa III:a Katariina kutsui nimellä Fuflyg-bogatyr (ruma kääpiösankari) ja tokaisi joskus hänen olevan ” sekä karkea että typerä” (i grub i glup). Katariina myös kirjoitti pilkkanäytelmän Kustaa III:sta.

 Mutta serkku antoi joka tapauksessa keisarinnalle paljon ylimääräistä päänvaivaa hetkellä, jolloin oli paljon muutakin tekemistä ja asia ärsytti Katariinaa tavattomasti. Kun Ruotsin puolellakin sitten huomattiin, että rauha olisi nyt hyvä saada, täytyi kenraali Armfeltin todeta, ettei se helppoa olisi, kun ”akka on nyt pahoin suututettu”.

Olisiko Kustaa sitten voinut päästä tavoitteeseensa ja saada vaatimansa alueet? Katariina ei tunnustanut asiaa koskaan pelänneensä, vaan arveli, että tarpeen vaatiessa hän olisi voinut vetäytyä valtavan valtakuntansa syvyyksiin. Mitenkähän Kustaa olisi häntä kyennyt seuraamaan, kysyi keisarinnan retorisesti.

Siinäpä kysymys. Myös Napoleon esitti sitten parinkymmenen vuoden kuluttua Venäjän keisarille vaatimuksen solmia rauha ylivoiman edessä, mutta Aleksanteri ei suostunut edes vastaamaan moiseen ehdotukseen niin kauan, kuin yksikään vihollissotilas olisi hänen maaperällään.

Saman totesi sodan alkuvaiheessa myös Katariina. Kyse oli arvovallasta ja sellaiset seikat olivat ja ovat yhä suurpolitiikassa usein tärkeämpiä kuin puhdas järkeily.

Turkin rintama ja tilanne Puolassa ja Preussissa olivat Venäjän kannalta ensisijaisia ja Katariina piti halveksimansa ja vihaamansa Kustaa III:n muodostamaa vaaraa toissijaisena, mutta verrattain paljon sekin vaati hänen huomiotaan, olihan rintama Pietarin lähellä ja keväällä 1790 tykkien jyske Kronstadtin edustalla helisytteli ikkunoita itse Pietarissakin.

Kirjeenvaihto Potjomkinin kanssa tarjoaa tietenkin vain kapean kurkistusaukon Katariinan koko toimintaan ja ajattelun tuona aikana ja näissä kirjeissä jäävät monet meitä kiinnostavat tapahtumat kiusallisesti vaille kommentteja. Joka tapauksessa kyseessä ovat aikalaisdokumentit, jotka ovat jälkimaailman kannalta hyvin mielenkiintoisia kaikessa intiimisyydessään ja luottamuksellisuudessaan. Niitähän ei missään tapauksessa ollut tehty jälkipolvien luettavaksi.

Katariina II oli syntyjään saksalainen prinsessa ja Kustaa III:n serkku. Syrjäytettyään miehensä Pietari III:n hänestä tuli Venäjän itsevaltias hallitsija, jonka aikana valtakunta laajeni suuresti etelän ja lännen suunnalla, kun siihen liitettiin Krim ja Mustanmeren rannikko sekä puolalaisia alueita.

Laajeneminen pohjoisessa ei sen sijaan kiinnostanut Katariinaa, jolla oli kädet täynnä työtä muilla suunnilla. Kustaa III pyrki hyötymään tilanteesta ja ehdotteli Katariinalle oman valtapiirinsä laajentamista Tanskan kustannuksella eli valtaamalla Norjan.

Toinen laajenemisen mahdollisuus Ruotsille oli vuosina 1721 ja 1743 siltä riistettyjen alueiden palauttaminen Suomen suunnalla. Kustaan suunnitelmat edellyttivät, että Venäjä luopuisi vanhasta liitostaan Tanskan kanssa, joka oli tähdätty Ruotsia vastaan. Maksuksi siitä Kustaa tarjosi luopumista Ruotsin liitosta Turkin kanssa, joka oli tähdätty Venäjää vastaan.

Tällaisista järjestelyistä ei kyetty sopimaan hallitsijoiden tapaamisessa Haminassa vuonna 1783 eikä myöskään Kustaan ja Venäjän lähettiläs Morkovin välisissä keskusteluissa vähän myöhemmin.

Kun Kustaalla oli sisäpoliittisia ongelmia ja kun Venäjä joutui sotaan Turkkia vastaan vuonna 1787 päätti Kustaa käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vallata nopealla operaatiolla Pietarin. Oleellista suunnitelmassa oli Venäjän laivaston eliminointi ja siihen liittyisi maavoimien hyökkäys Pietariin, jonka suojana oli vain minimaalinen määrä joukkoja.

Katariina ei tuossa tilanteessa halunnut missään tapauksessa sotaa Ruotsia vastaan, mutta Kustaa pakotti hänet siihen esittämällä uhkavaatimuksen, jonka täyttäminen oli mahdotonta. Rauhan rikkoutuminen lavastettiin muka Venäjän puolelta aloitetuksi järjestämällä Puumalan Vuolteensalmella kahakka.

 

Kustaan ultimaatumi Katariinalle

Kustaan sotavalmisteluja ei voinut kätkeä. Ajan oloissa valtavan laivaston saattaminen liikekannalle oli valtion finansseille suuri voimanponnistus, mutta varoja eikä aikaa ei liiennyt sen harjoittamiseksi. Tykeilläkään ei voitu ampua montaa laukausta harjoitellessa.

Turkki kuitenkin lupasi miljoona kultapiasteria joka vuosi ja sodan syttyessä vielä lisärahoitusta palkkiona Venäjän voimien sitomisesta pohjoiseen. Vuoden 1788 kesällä luvattiin jo 14 miljoonaa piasteria ja myös Venäjän mahdin paisumista pelkäävät Preussi ja Englanti olivat myötämielisiä Ruotsille.

Katariina epäili, ryhtyisikö Kustaa todella sotaan, mutta päätteli, että hieman nyrjähtäneissä aivoissa olisi kaikki mahdollista: mais que d’un cerveau un peu dérangé on peut tout attendre…

Sprengtportenille Katariina sanoi, kuullessaan Kustaan sotavalmisteluista, että tämä nyt ilmeisesti haluaa tosiaan päästä eroon Suomesta (se défaire de la Finlande).

