Kerettiläisen kertomaa

 

Aikakautensa näkövinkkeli

 

Pentti Haanpää Kootut teokset 4. Isännät ja isäntien varjot sekä muita teoksia. Kolmas painos. Otava 1989,378 s.

 

Pentti Haanpää oli etevä kirjailija ja aikansa vastarannan kiiski. Monet hänen teoksistaan julkaistiin vasta sotien jälkeen, mutta sitten hänestä tulikin radikaalien suosikki.  Tarinan kertaaminen tässä lienee turhaa.

Haanpää kajosi aikansa suuriin ilmiöihin, kuten pula-aikaan ja nuoren Suomen militarismiin. Hän oli myös antiklerikaali ja liittyi tässä esimerkiksi Ilmari Kiannon edustamaan perinteeseen, niin erilainen kirjailija kuin Kiantoon verrattuna olikin.

Vaikka Haanpään kirjoissa tendenssi on hyvin selvästi esillä, eivät ne ole simppeliä agitprop-kirjallisuutta, eivätkä ihmiset jakaannu ilman muuta vuohiin ja lampaisiin. Kirjailija pyrkii ennen muuta löytämään asioille yliyksilöllisiä, yhteiskunnallisia syitä.

Aikakauden ilmiöt varjostavat synkkinä pienten ihmisten elämää. Romaanissa Isännät ja isäntien varjot saavat omillaan eläneet talonpojat lähteä tiloiltaan tienaamaan kapeata leipää metsätöissä. Vääpeli Sadon tapauksessa taas nuorukaiset opettelevat aivan järjettömiä sotataitoja, joilla ei tulevaisuuden sodassa ole mitään käyttöä.

Koko maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta, eikä parannusta ole näkyvissä, sillä muutos ei ole yksilöistä kiinni. Lama on nyt uutta aikaa, se on tullut jäädäkseen ja siinä on kirjoitus seinällä

Sotaväki sentään saa älyttömiin touhuihinsa lämpimät vaatteet ylle ja ruokaa mahansa täyteen. Eikö itse asiassa olisikin järkevää tehdä koko maasta samanlainen valtion hoitelema systeemi? Tällainen ajatus, jossa koko sosialismin aate on kiteytettynä, välähtää eräänkin sankarin päässä.

Nämä tekstit ovat vuodelta 1935, jolloin pelastus pulasta oli itse asiassa jo aivan ovella ja muutos oli  jopa alkanutkin, mutta kirjailijan ajatus keskittyi siihen mielettömyyteen, jonka hän oli nähnyt pari vuotta aikaisemmin. Toki tämä oli ihan ymmärrettävä asia.

Papit, jotka kehtasivat vielä politikoida ja saarnata Inkerin kärsimyksistä samaan aikaan, kun pula tuotti aivan riittävästi kärsimyksiä rajan tälläkin puolin, olivat sangen vihattava tyyppejä. Jollakin olivat yhä muistissa ajat, jolloin papit kehtasivat vaatia isännän ruumiin siunaamisesta härän palkkioksi.

Viittaus Inkerin kärsimyksiin tarkoittaa tietenkin vuonna 1931 toteutettua Inkerin kollektivisointia, jossa ei ihmishenkiä säästelty, mutta pula-aja Suomessa senkin esille ottaminen kuulostaa valheelliselta ja jopa pelkältä hurskastelulta.

Pyssyuskoinen talonpoikaisto kuvittelee puolustavansa ainakin omaa maataan, mutta niin vain sekin otetaan heiltä pois pula-aja pakkohuutokaupoissa. Asevelvollisille kerrotaan, että maa on vaarassa tulla hyökkäyksen kohteeksi, mutta kukapas nyt muka haluaisi hyökätä tällaiseen maahan, jossa ilmastokin on niin kurja, päättelee muuan tervejärkinen.

Haanpäällä on melko vimmainen suhde ajan ulkokultaiseen herrasisänmaallisuuteen, joka on läpeensä valheellinen Ei siitä köyhästi aseistetusta jalkaväestäkään ole tosipaikan tullen muuhun kuin tykinruuaksi. Ja armeijan systeemi tekee koko porukasta tylsiä kolloja, jotka halutaan alentaa koiran asteelle.

Tosin jopa kanta-aliupseereissakin on sekä luonnevikaisia tyyppejä, että lupsakoita ihmisiä ja jopa joku ilmeinen intellektuellikin, jonka joutuminen tuohon porukkaan vaikuttaa ihmeeltä.

