Vanitatum vanitas eli Englannin kruunajaiset

 

Englanti oli 1800-luvun lopulla ja vielä 1900-luvun alussa mahtinsa huipulla. Silti maassa ja eritoten sen yhteiskunnassa oli runsain mitoin mätää, minkä terävät tarkkailijat olivat havainneet jo 1800-luvun alussa. Kaiken maailman jonninjoutavilla Forsyteillä oli asema, jota he eivät mitenkään ansainneet ja maailmankatsomus, jonka tyhjänpäiväisyys oli suorastaan hämmästyttävä.

Tyhjät muodot ja perienglantilainen cant olivat jo vähintään yhtä leimallisia Englannille kuin sen parhaiden voimien jalostamat hienot instituutiot fair playsta gentlemanin käytöskoodiin. Luokkaerojen jyrkkyys oli uskomaton.

Aino Kallas (ks. Vihavainen: Haun aino kallas tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) on ansiokkaasti kuvannut sitä ilmapiiriä, joka vallitsi 1920-luvun diplomaattipiireissä ja hovin ympärillä ja jota enemmän tai vähemmän intellektuaalisesti asennoitunut pohjoismaalainen ei voinut kestää.

 Vita Sackville-Westin romaanissa kuvatut asiat tuovat eteemme saman miljöön, joka on aika huikeasti kuvattu detaljeja myöten: kruunajaisia varten valmistellut herttuan hohtaviksi puleeratut, mutta homeiset ja hajoamistilassa olevat juhlavaunut sopivat erinomaisesti yhteen osallistujien henkisen tilan kanssa.

Kun tässä nyt Kaarle III:n kruunajaisjuhlaa on todistettu, olisi kiinnostavaa saada siitä yhtä tarkkasilmäinen raportti, kuin aiemmasta, tässä kirjassa selostetusta kruunajaisjuhlasta, joka lienee Yrjö V:n kruunajaiset vuonna 1910.

 

 

Tässä asiaa käsittelevä vanha blogi:

maanantai 8. helmikuuta 2021

Yhteiskunnan huipulla.

 

Ennen myrskyä

 

Vita Sackville-West, Ylhäisiä ihmisiä. Suomentanut Aaarre Nenonen, Otava 1949 (The Edwardians 1930), 282 s.

 

Suorapuheinen skotti Thomas Carlyle kirjoitti jo 1800-luvun alkupuolella myrkyllisesti englantilaisesta aristokratiasta: se nautti valtavia perinnöllisiä etuoikeuksia, mutta ei sen edestä tehnyt mitään hyvää tai hyödyllistä maalleen. Ainoa asia, mitä se harrasti, oli peltopyiden tappaminen.

Carlyle oli Ranskan vallankumouksen suuri tuntija ja sen edustaman ideologian vihollinen, mutta tunnusti, että kumouksella oli oma oikeutuksensa, joka liittyi ansaitsemattomien rikkauksien ja etuoikeuksien poistamiseen. Friedrich Engels muuten sai innoituksen Englannin työväenluokan tutkimiseen juuri Carlylelta.

Tunnettu lause siitä, että vain se, joka eli ennen suurta vallankumousta, saattoi ymmärtää, miten ihanaa elämä voi olla, kuului tietenkin onnellisten omistavien piireille. Vallankumouksen jälkeen mikään ei ollut entisellään 1800-luvun Ranskassa ja suuri murros tapahtui myös 1900-luvun Englannissa, joka kävi läpi maailmansodan kiirastulen. Vanhan maailman tuhon enteet olivat olemassa jo ennen myrskyä.

Vita Sackville-West tunnetaan nykyään lähinnä suureksi merkkihenkilöksi, ellei suorastaan neroksi julistetun Virginia Woolfin rakastajattarena ja häneen Bloomsburyn älykköjen jäsenenä liittyviä kirjoituksia saa ehtimiseen lukea muodikkaimmista kulttuurilehdistä a la New York Review of Books.

Niinpä tartuin tietyllä mielenkiinnolla kirjaan, jonka ulkoasultaan saattoi heti tunnistaa sodanjälkeisen anglosaksisen aallon tuotteeksi. Sinänsä vähäistä kiinnostavuutta lisäsi kirjoittajan motto: Ei kukaan tämän kirjan henkilöistä ole kokonaan mielikuvituksen tuotetta.

Kirjoittajalla saattoi olettaa olevan kuvaamansa miljöön tuntemusta, sillä hänkin oli kasvanut valtavassa kartanolinnassa, joka sääntöperintönä sitten meni hänen vanhemmalle veljelleen. Tämän kirjan päähenkilö on peräti herttua, jonka linnan henkilökunta nousee sataan.

Täytyy myöntää, että odotin saavani lukea seurapiiri-imelyyksiä tai/ja feministisiä jaarituksia ja valmistauduin koko ajan heittämään kirjan nurkkaan.

Osoittautui kuitenkin, ettei se ollut lainkaan hassumpi. Vaikka sen päähenkilö oli nuori mies -herttua- osasi kirjailijatar ilmeisen hyvin paneutua hänen asemaansa. Joskus vain tuntui siltä, että 19-vuotias sankari kuvattiin yllättävän kypsänä henkilönä.

Parhaimmillaan kirjoittaja epäilemättä on kuvatessaan yläluokan, todellisen perinnöllisen aristokratian naisia ja heidän elämänmuotoaan.

Peltopyyt näyttävät jäävän heiltä rauhaan, mutta mikään hyödyllinen tai aidosti henkinen askare ei näytä heitä kiinnostavan. Tietenkin juuri heidän asemassaan olevilla naisilla olikin tuohon aikaan oma maailmansa, joka rajoittui pitkälti suvun jatkamiseen ja jota he hallitsivat suorastaan tieteeksi kehitetyn seuraelämän kautta.

Puhuessani vertauskuvallisesti tieteestä, en tietenkään tarkoita pyrkimystä hallita asioita teoreettisesti, vaan sen sijaan koko sitä keskinäisen pätemisen ja nokkimisen maailmaa, jossa kanaparven alfat ja betat pantiin järjestykseen. Sen hallitseminen vaati paljon sekin.

Huvitukset ja oman itsen näytteille asettaminen olivat itsestään selvästi elämänsisältö, jonka mielekkyyden epäileminen olisi osoittanut huonoa makua. Se taas oli se leima ja viimeinen tuomio, jonka epäonnistujat saivat.

Päähenkilö ei kuitenkaan ole mikään tyhjäpää, vaan asemansa kestämättömyyden syvästi ymmärtävä nuori mies.

Suuri osa kansaa, mukaan lukien päähenkilön erinäiset naissuhteet, ihailevat suunnattomasti sitä loistoa, joka ympäröi herttuaa. Herttua itse näkee, että loistavat muodot ja mahtavat seremoniat ovat yhtä haisevia ja lahoja kuin hänen omat seremonialliset vaununsa, joilla hän ajaa Westminster Abbeyhin ottaakseen osaa uuden kuninkaan kruunajaisiin.

Sekä herttua että hänen sisarensa löytävät lopulta ulospääsyn kultaisesta häkistään tutustuessaan piirinsä ulkopuoliseen vieraaseen, löytöretkeilijään, jonka kanssa päähenkilön sisar menee naimisiin ja johon molemmat ovat rakastuneita, mitä se sitten tarkoittaakin.

Tämä kirja on tietenkin vain yksi niistä monista paljastuskirjoista, jotka osoittavat huippuseurapiirien henkisen tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden. Kyseessä on kuolleiden muotojen kokoelma, joka pitää noita tyhjäntoimittajia vankeinaan. Itse he uskovat edustavansa kunnianarvoisia perinteitä ja tietävät, että suuri osaa kansaa ihailee ja kunnioittaa heitä.

 Kuitenkin kyse on tarkoituksettomasta jäänteestä, jonka tuhon merkit ovat jo ilmassa. Valtio alkaa verottaa säätyä, jonka vapaus aikoinaan merkitsi juuri verovapautta. Jopa tekniikka on ajanut vanhan kartanon ohi.

Automobiilit tulevat syrjäyttämään vaunut. Myös sähkövaunut vilahtavat kertomuksessa, mutta niiltä puuttuu sekä vaunujen upeus että autojen nopeus. Tämä huomio sijoittuu vuoteen 1906.

Kirjassa ei mennä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta sehän ilmestyin pian sodan jälkeen, jolloin suuri muutos oli jokaiselle ilmeinen.

Suuri sota, kuten Englannissa sanotaan ja jota nimitystä meilläkin hämmästyttävästi on nyttemmin apinoitu, muutti molempien kerrosten yhteiskuntaa syvästi.