Kustaan mielestä taas jokaiselle hallituskaudelle kuului sen arvoinen sota; il faut une guerre pour caractériser un règne. Kustaa päätti nyt viedä nimensä Euroopan historiaan.

Tämä oli sinänsä ajanmukaista ajattelua. Katariina II ja Fredrik II saivat kunnianimen ”Suuri” juuri sotilaallisten valloitusten ansiosta. Tukholman kävijät voivat todeta myös Kustaa III:n saaneen komean patsaan lähelle kuninkaanlinnaa ja tulleen tituleeratuksi lainsäätäjänä, voittajana ja ”rauhan palauttajana”. Toki hänelle ehdottomasti kuuluu vastuu myös sodan sytyttämisestä (Gustav III (staty) – Wikipedia ).

Ruotsin kiivaiden varustelujen johdosta keväällä 1788 Katariina määräsi, etteivät venäläiset saisi aloittaa ampumista ja kielsi jopa pörssissä, klubeilla ja kapakoissa puhumasta politiikasta ja sodanuhasta ja levittämästä perättömiä tai ”hävyttömiä” tietoja rangaistuksen uhalla.

Katariina kysyi jo huolissaan sihteeriltään: Luuletteko, että se hullu hyökkää? Croyez-vous que ce fou m’attaquera?

Merellä ruotsalaiset sotalaivat pakottivat ennen sodan syttymistä venäläisiä vastoin Turun rauhan määräyksiä tervehtimään ruotsalaisia kunnioittavammin kuin tapa vaati. Venäläiset suostuivatkin ”kunnioituksesta hallitsijansa sukulaiselle” ampumaan 15 laukausta, mihin ruotsalaiset vastasivat kahdeksalla. Tämä oli vakava selkkaus Venäjän arvovallan kannalta.

Venäjän Ruotsin lähettiläs, kreivi Razumovski esitti sitten rauhoittavan kirjeen ruotsalaisille, mutta erehtyi siinä käyttämään sanontaa, jonka saattoi tulkita kuningasta loukkaavaksi se kun erotti kuninkaan ja kansan toisistaan. Sen johdosta Ruotsi vaati hyvitystä ja pakotti Razumovskin lähtemään maasta viikon kuluessa.

Katariina pohdiskeli, että hänellä jo sormet syyhyivät päästä lyömään ruotsalaista, mutta että vitkastelu olisi nyt parasta politiikkaa. Tuon aikaisessa kirjeessään Katariina myös selitti, ettei hän ollut antanut ruotsalaisille mitään syytä vihamielisyyteen. Päin vastoin, hän oli auttanut ruokkimaan suomalaisia silloin, kun Suomessa oli nälkä. Tämä pitikin paikkansa. Savossa puhuttiin ”Jauho-Kaisasta”.

Kustaan sotavalmisteluja ei mikään voinut pysäyttää. Hän lähetti Suomeen ruotsalaisia joukkoja, joita sinne lopulta tuli enemmän kuin koskaan ennen, 13000 henkeä. Itse hän saapui maahan varta vasten teettämässään mahtailevassa Kustaa II Adolfin puvussa, jota Katariina kirjeessään Potjomkinille pilkkasi. Kustaa taas kirjoitti G.M. Armfetille tulevansa nyt historiaan Ottomaanien imperiumin pelastajana, jonka nimi tulisi kuuluisaksi Aasiaa ja Afrikkaa myöten.

Joukoille Kustaa selitti ylittävänsä Kustaa II Adolfin mainetyöt ja vievänsä loppuun Kaarle XII:n työn. Tästä kuultuaan Katariina huomautti happamasti, että jälkimmäinen epäilemättä pitäisi paikkansa. Kaarlehan oli pannut alulle Ruotsin valtakunnan hävittämisen.

Saadakseen Venäjä julistamaan sodan Kustaa lähetti Katariinalle ultimaatumin, josta muuan aikalainen sanoi, että sellaista tuskin olisi edes Turkin sulttaani kehdannut lähettää Moldovan hospodarille.

Tiettävästi sitä kuitenkin oli alkuperäisestä lievennetty jättämällä pois 10-12 sellaisen provinssin nimet, joita Kustaa vaati Ruotsille.

Kustaa vaati ultimaatumissa Venäjältä Ruotsin sotamenojen korvaamista, Venäjän laivaston aseistariisuntaa, Venäjän joukkojen poistamista rajalta, samaan aikaan kun ruotsalaiset pysyisivät siellä siihen saakka, kunnes Venäjä olisi solminut rauhan Turkin kanssa, jolle oli luovutettava Krim. Ruotsille olisi taas ikuisiksi ajoiksi palautettava Suomesta erotetut alueet Käkisalmea myöten ja raja oli palautettava Rajajoelle.

Lähetekirjeessään kreivi Nolckenille, joka luovutti ultimaatumin, Kustaa sanoi, ettei esitetyistä vaatimuksista voitu tinkiä sanaakaan. Lähettilään oli esitettävä, että vastauksena saattoi olla vain ”kyllä” tai ”ei” ja että tämä oli kuninkaan viimeinen sana.

Vastauksen ollessa kielteinen Ruotsi aloittaisi sodan, johon sillä olikin oikeus sen takia, että venäläiset olivat jo Savossa muka aloittaneet sotatoimet (viittaus Puumalan lavastettuun kahakkaan). Nuo vaaditut Suomen alueet muuten olisikin itse asiassa jo aikoinaan palautettu Ruotsille, elleivät muutamat onnettomat seikat olisi sitä estäneet, muun muassa Uudenkaupungin neuvottelijoiden lahjonta.

Kustaa vakuutti, että hänen ainoa aikomuksensa oli vain palauttaa hyvät rajat. Samalla hän kielsi antamasta aihetta olettaa, että hän voisi joustaa vaatimuksistaan. Venäjä halusi kenties voittaa aikaa, mutta sitä kuningas ei tulisi sallimaan.

Vimmastunut Katariina vertasi serkkunsa käytöstä kapinanjohtajan ja valetsaarina esiintyneen Pugatšovin tapoihin, jälkimmäistä sopi nimittää Kustaan kanssaveljeksi : ”il cite son confrère Pouhascheff”.