Simputus on kielletty, mutta tietenkin sitä harjoitetaan koulutuksen nimellä ja ”vanhat” huvittelevat alokkaiden kustannuksella perinteiseen tapaan. Niille pannaan nyt kuitenkin kova kovaa vastaan.

Vääpeli Sato, jonka kauniin rouvan kanssa sankari jopa muhinoi, erehtyy joskus käymään käsiksi alokkaaseen ja joutuu siitä hyvästä jättämään virkansa. Näin ne pojat homman juonivat.

Oho! sanoisi tässä kohtaa moni ulkomaalainen lukija. Jopas oltiinkin Suomessa jo tuolloin pykälänviilaajia. Monessa maassa monnien potkiminen ja hakkaaminen kuului ehdottomasti normaaliin käytäntöön.

Kuten sanottu, surkea uusi maailma, pulan ja tulevien sotien myllerryskenttä oli Haanpäälle perimmältään se, joka aiheutti tämän maailman pahuuden. Hanttiin paneminen, sekä herroille, kapiaisille että papeille oli sankarien velvollisuus ja kultasi heidän köyhän vaelluksensa kunnialla.

Kuitenkin tarvittaisiin yhteiskunnassa viimein suuri muutos, jotta olot paranisivat ja yhä useampi ymmärsi sen.

Mitäpä sanoakaan, ajat olivat ennenkin olleet surkeat ja nyt ne taas riepottelivat pientä ihmistä, joka sentään oli jo kukaties lapsena selvinnyt suurista nälkävuosista, jäänyt vuoden 1918 suuressa puhdistuksessa tappamatta ja saanut oman pienen tilan. Nyt olivat tilat taas menossa yhtiöille, palkat laskivat nälkärajalle ja kaiken maailman liperipellet paisuivat falskissa mahtavuudessaan.

Ei se suomalainen yhteiskunta sitten siihen romahtanutkaan eikä itärajan takana rakennettu järjestelmä ollutkaan se suuri pelastaja pulan ja riiston kourista.

Se, mitä Haanpää oli ympärillään nähnyt oli lopultakin vain lamakausi, johon liittyi runsaasti myös henkistä taantumaa ja katteetonta uhoa poliittisen kentän ääripäissä..

Kaikesta tuosta kurjuudesta päästiin sentään eroon nousukauden avulla ja Haanpää itsekin sai talvisodassa huomata, ettei se kuviteltu tulevaisuuden sota paradoksaalisesti ollutkaan niin paljon koneiden ja tekniikan, kuin miesten ja hevosten sotaa.

Korpisotaa on kukaties paras ja aidoin talvisodan kuvaus, joka aikoinaan apakittiin, mutta on sittemmin lähes unohdettu.

Oli suuri onnettomuus, että köyhä Suomen armeijakin sitten todella joutui sodan runtelemaksi, mutta katastrofi olisi ollut, mikäli se olisi puuttunut ja maa olisi jäänyt osaksi tuta kuuluisaa tappotannerta (Bloodlands), jota taistelevat suurvaltojen armeijat olisivat lananneet eestaas ja tuhonneet samalla suuren osan kaikkien ikäluokkien ja sukupuolten edustajia.

Sellaista ei Haanpää voinut etukäteen ymmärtää, eikä kukaan muukaan. Hänellä oli asioihin oma ja perusteltu näkökulmansa, joka poikkesi valtavirrasta.

Jos A, niin B tai ei-B

 

Kyseenalaistamattomuuden kysymyksiä

 

Se, että vaaditaan kaiken tässä maailmassa olevan järkeenkäypää ja kyseenalaistetaan innokkaasti sellaisiakin asioita, joilla ei ole mitään käytännöllistä merkitystä, on aika uusi asia ja kaikesta päätellen nykyäänkin taas muotiasia.

Toki jo 1700-luvulla alettiin suhtautua kriittisesti tarustoon, ensin antiikin taruihin, joita oli pidetty vakavasti otettavana historiana ja sitten uskontoonkin. Prosessi on jatkunut ja ihmiskunnan häntäpään se on meillä saavuttanut vasta viimeisten sadan tai jopa vain viidenkymmenen vuoden aikana. Toki suuri osa maailmaa on jäänyt sen ulkopuolellekin.

Tiettyä komiikkaa on kyllä siinä, kun joku läntisen kulttuuripiirin asukas julistaa mahtipontisesti, ettei hän usko niin sanottuihin ihmeisiin. Nehän eivät ole mahdollisia ja mahtavan tieteellinen oppirakennelma nimeltä kosmologia todistaa, ettei maailman synnyssäkään mitään ihmeellistä ole.

