Pietari Ensimmäinen. Vihollisemme suuressa Pohjan sodassa

 

Pietari Suuri ja Putin. Sankareita molemmat?

 

     Vuonna 2008 lanseerasi ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharov kansallisen projektin, jossa pantiin järjestykseen Venäjän sankarit.

    Projektin nimi oli ”Venäjän nimi” (Imja Rossija). Historiallinen valinta vuonna 2008. Kuka on isänmaan suurin sankari? Hallitsija? Marttyyri? Runoilija? Soturi? Ajattelija?

     Kyseessä ei olut mikä tahansa galluppi, vaan sarja kirjoja ja TV-ohjelmia, joissa kunkin ehdokkaan hyviä ja huonoja puolia analysoitiin viileästi ja päästettiin ääneen sekä ihailijat että vastustajat.  Äänestäjinä oliat sekä asiantuntijat että ”kansa”.

      Ehdokkaiden esittelyssä ote heijasti aidon historian ammattilaisen avointa suhtautumista asioihin ilman mitään totalitaristisia ”poliittisen korrektiuden” ajattelukieltoja.

      Ehdokkaita esittelevän kirjan (niitä oli useita erilaisia) alkusanoissa Saharov esitti oman näkemyksensä, jonka mukaan tärkeätä olisi se, miten nämä ihmiset edistivät kansansa kulttuurin edistymistä tasolta toiselle ja miten he myötävaikuttivat ihmisten tärkeimpään mielekkääseen päämäärään: elämäntavan kehittymiseen yhä paremmaksi ( soveršenstvovaniju obraza žizni ljudej).

     Ehdokkaita oli aluksi viisisataa, mutta kuten urheilukilpailuissa, niiden määrää vähennettiin kierros kierrokselta. Terävä kärki paljastui.

      Tärkeintä siis oli ehdokkaiden esittelyssä se kokonaisvaikutus, joka kullakin oli ollut. Usein asia oli ristiriitainen. Ehdokkaita esiteltäessä oli pyritty välttämään ideologisuutta ja arvioimaan tieteelisesti. Ne heijastivat Venäjän kehitystä sen eri vaiheissa, totesi Saharov.

     Kirjassa oli 50 pienoiselämäkertaa ja mukana oli kulttuurin edustajia Blokista Tšaikovskiin ja Puškinista ja Dostojevskista Vysotskiin. Sotureita oli Aleksanteri Nevskistä Žukoviin ja Kutuzoviin. Hallitsijoiden kirjo käsitti niin Nikolai II:n, Pietari Suuren kuin Leninin ja Stalinin. Olipa mukana myös Boris Jeltsin.

     Enin Lenin ja sitten Aleksanteri Nevski voitti kansanäänestyksen, jossa äänestäjät ilmeisesti sortuivat vilppiin ja niinpä tulosta korjattiin jopa kaksi kertaa ja viralliseksi jäi kolmas erä.

     Stalin oli ensimmäisellä kerralla tullut neljänneksi ja toisella keralla kolmanneksi ja uhkasi koko ajan kärkisijoja, mutta lopullisessa versiossa hän jäi tilalle 7. Hänen jälkeensä tulivat Lenin (8.) Iivana Julma (9.) ja Pietari Suuri  (10.).

     Tulos ei ollut kovin imponoiva miehelle, joka sentään oli koko tuon Venäjän nimen” (Rossija) isä. Ennen Uudenkaupungin rauhaa ei Venäjää vielä tunnettu nimellä Rossija, vaan käytettiin niitystä ”Rus” (ks. Vihavainen: Haun siunattu rauha tulokset).

     Edellä käsitellyssä 50 ehdokasta esittelevässä kirjassa tuotiin esille tietenkin Pietarin saavutukset ja hyveet sellaisina kuin tutkijat olivat ne esittäneet.

     Pietarin saavutukset olivat tietenkin ylivertaiset ja hän vei kehitystä eteenpäin jopa vuosisatoja, innostuivat jotkut ihailijat vielä 1800-luvullakin selittämään. On ymmärrettävää, että jälkipolvet olivat saattaneet nimittää häntä jopa Venäjän Jumalaksi (ks. Vihavainen: Haun lomonosov tulokset).

     Pietari oli uskomattoman energinen ja aikaansaapa, mutta myös hänen julmuutensa oli ilmiömäinen. Hän hakkasi omin käsin päitä poikki kapinoivilta streltseiltä ja istutti seipään nokkaan miehen, joka oli vehkeillyt hänen poikansa kanssa hänen uudistuksiaan vastaan. Ei se ollut enää mitään ”ajan tavan” mukaista käytöstä.

     Suomessa isonvihan aikana kertoo historioitsija Myšlajevki Pietarin vaatineen, että ainoastaan sotilaallinen hyöty saa määrätä sen, miten asukkaita kohdellaan. Niinpä heitä säästettiin, kun ruokaa tarvittiin, vaikka he olivat olleet nurjamielisiä, mutta taas tuhottiin tarvittaessa, vaikka olisivatkin osoittaneet alamaisuskollisuutta.

     Sehän ennakoi jo bolševikkien politiikkaa, jossa ihmisen kohtaloa ei määrännyt se, miten hän aatteeseen suhtautui, vaan se, mihin sosiaaliseen tai kansalliseen kategoriaan hän kuului.

      Terrori oli Pietarin ase, toteavat myös venäläiset asiantuntijat tässä ”Imja Rossija” -kirjassa. Hän oli myös orjuuttaja.

     Täytyykin sanoa, että suuressa Pohjan sodassa vastakkain oli kaksi todellista poikkeusihmistä. Meidän kuninkaamme oli ”rautakallo”, joka piti periaatteistaan kiinni hinnalla millä hyvänsä ja se hinta kasvoi todella suureksi myös Suomessa (vrt. Vihavainen: Haun rautakallo tulokset ).

      Venäjän puolella oli taas vallankumouksellinen valtaistuimella, jonka mahtikäsky määräsi vaikkapa munkit tanssikemuihin ja papit armeijaan. Ihmishenki ei tuollaiselle tyrannille ollut minkään arvoinen.

     Molemmat olivat yhtä vähän kiinnostuneita rahvaan kärsimyksistä ja niistähän historian kirjoittajatkaan eivät vielä hiljattain olleet juuri lainkaan kiinnostuneita.

    Meidän päivinämme Putin haluaisi kuulemma olla nykyajan Pietari Suuri. Se on paljon haluttu pikkumieheltä, joka hankki sivistyksensä ha meriittinä salaisen poliisin filuurina.

      Toki Pietaria voi helposti matkia vaikkapa säälimättömyydessä ja epäilemättä Pietarillakin

 oli ansionsa myös salaisen poliisin kehittämisessä Venäjälle. Visioitakaan ei Putinilta ole puuttunut, kun hän on seuraillut Izborskin klubin höyrypäiden piirtelemiä pilviä.

      Ikkunat Eurooppaan ja muuhunkin länteen on ainakin onnistuttu sulkemaan, mutta ideologisesti ei suunta ole ollut kohti modernisuutta, vaan sen luokan pappispimitystä, jota Pietari olisi syvästi halveksinut.

     No, kyllähän orjailevan Feofan Prokopovitšin imartelevat palvelukset Piearillekin kelpasivat, mutta rahvaan keskuudessa hän hankki itselleen antikristuksen maineen. Ehkä sen saa vielä myös Putin?

 

Mutta tässä muuan vanha blogi Pietarista:

 

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Venäjän raiskaaja

 

Pietari Suuri, Venäjän raiskaaja

 

    Nikolai Berdjajev, nerokas vaikka hämärä ajattelija pohdiskeli joskus Venäjän feminiinistä luonnetta, joka sinänsä lienee jo ennen häntä keksitty metafora.

     Berdjajevin aivoitusten tuloksena oli, että kuten nainen kaipaa miestä tullakseen todella siksi mitä on, kaipaa myös Venäjä ylkäänsä, sellaista miehistä prinsiippiä, joka täydentää sen omaa vahvaa, mutta anarkistista alkuvoimaa.

     Eurooppa, aikaansaapa ja aktiivinen läntinen kulttuuri on luonteeltaan miehinen, kuten oli Gontšarovin romaanin Stolz, kun taas flegmaattisessa Oblomovissa oli jotakin naismaista ja samalla perivenäläistä. Yksin hän ei saanut mitään aikaan eikä kyllä saanut muiden avullakaan.

     Mutta Stolz ja Oblomov olivat oikeita henkilöitä, siis oikeita romaanihenkilöitä eivätkä kansoja tai kulttuureita. Ilja Iljitš Oblomov olisi kaivannut itse asiassa rinnalleen tarmokkaan vaimon, joka nalkutuksellaan olisi saanut hänet liikkeelle. Hän oli kuitenkin liian feminiininen mies eikä loppujen lopuksi kyennyt hankkimaan minkäänlaista vaimoa ja loru loppui siihen.

     Mutta Venäjä ei ole mikään ihminen vaan maa, kansakunta ja jopa kulttuuri. Aleksei Homjakov, slavofiilien ensimmäisen sukupolven suuri historiosofi visioi lännen tulleen Venäjälle varjagien hahmossa. Varjagit edustivat Venäjällä valtiota, joten jopa koko valtio sinänsä saapui sinne ulkopuolelta. Varjagien kutsuminen myös osoittaa, ettei Venäjä itse ollut synnyttänyt tuota väkivaltakoneistoa, vaikka joutui –ihmisten syntien tähden- sen hankkimaan järjestyksen ylläpitämiseksi.

     Valtio, länsimaisena keksintönä merkitsi väkivaltaa, orjuutta ja vihamielisyyttä. Venäläisen valtion perustamisessa sen sijaan voidaan havaita vapaan tahdon, vapauden ja rauhanomaisuuden prinsiipit. Valtio eli ruhtinas družinoineen jäikin muinaisella Venäjällä todella erilleen kollektiivisesta yhteiskunnasta, vaikka niiden suhteissa vallitsi keskinäinen luottamus, kuten Homjakov vakuuttaa.

      Arkeologit ovat voineet todeta, että Novgorodin ruhtinas ja hänen družinansa asuivat varsinaisen kaupungin ulkopuolella. Kaupungissa taas vallitsi tasavaltainen järjestys, jossa vetše-kokous päätti suuremmat asiat demokraattisesti. Missäpä oli siihen aikaan Suomen tai siis Ruotsin demokratia?