Tuolloin lienee jäänyt vielä huomaamatta se, miten paljon aineellisen tuotannon kehitys nosti myös niin sanottujen alempien kansankerrosten elintasoa. Myös sivistystaso kohosi ja sitä mukaa rahvaan itsetunto. Tämän kirjan ylhäisönaiset päivittelevät vielä, että kartanoiden ylläpitämät koulut ovat aivan tarpeetonta ja ansaitsematonta hyväntekeväisyyttä.

Tulipahan luettua tämäkin kirja. Ei se ole lainkaan hullumpi. Se on myös asiantuntijan kirjoittama omasta elämänpiiristään ja osoittaa kirjoittajan suurta sensitiivisyyttä ja älykkyyttä. Se on hyvin kaukana feministisestä pamfletista.

 

 

Ruotsin ja Turkin välejä

 

Sairas mies ja pohjolan urhot

 

Ottomaanien imperiumia nimitettiin Euroopan sairaaksi mieheksi ja väitetään, että nimityksen keksi Venäjän keisari Nikolai I, joka sitten Krimin sodassa sai huomata, että potilasta ei jätetty yksin, kun Euroopan tasapaino oli vaarassa.

Venäjälle Turkki oli sanan normaalissa merkityksessä perivihollinen ja siellä on laskettu maiden sotineen keskenään 351 vuotta. 1700-luvulta lähtien sotia on ollut kymmenen ja tapettuja ihmisiä, poltettuja kaupunkeja ja tuhottuja laivoja kertyy hirmuisia määriä, jos joku haluaa ne laskea.

Joka tapauksessa Turkki oli Venäjälle peritty vihollinen siinä kuin se oli Ruotsille vakiintunut ystävä. Meillä varmaankin muistetaan parhaiten Suomen kaartin osallistuminen vuosien 1877-78 Turkin-sotaan ja Gornyj Dubnjakin taistelu, josta Bulgariassa yhä tunnetaan Suomenkin rooli. -Hei rota plii ja kara-kara kii, kun me turkkilaisen tukkahan rynnättii!

Turkin valtakunta oli toki vanha kristikunnan vihollinen ja sellaisena tunnettu meilläkin jo Lutherin ajoista saakka. Sehän oli tuo Vanha vainooja, joka Lutherin virressä mainitaan. Sitä paitsi se oli 1800-luvulla anakronistisen barbaarinen ja harjoitti muun muassa orjakauppaa. Pelkästään janitsaari-instituutio teki siitä eurooppalaisten silmissä kauhistuksen.

Asiaa ei parantanut barbareskimaiden eli lähinnä Algerian ja Marokon harjoittama suurimittainen merirosvous, joka saatiin lopullisesti asioihin vasta Ranskan vallattua Algerian 1830. Noiden maiden yhteys Turkkiin oli 1700-luvulla jo aika heiveröinen, mutta vielä Alphonse Daudet’n Tartaron de Tarascon kertoi lähtevänsä Turkkiin leijonia metsästämään mennessään ilmeisestikin Algeriaan.

Barbareski-sana tulee berbereistä, mutta ei se sitä asiaa muuta, että heidät koettiin barbaarisena vaarana sivistyneelle kansojen yhteisölle. Ruotsi nieli ylpeytensä ja maksoi barbareskeille veroa suojellakseen laivojaan merirosvoilta.

Korkean portin eli Turkin sulttaanin kanssa asiat sujuivat paremmin. Vihollisen vihollinen on tunnetusti ainakin jonkinlainen ystävä ja niinpä jo Kaarle XII turvautui sulttaanin apuun Venäjää vastaan. Kuten tunnettua, Venäjä hävisi vuosien 1710-1713 sodan, mutta Turkki sortui lahjuksiin ja löysi vielä vahvan Venäjän edestään.

Olen kuullut väitettävän, että Turkki olisi ollut Ruotsin liittolainen kaikissa 1700-luvun sodissa. Hattujen sodan osalta minulla ei ole asiasta mitään tietoa, mutta Kustaa III kyllä mainitsi neuvotteluissaan Venäjän kanssa noilla valtioilla olleen liittosopimuksen, jonka Kustaa olisi halunnut purkaa, mikäli Venäjä olisi vastaavasti purkanut liittonsa Tanskan kanssa. Silloin Suur-Ruotsiin olisi liitetty Norja.

Kauppoja ei tullut, mutta kyllä sen sijaan Kustaa III:n hyökkäyssota Venäjää vastaan vuosina 1788-1790, jolloin ruotsalais-turkkilainen yhteistyö nousi taas arvoon arvaamattomaan. Turkkihan kävi taas ankaraa sotaa Venäjää  vastaan vuosina 1787-1791 ja sille oli kullan arvoista, mikäli Ruotsi sitoisi Venäjän Itämeren laivaston pohjoiseen.

Kultaa käytettiinkin suuria määriä. On puhuttu jopa sadasta tynnyrillisestä kultaa, mikä ei tarkoita sitä, että puiseen tynnyriin olisi ahdettu puoli kuutiota kultapiastereita. Siinä eivät olisi enää laudat kestäneet. Tarkemmin sanoen se määriteltiin alun perin 100000 taaleriksi hopearahaa, josta se 1700-luvun lopulle mennessä tippui noin 16000:een.

Summat eivät loppujen lopuksi olleet aivan valtavia. Myös Preussi ja Englanti antoivat Ruotsin sotakassaan tukiaisiaan, mutta niiden anteliaisuus alkoi vuonna 1790 heikentyä.

En ole missään huomannut lasketun selkeästi Kustaa III:n sodan ulkomaisen rahoituksen määrää, vaikka asia olisi sangen kiinnostava. Wikipediassa ei edes ole turkkilaista artikkelia Kustaa III:n sodasta, joka kuitenkin oli Turkille varsin tärkeä asia aikoinaan.

 Lieneeköhän valtioiden kautta koko 1700-luvun jatkuneen ystävyyden ja liittolaisuuden historiasta pidetty edes ruotsalais-turkkilaista historiantutkijoiden seminaaria? Kielitaistoista väkeä varmaankin jo löytyisi ja molempia maita kiinnostavina teemoina voisi käsitellä vaikkapa Balkanin ja kurdien historiaa.

Joka tapauksessa Kustaa III oli Turkin kanssa solmitun sopimuksen sitoma tehdessään rauhan Värälässä vuonna 1790. Sopimuksen mukaan Ruotsilla ei ollut oikeutta tehdä rauhaa ilman Turkkia, mutta se ilmoitti Kustaa Mauri Armfeltin suulla, että sellainen oli.

 Tässä ei pystytty tekemään edes Rytin temppua, koska hallitsija ei vaihtunut. Hetki oli Ruotsille joka tapauksessa yhdestoista. Toinen Ruotsinsalmen taistelu oli heikentänyt Katariinan intoa jatkaa sotaa, vaikka taistelun hävinnyt hurjapää, Nassau-Siegenin prinssi valmistautui revanssiin täyttä häkää.

Venäjälle tärkeät asiat tapahtuivat kuitenkin etelässä: Itävalta oli irtautunut Turkin-sodasta ja Puolassa oli asemat varmistettava, kun Preussi valmistautui siellä ottamaan lisää alueita Puolasta. Miehet ja laivat tarvittiin etelässä.

Kustaa III säästyi siis luovuttamasta Suomea, kuten Katariina oli sodan alkaessa ennustanut. Kymijoen rajaa varmistettiin kuitenkin tunnetulla Suvorovin linjalla ja raja työnnettiin sitten Pohjanlahdelle, kun sopiva konjunktuuri vuoden 1807 Tilsitin-politiikan ansiosta tarjoutui.

Venäjän ja Turkin välinen sota käytiin myös vuosina 1806-1812. Ainakaan minulla ei ole tietoa siitä, yrittikö Ruotsi silloin hakea tukea Turkista. Perinteitähän asialla olisi ollut, mutta kukaties edellisen sodan kokemukset eivät vakuuttaneet Turkkia tai kenties Kustaa IV Adolf oli jo niin suuresti ns.periaatepolitiikan sokaisema, että se ei halunnutkaan tukea sellaiselta valtiolta, joka oli barbaarinen kristinuskon vihollinen.

Historia non facit saltum?

 

Suuri murros

 

Kauppis-Heikki eli Heikki Kauppinen (1862-1920) sai elämässään kokea yhden maamme historian suurimmista murroksista.