Toki se, mitä sanomme ihmeeksi, on sitä juuri siksi, ettei se normaalien luonnonlakien mukaan, ainakaan meidän tiedossamme olevien, ole mahdollinen. Ihme sanan varsinaisessa merkityksessä ei kuitenkaan merkitse välttämättä poikkeuksellisuutta. Miksei kysyjän itsensä tai häntä ympäröivän maailman olemassaolo yleensä kelpaisi yhtä hyvin ihmeeksi?

Mutta eipä tästä sen enempää. Jos haluaa, ettei ihmeitä ole, ei niitä tarvitse olettaa tai nähdä. Niistä on turha kiistellä. Kiinnostavampaa on, että myös varsin kyseenalaisia asioita ollaan usein valmiita nieleskelemään pureksimatta. Ammottavat ristiriidat jätetään huomiotta ja saatetaanpa suuttuakin, jos ne otetaan puheeksi.

Selvien totuuksien ja selvien valheiden välille tuppaa jäämään hämärä alue, jota voisi nimittää höpöpuheen vyöhykkeeksi. Englanniksihan puhutaan käsitteestä bullshit (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=bullshit ). Jokunen aika aiheesta taisi tulla kirjakin. Mistäpäs nyt ei tulisi.

Höpöpuheen rajat ovat liukuvia ja sen käsittelemät asiat vaihtelevat mitättömyyksistä politiikan ja jopa elämän peruskysymyksiin. Yhteistä on, ettei sellaisiakaan kysymyksiä aseteta, jotka ilmiselvästi kuuluisivat asiaan. Selvälle humpuukille tyydytään vain nyökyttelemään.

Ajatelkaamme vaikkapa sitäkin tarinaa, jota jostakin Venäjältä käsin ryhdyttiin levittelemään, kun hollantilainen matkustajakone ammuttiin alas Itä-Ukrainan yllä: turmassa ei muka suinkaan kuollut ihmisiä, löydetyt ruumiit olivat kuolleita jo lähtiessään, ne oli haalittu kokoon jostakin ruumishuoneilta…

Kukaan täysijärkinen ei voinut uskoa moista versiota, mikäli vähänkään ajatteli. Mitä siis muka oli konkreettisesti ottaen tehty? Oliko kone itse räjäytetty ilmassa, että päästäisiin syyttämään Itä-Ukrainan vapaustaistelijoita? Keiden ruumiit olivat kyseessä? Oliko omaisilta kysytty lupa niiden käyttöön? eikö kukaan protestoinut? Eivätkö lavastajat ottaneet huomioon sitä, että vainajien kuolinsyy oli yhä mahdollista tutkia? Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Olettivatko tämän huhun liikkeelle panijat, että joku ihan tosissaan uskoisi sen? Vai oliko se tarkoitettu vain tarinaksi, jonka voi lyödä pöytään ja pyytää kumoamaan, kun ei ollut mitään sellaisiakaan argumentteja, joita olisi mahdollista uskoa? Ehkäpä vastustajalle jäisivät ainakin hämmästyksestä niin sanotusti jauhot suuhun.

Tuo esimerkki kuului jo polttavien poliittisten tai ainakin rikosoikeudellisten kysymysten piiriin. Aivan toisella tasolla liikutaan, kun puhutaan uskonnosta. Monessa uskonnossa ihme kuuluu perusasioihin ja jos niihin ei halua uskoa, voi nykyään vapaasti olla uskomattakin. Ei siitä tarvitse sen isompaa numeroa tehdä.

Myös uskontoihin liittyvissä tarinoissa on kuitenkin kaikenlaista sellaistakin kiinnostavaa, jossa kysymys ei ole ihmeestä, vaan enemmän tai vähemmän normaaliin arkielämään liittyvistä asioista, joita pakostakin tulee ajatelleeksi.

Näin loppiaisen tienoilla tulin ajatelleeksi päivän sanomaa, kolmen itämaan kuninkaan/tietäjän suorittamaa kumarrusmatkaa Betlehemissä syntyneen vauvan luo.

Kuten tunnettua, kuninkaat myös antoivat lahjoja, eivätkä kuninkaiden lahjat tietenkään voineet olla sen vähäisempiä kuin kuninkaallisia. Lahjoihin kuului kultaa, suitsukkeita ja mirhamia, eli ne olivat varmasti hyvin arvokkaita. Mieleen tulee tämä johdosta, että Joosef, joka kaikesta päätellen oli varsi vähävarainen kirvesmies, sai nyt käyttöönsä merkittävän omaisuuden.