Katariina vastasi 30.6.1788 manifestilla, jossa muun muassa kysyttiin retorisesti: ”ketäpä ei ihmetyttäisi se kavaluus, väkivalta ja valapattoisuus, jotka ilmenevät Ruotsin kuninkaan ilkeissä hankkeissa Venäjää vastaan?”

1.7.1788 kaikille keisarinnan uskollisille alamaisille osoitetussa manifestissa todettiin, ettei Venäjä ollut rikkonut voimassa olevia rauhansopimuksia vastaan, mutta ryhtyi nyt puolustautumaan väkivallantekijöitä vastaan, jotka toimivat ”kuin verenhimoiset barbaarit eivätkä kuin sivistyneet eurooppalaiset”.

Potjomkinille Katariina kirjoitti: ”Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa; oikeus, järki ja totuus ovat meidän puolellamme”.

Potjomkin -Krimin valloittaja- kuitenkin arveli jo, että Krimistä voitaisiin luopua, mutta Katariina pysyi tiukkana.

Olavinlinnan piiritys

Savon prikaati hyökkäsi 1700 miehen vahvuisena rajan yli piirittämään Olavinlinnaa jo ennen sodan virallista alkamista 18/29 kesäkuuta 1788. ”Tämähän on merirosvotouhua” (Cela s’appelle agir en forban) kirjoitti tämän johdosta keisarinna. Lisättäköön, etteivät merirosvot tähän aikaan olleet mitään romanttisia sankareita, vaan kaikkein vihatuimpia lurjuksia, joille ainoa kohtelu oli hirttäminen.

Kirjeenvaihdossaan Potjomkinin kanssa Katariina seurasi Savonlinnan tapahtumia. Hän kirjoitti aluksi, että ruotsalaiset olivat nyt saapuneet Savonlinnan seutuja ryöstämään ja oli pakko kysyä, mitä ryöstettävää sielläkin muka mahtoi olla? 

Pian hän kirjoitti iloissaan, ettei linna pelkääkään ruotsalaisia, vaan ne sitä. Itse asiassa piirittäjät tosiaan saivat linnasta niskaansa niin paljon tulta, että katsoivat parhaaksi vetäytyä Talvisaloon saakka.  Pienine tykkeineen ne eivät mahtaneet linnoitukselle mitään.

Heinäkuun lopulla Kustaan kerrottiin tiedottaneen jo Ruotsiin, että Olavinlinna oli vallattu, mutta sehän ei pitänyt paikkaansa. Syksymmällä saattoi keisarinna iloisena todeta, että Savonlinna olikin jo vapaa ”ruotsalaisista”.

Venäläiset olivat aluksi lukumääräisesti alivoimaisia Suomessa, mutta saattoivat tulla toimeen linnoituksissaan, joiden kuntoa tosin sodan syttyessä kuvattiin kurjaksi. Lisäksi Anjalan liitto halvautti sotatoimet Ruotsin puolella. Kun Haminan komentajaa Levašovia vaadittiin antautumaan, hän vastasi kuuluisiksi tulleilla sanoilla: ”Venäläiset eivät antaudu”.

Olavinlinnan komentajan, yksikätisen majuri Kuzminin käytös lähes kymmenkertaisella ylivoimalla uhkaavaa vihollista kohtaan on legendaarinen, mutta esitetään eri tahoilla kahdessa eri muodossa.

V.V. Borodkin kirjoittaa Kuzminin -joka oli yksikätinen- vastanneen, että hän täyttäisi pyynnön mielellään, mutta hänellä tosiaankin oli vain yksi käsi ja siinä oli miekka. Kuzminin kirje on kuitenkin säilynyt ja siinä kehotetaan nimenomaan Ruotsin kuningasta itseään vaivautumaan portin avaamiseen eikä puhuta miekasta.

Kun välttämättömät varusteen rynnäkköä ja muurien hajottamista varten eli rynnäkkötikkaat ja raskas tykistö oli kummallista kyllä jätetty ottamatta mukaan, ei voitu muuta kuin turvautua piiritykseen. Jostakin syystä sekin lopetettiin parin kuukauden kuluttua, juuri kuin siitä olisi voitu odottaa tuloksia.

 Piirittäjistä ainakin eversti Hastfehr oli läheisissä suhteissa venäläisiin ja sai heiltä paljon rahaakin. Eversti Brunow taas kuului Anjalan miehiin. Kolmas paikalla ollut eversti Curt von Stedingk puhui petoksesta, eikä syyttä, mutta joutui vetäytymään muiden mukana.

Savonlinnasta tuli venäläisten menestyksen symboli ja se mainittiin myös Pietarissa tähän aikaan tehdyssä pilkkarunoelmassa Kustaa III:sta.

Katariina oli linnan menestyksellisestä puolustuksesta mielissään ja pian osoittautui, että sota meni muutenkin ruotsalaisten kannalta kurjasti. Suursaaren meritaistelussa saavutettiin tasapeli, mikä merkitsi, että meritie Pietariin pysyi yhä suljettuna ja pian tauti lamautti koko Ruotsin laivaston, mikä tarkoitti, että koko hyökkäyssuunnitelman kulmakivi oli  murtunut.

Suomessa Katariina odotti kansan kääntyvän ruotsalaisia vastaan ja valtiopäivien kokoontuvan vaatimaan rauhaa. Anjalan ja Liikkalan tapaukset eivät vielä riittäneet perusteeksi kääntyä suomalaisten itsensä puoleen, kuten keisarinna Elisabeth oli Hattujen sodan aikana tehnyt.

 

Jatkuu…

torstai 16. tammikuuta 2025

Romantiikkaa?

 

Jalot rosvot

Peter Lamborn Wilson, Merirosvoutopiat. Maurilaiset kaapparit ja kristityt luopiot. Suomennos Asmo Koste. Nastamuumio 2005, 224 s.

 

Merirosvot ovat olleet rehellisten merenkulkijoiden riesana iät ja ajat (ks. esim. Vihavainen: Haun störtebeker tulokset). Niitä oli kauan myös Itämerellä. Järjestäytyneen yhteiskunnan suhtautuminen tähän ainekseen oli aikoinaan hyvin suoraviivainen: hirteen vain.