Kauppinen syntyi ankeisiin, mutta ajalle varsin tyypillisiin olosuhteisiin. Hän oli kylläkin avioton lapsi, mutta äiti meni vielä naimisiin, joten varsinaisesta äpärälapsen kohtalosta ei ehkä tarvitse puhua. Isintimä tosin oli poikapuoltaan kohtaan vähemmän hellä ja myöhemmin pappilan rengiksi päässyt poika sai jo lapsuudessaan tottua koviin töihin.

Pappila se Heikin pelastikin kirjalliselle alalle ja kertomaan siitä maailmasta, jossa hän oli kokemusasiantuntija. Työelämäprofessuurista ei silloin ollut kyse, mutta kansakoulu käytiin ja viimein opettajaseminaarikin. Juhani Aho ja Minna Canth tasoittelivat lahjakkaan lapsen uraa.

Kauppis-Heikin maailmasta olen kirjoittanut ennenkin (ks. Vihavainen: Haun kauppis-heikki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Hänet muistetaan etenkin naiskuvauksistaan, jotka kaiketi kuuluvat kirjallisuutemme parhaisiin. Koko aikakausi saa jo lukijan mielessä väriä siitä, kun kuvataan elämää, jossa jopa puuron syömistä pidetään tuhlaavaisuutena tai jossa hento miniä tuntee alemmuutta komean eli pulskan anopin rinnalla. Viimemainitulla on jopa kaksoisleuka!

Erityisesti on kuitenkin mieleeni jäänyt tarina miehestä, joka makasi kolme vuosikymmentä haudassa ja heräsi sitten maailmaan, jossa mikään ei ollut ennallaan eikä edes käsitettävissä. Se oli suuren murroksen aika. Siteeraan vanhaa blogia:

Kauppis-Heikin novellissa herää muuan kuollut mies haudastaan kolmenkymmenen vuoden kuluttua ja ajankohta näyttäisi olevan lähellä tuota vuotta 1912.

Koko vanha maailma on hänen kuolleena maatessaan mullistunut tuntemattomaksi. Jopa heränneen vainajan pukeutuminen on nyt naurettavaa ja sopimatonta, vaikka aikoinaan hänelle oli pantu parasta päälle.

Käsittämättömiä vehkeitä olivat telefoonit, polkupyörät ja autot ja niin oli sillä paikkakunnalla rautatiekin. Sen lisäksi nähtiin vielä meijeri, puimakone ja tuulimoottori, mutta varsinainen ihme oli niittokone: miesten ei tarvinnut enää niittää, kun sen teki hevonen…

Jopa oli herra helpon antanut! Ei tarvinnut enää niittää, ei puida riihiä, ei kirnuta eikä pestä pyttyjä! Kaikki kävi pyörimällä. Eivätpä mahtaneet enää piiat ja rengit valittaa työn paljoutta, arveli herännyt vainaja, mutta huomasi olevansa väärässä: nyt ne vasta valittivatkin ja olivat kovin kiukkuisia…

Rahaa tarvittiin hirmuisia määriä, mutta sitähän saatiin puista ja voista. Mutta eihän se riittänyt, vaan kaiken maailman kuoletuslainoja ja monenlaisia muita oli niin, että isännän piti kuin kärpänen verkossa rimpuilla, eikä muuta oikein kerennyt tekemään kuin raha-asioita hoitamaan.

Mutta miten paljon olikaan turhuutta ja tarpeetonta: kuvapaperit seinillä ja ikkunoiden edessä ties mitkä hörtylät. Talossa oli hevoskuormittain tavaraa, jota ei olisi tarvinnut ostaa, kun olisi tehnyt itse tai ollut ilman.

Ajan varsinaisia herrastelutavaroita olivat kalossit ja sateenvarjot, jotka kiukuttivat vainajaa erityisesti. Sivumennen sanoen, Kalle Kajanderin isä kuuluu suutuspäissään rikkoneen kirveellä kalossit, jotka oli taloon hankittu.

Vainaja sentään, vanhana viinamäen miehenä tyyntyi, kun sai konjakkia. Mutta ostotavaraahan se oli sekin. Aiemmin oli hänelle aina kelvannut niin sanottu ”vanha mies” eli ”jäsenten jännittäjä”, jota oli sentään  valmistettu kotoisesta rukiista.

Humoristisessa novellissaan kelpo konservatiivi on kuvannut kulutusyhteiskunnan alkutaivalta Suomessa ja Savossa. Tuntuu siltä, että hänen sympatiansa ovat vanhan yhteiskunnan puolella.

Myöhemmin moinen obskurantismi tietenkin rupesi näyttämään naurettavalta, mutta mitenpä asiat oikeastaan ovatkaan nykyajan näkökulmasta?

Oliko Kauppis-Heikki, tai ainakin nyt tämä kuolleista noussut Yrjö itse asiassa ekologisesti kestävän, vihreän elämäntavan puoltaja, jonka maailmankatsomuksen ja elämänpiirin jaloa yksinkertaisuutta voi vain kadehtia?

Miten monta autokuormaa joutavaa sälää Yrjö nykyään löytäisikään köyhimmänkin talon uumenista? Itse asiassa kalossit alkavat tuntua tämän maailmanajan näkökulmasta jo aika viattomalta tarpeettoman tuotannon symbolilta.

Sitä paitsi ne eivät olleet lainkaan tarpeettomia. Itse asiassa täällä Suomessa on usein hankalaa pärjätä ilman kalosseja. Mistähän niitä taas saisi?

 

Siinä se oli kuvattu lento uuteen maailmaan. Niin sanotusta kehittymättömien maakuntien Suomesta oli lähes huomaamatta siirrytty moderniin vaihdantatalouteen, uudenlaisen työtehon maailmaan, jossa vastoin kaikkea vanhan komennon järkeä ostettiin kaupasta sekä tarpeellinen että tarpeeton ja pantiin jopa pelto heinää kasvamaan, jotta saatiin voita myytäväksi.

Aika noin vuodesta 1880 vuoteen 1910 ei merkinnyt vain uusien keksintöjen tunkeutumista takapajuisille seuduille ja kansansivistyksen hyppäyksellistä kohoamista kansakoulun myötä. Nopea kehitys useimmilla aloilla ei ratkaissut liikaväestön ongelmaa ja lainsäädäntö laahasi jäljessä, vaikka maahan oli tullut jopa eduskunta ja yleinen ääni- ja vaalioikeus, joka koski myös naisia -ensimmäisenä maailmassa.

Mikäli jätämme haudasta nousseen Yrjö Sarkasen ällistelemään sitä uutta aikakautta, johon hän heräsi ja kysymme, olisiko mahdollista löytää toista yhtä jyrkkää muutosta suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa, lienee vastaus ilman muuta myöntävä ja tällaiseksi aikakaudeksi huomaamme sotien jälkeisen ajan, tuon baby-boomereiden aikakauden, kuten asia nykykielellä maassamme ilmaistaan.

Tarkemmin hahmotellen voisi syöksymisen uuteen maailmaan arvioida tapahtuneen suunnilleen 1950-luvun lopun ja 1980-luvun lopun välisenä aikana, mikäli pidämme periodin mittana jälleen yhtä sukupolvea eli noin 30 vuotta.

Tuona aikana siirryttiin hyvin nopeasti kielitaidottomasta ja hevosvetoisesta maatalous-Suomesta tietokoneistettuun ja kansainvälistyneeseen koulutusyhteiskuntaan. Elintaso nousi huikeasti ja kulttuurinen ympäristö arvoineen ja normeineen mullistui kokonaan.

Suuret muutokset, jotka ilmaisivat siirtymistä takapajuisesta maasta (”kehitysmaasta”) kehittyneeksi tapahtuivat nekin erittäin nopeasti, vaikka asian luonteen takia ne havaittiin hitaammin. Liikaväestöongelma muuttui nollakasvun ja negatiivisen kasvun ongelmaksi.

Maamme saarimainen eristyneisyys vaihtui kansainvälisyydeksi ja naisen asema yhteiskunnassa muuttui miehen asemaa jopa joka suhteessa edullisemmaksi niiden teknisten edistysaskeleiden takia, jotka olivat pakottaneet miehen perheensä elättäjäksi raskaiden töiden ainoana mahdollisena tekijänä.

Muutoksia ja jopa rajuja muutoksia voisi luetella loputtomasti. Tuloksena on joka tapauksessa ollut yhden sukupolven aikana sen maailman perusteellinen muuttuminen, jonka maassamme syntynyt lapsi kohtaa. Vähäisintä ei ole sosiaaliturva ja erittäin tasainen tulonjako, jollainen olisi Kauppis-Heikin aikoihin merkinnyt vain tasaista kurjuutta.