Koska kuninkaiden kumarrus näyttää olleen yleisesti tiedossa, oli lahjoilla varmaan myös kärkkyjiä, esimerkiksi maantierosvoja, jotka yleensä niihin aikoihin olivat maanvaivana.

Ilmeisesti niiltä kuitenkin vältyttiin, mutta täytyy pitää todennäköisenä, että perheen elintasoon lahjat vaikuttivat. Eivät kai kuninkaat olisi kehdanneet antaa vain paria symbolista sestertiusta ja pahaista voidepurkkia maailman herralle, jonka he ymmärsivät syntyneen.

Oli miten oli, kaikesta päätelleen Joosef jatkoi joka tapauksessa vanhassa ammatissaan, ja Jeesus lienee oppipoikana opetellut samat työt. Myös monet lottovoittajat, joiden päätä voitto ei sekoita, menettelevät nykyään vastaavalla tavalla.

Vai onko meidän sittenkin lähdettävä siitä, että koko kuninkaiden kumarrus oli vain symbolisella tasolla kerrottu tarina. Kun siihen aikaan matkustettiin, kului siihen usein viikkoja ja jopa kuukausiakin. Eivät tietäjät olisi Joosefin perhettä enää tallista tavoittaneet. Vai olivatko he lähteneet matkaan jo paljon aiemmin?

Ehkäpä tietäjät tulivatkin Joosefin kotikonnuille, Nasaretiin? Tai ehkäpä he vain huomasivat tähtien asennoista, että messiaan oli täytynyt syntyä ja ajattelivat, että tämä ehdottomasti olisi kunniakäynnin väärtti tapahtuma. Mutta lähtö vaivalloiselle matkalle ilman selvää osoitetta olisi tietenkin ollut mielettömyyttä.

Luultavasti tarina kolmen kuninkaan kumarrusmatkasta kuuluu niihin aisoihin, joiden olisi oikeasti pitänyt tapahtua ja joiden siksi kerrottiin myös tapahtuneen. Tällaistahan ajan historiankirjoituksessa oli paljonkin.

Tässä ei kuitenkaan ollut kyse ihmeestä ja siihen uskomisesta. Varsinaiset ihmeet poikivat taruja, joihin uskomiselle ne antoivat motiivin ja loivat koskemattomuuden sädekehän.

Tässä yhteydessä en haluaisi käyttää vulgaaria ilmausta höpöpuhe/bullshit, mutta luulen kyllä, että kyse on ainakin sen sukulaisilmiöstä.

 Kun joku uskoo vaikkapa Itä-Ukrainan vapaustaistelijoiden olevan taistelussa fasisteja vastaan, pyhällä asialla puhtain asein, he saattavat saman tein esittää vakavalla naamalla kaikenkarvaisia mielettömyyksiä ja jopa uskoa niihin.  

Silloin olemme tekemisissä valheen ympärille kasvaneen mytologian kanssa. Mikäli Otto Ville Kuusisen hallitus olisi aikoinaan päässyt Helsinkiin Suomea hallitsemaan, meidänkin historiaamme kuuluisi suuri ja kansakunnan tarinan kannalta jopa aivan keskeinen valhe:  myytti vuoden 1939 vallankumouksesta.

Historiasta vedettäisiin esille yhä uusia tämän valankumouksen sankareita, eivätkä koko tapahtuman yleiskansallisen luonteen (общенародный характер) epäilijät voisi julkisesti esittää epäilyksiään.

Tämä edellinen siis sanottuna sillä edellytyksellä, ettei Neuvostoliitto olisikaan hajonnut. Jos se olisi hajonnut, kuten sitten kävi, olisi myytin pyhyys säilynyt ainakin 1980-luvun loppuvuosiin eli perestroikaan saakka.

Luojan kiitos, tuota myytiltä, joka oli jo valmiina, mutta sitten vedettiin takaisin me sentään säästyimme. Muualla maailmassa vastaavia kuitenkin on ollut ja syntyy yhä.

Niiden epäileminen on rienaavaa, koska ne ovat Hyvän asian palveluksessa. Niitä ei voi normaalilla logiikalla kumota ja tuskin edes horjuttaa, mikäli ihmisten identiteetti on niihin kytkeytynyt.

 

 

Erään seikkailijan kohtalo

 

Tarpeettoman tasavallan tarpeeton kansalainen

 

Antti Järvi, Mihin katosi Antti Järvi? Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä. Gummerus 2023, 374 s.