      Homjakovin näkemys on ainakin kekseliäs ja tekee hyveen siitä, missä Venäjän viholliset ovat nähneet paheen. Toisaalta tuo ihannoitu Kiovan Venäjän aika, etenkin sellaisena kuin se toteutti valtion ja yhteiskunnan suhteita Novgorodissa ja Pihkovassa, jäi taa silloin, kun tataarilaisen Moskovan despoottinen hallinto alisti barbaarisesti nuo ruhtinaskunnat ja tuhosi niiden ylimystön jopa fyysisesti.

      Iivana III ja Iivana IV Julma olivat molemmat hirmuvaltiaita ja enemmän tai vähemmän onnekkaita Moskovan despoottisen vallan levittäjiä. Ukraina jäi kuitenkin yhä heidän valtapiirinsä ulkopuolelle, samoin kuin vapaat kasakat muuallakin ”villin aron” laitamilla.

      Se, joka pani Venäjän ja siinä samassa Ukrainan lopullisesti aisoihin oli Pietari Suuri. Itse asiassa hänet on kyllä hevosmiehen ominaisuudessa kuvattu klassisemmin ratsastajana: ”rautareisilläsi ohjaten sait Venäjän kavahtamaan”, kuvaili Puskin kuvatessaan Katariina II:n Pietarille pystyttämää patsasta, vaskiratsastajaa, jonka muistamme Palatsitorilla seisomassa takajaloillaan käärmeen päätä polkien.

      Myös Pietari oli hirmuvaltias. Berdjajevin luonnehdinnan mukaan hän oli pikemmin Venäjän raiskaaja kuin kelpo sulhanen. Pietari Suuren uudistusten tärkein vipusin olivat repressiot, muistuttaa ”Imja Rossija” –teoksen kirjoittaja. Sanalla ”repressio” on venäjässä oma kaikunsa, joka muistuttaa pistoolinlaukausta kellarissa. Niskalaukauksiahan Stalin järjesti sadoin tuhansin sellaisille ihmisille, joita piti luomansa uuden Venäjän kannalta hankalina.

     Jopa Lenin oli sitä mieltä, että Pietari oli uudistaja, joka barbaarisena aikana käytti barbaarisia keinoja. Tunnustus on merkittävä, kun se tulee alan sanoisiko, ansioituneelta toimihenkilöltä. Niitä samantyyppisiä keinoja käytti runsaasti myös Lenin, jonka mielestä Venäjä myös todella oli osittain barbaarinen maa, jossa vanhaa Oblomovia oli pieksettävä yhä uudelleen ja joka päivä. Ja kyllä onneton Venäjä Leninin aikana selkäänsä saikin. Hänen aiheuttamiaan kärsimyksiä ei voi liioitella.

      Pietari Suuren saavutukset olivat ja ovat erittäin merkittävät. Venäjän kirjallisuuden 1700-luvun suuret nimet eivät voineet kyllikseen ylistää ensimmäistä imperaattoria.

      Omat eulogiansa kirjoittivat niin Aleksandr Sumarokov, Mihailo Lomonosov kuin Gavril Deržavin. Feofan Prokopovitš, hallitsijansa edessä orjaileva ukrainalainen, josta tuli Novgorodin arkkipiispa, todisteli herransa kaikkivaltiutta poikkeuksellisen lipevästi ja osoitti kykenevänsä siunaamaan kaikki konnuudetkin, mikäli ne tulivat Kaikkeinkorkeimmalta taholta.

     Saksalaissukuinen finanssiministeri, kreivi Kankrin 1800-luvulla jopa innostui huudahtamaan, ettei itse asiassa pitäisi lainkaan enää puhua venäläisistä, vaan petrovialaisista ja sen mukaisesti valtakunnan nimen pitäisi olla Petrovia. Kaikki Venäjän kunnia, voima, kukoistus ja valistus tulivat Pietarilta tai ainakin Romanov-suvun hallitsijoilta, joten kukaties myös Romanovia olisi sovelias valtakunnan nimeksi.

      Kirjailija Nestor Kukolnik kuvasi Pietaria suurena anatomina, joka avasi Venäjän mädäntyneen ruumiin, puhdisti ja vaihtoi sen pilaantuneet sisälmykset, sitoi ja nosti jaloilleen ja kohotti sen maailman imperiumien joukkoon. Tämä makaaberi kuvaus tuntuu myös jotenkin sopivalta, ainakin sen jälkeen kun on vieraillut Kunstkamerassa.

     Aikansa ylistetty yleisnero Lomonosov ei kyennyt löytämään maailmanhistoriasta ketään, jonka urotöitä voisi verrata Pietarin aikaansaannoksiin. Niinpä hän ei eulogiassaan pysähtynytkään vähempään kuin jumalointiin, обожение, sen varsinaisessa mielessä:

 

Hän oli Jumala, Hän oli sinun Jumalasi Venäjä,

Hän sai sinussa ruumiillisen muodon,

laskeuduttuaan sinuun korkeuksista,

Sankarten joukossa tähtien yllä

Hän loistaa nyt ikuisesti…

 

     Jumalat ovat tässä ajan hengen mukaisesti antiikin jumalia, mutta jumalointi todella tarkoitti käytännössä sitä, ettei sen kohde kuulunut niihin, joita sopi arvostella samoilla mittapuilla kuin tavallisia kuolevaisia.

      Pietari tappoi poikansa Aleksein, kuten tiedetään. Tällä teolla oli oma rautainen logiikkansa, jos Aleksei kannattajineen olisi päässyt valtaan, olisi Pietarin uudistukset tehty tyhjiksi. Pääkaupunki olisi siirretty Pietarista takaisin Moskovaan ja se vanha Venäjä, jota Pietari oli voimallisesti muokannut Euroopaksi, olisi palannut takaisin.

      Pietari joutui siis uhraamaan oman poikansa, mutta mitäpä sanoikaan Raamattu Kristuksen kärsimyshistoriasta? Eikö oman poikansa uhraaminen ollut suurin rakkauden teko, mikä millekään olennolle oli mahdollinen? Suuri, suuri oli Pietari, kuten hänen rakkautensakin.

     1700-luvun valistusfilosofit tunnustivat myös auliisti Pietarin suuruuden, joskin Katariinan suosio ymmärrettävästi houkutteli enemmän niitä, jotka vaikuttivat hänen hallitusaikanaan. Pierre le Grand – Catherine la plus Grande, kiteytti Voltaire oman kontribuutionsa Venäjän despooteille: Pietari oli antanut venäläisille olemassaolon, mutta Katariina sielun…

      Pietarin viholliset ovat yksi Venäjän historian suurista teemoista ja suurelta osin tämä vihamielisyys sijoittuu slavofiliaan. Miksi ja millä oikeudella Pietari meni sorkkimaan Venäjän sielua? Miten hän julkeni tuhota aidon venäläisyyden ja pakottaa alamaisensa omaksumaan nemtsien tavat ja jopa kielen?

       Tuliko Venäjän kulttuurista Pietarin takia vain puolivillaista pintakiiltoa, joka ulkonaisesti muistutti länttä, mutta itse asiassa koko maa ei ollut enempää aidosti venäläinen kuin eurooppalainen? Eikö Venäjän ollut helpompi puolustautua länttä vastaan, jos eurooppalaiset olivat sille basurmaneja (musulmaaneja) eikä veljiä?

      Venäjän ylimystö oppi kyllä nopeasti vaihtamaan kielensä saksaan ja ranskaan ja lukemaan eurooppalaista kirjallisuutta, mutta samalla se irtautui kansasta ja jäi ikään kuin ilmaan roikkumaan, vailla kansallista alkuvoimaa ja juuria, joita 1800-luvun romantikot osasivat kaivata ja joita 1700-luvun valistus oli halveksinut.

     Pietarin kriitikkoihin kuului itse asiassa jo Katariina Suuren aikainen sinisukka, Jekaterina Daškova, Pietarin tiedeakatemian johtaja ja kirjallisuusakatemian perustaja, jonka näemme Aleksandran teatterin edessä olevan Katariinan patsaan jalustan hahmojen joukossa.

     Hänen mielestään Pietari oli ollut sivistymätön tyranni, joka oli kohdellut kaikkia orjinaan ja joka yritti muuttaa erotuksetta kaiken, edes miettimättä, mikä oli hyödyllistä ja mikä vahingollista. Tässä olikin Pietarin arka paikka, johon hänen myöhemmät kriitikkonsa iskivät.

      Pietarihan todella oli tyranni. Ei ollut sattuma, että dekabristi Rylejev ylisti Ukrainan hetmani Mazepaa, joka oli klassisen antiikin parhaiden perinteiden mukaisesti uskaltanut nousta tyrannia vastaan ja josta palkaksi Mazepan kannattajia rangaistiin äärimmäisen julmasti ja lähetettiin runneltuja ruumiita pitkin Dnepriä lauttojen päällä varoittamaan kaikkia ukrainalaisia koskaan nousemasta Pietarin mahtailevassa kaupungissa asuvaa hallitsijaansa vastaan.

     Pietarin julmuus oli ilmiömäistä. Hän tappoi omin käsin ilmeisesti satoja kapinaan nousseita streltsejä Moskovan Punaisella torilla ja pieksi ryhmysauvallaan kaikkia, jotka jostakin syystä näyttivät sen ansaitsevan. Kepistä saattoi saada sekä liian liukkaasti kumarteleva työmies, joka keskeytti turhan tähden hyödyllisen toimensa että tietenkin myös sellainen kelmi, joka laiminlöi tervehtimisen. Menšikovin kaltainen valtionvarojen kavaltaja ilmeisesti täysin ansaitsikin perusteellisen selkäsaunan, ehkä myös moni muu.

     Mutta Pietarilla näyttää myös olleen erityistä viehtymystä sadismiin, mikä tukee käsitystä hänen poikkeuksellisesta persoonallisuudestaan. Kun kävi ilmi, että muuan kapteeni oli solminut suhteen Pietarin ensimmäiseen ja hänen jo siis hylkäämäänsä puolisoon Jevdokija Lopuhinaan, joka oli pakotettu luostariin, rankaisi entinen aviomies tuota rienaajaa seivästyttämällä hänet.

      Kyseessä oli tuo vanha teloitustapa, jossa uhri istutettiin terävän seipään nenään, jossa hän hitaasti menehtyi seipään tunkeutuessa sisäelinten läpi keuhkoihin saakka ja lopulta ulos selästä tai kaulasta. Jotta kärsimykset eivät jäisi liian vähäisiksi, puettiin teloitettavan päälle turkki, oli näet pakkasilma.