Herää kysymys, voidaanko enää odottaa yhtä suuria yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia, jotka tapahtuisivat yhtä nopeasti ja olisivat sitä paitsi askeleita kohti parempaa?

Silmämääräisesti näyttää siltä, että juuri 1980-luvulla tapahtui jonkinlainen kulminaatio, jossa euforinen edistysusko muuttui tulevaisuuden peloksi -ainakin pitemmällä tähtäimellä.

Näin tulin kirjoittaneeksi Suomen historian pikkujättiläiseen jo tuolloin, 1980-luvulla, enkä näe mitään syytä muuttaa arviotani, joka oli toki esitetty hyvin lyhyen välimatkan päästä.

Jotakin ajastamme kai sanoo se, ettei sanalla ”edistys” ole monille enää muuta kuin ironinen kaiku. Historian pyörää yritetään nyt hidastaa ja kääntää jopa taakse päin. Nykyaikaa ja tulevaisuutta pelkäävät näkevät mielessään kulta-ajan jossakin 1950-luvulla, jolloin muka elettiin kestävämmän kehityksen oloissa. Turha sanoakaan, että nämä kuvitelmat ovat suurelta osin vain kuvitelmia. Metsääkin maassamme on nyt kaksin verroin 1950-luvun alkuun verrattuna.

Luultavasti historiassa voidaan hypätä myös taaksepäin ja tähän onkin nykyään yhä useammin varauduttu, paremmin tai huonommin (Vihavainen: Haun sivilisaation loppu tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Juuri nyt näyttää siltä, että poliitikkojamme elähdyttää ajatus siitä, että tulevaisuuden avaintekijänä on, että pitää verellä ja raudalla (ja meidän kukaties ratkaisevalla avullamme) voittaa muuan tietty sota, jota monen asioita tuntevan mielestä ei todennäköisesti kyllä edes voida aseellisesti ratkaista. No, tulevaisuushan sen näyttää, mihin nyt ollaan hyppäämässä, vai kävelläänkö vain. Paikallaan emme voi pysyä.

Venäjällä on 1990-luvulla ja sen jälkeen sanottu, että ihmisiä pitäisi varjella elämästä murrosaikoina. Eivät sellaiset ajat meidän historiassamme ole suinkaan aina huonoja olleet, mutta nyt näyttää tilanne kyllä vaarallisemmalta aivan huolimatta siitä, että meillä on aivan äskettäin ollut hallitus, jota on maailmalla ylistetty enemmän kuin mitään toista koskaan.

 

Finlandia restituta

 

Palautettu Karjala

 

Uudessa Die Zeitissä on pääkirjoitus ”ossifobiasta” eli itäsaksalaisiin kohdistuvasta syrjinnästä, joka vain jatkuu ja jatkuu, vaikka Saksan yhdistämisestä on kulunut jo kolmekymmentä vuotta. Erilläänkin Saksat olivat sentään vain vähän yli 40 vuotta. Miten ihmeessä tuo eriytyminen saattoi olla niin perusteellista?

Epäilemättä keskeinen rooli asiassa kuuluu sille totalitaariselle järjestelmälle, jonka itäsaksalaiset saivat vastaanottaa jo valmiiksi asiaan valmentavan natsihallintonsa päälle.

Kun häikäilemättömällä valtiolla tai ”puolueella” oli käsissään nykyaikaisen yhteiskunnan avainasemat, sen valta oli ehdoton, vaikka esimerkiksi informaatiotilan täydellinen valtaus ei Itä-Saksan osalta voinutkaan onnistua ja länsirajan takana oli alituinen vertailukohta muistuttamasta, että toisinkin olisi voinut mennä. Ja silti ero länteen kasvoi suureksi.

Itä-Saksa ei tietenkään ole mitenkään ainoa tapaus lajissaan, siis valtakunnasta irrotettuna ja sitten siihen palautettuna osana. Meillä on vertailukohta jopa omassa maassamme.

On tunnettua, että Karjalan palautus eli Vanhan Suomen liittäminen ns. Uuden Suomen yhteyteen vuonna 1812 oli asia, joka ei onnistunut ongelmitta. Kristiina Kalleisen uusi kirja antaa asiaan lisävalaistusta.

Pietarin ylimystöpiireissä yhdistämisestä oltiin laajalti vihaisia ja itse saksankielisen hallinnon ja koulujärjestelmän piirissä olleessa Vanhassa Suomessa se edellytti runsaita järjestelyjä hallinnossa. Näihin kuului ruotsin kielen taidottomien virkamiesten erottaminen viroistaan ja se koski kolmasosaa koko alueen noin 200 virkamiehestä. Uusi lääninhallituskin miehitettiin lännestä tulleilla virkamiehillä.

Hallinnollisesti Vanha Suomi oli ollut melkoinen tilkkutäkki jo vanhastaan, sillä sen vuonna 1721 liitetyssä osassa olivat voimassa samat keskiaikaiset lait, jotka olivat tuolloin olleet Ruotsissakin. Vuonna 1743 liitetyssä osassa sen sijaan noudatettiin uutta vuoden 1734 lakia, joka olikin voimassa myös suuriruhtinaskunnassa aina itsenäistymiseen saakka.

Niin sanottujen lahjoitusmaiden ja Venäjän valtion suoranaisesti omistamien asetehtaiden juridinen asema tuotti päänvaivaa ja konflikteja. Venäjän kannalta Vanhan Suomen yhdistäminen Uuteen Suomeen eli Karjalan palauttaminen oli sinänsä rationaalista olojen standardisoinnin kannalta, mutta siinäkin vain väliaikaisratkaisu. Imperiumin hallinto jäi yhä kirjavaksi.

Suuriruhtinaskunnan hallintomiehet arvioivat usein, että Vanhan Suomen asukkaatkin olivat länteen verrattuna toisenlaisia, yleensä ”pilaantuneita” ja sellaisiakin vakavia ääniä kuului, joiden mielestä koko palauttaminen oli virhe ja pitäisi perua.

Uuden ja Vanhan Suomen välillä oli monenlaista kitkaa, josta Kalleinen kirjassaan kertoo. Kielikysymys oli niistä yksi.

Myöhemmin näkee kuviteltavan, että Viipuri, jälleen Suomeen yhdistettynä oli jonkinlainen lintukoto, jossa kaikki kansanryhmät toimivat herttaisessa sopusoinnussa. Siellä olivat niin suomalaiset, joita oli kaupunkiväestöksi poikkeuksellisen paljon eli 40%, venäläiset, joilla oli merkittävää taloudellista toimintaa, saksalaiset, joilla oli oma pieni, mutta hyvin aktiivinen yhteisönsä ja tietenkin ruotsalaiset (ruotsinkieliset), jotka Uudessa Suomessa olivat kaupunkien hallitseva elementti määrällisestikin.

Itse asiassa venäläiset pysyttelivät sangen tarkoin omissa oloissaan, eikä kaupungissa suinkaan yleisesti osattu venäjää. 1880-luvulla venäläisissä lehdissä kirjoitettiinkin paheksuvasti, etteivät Viipurissa edes viranomaiset osanneet sitä lainkaan. Saksalaisten ja ruotsalaisten välillä oli kilpailuasetelma ja ”rajantakaisiin” eli Kymijoen takana asuviin tai sieltä tulleisiin ruotsinkielisiin suhtauduttiin jopa ”ruotsalaisina koirina”.

Saksalaiset eivät useinkaan voineet sietää koko ruotsin kieltä, jonka asema jälleenyhdistämisen jälkeen suuresti koheni. Sellainen henki oli esimerkiksi Krohnin perheessä, jossa sitten ruvettiinkin kannattamaan suomea ja suku tuotti tunnetusti merkittäviä suomen kielen edistäjiä (vrt. Vihavainen: Haun von daehn tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Ruotsia osaamattomista säätyläisistä olikin kaiken kaikkiaan merkittävä apu suomalaisuusliikkeelle. Tunnettuahan on, ettei Alexander Järnefeltin Elisabeth-vaimo puhunut ruotsia, eivätkä sitten perheen myöhemmin niin kuuluisat pojatkaan. Tässä tapauksessa suomi sai vetoapua venäläiseltä taholta.

Nelikielinen kaupunki ei tuottanut vain kaikkia noita kieliä sujuvasti puhuvaa väestöä, aivan ilmeisesti oli myös sellaista ainesta, joka ei osannut kunnolla mitään niistä, vaikka oli koulujakin käynyt (vrt. Vihavainen: Haun vanhan viipurin poikii tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Karjalan palauttamisen ongelmia vuoden 1812 jälkeen ei kannata liioitella, mutta eipä niiltä kannata silmiäänkään ummistaa. Alue oli osittain kuulunut toiseen valtakuntaan jo lähes sata vuotta ja vaikka se ei merkinnytkään kansallista sortoa ja pakkovenäläistämistä, olivat alueet jo joutuneet monessa suhteessa erilaiseen kulttuurimiljööseen.