 

Maaliskuun viimeisenä päivänä 1940 teki Neuvostoliiton Korkein neuvosto historiallisen päätöksen: perustettiin uusi liitotasavalta, Karjalais-Suomalainen Sosialistinen Neuvostotasavalta. Sosialistisessa Neuvostotasavaltojen liitossa ei ollut enää yksitoista tasa-arvoista maata (strana), vaan kaksitoista.

Andrei Ždanov esitti puheessaan syyt uuden tasavallan perustamiselle. Kyseessä oli Puna-armeijan loistavan voiton suora seuraus. Rauhansopimuksella oli saatu uusia alueita, jotka olivat nyt tulleet sodan ahjosta rauhan linnakkeiksi. Karjalan työtätekevät olivat ilmaisseet halunsa saada alueet liitetyksi Karjalaan ja neuvostohallitus oli vastannut myöntävästi tähän oikeutettuun toivomukseen.

Korkeimman neuvoston yksimielisesti vahvistaman päätöksen mukaan uudet alueet, lukuun ottamatta vähistä vyöhykettä Leningradin lähellä liittyivät Karjalan Autonomiseen Sosialistiseen Neuvostotasavaltaan, mukaan lukien Viipurin, Antrean, Sortavalan, Käkisalmen, Suojärven ja Kuolajärven kaupungit.

Uudet alueet suuntautuivat taloudellisesti lähinnä Neuvosto-Karjalaan ja sitä paitsi nuo alueet eivät olleet vain karjalaisia, vaan osittain myös puhtaasti suomalaisia. Suomen ja Karjalan kansoja taas liittivät toisiinsa rodullis-kansalliset verisiteet. Uuden tasavallan perustaminen auttaisi edelleen näiden sukulaiskansojen taloudellista ja kulttuurista kehitystä ja lopettaisi Suomen ja Karjalan vihollisten monieen vuosien aikana lietsoman vihan ja eripuraisuuden…

Tämä historiallinen päätös korosti erityisen voimakkaasti neuvostojärjestelmän perimmäistä etevämmyyttä: se turvasi pienille kansoille täydet mahdollisuudet vapaaseen kansalliseen kehitykseen, totesi toveri Ždanov, Leningradin puoluejohtaja.

Kuten odottaa sopikin, uutta historiallista päätöstä tervehdittiin myrskyisin suosionosoituksin kaikkialla ja Petroskoissakin ihmisiä kertyi juhlakokoukseen 30000 henkeä.

Tässäkin varmaan kannattaa taas kerran muistuttaa siitä tosiasiasta, että heti talvisodan alettua oli Suomelle, sille Otto Ville Kuusisen johtamalle, todellista Suomen kansaa edustavalla Suomelle lahjoitettu Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaiset alueet, Aunusta ja Uhtuaa myöten. Samalla oli toteutettu Suomen ja Karjalan kansojen vuosisatainen toive jälleenyhdistymisestä, kuten sopimustekstissä todettiin.

Kyseessä oli siis Suur-Suomi, jota ei vain luvattu muodostaa, vaan joka myös muodostettiin, sillä solmittu sopimus astui heti voimaan. Se oli määrä ratifioida mahdollisimman pian Helsingissä, mikä nyt ei ollut kaukaisen tulevaisuuden asia.

Tunnetusti Neuvostoliitto kuitenkin  teki rauhan Helsingin hallituksen kanssa, jota se ei sodan alettua tietenkään edes tunnustanut. Loppujen lopuksi sellainen rauha tuntui kuitenkin viisaimmalta ja silloin Itä-Karjalan lahjoittaminen kaiketi tuntui liioitteulta, niin oikeutettu kuin asia olikin. Suomalaiset muuten yrittivät palata asiaan vielä vuonna 1944, mutta siitä ei haluttu edes keskustella.

Nyt oli joka tapauksessa tehtävä jotakin kasvojen pelastamiseksi, kun koko Neuvostoliitto oli pannut koko arvovaltansa ja loistavan, voittamattoman Puna-armeijan kunnian peliin. Suur-Suomen (Suomen kansanvaltainen tasavalta) korvikkeeksi perustettiin toinen, periaatteessa itsenäinen suomalainen valtio, joka oli liitossa muiden neuvostotasavaltojen kanssa. Sillä oli halutessaan myös oikeus erota liitosta.

Ždanov mainitsi, että uudet alueet olivat ”osittain” puhtaasti suomalaisia, mikä tietenkin oli totta. Suomalaisuus ei kuitenkaan määrännyt niiden luonnetta, sillä suomalaisia koko alueelle jäi vain marginaalinen määrä. Yleensä puhutaan parista sadasta hengestä, Järven kirjassa todetaan, että oli pienempiäkin arvioita.