Tässä takavuosina länsimaat yrittivät käsitellä Afrikan sarven merirosvoja poliittisesti korrektin ja ihmisoikeusajatteluun pohjautuvan hellyyden keinoin, mikä tietenkin innosti rosvoja vain laajentamaan toimintaansa. Venäläiset sen sijaan aseistivat laivojaan konetykein ja upottivat rosvojen veneet jo kaukaa.

Nykyistä tilannetta en tunne. Se näyttää menettäneen uutisarvonsa. Ainakin yksittäisille veneilijöille merirosvot ovat yhä pelon aihe.

Englantilainen sea shanty Hign Barbaree kertoo siitä, miten rosvotaikoinaan  hukutettiin armotta (ks. Vihavainen: Haun high barbaree tulokset).

Tieto siitä, että vain kuolemanrangaistus odotti kiinni jäänyttä raaisti myös rosvot ja pääkallolippu eli Jolly Roger ilmoitti karusti uhreille heidän kohtalonsa.

Merirosvoutta lähellä olivat myös valtioiden valtuuttamat kaapparit, joista usein tulikin varsinaisia rosvoja. Kummatkaan eivät kaihtaneet näyttää laivallaan väärää lippua, joka sitten yhtäkkiä vaihdettiin ja osoitettiin uhria ladatuilla tykeillä. Vielä toisessa maailmansodassa Saksalla oli ns. apuristeilijöitä eli naamioituneita kaapparilaivoja.

Yhdestä niistä, nimeltä Atlantis (germn auxiliary cruiser atlantis - Поиск) tehtiin 1950-luvlla elokuvakin ”Kymmenen lipun alla”. Mainittakoon että tämän laivan päällikkö nimeltään Bernhard Rogge tuli sittemmin korkeaksi Naton maavoimien komentajaksi.

Merirosvoja ja kaappareita oli kuitenkin monta sorttia. Hyvin pitkään vaikutti tämä instituutio ns. barbareskivaltioissa eli Afrikan luoteisosassa, etenkin Algerissa ja Tunisiassa sekä Marokossa. Selkänojanaan sillä oli Osmanien valtakunnan tuki, jonka merkitys normaalisti oli kuitenkin lähinnä nimellinen.

Barbareskien kanssa solmi Ruotsikin 1700-luvulla sopimuksen ja maksoi niille säännöllisesti suojelurahaa. Sen merkitys näyttää vaihdelleen. Yrittäjä oli rosvojenkin joukossa erilaisia.

Hämmästyttävää kyllä, eurooppalaiset ja amerikkalaiset sotalaivatkaan eivät kyenneet lopettamaan rosvousta. Se tapahtui vasta Ranskan valloitettua Algerian vuonna 1830.

Elämä laivoissa oli kurjaa ja sille olivat ominaisia raakalaismainen kurinpito ja surkeat elinolot. Työ oli vaarallista ja usein epämiellyttävää, vilu ja nälkä olivat ainaisia vieraita ja lohtua sai vain päivittäisestä rommiannoksesta. Ylikansoitetuissa sotalaivoissa tilanne oli pahin, mutta myös kauppalaivat saivat niistä mallinsa.

Samuel Johnson (1709-1784) ei suotta sanonut, että Englannin vankilassa miehellä oli parempi asunto, parempaa ruokaa ja parempaa seuraakin kuin kuninkaallisessa laivastossa.

Pappi ja kirjailija Charles Kingsley (1819-1875)  kirjoitti merkittävässä runossaan ”The Last Buccaneer" (ks. Vihavainen: Haun kingsley tulokset) merimiehestä, joka löytää apokryfiseltä Avés’n saarelta  ihanneyhteiskunnan, jossa miehet itse säätävät ”vapaat ja reilut lait” ja tottelivat mukisematta niitä rohkeimpia miehiä, jotka olivat nousseet kapteeneiksi.

Kingsleyn ”Avés” on todellinen utopia, jossa vietetään ihanaa elämää yhdessä orjuudesta karanneiden neekereiden kanssa:

Oh, sweet it was in Avès to hear the landward breeze 
A-swing with good tobacco in a net between the trees, 
With a negro lass to fan you while you listen’d to the roar 
Of the breakers on the reef outside that never touched the shore.

Merirosvojen ihannointi ja tarinat utopiasta sopivat sinänsä ajan henkeen (1857). Jo aiemmin (1814) oli lordi Byron julkaissut runonsa ”The Corsair”, jonka sankari hyökkäsi barbaarisia turkkilaisia vastaan.

Kingsleyn bukanierit sen sijaan muodostivat oman ihanneyhteiskuntansa, joka oli selvästi oikeudenmukaisempi kuin itse Englanti, vaikka he elivätkin rosvoamalla sitä samaa kultaa, jonka espanjalaiset ovat rosvonneet intiaaneilta. Tässä siis tavallaan toteutui Leninin kehotus ryöstää rosvottu takaisin (grab nagrablennoje).

OH, England is a pleasant place for them that ’s rich and high; 
But England is a cruel place for such poor folks as I; 
And such a port for mariners I ne’er shall see again, 
As the pleasant Isle of Avès, beside the Spanish main. 
 
There were forty craft in Avès that were both swift and stout,
All furnish’d well with small arms and cannons round about; 
And a thousand men in Avès made laws so fair and free 
To choose their valiant captains and obey them loyally. 

Wilson käsittelee rosvojaan samasta näkökulmasta kuin Kingsley. Rosvot, tai ainakin nyt monet heistä ovat kapinallisia, jotka haluavat oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa ja myös toteuttavat sen.

Tämä ei tietenkään koske kaikkia barbarskimerirosvoja tai edes enemmistöä, mutta kyllä niitä tuhansia renegaatteja eli uskonluopioita, jotka olivat tulleet kaapatuiksi Pohjois Afrikkaan ja ryhtyneet muslimeiksi päästäkseen orjuudesta. Muslimilla ei olut oikeutta orjuuttaa toista muslimia.