Ero Viipurin läänin ja muun Suomen välillä säilyi aina siihen saakka, kun Neuvostoliitto sen anasti toisessa maailmansodassa. 1900-luvun alussa pari rajapitäjää jo päätettiinkin Pietarissa liittää takaisin Venäjään, mutta sota esti asian toimeenpanon. Jotkut suomalaiset hallintomiehet olisivat halunneet tehdä sen jo paljon aiemmin 1800-luvulla.

1900-luvun alussa Kannaksen karjalaisia moitittiin yleisesti epäisänmaallisuudesta ja aidon suomalaisuuden puutteesta: he olivat myyneet maansa venäläisille, jotka nyt satatuhantisena laumana kansoittivat rannikkoa, ja itse he ansaitsivat leipänsä kuskeina ja palvelijoina. Ei se ollut suomalaisen arvolle sopivaa.

Kannaksen karjalaisten evakkojen leimaamisessa ”ryssiksi” saattoi hyvinkin olla vielä noita Vanhan Suomen ajan kaikuja. Joka tapauksessa tuo aika teki alueesta entistä omaleimaisemman, vaikka se nyt ei kai sentään ollut ihan sellainen onnela, kuin joskus on haluttu kuvata (vrt. Vihavainen: Haun salminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Pintaa syvemmältä

 

Aikakausi omasta näkökulmastaan

 

Kristiina Kalleinen, Valtioaamun aika. Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1863. Gaudeamus 2023, 352 s.

 

Verrattain nuoren kliseen mukaan Suomen poliittinen historia Porvoon valtiopäivistä vuoteen 1863 eli valtiopäivätyöskentelyn uudelleenaloittamiseen saakka oli ollut valtioyötä, jolloin suuriruhtinaskunnassa ei tapahtunut juuri mitään. Siellä oltiin hiirenhiljaa ja sieltä kuului vain hallintokoneiston natinaa.

Tämä näkemyshän on joutunut pahan riepottelun kohteeksi jo siitä lähtien, kun Osmo Jussila vuonna 1969 julkaisi väitöskirjansa Suomen perustuslakien suomalaisista ja venäläisistä tulkinnoista. Tutkimus kyseenalaisti jopa koko ajatuksen Suomen valtiollisuudesta ja sen aktin merkityksestä, joka tapahtui Porvoossa vuonna 1809, kun Suomi liitettiin Venäjään. Puhe valtiopäivistäkin osoitettiin harhaanjohtavaksi.

Matti Klinge kuului myös niihin tutkijoihin, jotka halusivat ymmärtää tuon ajan Venäjän näkökulmaa Suomen asioissa ja häneltä liikeni runsaasti ymmärrystä myös Nikolai I:lle, joka oli ollut liberaalien venäläistenkin vihaama mörkö jo aikoinaan.

Kristiina Kalleinen, joka on tutkinut nimenomaan tätä aikakautta hyvin monipuolisesti, on nyt tehnyt siitä yleisesityksen, jonka nimeksi on symbolisesti valittu Valtioaamun aika. Kun asioita tarkastellaan aikalaisperspektiivistä, osoittautuu, ettei kyseessä edes Nikolain hallitessa ollut suinkaan Suomen kannalta mikään pakkovallan kausi, jolloin vähintäänkin lain henkeä koko ajan poljettiin ja kaikki normaali kehitys estettiin.

Itse asiassa tapahtui suorastaan kaikinpuolista edistystä. Sellaiset asiat kuin vapaa kansalaistoiminta, kansanopetus ja vapaa yritteliäisyys toki pääsivät todella kasvamaan vasta Nikolain kuoltua, mutta jo sitä ennen tapahtui paljon sellaista, jota ei kannata ottaa itsestäänselvyytenä. Kyllä suuriruhtinaskunnan menestyksestä kannettiin huolta ja siinä myös onnistuttiin.

Osmo Jussila kiteytti aikoinaan tuota aikaa koskevan historiankäsityksen peruskysymykseksi: kumpi oli oleellinen, Porvoon (maapäivien) akti vai Haminan rauha?

Haminan rauhan 200-vuotisseminaarissa niin suomalainen kuin venäläinen osapuoli olivat hämmästyttävän yksimielisiä tuosta asiasta, josta sentään oli kiistelty paljon yli sata vuotta. Jussilan magnum opus Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917 jopa käännettiin venäjäksi suurlähettiläs Rumjantsevin toimesta. Suuri suomalainen/ suomalais-venäläinen historiakiista oli nyt sitten viimeinkin saatu lopulliseen ratkaisuun.

Mutta harvat asiat tässä maailmassa ovat lopullisia, edes historiantulkinnoissa. Syystäkin suuresti kunnioitettu suuri myyttiensärkijä, professori Jussila oli epäilemättä paljastanut aikojen kuluessa syntyneen myytin ja palauttanut asiat alkuperäisille perustuksilleen. Ajatus Suomen valtioluonteesta oli toki sinänsä esitetty jo varhain, mutta sen juridiset perusteet olivat huterat ja Venäjän taholla asiaa ei koskaan tunnustettu.

Kuitenkin tuo ajatus oli Suomen kansallisen myytin ydin. Ajatus Nikolai II:sta valansa rikkojana ja Helmikuun manifestin jälkeisten lakien laittomuudesta lepäsivät tällä perustalla. Kyse ei suuressa konfliktissa kuitenkaan tietysti ollut viime kädessä juridiikasta, vaan kansallisesta pyrkimyksestä, kansakunnan oikeudesta ja jopa velvollisuudesta oman asiansa ajamiseen. Politiikka oli tahdon asia silloinkin.

Politiikka on aina ollut myös mahdollisen taidetta silloin, kun sitä voidaan pitää onnistuneena. Suomalaista politiikkaa on anakronistisesti arvosteltu nöyräselkäisyydestä Venäjän suuntaan, mutta harva vakavasti otettava taho on kritisoinut sitä huonoista tuloksista. Tällaista tiettyjen -ahtaidenkin-  raamien sisällä pysyvää politiikkaa suomalaiset harrastivat myös ennen vuotta 1863 ja se onnistui.

Suomen vertaaminen Puolaan on tässä suhteessa myös klisee, mutta on se kyllä enemmänkin. Vuoden 1863 valtiopäivistä Suomessa päätti Aleksanteri II, emmekä voi tietää, mitä hänen aivoissaan loppujen lopuksi silloin liikkui, kuten Kalleinen toteaa.

Selvää joka tapauksessa on, että kyseessä oli näyteikkunapolitiikka Euroopan suuntaan. Läntinen Eurooppa ja erityisesti Ranska näet uhkasi jo aseellisella interventiolla Venäjää, joka taas kerran tuhosi Puolan pyrkimykset kansakuntansa itsehallinnon laajentamiseen. Tämä aiheutti Venäjällä suuren chauvinismin purkauksen, jonka seuraukset sitten nähtiin Puolan lopullisena hävittämisenä kartalta.

Eihän Venäjällä ollut mitään oikeutta Puolan ja puolalaisuuden tuhoamiseen. 1860-luvullahan se kuitenkin suorastaan kielsi ja yritti hävittää koko puolalaisuuden, samaan tapaan kuin se nyt on Putinin johdolla suvainnut julkeasti väittää, ettei mitään Ukrainaa ja ukrainalaisuutta ole. Tällä kertaa Eurooppa ei ole vain katsonut syrjästä.

Vai oliko Venäjällä itse asiassa täysi oikeus toimia Puolassa kuten se toimi? Puolalaiset olivat kapinoineet yhä uudelleen Venäjää vastaan, niin 1700-luvulla kuin sitten Napoleonin hyökkäykseen yhtymällä vuonna 1812 ja lopulta autonomisena kuningaskuntana sekä vuosina 1830-1831 että 1863-1864.

Itsevaltiaana Venäjän keisarilla oli kenties juridinen oikeus kukistaa aina kapinat ja vähintäänkin siihen pakotti valtioetu, jollainen Venäjälläkin tietysti on, vaikka sellainen toki oli myös puolalaisilla. Puolalaisten kansallislaulu ”Vielä ei Puola ole hävinnyt” (Jeszcze Polska Nie Zginęła ), kuulosti venäläisen korvaan jopa uhkaukselta, mitä se olikin. Laulun keskushenkilönä mainittiin jopa Dabrowski, joka taisteli yhdessä Napoleonin kanssa Venäjää vastaan.