       Vastaavanlaista julmuutta osoitettiin amiraliteetin ensimmäiselle päällikölle Kikinille, joka oli vehkeillyt tsarevitš Aleksein kanssa. Hänet teilattiin ja onneton joutui vielä kuolintuskissaan vastailemaan teloituttajan pilkallisiin kysymyksiin. Nykyään Kikinin nimi muistetaan hänen rakennuttamistaan taloista (Kikinskie palaty), jotka sijaitsevat lähellä Smolnaa ja joissa nykyään toimii musiikkioppilaitos.

      Pietarin rakastajattaren Anna Monsin veli Willem erehtyi noudattamaan maan tapaa ja otti lahjuksia. Hänet teloitettiin ja ruumis jätettiin pitkäksi aikaa näytteille muille pelotukseksi. Pää säilöttiin spriipurkkiin. Sekä Monsin, että lapsenmurhasta tuomitun Mary Hamiltonin päät haudattiin sittemmin Katariinan aikana Daškovan ehdotuksesta.

      Perimätieto oli väittänyt, että Pietari oli ihastunut tavattomasti Hamiltonin kauneuteen ja määrännyt heti tämän pään katkaistavaksi ja säilöttäväksi, jotta jälkimaailmakin saisi tietää, millaisia kaunottaria Venäjällä oli ollut. Itse asiassa Hamilton oli todella ollut Pietarin rakastajatar, mutta erehtynyt puhumaan pahaa keisarin puolisosta Jekaterinasta (”tsuhonka”) ja lieneepä mahdollisesti tehnyt lapsenmurhan ja vielä varastellutkin. Joka tapauksessa synkkä tarina kertoo jotakin sitä, mitä Pietarista saatettiin uskoa.

      Kansan keskuudessa eli sitkeä käsitys siitä, että Pietari oli ilmestyskirjan peto tai Antikristus. Tässä tapauksessa oli mahdollista löytää poikkeuksellisen paljon merkkejä siitä, että viimeiset ajat olivat nyt todella tulleet.

     Pietari oli varastanut Jumalalta ajan ja ruvennut laskemaan sitä uudella tavalla, hän oli leikkauttanut miehiltä parran, joka suuren Stoglav-kirkolliskokouksen päätöksellä oli aikoinaan julistettu Jumalan antamaksi miehen koristukseksi, johon ei sopinut koskea. Uuden eurooppalaisen pääkaupungin rakentaminen ”luille ja kyynelille” vastoin Jumalan tahtoa, tulvien ja kosteuden riivaamaan paikkaan oli selvää antikristuksen työtä kuten myös alastomien epäjumalankuvien pystyttäminen Kesäpuistoon ja Pietarhoviin.

       Kutsunnoissa palvelukseen otettaviin tehty polttomerkki oli selvä Pedon merkki ja jopa Pietarin kasvot, jotka viiksineen muistuttivat kissaa, antoivat mielikuvan paholaisesta. Jotta uskonnon rienaus olisi mahdollisimman täydellistä, alettiin luostareita ja papistoa pakottaa hyödylliseen toimintaan, munkkeja lähetettiin armeijaan ja jopa nykyajan cocktailkutsuja muistuttavia assemblée-kokouksia määrättiin järjestämään myös luostareissa.

       Osoittaakseen vielä, ettei pelännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, tsaari rienasi ryyppykaveriensa kanssa kirkollisia menoja karnevalistisessa seurueessaan, joka tunnettiin nimellä ”Kaikkeinjuopunein, kaikkeinhulluin ja mielettömin synodi”. Sen jäsenillä oli hävyttömiä, mukamas kirkollisia nimiä ja titteleitä, joiden säädyttömyydestä (ненормативная лексика) venäläinen wikipedia aiheellisesti varoittaa etukäteen mahdollisia intelligentsijaan kuuluvia herkkiä lukijoita. Sellainen oli esimerkiksi Архикнязь-папа eli Ruhtinaspaavi, joka oli koko joukon johtaja. lisäksi olivat muun muassa:
протокопайхуй Михайлов,
духовник Иринархуй, архидиякон Идинахуй Строев,
протодиякон Пахом Пихайхуй Михайлов, дьякон
Иоиль Попирайхуй Бутурлин.
Ключари: Починихуй Опраксин, Брихуй Хилков,
Ионийхуй Субота, ризничий Изымайхуй Мусин-Пушкин,
уставщик Неоманхуй Репнин, поп Феофанхуй Шушерин.
Дьяконы: Посаднилхуй Головин, Ловихуй Воейков,
Ройхуй Ронов, Дуйнахуй Шемякин.

Ja monia muita.

     Tittelit lienee tässäkin parasta jättää suomentamatta. Seurue kulki suurimpina kirkollisina juhlina ympäri kaupunkia, pahoinpiteli ohikulkijoita ja tunkeutui ylimysten koteihin, joissa vaati kestitystä. Juhtina kulkueessa oli sikoja, pukkeja ja jopa kameleita.

      Humalaa nimitettiin seurueessa Ivasko Hmelnitskiksi, joka olikin seurueen alituisena vieraana. Rienatessaan kirkonmenoja se käytti omia termejään, esimerkiksi kirkonkirouksen eli anateeman julistamista kuvattiin sanalla «ебиматствовать», jonka jätän kääntämättä, herkkien lukijoiden tähden.

      Raiskaaja Pietari ei siis kainostellut antaessaan vielä pilkan ruoskankin viuhua pitkin veroilla ja väenotoilla näännytetyn Venäjän selkää. Mutta näin on luoja säätänyt, että nainen usein nauttii siitä, mikä häntä kauhistuttaa ja kiduttaa. Ei asia nyt aina suinkaan näin ole, miksipä moista väittämään, mutta tuskinpa asia rajoittuu vain yksittäistapauksiin.

      Joka tapauksessa tarina Pietarista Venäjän yljän ja itse asiassa siis raiskaajan roolissa on vertaansa vailla ja miltei uskomaton. Miten oli mahdollista, ettei kansa noussut kapinaan? Ei kyse ollut pelkästä pelkuruudesta.

       Ne vanhauskoisten seurakunnat, jotka polttivat itsensä valtavissa rovioissa Karjalan korpimailla, eivät pelänneet tuskaa eikä maallisen vallan miekkaa. Tsarevitš Aleksein taakse kokoontui todella Pietaria vastustavia voimia, mikä tiedettiin Ruotsissa asti.

       Mutta Venäjän hallinnon mullistanut Pietari piti hyvää huolta myös salaisesta palvelusta. Preobraženski prikaz huolehti siitä, että epäilyksenalaiset napattiin ja että he myös tunnustivat kaiken ja usein varmaan aivan aitojakin syntejään, vaikka armahdusta tuskin oli luvassa.

      Pietari Venäjän hallitsijana on todellinen historian jättiläinen, jolle ei ehkä lainkaan ole vertaista. Hän eurooppalaisti Venäjän ja toi sen osaksi arvoyhteisöämme. Hänen metodinsa olivat barbaariset ja kaiketi häntä voidaan myös nimittään jonkin sortin hulluksi, kuten myös vastustajaansa Kaarle XII:ta. Mutta jälkeä syntyi.

      Tämän sai kokea myös Ukraina, joka nykyään juhlii Mazepaa kansallissankarinaan. Pietari lopetti kasakoiden vanhan vapauden, hän tuhosi armottomasti omaa tai ainakin ukrainalaisten maata perääntyessään samoin kuin myöhemmin Aleksanteri I ja Stalin.

      Mutta niinhän meilläkin talvisodassa poltettiin talot, jottei puna-armeija voisi niitä käyttää. Isonvihan aikana Suomea tuhottiin armottomasti, mutta tilaisuuden tullen Kaarle XII:n armeija kyllä osasi maksaa potut pottuina.

       Samaa arvoyhteisöä siis oltiin melko pitkälle paitsi että meikäläiset eivät käyneet orjakauppaa ja taisi niitä muitakin eroja olla. Lieneekö vieläkin? Tätä jokainen kotonaan pohtikoon tekemättä liian hätäisiä johtopäätöksiä.

 

       Pietari sai väkivalloin murjottua läpi uskomattoman määrän uusia instituutioita ja uutta kulttuuria: uskonto pantiin kerralla aisoihin, pajarit kukistettiin ja streltsit tapettiin. Maan virallinen kieli aiottiin muuttaa hollanniksi, mutta siitä sentään luovuttiin. Vasilinsaari aiottiin Amsterdamin tapaan kaivaa täyteen kanavia, kunnes huomattiin asian epäkäytännöllisyys pohjoisen oloissa.

      Pietarin kykyä ja halua radikaalien muutosten tekemiseen voi hyvin verrata Stalinin vastaaviin. Jopa Venäjän intelligentsija, josta osa vihasi niin Petaria kuin koko valtiota, hurmaantui siitä muutosten tekemisen kyvystä, joka Pietarilla oli käsissään. Niinpä unelmoitiin myös liberaalista Pietarista, puhuttiin petrograndismista -hyvän diktaattorin odotuksesta.

       Muistakaamme, että toisen kautensa jälkeen Putinilla oli vastassaan intelligentsijan perusjoukko ja hänen kansansuosionsa oli muutenkin hiipumassa. Vasta Krimin kaappaaaminen ja sota nostivat suosion huippulukemiin.

       Vastakohtaisuus länteen olisi tuskin saanut kansalta paljoakaan aplodeja, ellei sotaa olisi syttynyt. Siihen viittaavat mielipidetutkimukset, jotka osoittivat, että venäläisten ja ukrainalaistenkin välilä oli huomattavan suurta sympatiaa ja vihamielisyys oli harvinaista. Eurooppakin oli melkoisessa suosiossa.

       Putin on verrannut itseään Pietari Suureen ja epäilemättä tarkoittanut sillä tuon hallitsijan mahtavuutta ja kykyä valtakunnan laajentamiseen. Pietarilla oli rasituksenaan kuitenkin myös suuri syntiluettelo, jollaisia kansat harvoin muistelevat, vaikka se varmaankin kannattaiskin.

 

 

 

Muuan leijona ja hänen maineensa

 

Pohjolan leijona

 

"Nyt Lagerbring saa laittaa

sanoman Suomehen,

puvussa Leijonamme

jo meidän ollehen.

Toll marski, Piper, kreivi,

ma teidät kumpaisen

todistajaksi kutsun

tekoni ylhäisen!"

J.L. Runeberg, ”Kuningas”

(Vänrikki Stoolin tarinat)

 

   Kaarle XII saavutti sotakentällä useita hämmästyttäviä voittoja alivoimaisenakin ja esimerkiksi Aleksandr Suvorov kunnioitti häntä oppi-isänään.