Joka tapauksessa uusien alueiden suomalaisuus oli siis aivan marginaalisen ryhmän harteilla Yksi luovutettuun Karjalaan jääneistä oli Antti Järvi, kuuttakymmentä lähestyvä mies, joka oli aikoinaan palvellut Suomen kaartissa ja työskennellyt mainarina Retulaatissakin (Red Lodge).

Maailmanhistoria ei varmasti tunne toista tapausta, jossa yhtä harvat ihmiset olivat saaneet kunnian antaa nimensä ja kielensä kokonaiselle tasavallalle.

Suomen kieli oli nimittäin kielletty Itä-Karjalassa ja koko Neuvostoliitossa jo vuoden 1937 lopusta lähtien, mutta nyt, uuden tasavallan perustamisen myötä se yhtäkkiä heräsi henkiin sen alueella, ei kuitenkaan enää Inkerissä. Samalla kyrillisin kirjaimin kirjoitettu karjalan kielen käyttö loppui kuin seinään.

On katsottava, että suomen kielen henkiin herääminen Neuvostoliitosa oli talvisodan suora seuraus: uusi liitontasavalta ei voinut olla enää karjalankielinen eikä myöskään puhtaasti venäjänkielinen. Mikäli Kuusisen Suur-Suomi olisi toteutunut, olisi se todennäköisesti ollut kolmi- tai nelikielinen: suomi, ruotsi, karjala -ja venäjä. Ehkäpä Karjala olisi ollut erityinen atonominen alue.

Mutta jääköön tämä teema, josta on jo niin usein ja paljon puhuttu. Mitä tulee Antti Järveen, hänen pojanpojanpoikansa ryhtyi tutkimaan isovaarinsa kohtaloa ja ennen pitkää tietenkin löysi hänen nimensä vainottujen luettelosta. Eila Lahti-Argutinan ja Leo Gildin luetteloissa Järvi tosin oli saanut vain kolmen vuoden vankeustuomion. Itse asiassa tuomio oli viisi vuotta.

Tämä oli tietenkin odotettavissa, itse asiassa paljon ankarampikin tuomio olisi ollut normaali, kun miestä epäiltiin vakoojaksi. Olihan hän tahallaan jäänyt luovutetulle alueelle. Stalinistisen logiikan mukaan yksilön ei tarvinnut erityisesti syyllistyä mihinkään. Kuuluminen johonkin epäilyttävään kategoriaan riitti rangaistukseen aina ampumista myöten.

Järvi kertoo kirjassaan laajasti matkustelustaan esi-isän jäljillä ja tunnelmoi tunnelmoimasta päästyään. Kirjan lähestymistapa muistuttaa sikäli ns. gonzo-journalismia. Työtä tehdään valtavasti, mutta menetyksen ovat aika vaatimattomia, kuten voikin odottaa. Ei sinne menneisyyteen enää pääse.

Kirjassa mainitaan, miten muuan venäläinen upseeri hämmästeli sitä, että luovutetut alueet oli kokonaan evakuoitu. Pidettiinkö miehittäjiä sikoina? Luulen, että normaalimpaa oli pitää heitä petoina. Tätä ihmeteltiin korkeallakin tasolla.

Ei olisi tarvinnut ihmetellä. Stalinistinen systeemi oli niin valheellinen ja samaan aikaan väkivaltainen, että sen pakeneminen oli normaali reaktio aivan huolimatta makeista lupauksista.

Kaikki puheet suuresta lahjoituksesta Suomelle ja köyhälistön uudesta onnesta nähtiin pakostakin sitä taustaa vastaan, että Neuvostyoliitto itse oli liitossa Hitlerin kanssa ja että kaikki tunnetut Suomen työväen johtajat olivat Neuvostoliitossa kummallisesti hävinneet, Kuusista lukuun ottamatta. Arvo ”poika” Tuominen patisteli julkisesti rajantakaisia propagandisteja kertomaan, mitä heille oikein oli tapahtunut. Vastausta rajan takaa ei annettu.

Antti Järvi ei näköjään ollut valmis uskomaan edes suomalaisen osapuolen propagandaa ja kaiketi piti mahdottomana, että stalinistinen ihannemaa olisi juuri niin barbaarinen kuin se oli. Melkoista rohkeutta se evakuoitavien joukosta pois jääminen vaati.

Hän kuoli nopeasti tautiin evakkomatkalla itään. Paljon useammat loikkarit siinä maassa kuolivat niskalaukaukseen. Koko tämän terrorin laajuutta ei Suomessa aikanaan ymmärretty, mutta se voitiin aavistaa.