Pohjois-Afrikkaan ja erityisesti Salén kaupunkiin joka on vastapäätä Rabatia (huomaa nimen yhtäläisyys Kingsleyn Avés’n kanssa) muutti myös muutama tuhat moriskoa Espanjaasta, josta heidät karkotettiin 1600-luvun akussa.

Salé muistutti eniten vapaata merirosvojen ihanneyhteiskuntaa ja näyttää olleen sangen tasa-arvoinenkin. Kapteenit eivät ottaneet saaliista kohtuutonta osaa. Valitettavasti käytettävissä olevia dokumentteja ei juuri ole, kuten kirjoittaja alinomaa valittaa.

Joka tapauksessa Salén rosvot eivät tyytyneet vain toimimaan lähivesillään vaan ulottivat kerran toimintansa peräti Islantiin saakka, josta otettiin suuri määrä orjia. Myös Baltimoren paikkakunta Irlannissa ryöstettiin.

Kiinnostavaa on, että tunnetuimmat merirosvokapteenit näyttävät yhä uudelleen olleen eurooppalaisia ja että kaapattujen panttivankien lunastamiseksi barbareskikaupungeissa oli myös ulkomaiden konsuleita.

Muhamettilainen Osmanien valtakunta edusti toisenlaista sivilisaatiota ja sitä tietenkin mustamaalattiin. Itse asiassa kaapattujen orjien elämä ei tainnut useinaan olla hullumpaa.

Isännät eivät yleensä kohdelleet orjiaan raa’asti. Kauppatavara oli pidettävä kunnossa. Monet naiset pääsivät haaremiin tai muuhun seksisuhteeseen, jossa heillä monesti ei ollut mitään valittamista.

Suomalaisethan tuntevat tämä kuvion Mika Waltarin Mikael Hakimista, (entinen Karvajalka) (Pelzfuss), joka ryhtyy renegaatiksi eli omaksuu islamin. Ei ole tietoa siitä, oliko renegaattien joukossa suomalaisia, mutta se on luultavaa. Paljon venäläisiäkin oli mukana.

Kaapattujen kohtalo tuskin sentään oli keskimäärin kadehdittava, mutta vieraassa kulttuurissa oli piirteitä, jotka saattoivat myös houkutella: seksuaalisuus oli paljon hyväksytympää kuin kristityissä maissa, eritoten nyt puritaanisessa Englannissa.

Jopa pederastiaa suvaittiin, mutta varsinaista aikuisten välistä homoseksuaalista suhdetta ei niinkään.

Tunnetusti profeetta oli kieltänyt viinin, mutta suufilaisilla virtauksilla oli omat tulkintansa. Ilmeisesti hasista käytettiin yleisesti ja monin paikoin myös viiniä ja väkevämpää. Saattoivatpa jotkut uskossaan heikot olla päissään lähes jatkuvasti.

Wilsonin kirja on hieman sekava eikä muodosta selkeää tutkimusta barbareskivaltioiden elämästä. Kuitenkin se sisältää monia kiintoisia tietoja ja tarjoaa lisää aineksia etenkin 1600-luvun merirosvouksen ymmärtämiselle.

 

maanantai 23. joulukuuta 2024

Kiina, Kiina ja Kiina

 

Suomalaisten ensimmäiset Kiina-kontaktit

 

Juhani Mailasalo, Suomalaiset keisarillisessa Kiinassa. Reuna Publishing House 2024, 575 s.

 

Kirjoittaja on nuori kiinan kielen maisteri, joka on ottanut tehtäväkseen koota suomalaisten Kiina-kokemukset koko siltä ajalta, joita niitä on ollut.

Itse asiassa niitä ei olekaan vuosisatojen mittaan kovin paljon ollut sanan varsinaisessa merkityksessä. Göteborgissa majaansa pitävä Ruotsin Itä-Intian kauppakomppania kyllä suoritti lähinnä 1700-luvun puolella peräti 132 kauppamatkaa ja aluksiakin oli käytössä 37. Mukana oli noin 4000-10000 henkeä, joista kymmenisen prosenttia suomalaisia.

Ruotsalaisen Itä-Intian purjehtija  Gothenburgin kopiokin on takavuosina rakennettu ja se on jopa purjehtinut tuon vaativan reitin. Aikoinaan sen kulkeneista jopa 2000 henkeä kuoli matkalla sairauksin ja onnettomuuksiin.

Kuitenkin ruotsalaiset laivat olivat varsin onnekkaita, vain kahdeksan laivaa tuhoutui, eivätkä merirosvot saaneet saaliikseen ainoatakaan. Hieman ruutia kyllä jouduttiin joskus  polttamaan niitä torjuttaessa.

Laivat olivat sen aikaiseksi hyvin suuria, jopa yli 1000 tonnin vetoisia ja niihin mahtui valtavasti monelle teen juojalle kaivattua eliksiiriä. Myös silkkiä ja posliinia tuotiin ja tavarat huutokaupattiin Göteborgissa. Kiinalaisille taas kelpasi vastineeksi vain hopea.

Mutta millaisia olivat kontaktit itse Kiinassa? Ne olivat aika yksipuolisia ja pinnallisia, sillä Kiina ennen ensimmäistä oopiumisotaa oli sangen sulkeutunut valtakunta, joka oli kieltänyt ulkomaalaisilta kielensäkin opiskelun. Ulkomaalaiset merimiehet saivat tyytyä oleskelemaan omalla alueellaan Kantonin satamassa ja suorat kontaktit kiinalaisiin olivat vähäisiä.

Kuitenkin jo tuoan aikana saatiin aikaan ensimmäinen Kiinaa koskeva suomalainen väitöskirja, jossa tosin itse matka oli pääosassa. Seuraavia saatiinkin sitten odottaa.

1800-luvulla Kiinassa kävivät verrattain monet suomalaiset sotilaat Venäjän armeijan univormuissa ja vuosisadan lopulla sinne saapuivat myös lähetyssaarnaajat.

Sotilaat pistäytyivät yleensä muutamassa rannikkokaupungissa, etenkin Shanghaissa, jonne oli syntynyt tunnettu ulkomaalaiskortteli. Lähetyssaarnaajat tukeutuivat syvällekin Kiinaan ja harjoittivat siellä sivistys- ja humanitaarista työtä evankelioimisen ohella.