     Omaa sotaansa aloittaessaan Kustaa III sitoi vyölleen Kaarle XII:n miekan, joka oli hänelle aivan liian pitkä ja Kustaa IV Aadolf puki hänkin Suomen sodan aikana teatraalisesti sankarikuninkaan uniformun päälleen, kuten Runebewrg pilkallisessa runossaan kertoo.

     Huolimatta siitä, että Kaarlen politiikka tuhosi Ruotsin suurvallan perusteellisemmin kuin ehkä olisi ollut tarpeen ja aiheutti valtavasti tarpeetonta hävitystä ja kuolemaa, ovat jälkipolvet Ruotsissa usein suhteutuneet häneen ihaillen.

     Helsingistäkin löydämme yhä ravintolan nimeltä Kaarle XII, mikä puhuu puolestaan. Sen sijaan, että olisi kyennyt edes jonkinlaiseen kompromissiin, Kaarle torjui rauhanteon Venäjän kanssa edellyttämällä, ettei Suomenlahden perukkaa saa missään tapauksessa luovuttaa.

     Siellä sijaitsi kuitenkin jo vuodesta 1703 Venäjän uusi pääkaupunki. Turkki olisi voinut lyödä Venäjän ja itse asiassa sen jo tekikin, mutta luovutti sitten voiton hedelmät takaisin milteipä hernekeitosta. Kaarle sai jatkaa maansa hallitsemista Benderistä Turkin alueelta käsin, kunnes pakotettiin vaihtamaan paikkaa.

     Tuohon aikaan Suomi, olennainen valtakunnanosa, oli venäläismiehityksessä (isoviha), mutta sen kärsimyksille ei arvoa annettu enempää Benderissä, kuin Pohjanlahden takanakaan. Ruotsissa tutkijat eivät näytä koskaan kiinnostuneen isonvihan historiasta. Christer Kuvajan tällä vuosisadalla Tukholmassa ilmestynyt teos on poikkeus ja tietenkin suomalaisen tekemä.

     Ruotsalaisilla ei ollut isoavihaa, vaan Suuri Pohjan sota jatkui yhä. Tosin Suomesta käsin hyökännyt kaleerilaivasto muistutti aika ajoin rannikon asukkaita siitä, että vaara uhkaa idästäkin.

     Kaarle XII on kaikesta politiikkansa tuhoisuudesta huolimatta jäänyt historiaan hahmona, jonka eräät aikakaudet yhä uudelleen nostavat esille palvottavaksi, kun taas toiset ymmärtävät sen varoittavana esimerkkinä.

     Ruotsalais-ukrainalainen sotaliittokin kuului Kaarlen politiikkaan ja uskon, ettei se voi olla vaikuttamatta tämän päivän Ruotsin suhtautumisessa Kaarleen ja karoliineihin.

     Tätä asiaa en kuitenkaan tunne. Ken tietää enemmän, kertonee?

     Tässä nyt muuan kirja ja sitä koskeva blogi ajalta, jolloin meneillään oleva suuri eurooppalainen sota ei vielä vaikuttanut käsityksiimme historiasta.

 

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Aikansa sankari

 

En hjälte i tiden

 

Bengt Liljegren, Kaarle XII. Soturikuninkaan elämä. Suomentanut Matti Kettunen. Suomen klassikkokustannus Oy, Helsinki. Copyright 2000.375 s.

 

     Voltaire sanoo tunnetussa Kaarle XII:n elämäkerrassaan, että siinä oli mies, jolla ei ollut mitään heikkouksia. Tämän takia hän vei kaikki sankarien hyveet liiallisuuksiin ja, kuten jo Aristoteles opetti, silloin ne muuttuvat paheiksi.

     Lujuus muuttui itsepäisyydeksi, anteliaisuus tuhlaavaisuudeksi, rohkeus huimapäisyydeksi ja oikeamielisyys joskus julmuudeksi. Kun kyseessä oli itsevaltias kuningas, seurasi siitä onnettomuuksia koko maalle ja vielä muillekin, kunnes viimein löytyi se luoti, joka oli tarkoitettu Kaarlelle. Sen ampumisen lienee järjestänyt myöhempi kuningas Fredrik I, päättelee kirjoittaja.

     Kauan näytti kuitenkin jopa siltä, että taisteluissa aktiivisesti mukana ollut kuningas oli kuolematon, ellei nyt suorastaan haavoittumaton ja väitettiin, että hän sai aina taistelun jälkeen karistella kiväärinkuulia saappaistaan.

     Voltairen Kaarle XII:n elämäkerta on Liljegrenin mukaan kaiketi Raamatun ja John Bunyanin Kristityn vaelluksen jälkeen eniten painettu kirja, jota myös käytettiin paljon ranskan kielen oppikirjana eri puolilla maailmaa.

     Koska tuon eniten painetun kirjan tittelin haltijaksi on kovin paljon ehdokkaita, en ota Liljegrenin arvelua ihan vakavasti, mutta toki se osoittaa, miten valtavaa mielenkiintoa koko maailmassa tuo meidänkin kuninkaamme herätti.

     Syytä olikin. Olihan varsinainen sensaatio, että pieni Ruotsi kävi pistämässä luun kurkkuun suuremmilleen ja sen sijaan että olisi itse joutunut teuraaksi, alkoikin näyttää pelottavalta mahdilta, jota eivät edes lukuisten suurvaltojen yhtyneet ponnistelut pidätelleet.

     Liljegrenin mielenkiinto kohdistuu ennen muuta kuninkaan persoonaan eikä niinkään hänen kansoihinsa tai muihinkaan kansoihin. Suomesta ei kirjassa paljonkaan puhuta eikä edes ”Isoa vihaa” tai Riilahden meritaistelua, jota Pietari I nimitti ”merelliseksi Poltavaksi” mainita.

     Venäjästä kirjoittaja tietää ja välittää vieläkin vähemmän, mikä toki on ymmärrettävää sikäli, että kirja keskittyy henkilöön eikä maihin ja kansoihin. Kuitenkin olisi ollut paikallaan puhua myös siitä, miten Pietari arvioi ”veljeään Kaarlea”.

      Mutta hyväksytään nyt kirja sellaisena kuin se on. Suomalaiselle siinä on tuoretta juuri keskittyminen Puolan, Turkin, Tanskan ja Norjan kysymyksiin. Suomi jäi kuin jäikin aikoinaan varjoon, eli siis jätettiin oman onnensa nojaan.

     Epäilemättä kirjan sankari oli epänormaali, mitä nyt ei tietenkään kannata a priori pitää moitteena saati herjauksena. Sen huomiointi vain auttaa ymmärtämään häntä.

      Aspergerin syndroomaahan on ounasteltu ja tietty silmiinpistävä tunteettomuus näyttää kertovan jonkin asteisesta autismista. Kuusituhatta venäläistä sotavankia murhattiin raa’asti Fraustadtin taistelun jälkeen näköjään ilman erityisiä tunteita, mutta lempisisaren kuolema isorokkoon aiheutti lohduttoman surun.

     Ja mistä ihmeestä johtui, että kuningas saattoi aina vain olla iloinen ja aktiivinen, vaikka hän inhimillisesti katsoen oli jo menettänyt kaiken? Jonkinlainen kohtalonusko ja vakaumus omasta asemasta herran voideltuna ja oikeuden miekkana näyttää olleen vahvempi kuin järki.

     Mutta ei Kaarlelta järkeäkään puuttunut. Hän oli etevä matematiikassa ja kehitteli huvikseen ajatusta kantalukuun 64 perustuvasta järjestelmästä vallitsevan kymmenjärjestelmän sijaan. Hän osasi myös hyvin latinaa, mutta kummallista kyllä, ei ranskaa.

       Ilmeisesti Kaarle oli taitava soturi ja hänen häikäilemättömyytensä tuo mieleen Suvorovin. Se, joka käy päälle, saa moraalisen yliotteen ja usein kuningas ryhtyi taisteluun aivan käsittämättömän alivoimaisena. Usein se toimi, mutta aina ei.

      Kiinnostava lukunsa on Kaarlen monivuotinen oleskelu Turkissa eli nykyisen Moldavian puolella Benderissä. Näyttää siltä, että kuningas alkoi oikeasti ihailla tiettyjä muhamettilaisen ympäristönsä piirteitä ja pyrki niitä omaksumaan.

       Myös suhteet ukrainalaisiin eli ennen muuta zaporogikasakoihin ja hetmani Mazepaan ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia.

      Mazepa, jonka Pietari nosti kaikkein kurjimman petturuuden vertauskuvaksi, on nyt Ukrainassa nostettu arvoon arvaamattomaan. Tosin hänen tarinansa on jossakin määrin ongelmallinen ja Kaarlen kannalta hän oli aika vaatimaton liittolainen, joka herätti paljon enemmän toiveita kuin niitä täytti.

     Ruotsalais-turkkilais-ukrainalainen ystävyys on joka tapauksessa kiinnostava asia, jota voidaan nostaa aina esille asioiden niin vaatiessa. Moni näyttää jopa luulevan, että Ukrainan sinikeltaiset väritkin on valittu ruotsalaisen esikuvan mukaan.

     Vaikka me suomalaiset olimme myös Kaarlen alamaisia, ei meille ole tainnut herua asiasta kunniaa kovin paljon. Toki suomalaisia oli aina kaikkialla mukana Kaarlen joukoissa ja Narvassa heitä oli hyvin huomattavastikin. Poltavassa meikäläisten määrä oli sen sijaan jo niin pieni, että Kaarlen olisi pitänyt jo ennakolta arvata, miten leikissä käy.

     No, leikki leikkinä. Liljegrenin kirjan kiintoisin osa on sen lopussa oleva historiografinen katsaus. Se osoittaa, miten tavattoman suhdanneherkkää suhteutuminen Kaarleen on ollut kautta aikojen.

     Niin sanottu vanha koulukunta (Voltaire, Geijer, Fryxell ym.) suhtautui sankariin ambivalentisti. Kuninkaalla oli toki ansionsa, mutta hänen toimintansa vei onnettomuuteen.

     Tämän vastapainoksi syntyi vuosina 1890-1910 uusi koulukunta, jonka mukaan sankari oli myös poliittisesti suuren luokan lahjakkuus, joka ei pelkästään suojannut Ruotsia, vaan myös Eurooppaa vierailta tunkeutujilta eli Venäjältä.