Sivumennen sanoen, Ukrainan kansallislaulu alkaa myös sanoilla ”Ukraina ei ole vielä hävinnyt” (Ще не вмерла України і слава, і воля,…). Suomen kanssa sillä oli yhteistä se, ettei kumpikaan kansakunta ollut juridisesti vielä syntynytkään, kun ne liitettiin Venäjään. Ero Puolaan oli ilmeinen.

Suomen, Puolan tai Ukrainan vapaustaisteluissa ei koskaan ole ollut pääasiassa kyse juridiikasta, vaikka silläkin on saattanut olla merkitystä. Kyse on ollut nationalismista ja sen edistämisestä käytettävissä olevin keinoin. Tiedän, että koko asiaa monet pitävät nykyään anakronismina, mutta se ei muuta asiaa.

Anakronismeista puheen ollen, valtiosääntöhistorian dosentti Aki Rasilainen on Kanavassa 2/2023 kirjoittanut, että historiaa on hallittava nykyisyydestä käsin ja tehnyt se johtopäätöksen, että anakronismi tässä tapauksessa on suorastaan asiaankuuluvaa. Me emme ainoastaan saa, vaan meidän tuleekin arvioida menneisyyden tekoja oman aikamme eikä noiden menneiden aikojen arvoista käsin.

Tämä lähestymistapa mahdollistaa sen, että menneille tapahtumille voidaan antaa myös sellainen kielteinen -ja arvatenkin myös myönteinen- merkitys, jota niillä ei oman aikansa näkökulmasta ole ollut.

Näinhän tosiaan onkin tapana tehdä. Tutkijan näkökulmasta asia tuntuu suunnilleen samalta kuin antaa lupakirja tyhmyydelle: saatte antaa asioille, joita ette tunne, sellaisen merkityksen kuin teistä tuntuu hyvältä.

Vielä yhden kliseen lisätäkseni: ihmiset eivät tiedä, mitä ovat tekemässä, eivät ainakaan suuressa kehyksessä tarkasteltuina. Inhimillisen toiminnan seuraukset ovat ani harvoin sellaisia, kuin niiden on tarkoitettu olevan. Edes tulevaisuuden perusteita ei ole oikeastaan koskaan kyetty näkemään kymmeniä vuosia tai edes muutamia vuosia eteenpäin.

 Kun nyt arvioimme sitä, mitä on menneisyydessä tehty, joudumme pakostakin ottamaan ennen muuta huomioon sen, mitä on saatu aikaan, toissijaista on se, mihin on pyritty, olipa se sitten miten hyvää ja kaunista -tai törkeää ja häpeällistä- tahansa.

Jokainen löytää riittävästi esimerkkejä tästä perusasiasta, otetaan nyt vaikka esille pelkkiä vuosilukuja: 1918, 1939, 1941, 2023… Viimemainittu tosin on meitä niin lähellä, että voimme kaikin mokomin uskoa tehtyjen päätösten olevan ainoita oikeita ja ymmärrämme niiden taustan.

Koskaan päätökset eivät politiikassa sentään ole ainoita mahdollisia, eiväthän ne muuten politiikkaan kuuluisikaan. Kansakuntana meidän epäilemättä kuuluukin suhtautua menneisyyteen nykyajan näkökulmasta ja tietyn naiiviuden, etten sanoisi yleisen tyhmyyden tason säilyttäen, mikä ei koskaan olekaan tuottanut ongelmia.

Kuitenkin on olemassa myös tieteellisen ymmärtämisen taso, jossa on kaivettava esille menneiden päätösten perusteet ajan omasta näkökulmasta. Vain silloin tehdään oikeutta niille, jotka ovat eläneet ennen meitä, tyystin toisenlaisessa maailmassa.

Tässäkin mielessä Kalleisen kirja on erittäin arvokas historiallisen kauden esitys, joka perustuu aikakauden monipuoliseen tuntemukseen. Kun pelkkä tyhmyys ei tunnu riittävän, on syytä kaivaa esille tämän tasoisia tutkimuksia, jotka menevät pintaa syvemmälle.

Näin taas naapuria

 

Pikakäynti Tukholmasssa

 

Vuosikymmenten mittaan sitä havaitsee milloin minkin asian tässä maailmassa muuttuvan, siis oman itsensä ohella. Tukholma on paikka, josta olen aina tykännyt. Nähtävää ja koettavaakin siellä on aina riittänyt. Ei se nyt mikään Pietari ole, mutta silti sekin on sen verran erilainen kuin kotimaa, ettei sinne tunne turhaan tunne menevänsä.

Helsingistä tulevien laivojen oleskeluaika kaupungissa tuntuu lyhentyneen ja kun hiljempaa ajaa, säästyy polttoainetta. Risteilymatkustajalla jää perillä kuitenkin sen verran vähän aikaa, ettei siinä ehdi juuri yhtä museota enempää, ainakin mikäli vielä syö kaupungilla, mikä yleensä aina kannattaa. Ruoka on siellä aina ollut parempaa kuin vaikkapa Etelä-Euroopassa keskimäärin.

Mutta yllättäen naapuri näyttää nyt omaksuneen kummallisia tapoja, jotka liittyvät jokapäiväisen elämän hankaloittamiseen. Viisas turisti varaa toki aina mukaansa aina hieman käteisvaluuttaa siltä varalta, ettei maksukorttia hyväksytä. Kieltäytyminen ottamasta vastaan seteleitä on se sijaan jo outoa.  Sehän oli laitonta ainakin Suomessa vielä hetki sitten ja lienee vieläkin.

Suomen raha näet oli/on maassamme ns. laillinen maksuväline ja jokaisesta maksusta oli kaikkien suostuttava ottamaan vastaan Suomen pankin seteleitä siitä arvosta, kuin niihin oli painettu, vaikka itse paperin arvo lähenteleekin nollaa. Näin estettiin keinotekoisten kurssien syntyminen esim. kovan/metallirahan ja paperirahan välille. Meillä ei myöskään koskaan ole ollut niitä pimeitä dollarimarkkinoita, jollaiset olivat kaikissa ns. kaalimaissa virallisen rahan pakkokursseineen.

Mutta nytpä törmäsin kylttiin, jossa luki non-kontant magasin, kyseessä taisi olla pieni leipäkauppa Östermalmin hallin lähellä. -No, eihän tämä ongelma ollut, kun meikäläisellä modernina setämiehenä on ollut pankkikortti/luottokortti jo vuosikymmenet.

Mutta periaate oli outo. Vielä oudommalta se alkoi näyttää, kun Värtasatamassa meneillään olevilla messuilla ei kortti sitten kelvannutkaan missään, ei edes ovella. Itse asiassa se kelpasi vain kuppilassa, jossa oli asiasta kertova kyltti.

Messuille sisään oli sen sijaan mentävä käyttämällä kännykän maksuäppiä, jollaista minulla ei ollut. Ostokset  taas oli tehtävä ainoastaan ja vain käteisellä. Asiasta meinasi jo tulla ongelma, mutta sain armon ja euroni hyväksyttiin jonkinlaiseen kurssiin useammassa paikassa, valitettavasti niitä vain oli kovin vähän.

Kännykällä maksaminen on Ruotsissa ollut pakollista esimerkiksi busseissa jo iät ja ajat ja olen senkin joskus onnistunut tekemään. Takseissa eivät kaikki kuulemma kuitenkaan hyväksy korttia, joten käytin itse tuota maanmainiota Uber-sovellusta, jonka kanssa ei rahaa tarvitse käyttää eikä myös pelätä tulevansa huijatuksi. Se on sitä paitsi vielä halpaakin.

Maksuäppi kuuluu olevan meilläkin kovasti tulossa käyttöön eikä se varmaan hullumpi systeemi olekaan. Itse asiassa taksien soisi myös ryhtyvän käyttämään jotkin yhteistä äppiä, mutta ei kai siitä mitään tule. Suomen taksihomma pilattiin kertaheitolla yhden markkinauskovaisen ääliön toimesta.

Joka tapauksessa normaalit arkirutiinit sentään saatiin sujumaan, vaikka välillä saikin vähän raapia takaraivoa. Yllätys on kyllä se, ettei käteinen aina kelpaa -mutta eipä korttikaan. Ehkä ne joskus saavat asian päätettyä ja tämänkin asian standardisoitua. Ruotsihan oli aikoinaan esikuvallinen maa monessa suhteessa, kunnes hysteeriset obskurantit saivat kehitettyä sinne rinnakkaisyhteiskuntia, joiden kanssa elämisestä tulee heille riesaa vielä vuosisadoiksi.