Tosiasia oli, ettei Neuvostoliitto massiivisesta yrityksestään huolimatta suinkaan hallinnut propagandarintamaa. Kansainliitostakin se erotettiin, vaikka se todisteli olevansa vain auttamassa suomalaisia. Suomen kansalle koko stalinistinen propagandatarina yhdessä sen tekojen kanssa oli aivan liian outoa ja pelottavaa tullakseen ymmärretyksi, saati hyväksytyksi.

Oliko koko tuo Karjalais-Suomalainen Sosialistinen Neuvostotasavalta, jonka ani harvoihin suomalaisiin Antti Järvi lukeutui, sitten tarpeeton? Niinhän Suomen Kuvalehdessä sanottiin, kun se lakkautettiin vuonna 1956.

Aikoinaan se ei suoinkaan ollut tarpeeton, vaan suorastaan välttämätön palvellessaan selityksenä Stalinin ja puna-armeijan suurelle nolaukselle talvisodassa. Kko tasavalta oli lopultakin vain viikunanlehti, jonka taakse jokainen kriittinen tarkkailija kykeni näkemään.

Kriittisyyttä ei aikoinaan kuitenkaan juuri rohkaistu ainakaan Neuvostoliiton alueella. NKVD:n dokumentit kertovat kyllä, että yksityiskeskusteluissa ihmeteltiin asiaa ja joskus jopa kysyttiin julkisesti Suomen kansanvaltaisen tasavallan ja sen uusien rajojen kohtaloa. Viisaampaa oli kuitenkin vain taputtaa, kun siihen annettiin merkki.

Sitä saa, mitä tilaa

 

Sotahullujen kokous Hölmölässä

 

Kun Putin kaappasi Krimin vuonna 2014, riemastui koko Venäjän kansa siitä, että Krim oli taas meidän Крым наш!

Tämähän tapahtui ns. Euromaidanin jälkeen, kun oli käynyt selväksi, ettei Ukraina tule ainakaan lähiaikoina liittymään perusteilla olevaan Euraasian unioniin. Krimin veretöntä kaappausta seurasi Moskovan masinoima separatistiliike Itä-Ukrainassa, jossa verta sitten vuoti aika laillakin, minkä Putin tietenkin pani Ukrainan valtion syyksi.

Vuonna 2022 alkoi sitten surullisen kuuluisa erikoisoperaatio (SVO -Специальная военная операция), joka suunnitelman mukaisesti vain kestää ja kestää. Sodan ihmisuhrien määrä on jo kuusinumeroinen.

Kyseessä oli ilmeinen virhelaskelma, minkä johdosta Putin voi nyt sanoa lopulliset jäähyväiset suurelle suunnitelmalleen Venäjän imperiumin jälleen pystytyksestä, missä Ukraina olisi yhtenä nurkkapylväänä.

Putinin ja hänen apuriensa usko omien aseiden mahtavuuteen näyttää operaation alkaessa olleen horjumaton. Mutta oliko tuossa joukossa sentään ketään, joka ehdoin tahdoin olisi halunnut ihan oikeaa sotaa eikä vain nopeata aseellista kaappausta erikoispalvelujen tyyliin?

Eihän maailma niin hulluksi voi mennä, sanoi Väinö Tanner Talvisodan puhjetessa. Olemmehan me kaikki sentään sivistyneitä ihmisiä eikä mitään apinoita, niin Moskovassa, Kiovassa kuin muuallakin, missä päätöksiä tehdään.

Ei kai kukaan Venäjälläkään sotaan uskonut vielä vuonna 2021 tai 2014 tai ainakaan nyt ennen Euromaidania, vuonna 2013, saati nyt sellaista halunnut?

Mitenpä lienee. Tätä pohdiskellessa törmäsin blogiin vuodelta 2013, jolloin kaikki oli vielä auki. Ukrainan liittyminen Euraasian liittoon runsaiden huomenlahjojen saattamana näytti vielä hyvin todennäköiseltä. Sodan mahdollisuutta inhosivat varmasti kaikki normaalijärkiset ihmiset, joilla oli edes hiukan säädyllisyyttä jäljellä.

Vai kuinka lienee ollut? Vanha blogi kertoo ajan tunnelmista:

torstai 29. toukokuuta 2014

Huomenna on sitten sota?

 

Huomenna on sitten sota

 

 

Завтра война! Вооруженные силы

и военная реформа в России.

Москва, Книжный мир, 2013. 383 с.