     Kirjoittajan mukaan vuonna 1909, vanha koulukunnan edustajien kuoltua, vallitsi liki täydellinen yksimielisyys Kaarlen kaikinpuolisesta suuruudesta. Tätä symbolisoi myös vuonna 1910 perustettu Karoliiniliitto.

     Tunnettu kulttuurihäirikkö Strindberg, joka oli jo aiemmin suhtautunut Kaarleen vihamielisesti, nimitti tätä kuitenkin juuri samaisena vuonna 1910 ”vitsaukseksi ja pahamaineiseksi hävittäjäksi” ja jopa peräti ”Ruotsin pyöveliksi”.

     Strindbergistä tuli vasemmiston sankari ja mielipiteet Kaarlesta jakaantuivat sen jälkeen poliittisen vakaumuksen mukaan.

     Liljegren kertoo kiintoisasti, että Kaarlea on Ruotsissa sen jälkeen pidetty muun muassa oikeusvaltion symbolina raakaa väkivaltaa vastaan ja natsi-Saksassa taas germaanisen sankarin ruumiillistumana.

     Toisen maailmansodan jälkeisistä arvioista mainittakoon Hans Villiuksen näkemys, jonka mukaan Kaarle ei koskaan kypsynyt mieheksi, vaan säilytti murrosiän pueriilit piirteensä. Joka ikinen hänen suurpoliittisista ratkaisuistaan, jotka joskus on kuvattu nerouden ilmauksiksi, on myös leimattu mielettömäksi.

     Meillekin tuttu Anthony Upton nimitti Kaarlea karismaattiseksi psykopaatiksi ja ainakin nykyajan näkökulmasta tämä luonnehdinta vaikuttaa minusta kohtuulliselta.

     Suomennos ei sisällä lähde- eikä kirjallisuusluetteloa, mutta kirja näyttää olevan kirjoitettu ilman alkuperäislähteitä. Kiinnostava se silti on, etenkin ottaen huomioon, että kirjoittaja on entinen punk-muusikko, jollaisilta tuskin odottaisi erityistä älyllistä aktiivisuutta.

     Suomennoksesta voi sanoa vain, että se on sujuva, kun ei originaaliin voi verrata. Kuitenkin olisi pitänyt käyttää venäläisissä nimissä suomalaista translitterointia ruotsalaisen asemesta ja painovieheiden suuri määrä on hieman ärsyttävä.

 

Kun Pietaria alettiin rakentaa

 

Suurvallan synty

 

Lars Ericson Wolke, Mot Sankt Petersburg! Den Karolinska arméns desperata kamp1708. Carlssons 2025, 207 s.

 

     Pietarin kaupunki oli uuden, eurooppalaisen Venäjän symboli ja tsaari Pietarin ”paratiisi”, kappale Eurooppaa Venäjällä ja nuhjuista takapajuisuutta edustavan Moskovan vastakohta. Sillä oli niin Venäjällä kuin muuallakin aina yhtä intohimoiset ystävänsä kuin vihollisensakin (vrt. Vihavainen: Haun venäjän historian kirottu kysymys tulokset).

     Pietarin kausi ja Moskovan kausi ovat Venäjän historiassa olleet syvästi erilaisia. Symbolisen vetäytymisen pois läntisestä maailmasta voi nähdä myös bolševikkien vetäytymisessä Pietarista takaisin Moskovaan, niin universaalia aatetta kuin he julistivatkin edustavansa.

     Putinista ei ole Pietari Suuren saappaisiin, mutta kyllä hän kovasti sitä tahtoisi. Luultavasti konfrontaatio lännen kanssa on Venäjälle jälleen pakotettu modernisaatioloikka, kuten suuri Pohjan sota oli Pietarin kaupungin perustajalle ja koko Venäjälle.

     Itse asiassa Neva oli Ruotsin hallussa vain vähän yli 80 vuotta, mikä tässä iässä alkaa kuulostaa kovin lyhyeltä ajanjaksolta. Venäjän oli siihen alistuttava, vaikka pyrkimys alueen takaisin valloittamiseen ei koskaan siellä unohtunut.

     Mutta oliko Pietarin pakko perustaa uusi kaupunkinsa juuri Nevan rannalle, missä ankara luonto teki sille useaan otteeseen tuhojaan? Eikö Narva tai varsinkin Riika olisi tarjonnut paremman sijainnin?

     Epäilemättä olisi, mutta erityisesti Riian kohdalla asian teki mahdottomaksi se, että se oli luvattu liittolaiselle, Saksi-Puolan kuninkaalle August Väkevälle, eikä Pietari voinut noin vain kesken sotaa mennä sanaansa rikkomaan. Myöhemmin tilanne oli sitten toinen, mutta silloin Pietari oli jo pääkaupunki.

     Joka tapauksessa tsaari Pietarin, Pjotr Aleksejevitšin tyyliin sopi perustaa mahtikäskyllä uusi kaupunki, joka onnistuikin sitten vuonna 1703, kun ruotsalaiset oli saatu karkotettua ensin Pähkinälinnasta ja sitten Nyenistä. Vuonna 1712 kaupunki uskallettiin julistaa jo valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi ja 1700-luvun puolivälissä siellä oli asukkaita jo 90 000.

     Ajan oloissa määrä oli hyvin suuri ja kasvoi nopeasti. Vuonna 1839 niinkin kriittinen tarkkailija kuin markiisi de Custine lausui ihailunsa yhtäkkisesti synnytetyn kaupungin mahtavuudesta.

     ”Rautakallo” Kaarle XII oli taipumaton luonne ja katsoi, että rauha oli mahdoton, ellei Neva jäisi Ruotsille. Hänen kuoltuaan se viimein saatiin aikaan ja Venäjä suostui jopa maksamaan Ruotsille varsin suuren rahasumman korvauksena saamistaan alueista. Siinäpä oiva vihje myös Putinille! (vrt. Vihavainen: Haun kaikki loppuu aikanaan tulokset ).

     Ruotsi oli pieni, mutta pippurinen sotilasmahti, joka kykeni kokoamaan jopa 100 000 miestä aseisiin, joskaan ei sellaista armeijaa kotimaassaan elättämään. Rasitus kahden ja puolen miljoonan asukkaan kansakunnalle oli hirmuinen ja kova se oli vastustajallekin, jonka resurssit kuitenkin olivat ylivertaiset.

     Ericson Wolke kuvaa seikkaperäisesti niitä varsin kiinnostavia vaiheita, joissa hyökkäävä Venäjä vähitellen saavutti Nevan linjan ja sitten Narvan ja vasta Poltavan taistelun (1709) jälkeen vuonna 1710 sai suuren läpimurron valloittamalla niin Viipurin, Riian, Pärnun kuin Tallinnan.

     Tie Suomeen ei vielä ollut apposen auki, mutta vuosina 1713-1714 myös se valloitettiin ja alkoi seitsemänvuotinen isonvihan aika.

     Suomen armeijan yli ei sentään niin vain kävelty ja niin kauan kuin tsaari Pietari liittolaisineen joutui taistelemaan Kaarle XII:n pääarmeijaa vastaan, pystyi tuo joukko yhdessä Ruotsin laivaston kanssa vakavasti vaarantamaan Venäjän uuden pääkaupungin ja koko sen jalansijan Nevalla.

     Ericson Wolke asettaa sotatoimet osaksi isoa kuvaa ja nostaa esille monia unohdettuja taisteluja ja sotaretkiä etenkin Pietarin kaupungin ensimmäisiltä vuosilta. Tunnettuhan on muun muassa se epäonninen maihinnousuoperaatio Retusaarelle eli Kronstadtiin, jossa hyökkääjä menetti peräti suurimman osan maihinnousujoukoistaan.

     Myös paljon paremmin onnistuneita operaatioita tehtiin, mutta ei telakoiden polttamisella mitään pysyvää saavutettu ja Pietarin kaupunki jatkoi itsepäistä kasvuaan, osaksi myös ruotsalaisten sotavankien rakentamana.

     Ericson Wolke kritisoi Ruotsia saaristolaivaston laiminlyönnistä. Aikoinaan se oli ollut merkittävä, mutta suuren Pohjan sodan alkuvaiheessa kutistunut olemattomiin, samaan aikaan kuin venäläiset rakensivat suuren kaleerilaivaston, jota saattoi verrata panssariarmeijaan liikkuvuutensa puolesta. Vuonna 1713 kaleerit murtautuivatkin Hankoniemen ohi ja tie Suomeen oli auki.

     Ruotsin avomerilaivasto kyllä piti pintansa Suomenkahden perukan vartioimisessa, eivätkä heikosti tulivoimaiset kaleerit uskaltautuneet linjalaivojen ja fregattien kimppuun, sikäli kuin edes saattoivat mennä avomerelle.

     Meren herruus mahdollistikin Georg Henrik Lybeckerin retken Inkerinmaalle yli Nevan ja 13000 miestä käsittäneen armeijan siirtämisen takaisin Suomeen.

     Lybeckeriä on yleensä kirottu vihoviimeisenä lalluksena ja tolvanana, joka näännytti miehiä tarpeettomissa manöövereissä ja tapatti ehkä jopa 6000 hevosta (Ericson Wolke: ehkä noin 4000) Inkerinmaan retkellä, kun niitä ei voinut ottaa laivaston kyytiin. Jo omana aikanaan Suomen armeijan ylipäällikkö tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin.

     Lybeckerin suurimmaksi synniksi luettiin näköjään se, ettei hän tarpeeksi kiristänyt suomalaisia talonpoikia saadakseen armeijalle muonavaroja. Tilanne Suomessa oli joka tapauksessa erittäin huono (vrt. Vihavainen: Haun itkun aika varmaan tulokset ), joskin Virossa vieläkin huonompi.

     Kirjoittajan mielestä Lybeckerin hyökkäys oli kyllä itse asiassa hyvä suoritus, sekä Nevan ylityksen (Täyssinän kylän luona) että Kolkanpäästä tapahtuneen kotiuttamisen osalta. Taistelussakin pärjättiin jopa hienosti ylivoimaakin vastaan. Kuitenkaan koko hommalla ei näytä olleen selkeää ajatusta ja kommunikaatio pätki kohtalokkaasti.

     Lybeckerin tarkoituksena oli liittyä Virossa oleviin Strombergin joukkoihin, mutta nämä olivat ehtineet kärsiä pahan tappio, josta Lybecker ei saanut tietoa, eikä Virostakaan enää riittänyt muonaa armeijalle. Hyökkäys epäilemättä kyllä esti venäläisiä lähettämästä vahvistuksia Kaarle XII:tä pakenevalle Pietarin armeijalle, mutta kun se vuonna 1708 oli ohi, niitä lähetettiin.