Ajan ilmapiirille oli tunnusomaista, että länsimaista sivistystä pidettiin ylivertaisena ja universaalisena ja odotettiin kaikkien kansojen ennen pitkää omaksuvan sen, mukaan lukien kristinuskon.

Juuri lähetyssaarnaajista tuli ensimmäisiä todellisia Kiinan tuntijoita, jotka myös osasivat kieltä sujuvasti ja tunsivat maata laajasti ja syvällisesti.

Tosin lähetystyöntekijöidenkin kielitaito vaihteli. Mukana oli sekä kovapäisiä Herran palvelijoita että todellisia kielineroja, joista eräskin oppi 500 kiinalaista merkkiä jo puolitoista kuukautta kestäneen laivamatkan aïkana, vaikka englannin oppiminenkin oli tehnyt tiukkaa. Sitäkin läheteille ja lähetyssaarnaajille aina opetettiin.

Mitä sotilaisiin tulee, muun muassa amiraaliksi sittemmin kohonnut Oscar von Kraemer ( ks. Vihavainen: Haun kraemer tulokset) kävi Kiinassa useammankin kerran, nimenomaan rannikolla.

Useimmat muut suomalaiset sotilaat sen sijaan saivat tyytyä tutustumaan Mantšuriaan Japanin-sodan aikana. C.G. Mannerheim sai sekä tämän kokemuksen, että myös tutustui perusteellisesti Xinjiangiin halki johtaneen kuuluisan tutkimusmatkansa aikana, jolloin hänen henkensä oli monesti vaarassa.

Kirjan kansikuva muuten esittää Mannerheimia kenraalikuvernööri Sheng Yunin luona päivällisillä. Kuva vaikuttaa manipuloidulta, kun Mannerheim on siinä ulkovaatteissaan ja karvalakki päässä, kun muut vieraat ovat illallispuvuissaan. Tekijä selittää asiaa sillä, että Mannerheim oli tulla hetkellä sairaana.

Kirjoittaja käsittelee asioita sekä teemoittain että kronologisesti ja monet henkilöt tulevat aika laajatikin esille monta kertaa. Tämä ei liene suuri vahinko siksi, että esimerkiksi lähetystyöntekijät ovat useimmille entuudestaan tuntemattomia.

Lähetystyö oli muuten sangen vaarallista ja useampi naispuolinen lähetti menettikin henkensä, ilmeisesti rosvojen kynsissä. Kuitenkin myös koko ilmapiiri muuttui länsimaalaisille paholaisille (yanggguizi) eli pitkänenille (gaobizi) sangen vaaralliseksi jo ennen boksarikapinaa.

Boksarikapinan aikana ottivat kapinalliset eli Harmonian ja oikeudenmukaisuuden nyrkit (”boksarit”) tehtäväkseenkin kaiken ulkomaalaisuuden hävittämisen.

Suomalainen tutkijakin sai taistella henkensä edestä jopa kivääri kädessä kapinallisia vastaan ja suomalaisia osallistui myös Venäjän joukoissa kapinan kukistamiseen. Tapahtuiko tuolloin Blagoveštšenskissä kiinalaisten joukkomurha ja oliko kaupungin pormestari silloin suomalainen, ei kirjassa kysytä.

Kapinan kukisti monikansallinen joukko, joka osittain lähti Saksasta kenraali Walderseen johdolla. Läksiäisiksi lausui keisari Wilhelm II kuuluisat sanansa, joiden mukaan rankaisijoiden pitäisi toimia kuin aikoinaan hunnit, jotta kiinalainen ei sataan vuoteen uskaltaisi katsoa röyhkeästi länsimaalaiseen.

Tuo sana ”hunni” tuli saksalaisille pian taas vastaan brittien propagandassa ensimmäisen maailmansodan aikana.

Jälki oli sitten tosiaankin rumaa, mutta ulkomaalaisten turvallisuus kyllä parani suuresti aina siihen saakka, kunnes uusi sekasorto valtasi maan Kiinan tasavallan aikana 1912-1949.

Varsinaiset tutkimusmatkailijat keskittyivät etupäässä Kiinan reuna-alueisiin, Mongoliana ja Turkestaniin, mutta toki heidänkin työnsä ja asiantuntemuksensa saavutti parhaimmillaan korkean tason. Ennen muutan esille tulee Suomen ensimmäinen Kauko-idän lähettiläs Gustaf Johan Ramstedt, kielinero, joka kirjoitti kiinnostavat muistelmatin. Mannerheimin retkeä selostetaan myös laajasti.

Tämä kirja koostuu sangen kiinnostavista paloista, jotka todistavat kirjoittajan suurta tutkijan ja löytäjän intoa. Siinä ei ole unohdettu taustoitusta, joka usein muodostaakin suurimman osan tekstistä, kuten Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian kohdalla. Se on kuitenkin tehty kiinnostavasti aja asiantuntevasti.

Kiina on suomalaisille ollut suljettu kirja 1800-luvun lopulle saakka ja on sitä itse asiassa useimmille vieläkin. Kuitenkin jo toistasataa vuotta sitten terävänäköisimmät ymmärsivät, että kyseessä on tuleva maailmanalta, jonka kulttuuria olisi opittava ymmärtämään.

Tänä päivää tämä pitää paikkansa enemmän kuin koskaan ennen. Kiinaa opiskellaan nyt yliopistoissa ja hiukkasen jopa peruskoulujen ala-asteilla. On kuitenkin selvää, että meidänkin on syytä oppia ymmärtämään sitä paljon nykyistä paremmin, miellytti se meitä tai ei.

Kiinan kielikään ei ole läheskään niin vaikeaa, kuin kuvitellaan. Aikinaan lukemani ja opiskelemani John De Francisin kiinan kielen oppikirjan (I osa 400 merkkiä) esipuheessa tekijä arvioi, että englanninkielen natiiveille venäjä on noin kaksi kertaa vaikeampaa kuin romaaniset kielet ja kiina taas kaksi kertaa niitä vaikeampaa.

Kun otamme huomioon, miten läheistä sukua englannille romaaniset kielet ovat, ei yhtälö tunnu kovinkaan pelottavalta.