Muuten, menneiden vuosisatojen historiaan Tukholmassa kannattaakin aina tutustua ja tilaisuuksia siihen on monissa paikoissa.

Kuten tiedetään, noihin vanhoihin muistoihin liittyy aina myös Suomi tavalla tai toisella, vaikka se oudon systemaattisesti unohdetaankin. Kyseessä on jokin kovin mystinen refleksi, joka muistuttaa meikäläistä historiattomuutta, presentismiä. Siellä historia on kyllä paljon esillä, toisin kuin miellä, mutta Suomen historiasta Ruotsin osana tiedetään siellä vielä vähemmän kuin meillä Ruotsin tuon ajan historiasta ja se on todella vähän se.

Jotenkin luontevalta tuntuu tässä yhteydessä, että kun kerrotaan vaikkapa nyt Kaarle Knutinpoika Bonden kolminkertaisesta kuninkuudesta, jätetään mainitsematta hänen asemansa Viipurin linnanherrana. Myöskään keskiaikaisten kirkkojen kohdalla ei mainita Suomea, eikä kyllä muussakaan yhteydessä.

Viikinkien osalta asia onkin ymmärrettävämpi, vaikka viikinki-sana lieneekin tarkoittanut pikemmin liikkuvaa rosvoa kuin tiettyä kansanryhmää. Rosvoja toki mekin maailmalle lähetimme ja Sigtunan poltti joku ilmeisesti suomalainen heimo, mikä on maininnan arvoinen suoritus. Karjalaiset ja virolaiset ovat olleet kiinnostuneita tästä kunniasta.

Mutta mitäpä tästä. Muut museot saivat nyt ajan puutteen takia jäädä ja pistäysin vain Hedvig Eleonoran kirkossa, jossa oli menossa useamman vauvan kasteseremonia. En nyt päässyt kunnolla havainnoimaan, onko tässä kirkossa merkkejä siitä sekularisaation huimasta etenemisestä, jonka ruotsalaisissa kirkoissa on viime vuosikymmeninä voinut havaita yhtä hyvin kuin sikäläisissä kuolinilmoituksissa, joissa risti olisi kuvituksena sensaatio.

Seuraavan kerran täytynee mennä Tukholmaan pitemmäksi ajaksi, ainakin yhdeksi yöksi. En oikein tiedä, onko siellä katsomisen arvoista teatteria, mutta luulen, että on syytä ainakin kokeilla, niin sittenpä jotakin tietää. Kun Pietari nyt on poissa laskuista, on tullut käytyä Virossa ja Liettuassa ja kokemukset ovat olleet hyvät.

Tuli muuten mainittua tuo Östermalmin halli, joka on usein kuulunut käyntikohteisiini. Se oli hiljattain remontissa ja nyt se näyttää olevan parempi kuin koskaan ennen ja hyvähän se on ollutkin aina.

Tätä sopii verrata Helsingin vanhan kauppahallin ja kauppatorin alennustilaan. Ilmeisesti suurten risteilymatkustajien ryhmien tarpeisiin tori on nyt täynnä pelkkiä rihkamakauppiaita ja sekundamättöjä tarjoavia kojuja. Kauppahallissa on sama alamäki havaittavissa, vaikka sieltä sentään vielä saa edes kalaa, torillahan ei ole sitäkään…

Nuo risteilymatkustajat taitavat olla meillä yhä harvinaisempia. Pietari oli maailmanluokan nähtävyys, jonka takia kannatti jo lähteä risteilemään ja käydä siinä matkan varrella vaikka Helsingissä. Nyt saamme taas unohtaa sen Pietarin potentiaalin ties miten pitkäksi aikaa.

Hakaniemen hallissa en ole sen uuden avautumisen jälkeen käynyt, joten parempi olla puhumatta siitä kovin paljon. Sen olen sentään kuullut, ettei Reinin liha enää jatka siellä ja se kuulostaa kyllä pahaenteiseltä. Orwellilaiset torijäljitelmät, kuten Ruoholahden mikä lieneekään hallikäytävä, myyvät valmiina pakattua eli silputtua tavaraa, joihin yritetään assosioida oikean hallin tunnelmaa asettamalla esille oikeita juustokiekkoja ja lihapaloja.

Stockmann ylpeilee englanninkielisellä ruokamarketillaan, joka mukamas on ensimmäinen maassamme. Missähän suhteessa? Kaikkialla on samaa tavaraa, lihaa ja kalaa, joka on erotettu luista ja ruodoista, juusto on silputtu ja pakattu ja niin edelleen.

Kiinalaisilla on tuhatvuotinen gastronominen perinne ja vanha se on gruusialaisillakin. Moniin sikäläisiin ruokiin kuulu ehdottomasti mukaan myös luut. Mistä sellaisiin saa tässä maassa edes raaka-aineet?

Entäpä tavallinen kunnon hernekeitto, johon pannaan savupotka sekaan? Entäpä tavallinen perinteinen lihakeitto?

No, enpä viitsi jatkaa. Saatan erehtyä, mutta minusta tuntuu, että vähittäiskaupan monopolit meillä ovat onnistuneet tuhoamaan perinteisen keittotaidonkin perusteet.

Kun kunnollista perinneruokaa ei mistään ole saatavissa, alkavat uudet sukupolvet uskoa, ettei se koskaan ole hyvää ollutkaan ja jauhavat sen sijaan kaiken maailman jonninjoutavaa rehua, joka sitä paitsi maksaakin tolkuttomasti. Olisiko Ruotsi gastronomiassa paremmalla kannalla kuin Suomi. Saatuani taas aivan satunnaisen välähdyksen naapurin ruokamaailmaan olisin kyllä taipuvainen vastaamaan kysymykseen myöntävästi.

Taiteen tarhoissa

 

Make love

 

Meillä suomalaisilla on nyt aihetta röyhistää rintaamme myös kulttuurin rintamalla. Iiu Susiraja, valokuvataiteilija, joka on kuvannut itseään, on saanut oman näyttelyn New Yorkin MoMa:an ja kovasti suitsutusta alan auktoriteeteilta. Mitäpä me enää muita todistuksia tarvitsemme?

Sitä paitsi Tom of Finland, toinen nerokas kuvataiteilijamme on jo taiteilijanimessään nostanut vähäpätöisen ja monen unohtaman maamme koko maailman kulttuuriväen eturintaman tietoisuuteen. Moni on kai siellä maailman ytimissä jo joskus luullut maatamme takapajuiseksi periferiaksi, mutta siitäpähän saivat. Myös nationalisteille on taiteilijoillamme siis ollut paljon annettavaa.

Nykytaide on siitä hankala asia, että sen arvottamiseen tarvitaan ehdottomasti asiantuntijoita. Kuka tahansa tolvana ei kykene moderneista teoksista sanomaan yhtään mitään. Mikäli hän nyt saa ihan vilpittömästi sanottua edes sen, että jokin teos häntä miellyttää (ja toinen siis ei), ei hänestä sentään missään tapauksessa ole panemaan töitä paremmuusjärjestykseen.

 Sellaiseen tarvitaan ammattilainen, arbiter elegantiarum. Taide ja etenkin nykytaide on vähän kuin Venäjä Fjodor Tjuttševin mielestä: sen kriteereitä ei voi määritellä, sen saavutuksia ei voi mitata -siihen voidaan vain uskoa. On lyhesti sanoen uskottava auktoriteetteihin.

Tai sitten voi olla myös uskomatta. Se on varma tapa hankkia konformistiselta ja auktoriteettisuskoiselta laumalta syytteitä moukkamaisuudesta, mutta ei sillä mitään keinoa ole osoittaa olevansa sen enempää oikeassa kuin kukaan muukaan.

Ottakaamme nyt esimerkiksi vaikkapa ns. porno (pornografia). Sehän tarkoittaa seksuaalisen kiihotuksen aikaansaamiseksi tuotettua ja myytyä tuotetta, siis eränlaista huoraamista, niin sanoakseni toisin keinoin, eli kirjoituksen ja piirtämisen avulla.

Alaston ihmisruumis ei missään tapauksessa ole pornoa, kun se ei ole taidettakaan eikä se ole edes myynnissä. Taiteelliset tutkielmat alastomuudesta saattavat olla jopa hyvinkin kauniita ja samaan aikaan vailla kiihottavuutta. Tiettyä erotiikkaa niissä nyt sentään yleensä on.