   Armeijan ja laivaston yhteistoiminta sentään sujui yllättävän hyvin operaatiossa, joka oli hyvin uskalias ja jopa uhkarohkea. Pietarin kaupunkia ei kuitenkaan saanut tuhotuksi enempää Majdell, joka ennen Lybeckeriä teki sinne useita hyökkäyksiä, kuin sitten kukaan muukaan.

     Tarina Pietarin synnystä on malliesimerkki maantieteen ja politiikan yhteisvaikutuksesta, jota kutsutaan myös geopolitiikaksi. Sen mukana muuttui koko Suomen ja Baltian asema ja Venäjä otti itselleen alueen, jota se tarvitsi. Uuden, modernin ja eurooppalaistuneen Venäjän sydän, tai pikemmin aivot olivat nyt Itämeren rannalla. Missä lienevät nyt?

     Tekijä on käynyt läpi myös alkuperäislähteitä ja kirja tarjoaa ainakin minulle paljon uutta. Esimerkiksi Peipsenjärven eskaaderin tarina on kiinnostava, kuten myös Laatokan taistelut ja Nyenin eskaaderin vaiheet.

      Kirjan lopuksi tekijä siirtyy Suomeen, jonka kohtalona Pietari on ollut ja muistona Nyenistä esittää kuvan Tukholman Suomalaisen kirkon kattokruunuista. Niistä muuten opin jo 1950-luvulla Lydia Almilan ruotsinkirjasta.

     Huolimattomuusvirheitä on mukana, Venäjän laivaston lipussa ei tietenkään ole Aleksanterin- vaan Andreaksen risti, eikä Käkisalmi ollut venäjäksi Priozjorsk ennen 1940-lukua, vaan Korela ja sittemmin Keksgolm. Muutenkin ovat luovutetun Karjalan venäläiset nimet kirjassa niiden 1940-luvulla syntyneessä muodossa, mikä tekee hieman hullunkurisen vaikutuksen.

     Mutta kirja on hyvä ja tervetullut lisä siihen suuren Pohjan sodan historiaan, jota ovat viime vuosina ansiokkaasti täydentäneet suomalaisista Teemu Keskisarja (ks. Vihavainen: Haun keskisarja murhanenkeli tulokset ), Antti Kujala (Vihavainen: Haun itkun aika varmaan tulokset), Christer Kuvaja (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ) ja Kustaa Hj. Vilkuna.

     Ruotsalaisethan ovat aiheesta kirjoittaneet varmaankin jo satoja kirjoja ja Kaarle XII (ks. Vihavainen: Haun liljegren tulokset, Vihavainen: Haun ullgren tulokset), on innoittanut myös jo 1700-luvulla ajan kuuluisinta kynäniekkaa, Voltairea (ks. Vihavainen: Haun voltaire kaarle XII tulokset).

     Suomalaisten karu kohtalo Norjan tuntureilla on myös ollut hiljattain tapeetilla (ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Näinä aikoina, kun rajoja taas ollaan sodalla muuttamassa, saattaisi olla hyödyllistä vilkaista myös sitä, mitä tällä alalla aikaisemmin on tehty ja aikaan saatu.

Outo hallitsijamme

 

Ujo itsevaltias ja Ruotsi-Suomi

 

Peter Ullgren, Krigarkungens undergång. Karl XII:s sista år. Lind&Co 2025, 238 s.

 

Tämän kirjan fokuksessa on Kaarle XII:n persoona ja se on siis ymmärrettävä sen mukaisesti eikä kuviteltava, että siinä esitetyt käsitykset joistakin sivuasiasta olisivat myös yhtä vankalla pohjalla. Toki kukin historian seikka on aina oman tarkastelunsa väärtti, mutta kiinnostavaa on sekin, mitä tarinasta jää pois.

Kaarle-kuninkaan persoonaa tämä kirja valaisee, sanoisinko, perinpohjaisesti. Kymmenet eri silminnäkijöiden kuvaukset kuninkaan tavoista ja tavoitteista ja hänen allekirjoittamansa käskyt luovat vakuuttavan kuvan kohteestaan. Itse asiassa tuntuu välillä siltä, että paljon vähempikin olisi riittänyt, sama toistuu yhä uudelleen.

Jos sanoisi, mettä Kaarle oli omituinen, olisi se asian vähättelyä. Kyllä hän oli ihan oikeasti outo tyyppi kaikkien aikalaistensa silmissä. Hän oli ensinnäkin tavattoman ujo ja sulkeutunut, kuten oli ollut hänen isänsäkin. Esimerkiksi ranskalaisen hovimiehen silmissä tämä ei ollut mikään ansio.

Toki Kaarlella oli suuri ihailijansa Voltaire, joka nyt toki ennen muuta olikin suuri, henkevä rienaaja, persifleur (vrt. Vihavainen: Haun voltaire rautakallo tulokset ).

Kauniimmasta sukupuolesta Kaarle ei ollut näköjään seksuaalisesti kiinnostunut, mutta sen sijaan hänellä oli hyvin hellä suhde äitiinsä ja sisareensa. Rakkaan sisaren kanssa sitten yhdessä itkettiinkin äitiä muistellessa Vadstenassa kuninkaan palattua monivuotiselta korpivaellukseltaan Ruotsin maaperälle.

Kaarlen tavat olivat äärimmäisen yksinkertaisia, mikä myös toisaalta herätti pahennusta ja katsottiin itsevaltiaan arvoa loukkaavaksi, mutta toisaalta taas sai miehet kunnioittamaan ja palvomaan sankariaan, joka eli samaa elämää kuin hekin. Kaarlen lumovoima oli valtava.

Kaarlen rohkeus oli epäilemätöntä ja samoin kuin sankarinsa Kustaa II Adolf, Aleksanteri Suuri ja Caesar, hänkin johti joukkojaan edestä. Osumaa tuli yhä uudelleen, mutta legenda kuolemattomuudesta kasvoi sitä mukaa. Stoalaisesti Kaarle osasi kätkeä kipunsa ja säilytti tyyneytensä.

Kaarle oli myös säälimätön. Miehitetyillä alueilla hän hallitsi terrorilla ja määräsi, että vähänkin epäilyttävät tyypit oli tapettava ja saatava väki vakuuttuneeksi siitä, että mikäli he sabotoivat Ruotsin armeijaa, heidät tuhotaan niin perusteellisesti, ettei edes lasta kehdossa säästetä.

Tuohan oli tietenkin aivan samaa kuin venäläisten politiikka Isonvihan aikana. Silläkin oli oma logiikkansa ja se lähti siitä ykkösasiasta, että miehitysarmeijan huolto oli turvattava.

Kaarlen persoonan ytimessä oli kunnianhimo ja tarve saada hyvitystä loukkauksista ja maineen tahraantumisesta. Ruotsin suurena häpeänä oli Poltavan taistelun jälkeinen Perevolotšnan antautuminen, josta Kaarle ei ottanut syytä itselleen, enempää kuin Poltavan tappiostakaan.

Tällaisen miehen kanssa rauha voitaisiin solmia vasta sitten, kun olisi taas saatu jonkinlainen voitto.

Kaarlen oleskelu Turkin alueella vuosikausien ajan on jo sellaisenaan merkki syvästä omituisuudesta, joka saavutti outouden mitat. Toki Turkki vuosien 1710-1713 sodassa saavutti Venäjästä sellaisen voiton, jolla koko sen armeija olisi voitu tuhota, mutta sen jälkeen oleskelusta kaukana vieraalla maalla tuli ennen pitkää absurdi näytelmä kaikkine kalabaliikkeineen.

Kirjassa kuvataan elävästi valepukuisen Kaarlen ratsastusta Demotikasta Stralsundiin. Hänellä muuten oli pitkä parta ja peruukki, jollaisia hän ei koskaan muuten käyttänyt.

Stralsundin puolustus petti aikanaan ja kuningas pelastui täpärästi Ruotsiin, josta hän heti hyökkäsi Norjaan. Tulos oli masentava, mutta kuningas ei antanut periksi.

Se Norjan-retki, jonka aikana hän kaatui, tehtiin vasta pari vuotta ensimmäisen retken jälkeen ja isommalla armeijalla. Sellainen oli vielä saatu Ruotsista haalittua tunnetulla kreivi Görtzin rahanväärennöksellä, joka sitten koitui hänen kohtalokseen.

Kuva Kaarlesta outona maanikkona piirtyy kirjassa esiin vakuuttavasti. Mielestäni kiinnostava on myös kirjan se hajanainen aines, jossa tuodaan esille valtakunnan tilaa ja koostumusta.

Kirjoittaja käyttää nimittäin parikin kertaa ”Ruotsi-Suomen” (Sverige-Finland) käsitettä. Tämähän on meillä ollut edistyksellisen historioitsijoiden maalitauluna jo vuosikymmeniä. Tuota käsitettä ei aikanaan ollut tapana käyttää ja siksi on vaadittu, ettei sitä saisi käyttää nytkään.

Sehän saattaisi johdattaa heikot veljet kuvittelemaan, että aikoinaan oli olemassa hallinnollinen yksikkö nimeltä Ruotsi-Suomi, jonka osat kenties olivat jonkinlaisessa unionissa keskenään.

Näinhän ei ollut. Naapurimaata ja perivihollista (”arvfiende”,jonka norjalaisia alamaisia myöhemmin virallisestikin mainittiin veljeskansaksi ”brödrafolk”) nimitettiin sen sijaan Tanska-Norjaksi, vaikka Norjan status kuningaskuntana hävitettiinkin jo keskiajalla ja sitä hallittiin Tanskan osana.

Kun Skoone ja sen naapuriläänit vuonna 1658 liitettiin Ruotsiin, menetti Tanska kolmanneksen vanhasta ydinalueestaan ja väestöstään. Tanskalainen sissiliike kukistettiin erittäin julmasti ja joitakin merkkejä veljeydestä (veljesvihan äärimmäisyydestä) näyttäisi olleen vielä siinä asenteessa, jota norjalaiset sissit osoittivat ruotsalaisille miehittäjille Suuren Pohjan sodan Norjan-retkillä. Siihen tietenkin vastattiin samalla mitalla.

Käsite Ruotsi-Suomi on ehdottoman käyttökelpoinen kuvaamaan valtakunnan ydinaluetta, jonka hallinnolliset rajat Karjalassa eivät tosin vielä välttämättä silloin tule selkeiksi. Siellähän Käkisalmen läänillä ja Inkerinmaalla oli toisenlainen status kuin vanhalla Ruotsi-Suomen alueella.