Nyt Suomen nuori polvi kiinaa opiskelemaan!  Venäjää meillä jo hiukan opittiinkin, vaikka senkin osaaminen oli aivan tavattoman vähistä vielä 1970-luvulla, kun itse aloitin sekä venäjän että kiinan opinnot. Jälkimmäiset jäivät kesannolle eikä ihminen eläessään kaikkea ehdikään.

 Poikani sen sijaan saavutti nopeasti vuodessa sujuvan kiinan taidon ja puhuu lisäksi venäjää, saksaa ja monia muitakin kieliä, mutta sama ei kyllä onnistu jokaiselle. Yleensä kiinan kunnolliseen osaamiseen havaittiin suomalaisilta vaadittavan 2-3 vuoden opinnot.

Innostusta maailman ja erityisesti kaukoidän kulttuurien tuntemukseen toivottaisin nykyiselle nuorisolle. Käännöskoneet ja jokapaikan englanti ovat hienoja apuvälineitä, mutta eiväthän ne lainkaan korvaa omalla työllä hankittua asiantuntemusta. Me tarvitsemme sellaista erityisesti juuri kaukoidästä.

Mailasalon kirja on hieno saavutus alallaan ja tietystä toistavuudesta huolimatta se on jopa kiinnostava.

maanantai 18. maaliskuuta 2024

Kun Itämerellä rosvottiin

 

Kun rosvot mellastivat

 

Kun nyt tuo merirosvoteema jä päälle, niin yleisön iloksi vielä yksi vanha kirjoitelma siitä aiheesta.

torstai 25. elokuuta 2016

Kovaa peliä Itämerellä



Kovaa peliä Itämerellä

 

Lars Ericson Wolke, Kapare och pirater i Nordeuropa under 800 år. Historiska media 2014. 352 s.

 

Itämeren merirosvoista tuntenee jokainen vitaliaaniveljet ja sen, että Sören Norby piti aikoinaan hallussaan Etelä-Suomen alueita. Tuskinpa monelle on tuntematon myöskään Klaus Störtebeker, jonka kallo tänäänkin on hirteen naulattuna ihailtavissa Hampurin museossa.

Ericson Wolken teos joka tapauksessa antaa kiinnostavan yleiskatsauksen Itämeren ja myös Pohjanmeren alueen merenkulkuun kaappaussodan ja myös siihen usein liittyneen merirosvouksen näkökulmasta.

Kaapparithan olivat saaneet valtuutensa valtiolta, joten he itse asiassa olivat sotilaita eivätkä rosvoja ja sen mukaisesti heidän piti myös palvella toimeksiantajaansa. Raja merirosvon ja kaapparin välillä oli kuitenkin vähintään häilyvä ja usein kaapparit alkoivat toimia omaan laskuunsa, vaikka saattoivatkin viitata kuninkaalliseen toimeksiaintajaansa. Tällainenhan oli vitaliaaniveljestenkin historia.

Suomi oli tietyssä vaiheessa oikea merirosvojen pesä ja tämän toiminnan takana oli paikallisia suurmiehiäkin, kuten pohjolan rikkain mies ja Suomen käskynhaltija Bo Joninpoika Grip ja hänen poikansa.

Merirosvoihin on liittynyt romantiikkaa ainakin lordi Byronin ajoista saakka, jolloin näitä lurjuksia alettiin estetisoida. Toki jo Störtebeker julisti olevansa ”Jumalan ystävä ja koko maailman vihollinen Hampuria ja Bremeniä lukuunottamatta”. Viimemainittujen mainitseminen ainakin oli hurskastelua ja Hampurin porvareita ei sillä kauan petetty.

Kaapparien ja merirosvojen alukset olivat aluksi usein aika pieniä, mutta tykkejä ja hakapyssyjä oli sen verran, ettei aseistamattomille kauppalaivoille jäänyt paljon mahdollisuuksia.

Joskus miehistöt joka tapauksessa onnistuivat kukistamaan vihollisensa. Kirjassa kerrotaan tällainen tapaus, joka koskee raumalaista laivaa, jota rosvot olivat kuljettamassa pitkäaikaiseen päätukikohtaansa Gotlantiin. Kun Visborgin torni näkyi ja rosvot pilkkasivat uhrejaan, joiden sanottiin nyt näkevän tulevan asuntonsa, nämä hyökkäsivät vangitsijoitaan vastaan ja onnistuivat pelastautumaan ja viemään laivan turvallisesti kotisatamaan.

Keskiajalle oli ominaista, että rosvot saattoivat pitää hallussaan valtakuntien alueita ja tehdä ryöstöretkiä pitkin rannikoita ilman, että hallitsijat pystyivät heitä siitä estämään. Tällaisestahan Suomikin sai kärsiä useaan otteeseen.

Kansainvälinen kauppa ei keskiajalla ollut suinkaan merkityksetöntä, mutta ei tietenkään yhtä laajaa kuin sittemmin uudella ajalla. Silloin alkoi myös kaapparitoiminnan merkitys kasvaa.

Hollanti ja Iso-Britannia olivat tärkeitä toimijoita myös Itämerellä ja jälkimmäisen päästyä niskan päälle keskinäisessä kilpailussa, tuli sen laivastosta vakituinen vieras, ettei sanoisi riesa myös meidän vesillämme, mutta pääasiassa toiminta tukeutui etelään. Hanön saaren englantilainen hautausmaa muistuttaa yhä tästä ajasta. Göteborgin kannalta Englanti ja Skotlanti olivat niin läheisiä kauppakumppaneita, että kaupunkia nimitettiin joskus pikku-Englanniksi.

Tältäkin kannalta kannattaa tarkastella sitä Kustaa IV Adolfin englantilaisystävällistä politiikkaa, josta häntä on niin ylimielisesti myöhemmin moitittu.

Alistuminen Napoleonin määräämiin pakotteisiin eli mannermaansulkemukseen sisälsi Ruotsille suuria vaaroja, joiden luonteen ymmärrämme, kun muistamme, miten britit polttivat uusilla rakettiaseillaan Kööpenhaminan ja kaappasivat koko Tanskan laivaston.