Mutta toki kunnon raa’alla seksilläkin on tässä maailmassa oikeutuksensa, olisi outoa, jos se kiellettäisiin. Internet on muuten myös täynnä pornoa ja on laskeskeltukin, että hyvin suuri osa nykyisen sukupoven ns. työajasta menee sen katseluun.

Tässä on varmasti ainakin jotkin myönteistä, onhan seksuaalisuus edistyksellisimmän väen mielestä aina ollut ihmisen hienoimpia toimialoja. Usein näkee suorastaan pantavan yhtäläisyysmerkit seksin ja rakkauden välille. Seksuaalisuus on luonnonvoima, joka on vastapooli ihmisen tuhoavuudelle: make love, not war!

Tämä on tietenkin yhtä simppeliä käsitemagiaa kuin olisi kaikkien nesteiden julistaminen ravitseviksi ja maukkaiksi. Todellisuushan on paljon moninaisempaa. Todellisuuteen kuuluvat myös monenlaiset perversiot pedofiliasta sadistiseen sarjaraiskaamiseen ja himomurhaamiseen. Monista muista en tässä puhukaan.

Tyhmimmät edistyshenkilöt ovat tässä kohtaa usein tehneet helppohintaisen taikatempun selittämällä, ettei esimerkiksi raiskauksessa ole lainkaan kyse seksistä, vaan vallasta… Ja näyttää siltä, että moni itsekin uskoo siihen, mitä puhuu.

Mutta taiteestahan sitä piti puhua. Raiskaus on mielestäni aika harvinainen aihe taiteessa ja ihmettelen kyllä miksi. Mieleeni tulee tässä vain Euroopan ryöstö, missä Juppiter härän hahmossa on aika viitteellinen raiskaaja ja asia jäänee monelta ymmärtämättä.

Pedofiliasta tehtyä tadettakin saa etsiä, mutta juuri hiljattain on sentään lähdetty kaapista ja peräti Helsingin kaupungin voimin yritetty tuoda lasten drag-esityksiä yleisön nähtäviksi. Taantumukselliset piirit ovat sabotoineet asiaa, vaikka drag on tärkeä ja hyvin edistyksellinen taiteen laji, kuten kerrotaan.

Suomen alati liberaali kirkkokin on paheksunut tuota ahdasmielisyyttä: antakaa lasten tulla myös drag-setien luo! Vanhat irstailijatkin tarvitsevat rakkautta, eikös vain? Vai onko siinä kyseessä jokin poikkeusryhmä, jonka tarpeille voi viitata kintaalla? Miksi?

Mutta aikamme suuresta taiteesta piti puhumani. Kiasmassa (vai oliko se Miasma?) on juuri taas avattu Tom of Finlandin näyttely.

Etten tulisi leimatuksi taiteen viholliseksi, ilmoitan heti kannattavani tällaista näyttelyä, joka panee esille avoimesti tekijän itsensä pornoksi luokittelemaa aineistoa. Homoporno on mainio ja iloinen asia, sen tunnustamme varmaankin jo me kaikki!

Mutta niin on kyllä heteropornokin. En ainakaan itse keksi syytä siihen, että se voitaisiin asettaa jotenkin eri asemaan kuin homoporno. Odottelen siis sellaista alan taidenäyttelyä, jossa kauniit teinitytöt (laillisessa iässä!) lohduttavat suloillaan vanhoja setiä ja nuoret urokset nostavat mummot autuuden esikartanoihin.

Olen varma siitä, että tuollaisella näyttelyllä olisi todellista tilausta ja että se päästäisi kaapista monia estyneitä heteroita. Kun sitä ei vielä ole, en rupea arvioimaan sen taiteellisuutta.

Mitä taiteen ja pornon suhteeseen muuten tulee, panen tähän vanhan blogini, jossa olen aihetta pohdiskelut.

 

 

 

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Suuren taiteen edessä

 

Iltalehti kertoi eilen meille maamme kansainvälisesti kuuluisimman taiteilijan satavuotissyntymäpäivänään saamasta postuumista suitsutuksesta: New York Times hehkuttaa Tom of Finlandin merkitystä - ”Ilman häntä ei olisi Jim Morrisonia, Elvistä tai James Deania”

Losangelesilainen performanssitaitelija Cassils jopa sanoo: Tom of Finlandin taide on todennäköisesti ainoa, jonka ääressä olen runkannut.

Luulen, että taitelija piti tätä suurimpana mahdollisena tunnutuksena.

Joka tapauksessa muistan juhlakalun aikoinaan itse kertoneen, että hänen tavoitteenaan on tehdä taidetta, joka saa puntin pullistumaan, siis käyttötaidetta ja tarkemmin sanoen pornoa.

Saattaa hyvinkin olla, että Touko-herra oli merkittävä vaikuttaja amerikkalaisessa nykykulttuurissa, mutta en ole ihan varma, olisiko meillä syytä onnitella itseämme siitä, että juuri meidän vaatimaton kansakuntamme oli hänet kasvattanut. NYT:n haastattelemat kahdeksan nykytaiteilijaa näköjään ainakin arvostivat kovasti hänen aikaansaannoksiaan.

Itse en ole osannut koskaan arvostaa noita tekeleitä taiteena ja pornona ne jättävät minut täysin kylmäksi. Tuskinpa osun ihan harhaan, jos sanon, että kyseessä on mitä tyypillisin karikatyyrimäinen kitsch, jonka kuvaamissa hahmoissa on kyllä eräitä kiinnostavia piirteitä. Hahmot eivät suinkaan ole suoraan luonnosta otettuja, vaan yhdistävät tyypillisesti miehisiin piirteisiin myös naisellisia: valtavia rintoja ja nännejä.

Pidän mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että oman marginaaliryhmänsä puitteissa tällaiset friikkiluomukset todella toimivat pornona. Myös heteroseksuaalisessa pornokuvastossa tapaamme usein varsin luonnottomia hahmoja, joita jotkut ilmeisesti tarvitsevat.

Porno siis pornona. Eihän tekijä itsekään muita kriteereitä luomuksilleen asettanut ja kauppa kävi. Mutta että taiteilija? Kulttuurin johtavia nimiä?

Asiahan riippuu siitä, mitä nimitämme taiteeksi.

Sir Roger Scruton  on paljon pohdiskellut kulttuurin nykytilaa ja kehitystä nimenomaan taiteen kannalta. Taiteen ja pornon välillä hän tekee varsin jyrkän eron. Porno on kitschin eräs muoto ja kitsch taas on korkeimpien arvojemme profanaatiota.

Asia liittyy laajempaan kulttuurin kehitystendenssiin. Läntisessä maailmassa on havaittavissa yleinen sota korkeakulttuurin edustamia korkeampia arvoja, itse asiassa koko korkeampien arvojen ideaa vastaan. Niiden sijaan tyrkytetään vallan ja nautinnon kannalta nähtyjä pseudoarvoja.

Kyseessä on se näkökulma, jonka ovat valinneet ns. cultural studies –disipliinit derridoineen ja foucaulteineen. Se on lähtökohtaisesti vihamielinen koko korkeampien arvojen idealle. Ikävä kyllä, se määrää nykyisen akateemisen ja myös muun niin sanotun kulttuuriväen tavoitetason.

Tosin, Scruton myöntää, nykykulttuurissakin ja jopa popkulttuurissa, joka muodostaa sen valtavirran, on olemassa lokeroita (pockets), joissa aito kulttuuri kukoistaa. Se elää nyt katakombeissa, mutta sieltä on ennenkin noustu, arvelee hän lohdullisesti.

Scruton tietää, että koko korkeakulttuurin ajatuksen puolustaminen nykyään merkitsee ikävyyksien kerjäämistä. Kulttuurin valtavirta näet yksinkertaisesti on nyt toisenlaisen diskurssin piirissä.

Mutta lohdullinen esimerkki hänestä on Kiinan konfutselaisuus, joka näyttää noudattavan samanlaista ajattelutapaa kuin tunnettu Hans Vaihingerin Philosophie des als ob. On täysin mahdollista saada korkeammat arvot toteutumaan elämällä ikään kuin ne olisivat objektiivista todellisuutta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konfutsen+haaste ).

Toistaiseksi siis saamme tyytyä siihen, että ns. laatulehdissäkin kulttuurin nimellä kunnioitetaan suoranaista roskaa, joka parhaimmillaan saattaa olla käyttökelpoista vaikkapa pornona.

Ennen kulttuuriksi hyväksyttiin kaikki se paras totuuden, hyvyyden ja kauneuden alalla, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan. Sen edessä haluttiin kumartua.

Nykyisen kulttuurin ylistetyimpien saavutusten edessä sen sijaan… No, antaa olla.