Joka tapauksessa Skoone oli se valtakunnan kruununjalokivi, josta Kaarle todella huolehti ja jonka lähempää liittämistä ja kotouttamista palveli myös hänen aikanaan perustettu Lundin yliopisto. Kuitenkin alue oli liitetty Ruotsiin niin äskettäin, että hengissä oli vielä ihmisiä, jotka olivat Skoonessa syntyneet Tanskan alamaisiksi.

Sen sijaan Ruotsi-Suomen itäinen puolisko oli vastikään menetetty venäläisille, mistä Kaarle ei näyttänyt kantavan erityistä huolta. Kuitenkin tsaari Pietari oli nimenomaan ajatellut ”veli Kaarlen niskan tulevan taipuisammaksi”, kun hän saisi huomata Venäjän valloittaneen Suomen, joka oli Ruotsia ”ravitseva äiti”.

Sitähän tuo surkea ja äärimmilleen riistetty Suomi ei ollut eikä se edes kyennyt elättämään koko sitä 20000 miehen ja tuhansien hevosten armeijaa, jota Pietari piti siellä uhkaamassa Ruotsia. Etenkin rehua oli tuotava lisäksi Venäjältä (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset).

Suomi ei näytä olleen erityisen kiinnostava enempää Kaarlelle kuin muillekaan. Etelässä olivat suuremmat arvot kyseessä. Suomesta saatiin sentään Armfeltin armeija, joka sitten komennettiin sille toiselle Norjan retkelle, jossa se tuhoutui (ks. Vihavainen: Haun hansson tulokset ).

Ruotsissa rakennettiin Tessinin johdolla koko ajan uutta ja entistä ehompaa kuninkaanlinnaa Kaarlen palaneen nuoruudenkodin, Tre kronorin tilalle. Olihan siinäkin melkoinen rahanreikä, eikä Lundin yliopiston oerustaminenkaan ihan ilmaiksta ollut. Suomalaisia taas pidettiinpettureina, he kun eivät olleet saaneet pidettyä venäläisiä kurissa (vt. Vihavainen: Haun sarsila tulokset ).

Ikävä lisä onnettomuuksien kronikkaan olivat katovuiodet, jotka sattuivat Ruotsissa juuri samaan aikaan kuin Ruotsin kolmannen suuren armeijan värväys, siis Norjan retkeä varten. Mutta ”rautakallo” ei luopunut suunnitelmistaan.

Kaarlen kansliassa oli yksi suomenkielen taitaja, mitä pidettiinkin hänen tärkeänä avunaan. Hän oli vapaaherraksi korotettu Casten Feif, joka oli nuoruudessaan ollut hatuntekijän oppipoikana Turussa ja oli loppuaikoina Kaarlen lähin mies ehkä Görtziä lukuun ottamatta, mutta jälkimmäinenhän ei ollut vakituisesti kuninkaan luona.

Joka tapauksessa Görtz puuhasi rauhaa ja Ahvenanmaan neuvotteluissa tilanne näytti jo lupaavalta. Kaarle halusi kuitenkin vielä voiton. Sitä paitsi Kaarlen periaatteisiin kuului neuvotella tilaisuuden tullen rauhasta voidakseen samaan aikaan varustautua tehokkaasti sotaan.

Sellaista ei tullut, mutta hänen kuolemansa jälkeen alkoi Suomeen sijoitettu venäläinen armeija ahdistella Ruotsin rannikoita (”rysshärjningar”, ks. Vihavainen: Haun hansson tulokset ).

Näännytetty valtakunta taipui kuin taipuikin ja itse asiassa rauhanehdot olivat hämmästyttävän lievät. Skoone säilyi Ruotsilla ja Suomikin palautettiin. Valloitetuista alueistakin maksettiin melkoinen summa (ks. Vihavainen: Haun välsignade freden tulokset ).

Ruotsi menetti imperiuminsa Pommeria lukuun ottamatta, mutta Ruotsi-Suomi oli yhä olemassa.

Länteen vai nyt jo itään?

 

Venäjä ja eurooppalaistaminen

 

Venäjän historia 1700-luvun alusta saakka voidaan esittää suhtautumisena Pietari Suureen ja hänen uudistuksiinsa. Näin oin tehtykin, aika hyvällä menestyksellä.

Pietarilla ja länsimaalaistamisella on Venäjällä aina ollut vastustajansa. Slavofiilit, alkaen jo 1840-luvun sukupolvesta, olivat Pietarin uudistusten suuria vihollisia.

Samaan aikaan virallinen Venäjä lähti siitä, että hallitsijoiden muisto ja toiminta ovat pyhiä ja Pietari Suurenkin arvosteleminen oli itse asiassa majesteettirikos.

Länsimaita sai ja pitikin arvostella ja pitää Venäjää huonompina, mutta sekin oli asenne, jolle oli annettu omat viralliset norminsa: puhuttiin virallisesta kansallisuusopista, jonka tukipylväitä olivat vuoden 1833 määritelmän mukaan nuo tunnetut ortodoksia, itsevaltius ja kansallisuus. Nämä toimivat länsimaisten vapauden, tasa-arvon ja veljeyden venäläisinä vaihtoehtoina vuoteen 1917 saakka.

Pietarin titaaninen työ Venäjän eurooppalaistamiseksi oli kuitenkin myös pyhä ja hänen luomansa Pietarin kaupunki säilyi koko Venäjän suurena esikuvana ja modernisuuden symbolina.

Pietarin tavoitteena ja suurena elämäntehtävänä oli maansa eurooppalaistaminen eli modernisoiminen, mikä tarkoitti siihen aikaan samaa. Olla eurooppalainen tarkoitti sivistyneisyyttä, eurooppalaisuuden puute oli barbariaa.

Tästä oli koko maailman helppo vakuuttua vielä 1900-luvulle saakka ja eurooppalaisuuden valtava prestiisi ja myös sen reaalinen voima saivat koko maailman matkimaan sitä.

Venäjällä Pietarin uudistukset jäivät kuitenkin puolitiehen ja Stalinilla oli edessään yhä Pietari Suuren dilemma, kun hän vuonna 1931 kirjoitti, että Venäjä oli yhä sata vuotta jäljessä lännestä ja että tuo välimatka olisi kurottava umpeen kymmenessä vuodessa tai muuten Venäjä tuhottaisiin.

Stalin tosin otti jo todelliseksi esikuvakseen Amerikan, joka näytti selvästi ottaneen lännessä johtoaseman. Joka tapauksessa oli selvää, että Neuvostoliitto halusi olla myös länsimaa, tosin sellainen, joka oli koko maailman johdossa uudenlaisine yhteiskuntineen.

 Kuten lapset hautaavat vanhempansa ja ottavat heidän jälkeensä itselleen isännyyden, samoin Neuvostoliitto oli koko länsimaisen sivilisaation ja siis ihmiskunnan korkeimpien saavutusten oikea perillinen ja edelleen kehittäjä.

Mutta nykyään ei ole suinkaan itsestään selvää, että juuri läntinen maailma edustaisi ihmiskunnan kehityksen huippua. Itse asiassa se on jo hyvinkin kiistanalainen oletus.

Nimellisesti USA on yhä maailman suurin talous, mitä sen presidentti alinomaa pöyhkeästi julistaa. Siitä puhe mistä puute. Aikoinaan ei mitään vakuuttelua tarvittu.

Tämä USA:n johtoasema kuitenkin pätee vain kansainvälisellä vaihtokurssilla laskettuun kansantuotteeseen, ei sen sijaan ostovoimakorjattuun. Itse asiassa USA:n rikkaudessa on mukana valtava määrä ilmaa, joka voi sieltä myös jonakin päivänä tulla ulos ja paljastaa, missä todellinen reaalinen voima on. Se on siellä, missä tuotantokin.

Tunnetusti Venäjä matki Eurooppa 1700-luvulta lähtien kaikessa mahdollisessa. Paremmat piirit opettelivat ensin puhumaan saksaakin ja vaihtoivat sen sittemmin ranskaan. Nythän koko maailma puhuu englantia, eikä kukaan vielä taida ihan kyetä näkemään, mitä tulee sen jälkeen. Saattaa hyvinkin olla, että tulossa on lukemattomien äidinkielten maailma, joita käännöskoneet tulkkaavat.

Kulttuuri ei kuitenkaan ole pelkkää kieltä. Länsimaisen kulttuurin perusasiat tulivat kerran koko sivistyneen maailman omaisuudeksi. Vaikka niitä ei olisi varsinaisesti edes pyritty omaksumaan niille osoitettiin kunnioitusta.

Tilanne on kuitenkin muuttunut. Olisi itse asiassa vaikea edes kuvitella, että nykyään muiden kulttuurien piirissä osoitettaisiin kunnioitusta woke-kulttuurille. Eihän se itsekään sitä tee ja juuri siinä sen varsinainen olemus onkin.

Kuten on voitu huomata, Venäjällä on maan johto kovin komeasti kääntänyt selkänsä länsimaiselle kulttuurille, ”gayroopalle” ja Amerikallekin ja kumartelee sen soijaan Kiinaa.

Samaan aikaan Putin näyttää kuvittelevan itseään uudeksi Pietari Suureksi, joka mullistaa maansa koko taloudellisen, sotilaallisen ja vieläpä kulttuurisenkin suuntauksen. Pietari omaksui kerran länsimaisuuden, mutta Putin tyrittää sitä vähätellä ja jopa hylätä.

On vaikea uskoa, että tämä olisi mahdollistakaan. Pietari Suuren jalanjäljille on turvallisuuspalvelun entisellä pikku agentilla vielä pitkä matka.

Joka tapauksessa myös Pietari näännytti perusteellisesti maansa Suuressa Pohjan sodassa, jonka kyllä viimein voitti ja loi Eurooppalaisen imperiumin, jossa oli mukana vanhoja länsimaisia alueita Viipurin läänistä Baltian maakuntiin.

Onhan Venäjä uuden pietarin ansiosta ainakin saanut maistaa sodan makua jo kolme vuotta. Pietarihan aikoinaan soti kaksikymmentä vuotta.

Tässä vähän vielä aiheesta:

 keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Pietari ensimmäinen

 

Venäjän historian kirottu kysymys

 

Евгений Анисимов, Петр Первый. Благо или зло для России? Новое литературное обозрение 2017, 271 с.

 

Venäjän aatehistoria voidaan äärimmillään tiivistää yhteen kysymykseen: mikä oli Pietari Suuren merkitys Venäjälle?