Sen jälkeen Tanska-Norja joutui käymään Englantia vastaan sotaa rannikoilla, mitä varten rakennettiin suuri määrä linnakkeita tuhatlukuisine tykkeineen ja niiden ohella uusia ihmeaseita eli tykkijollia, joiden järeät tykit olivat uhkana jopa suurille linjalaivoille.

Vuonna 1813 oli Tanskassa 214 skanssia, joissa oli 900 tykkiä ja Norjassa lisäksi tuhat tykkiä. Brittien puolella sotaan osallistui vuonna 1812 96 sotalaivaa, joista 16 suuria linjalaivoja.

Kuten tunnettua, Venäjä pakotti vuonna 1809 Ruotsin mannermaansulkemukseen ja vei siltä Suomen. Ruotsi joutui myös julistamaan sodan Britannialle, mutta sitä käytiin varsin vaisusti ja ennen pitkää brittilaivasto sai taas takaisin vanhan roolinsa Ruotsin tukijana.

Venäjän osa Ranskan politiikan juoksupoikana oli sekä maan arvoa alentava, että kaupan kannalta tuhoisa. Tunnetusti myös ylimystö kantoi kaunaa keisarille siitä, että saarto vaikutti sangen ikävästi sen omaan elintasoon vähentämällä tuontitavaroita ja sulkemalla viennin.

Normaalivuosina oli 3000-5000 ulkomaista laivaa saapunut vuosittain Venäjän satamiin, mutta vuonna 1808 niiden määrä laski 996:een. Vuonna 1812 Aleksanteri sitten päätti irtautua mannermaansulkemuksesta ja Napoleon puolestaan päätti pelastaa Puolan barbaarisen itänaapurinsa kynsistä. Loput muistammekin.

Rosvo Roopen kaltaisia merirosvoja ei kyseisen Suomi-filmin jälkeen Itämerelle ilmaantunut, jos heitä nyt oli ollut aiemminkaan. Noista oikeista merirosvoista, usein hyvin ikävistä tyypeistä tehtiin kyllä Robin Hood-tyyppisiä legendoja, vaikka eväitä tälle ei liene paljoakaan ollut. Joka tapauksessa ne hahmot, jotka uskalsivat huseerata omaan laskuunsa, mahtivaltioista riippumatta, kiehtoivat ymmärrettävästi myös rahvaan mielikuvitusta.

Kaappaussota kuitenkin jatkui myös 1900-luvulla, vaikka kansainvälinen sopimus kielsi sen jo heti Krimin sodan jälkeen. Saksalaisten apuristeilijöiden seikkailut tunnetaan ja itsekin muistan joskus 1960-luvun alussa katsoneeni elokuvan Kymmenen lipun alla, joka kertoi saksalaisesta Atlantis-apuristeilijästä.

Vaikka noita uudenajan merirosvoromantiikkaan sopivia aluksia oli valtamerillä useitakin, ei niiden rooli kasvanut kovin merkittäväksi. Ensimmäisessä maailmansodassa apuristeilijät kaappasivat ja upottivat 121 laivaa, yhteensä 103 000 tonnia ja toisessa maailmansopdassa 138 laivaa ja 857000 tonnia.

Armottomat sukellusveneet sen sijaan vastasivat toisessa maailmansodassa peräti 2828 laivan ja 14 687 000 tonnin upotuksesta.

Tämä muistutti merirosvousta pahimmillaan ja siitä myös saksalaisia sodan jälkeen oikeudessa syytettiin. Jotta saksalaisten niskoille ei vieritettäisi koko vastuuta totaalisen sodan kauhuista, voi tässäkin Ericson Wolken tavoin muistaa, että saksalaisia vuonna 1919 rangaistiin saarrolla vielä puoli vuotta sodan päättymisen jälkeen, mikä vaati ainakin satatuhatta ja ehkä jopa puoli miljoonaa siviiliuhria.

Ericson Wolken kirja on kiintoisa katsaus yhteen tärkeään historian ilmiöön, jonka merkitys meillä on usein unohdettu, kun alan toimijat ovat tavallisesti sijoittuneet 60 leveysasteen eteläpuolelle. Asian vaikutus on kuitenkin myös meillä ollut hyvin konkreettinen.

Suomenkin historiasta kirjoittaneen tutkijan tekstissä huomaan pari kummallista seikkaa. Sivuilla 94 ja 95 hän luettelee vitaliaanien Suomessa ainakin ajoittain hallitsemia paikkoja, joiden joukossa ovat Raasepori, Kastelholma, Korsholma, Wartholm (luultavasti Porvoon lähellä, vaikka sen joskus on selitetty olevan Junkarsborg Karjaalla), Åborg Kuhmon ulkopuolella sen sijaan kuulostaa oudolta ja Kuhmolla tarkoitetaan tässä varmasti jotakin muuta kuin tuota Kainuun kelpo kaupunkia.

Toinen omituisuus on tieto, jonka mukaan Turun piispa Björn vuonna 1404 varoitti Räävelin porvareita siitä, että merirosvot olivat kokoontuneet tunkeutuakseen Nevalle ja Nyenin kaupunkiin vahingoittamaan venäläisiä. Sen jälkeen tiedotettiinkin heidän tehneen siellä suurta vahinkoa.

Koska itse olen aina kuvitellut, että Nyen perustettiin vasta sen jälkeen, kun alue Stolbovan rauhassa vuonna 1617 liitettiin Ruotsin valtakunnan alaisuuteen, olen tiedosta kovin hämmästynyt. Lähdeviitettä ei ole, mutta ilmeisesti tuossa kohdassa siteerataan alkuperäisdokumenttia, joten lienee pääteltävä, että jonkinlainen kaupungintapainen oli kyseessä ja ehkä sijaitsi siellä Nevan ja Ohtan yhtymäkohdassa, jonne ruotsalaiset jo vuonna 1300 olivat yrittäneet perustaa Landskronan.

Joka tapauksessa asia vaatii selitystä. Olen muussakin yhteydessä huomannut, että venäläisellä puolella on arveltu tuolla ”suomalaisella suolla” itse asiassa, vanhojen karttojen mukaan, olleen myös venäläistä asutusta. Mutta että sen nimikin jo olisi ollut Nyen (Neovia)???

Ja tässä vielä musiikkia samasta aiheesta:

https://youtu.be/eMkE_F0G2Rk