Tunnetusti hänen elämäntyönsä oli maansa ns. länsimaistaminen, joka sitten tehtiin aivan tietyillä menetelmillä ja jonka menestyksestä ja tuloksista voidaan loputtomasti kiistellä.

Zapadnikit ovat olleet sitä mieltä, että Pietarin työ on vielä kesken ja pitää saattaa loppuun. Slavofilit taas ovat ruikuttaneet kaipuuta menetettyyn paratiisiin ja haikailleet paluuta sinne.

Pietarille Venäjällä annettu rooli on vaihdellut Jumalasta (Lomonosov) Antikristukseen(vanhauskoiset).

Koko tuon kiehtovan ja mutkikkaan tarinan keisarin hahmon alituisesta muuttumisesta aina nykypäivän aattoon saakka on mainiosti esittänyt amerikkalainen Nicholas Riasanovsky magnum opuksessaan The Image of Peter the Great in Russian History and Thought.

Jos Venäjän historiasta pitäisi lukea vain yksi kirja, tämä olisi hyvä valinta.

Mutta ei ole huono tämä tohtori Anisimovinkaan kirja. Kirjan tason voi jo arvata sen kustantajasta, joka ei suinkaan kuulu niihin, nykyisin valitettavan yleisiin firmoihin, joille kirjan laatu ei merkitse mitään ja raha merkitsee kaikkea. Sitä näyttää mukavasti saavan esittämällä mahdollisimman älyttömiä väitteitä.

Tämän kirjan kirjoittaja on sitä paitsi historiatieteen tohtori ja Pietari Suuresta kolme monografiaa kirjoittanut spesialisti eikä mikään širokorad tai starikov, joiden keltakantiset kirjat nykyään aina ensimmäisinä pistävät silmään kirjakaupoissa.

Anisimov on myös mainio tyyliniekka, vaikka varookin laskettelemasta löysiä yleistyksiä. Perusteltuja yleistyksiä aikakaudesta kyllä sen sijaan hänen tiedoillaan syntyy paljonkin ja sehän on muuan tieteellisen tutkimuksen tavoite.

Kirja on populaaritieteellinen eikä sisällä viitteitä, vaan ainoastaan pienen bibliografian, jossa kyllä ovat parhaat nykyiset tutkimukset ja hieman vanhempiakin. Hieman erikoista on, että esitys on organisoitu keskustelun muotoon, jossa vuoroin ovat äänessä Pietarin puolustaja (potšitatel) ja vastustaja (nedobroželatel).

Itse asiassa nuo termit tässä tarkoittavat kunnioittajaa ja pahantahtoista. Turhahan sellaista on varsinaisesti kannattaa tai vastustaa, joka on jo haudassa, voisi ajatella.

Itse asiassa kiista Pietarista on taas tai pikemminkin yhä vielä täydessä käynnissä. Kysykää vaikka Izborskin klubilta eli niiltä kirjoittajan mainitsemilta patriooteilta, joilla on kaalia parrassaan, mikä lienee sama asia.

En ryhdy tässä sen tarkemmin selostamaan sitä, miten Pietaria on eri aikoina arvioitu ja millaisiin äärimmäisyyksiin siinä on menty. Ei tekijäkään historiografiaan enemmälti syvenny.

Siitä voi vain todeta sen, että jo 1700-luvulla ilmestyi Pietaria ankarasti arvostelevia teoksia. Ruhtinas Štšerbatov joutui naamioimaan oman kritiikkinsä vihamielisen propagandan paljastamiseksi. Tekniikka oli siis sama kuin neuvostoaikana.

Myös mainittava sinisukka Jekaterina Daškova uskalsi käydä Pietarin kimppuun, olihan tämä jo kauan ollutkin vainaa.

Mutta tarvitsiko Venäjä ennen Pietaria yleensä uudistusta? Onhan sitä löydetty yhtä ja toista edistystä myös hänen edeltäjiensä ajalta, kun on osattu etsiä.

Vastaus on sinänsä yksiselitteinen. Kyllä tarvittiin. Maassa oli vain pari hollantilaisten tekemää rautatehdasta Tulan alueella ja se osti enimmät malminsa Ruotsista.

Ruotsalaiset pilkkasivat tuohon aikaan venäläisiä Baltian rajalla ja se joutui turvautumaan Vienanmeren kauppareittiin. Toinen vaihtoehto kyllä oli ja sitäkin käytettiin. Ei venäläisiä ollut kielletty asioimasta myöskään esimerkiksi Nevanlinnassa eli Nyenissä.

Mutta sen imperiumin rakentaminen oli Pietarin suuri intohimo ja siihen liittyi viha vanhaa Moskovan Venäjää ja itse sen kremliäkin kohtaan. Pyhän Pietarin kaupunki taas pyrki olemaan nimenomaan länsiroomalainen imperiumin ydin.

 Pietari halusi olla imperaattori eikä mikään bysanttilainen tsaari. Arvattavasti hän olisi pöyristynyt, jos olisi voinut nähdä Nikolain ja Aleksandran pukeutuneena ”aasialaisen” vuoden 1613 Venäjän asuihin.

Imperiumista voi olla kahta mieltä. Voimaa aina kunnioitetaan, mutta mitä mieltä on loputtomassa alueen kasvattamisessa ja yhä uusien kansojen kokoamisessa saman hallinnon alle? Epäilemättä siinä voi syntyä kosmopoliittinen yhteisö, mutta millä kustannuksilla kaikki saadaan aikaan ja mitä hyvää tai pysyvää siinä edes on?

Suuri Suvorov taisteli kaikki taistelunsa Venäjän ulkopuolella ja niin tekivät useimmat muutkin kansan ja etenkin valtion juhlimat päälliköt. Ihmishenkien tuhlaus oli valtavaa ja vallalla oli ajattelu, jonka mukaan sitä tavaraa kyllä riittää ja akat tekevät uusia.

Vaaransa siinä oli kuitenkin ja ilmeisesti suuria vaurioita todella kärsi myös kansallinen geenipooli eli genofod, josta venäläisillä on aiheellisestikin tapana kantaa huolta.

Pietari Suuren vaikutus venäläisen elämään ulottui kaikkialle, kuten historioitsija Pogodin 1800-luvulla kuvaili. Aamulla vuoteesta noustessaan hän törmää heti kymmeniin asioihin, jotka Pietari toi Venäjälle. Itse asiassa ei enää pitäisi puhua venäläisistä, vaan petrovialaisista.

Vanha Venäjä eli Rus todella jäikin Pietarin aikana menneisyyteen. Sen tilalle tuli Rossija, Vserossijskaja Imperija, jonka imperiaalisuuden myös Länsi-Euroopan vallat ennen pitkää tunnustivat. Voima se oli, joka sai tällaisen mielenmuutoksen aikaan ylpeässä lännessä. Pietarista tuli keisari eikä enää bysanttilainen tsaari ja hänen ”paratiisikseen” tuli uusi, eurooppalainen kaupunki, Pietari.

Pietarin paheet ja heikkoudet olivat monet, toisin kuin Kaarle XII:n, jonka puutteena Voltaire sanoi olleen, ettei hänellä ollut heikkouksia. Suhde oli kenties hieman samanlainen kuin Stalinin ja Hitlerin välillä. Eipä sikäli, Voltaire oli myös Pietarin suuri ihailija.

Pietari oli uskomattoman brutaali rienaaja, joka myös pani kirkon paikalleen. Papisto vihaa häntä tänäkin päivänä ja sillä on syynsä.

Tänä aikana, jolloin ”uskovaisten tunteiden loukkaaminen” on ankarasti sanktioitua myös sekulaareissa valtioissa, kaikki se, mitä Pietari aikoinaan teki ja pystyi tekemään, tuntuu käsittämättömältä. Kirjoittaja pitää Pietaria kuitenkin syvästi uskonnollisena, hän vain erotti jyrkästi toisistaan kirkon ja uskonnon, mikä kyllä ortodoksisuuden kohdalla on hieman vaikea ymmärtää.

Kruununperijä Aleksein ympärille kertynyt tyytymättömien salakapinallisten joukko olisi tuskin voinut jäädä syntymättä. Tulee mieleen, että vain terrori ja urkinta tekivät mahdolliseksi Pietarin pysymisen vallassa. Kaksoisajattelu ja kaksinaamaisuus olivat eloonjäämiskeinoja jo silloin.

Pietarin ”vallankumous ylhäältä” tuo mieleen Kemal Atatürkin aikaansaannokset. Molemmat olivat valtavia, titaanisia töitä, mutta niiden vaikutukset eivät ulottuneet loppuun saakka, kuten voimme havaita nykypäivienkin kehityksestä.

Mutta mitä mieltä Anisimov itse on Pietarista? Onko hän kannattajien vai vastustajien riveissä? Kirjoittaja kieltäytyy asettumasta jommallekummalle puolelle. Pietari ja hänen uransa nyt vain eivät ole yksiselitteisiä. Historiassa törmäämme tällaiseen useinkin. Miten suhtaudumme Kekkoseen? Entä Staliniin? Bismarckiin? Napoleoniin?

Itse kullakin on sekä ansioita että syntejä. Toiset niistä eivät kompensoi toisia eikä se totuus ole jossakin puolivälissä, vaan sekä-että.

 Voimme aina kuvitella täydellisen suorituksen myös valtiomiehille ja kritisoida heitä sen puuttumisesta, mutta ymmärtää voimme asioita vasta kun perehdymme niihin syvällisemmin. Mikään tietokilpailutieto ei siinä auta.

Tässä muuten on yksi sellainen kirja, jonka suomentaminen saattaisi osaltaan täyttää yhden niistä aukoista, joita meillä Venäjän historian suhteen niin paljon on. Kirjan etuihin kuuluu hyvä luettavuus ja lukuisat konkreettiset esimerkit aikakauden todellisuudesta niin Venäjältä kuin muualta.

 

Kun nyt kuitenkin puhe alkoi Putinista, voinee häntä parhaiten verrata Hitleriin. Hitler lopetti Saksassa työttömyyden ja käänsi maan talouden nousuun. Hän valloitti myös verettömästi uusia alueita, mutta ei osannut lopettaa ajoissa ja menetti kaiken.

Sen sijaan sekä Pietari että Stalin saivat aikaan sellaista, joka säilyi kauan ja jota vieläkin ihastellaan.

Putin, kuten Hitler meni sokeudessaan liian pitkälle ja tuskin tulee saamaan patsaita muistokseen. Vaikka kukapa sitäkään vielä tietää.