 

Juuri ennen toisen maailmansodan alkamista oli Neuvostoliiton suuri iskelmäsuosikki nimeltään Jesli zavtra vojna – jos huomenna syttyisi sota. Sanat ja sävelen voi helposti löytää netistä: Если завтра война, если завтра в поход, будь сегодня к походу готов! (https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?&q=%d0%b5%d1%81%d0%bb%d0%b8+%d0%b7%d0%b0%d0%b2%d1%82%d1%80%d0%b0+%d0%b2%d0%be%d0%b9%d0%bd%d0%b0&&mid=2258634551CE9898504A2258634551CE9898504A&&FORM=VRDGAR ).

Moskovalainen tutkija Aleksandr Nevežin, joka tuntee erinomaisesti tuon ajan kulttuurin ja propagandan maailmat, on korostanut, miten voimakkaasti neuvostokansalle syötettiin ajatusta siitä, että Puna-armeija oli voittamaton ja että tuleva sota ratkaistaisiin vihollisen alueella ja vähällä verellä, jopa suorastaan hämmästyttävän vähäisillä menetyksillä.

Talvisota, joka alkoi tuon hitin vielä ollessa suuressa suosiossa, oli sitäkin suurempi sokki hyökkääjälle.

Kuten mielipidetarkkailu osoitti, niin rintamalla kuin selustassa saatiin pian tyrmistyä siitä, miten perusteellisesti pientä Suomea vastaan käyty sota sekoitti niin tuotannon kuin jakelun. Yhtäkkiä olikin pulaa kaikesta, Leningradin sairaalat täyttyivät haavoittuneista, veri vuoti virtanaan, eikä tulosta syntynyt…

Tarinat vorošilovilaisista yhteislaukauksista, lentäjä-ässien huimista uroteoista ja uuden neuvostoihmisen joukkosankaruudesta olivat syntyneet pikemmin kirjoituspöydillä kuin todellisuudessa.

 Sota, vieläpä nimenomaan Suomen valloittaminen oli hyvin vakava asia, eikä mikään huviretki, jossa vihollinen lakaistiin hatuilla pois tieltä, moitti Stalin upseeristoa kritiikkiseminaarissa pian sodan jälkeen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun saatiin havaita, että vain johtaja oli käsittänyt kaiken oikein ja pölkkypäät taas aivan väärin. Ei se jäänyt viimeiseksikään.

Emme kuitenkaan voi tuomita tavallista Ivan Ivanovitšiä tai Marija Ivanovnaa siitä, että he ottivat propagandan tosissaan. Siihen oli panostettu valtavasti ja kaikesta päätellen myös johtajat uskoivat siihen itse.

Tähän viittasi myös puna-armeijan ryhmitys vielä kesällä 1941, kun talvisodasta oli jo hieman opittu. Tuskin voimme edes tuomita Neuvostoliiton johtoa siitä, että se panosti valtavasti juuri aseistukseen 1930-luvun lopulla, vaikka kansa eli kurjasti. Myös Saksa rakensi sotavoimaa niin nopeasti kuin pystyi, eikä sen häikäilemättömyydestä ollut epäilystä.

Toinen asia on sen sijaan se sopimus, joka 23.9.1939 päästi sodan valloilleen. Apologeetat löytävät sille jälkeenpäin mielin määrin perusteita, mutta tuossa vaiheessa sen kohtalokasta merkitystä oli mahdotonta ymmärtää väärin ja sen kyynisyys hämmästytti vielä niitäkin, jotka olivat jo saaneet nähdä molempien osapuolten touhuista yhtä ja toista.

Mutta vuonna 1939, samoin kuin vuonna 1914 kaikille oli selvää, että tulossa oli sota. 1900-luvun alussa valtakunnat olivat jännittäneet voimavaransa äärimmilleen rakentaessaan arsenaaleja, ammuksia ja kaikkein uudenaikaisimpia aseita, kuten valtavia dreadnoughteja, joiden piti olla samaan aikaan sekä ylivoimaisen tehokkaita että haavoittumattomia.

Makasiinikiväärit ja kuularuiskut oli kehitetty uskomattoman tulivoimaisiksi, tykistö ampui kymmenien kilometrien päähän ja lentoasekin vaikutti lupaavalta aselajilta.

Kun sota syttyi, oli kaikkien osapuolten helpotus aitoa ja riemu vilpitöntä. Päästiinpä viimeinkin antamaan turpaan saksalaista, ranskalaista, venäläistä ja monia muitakin, joista ei oikeastaan tiedetty mitään, mutta joilla omasta puolestaan kuului olevan aivan samanlaisia hankkeita ja haluja.

Vuonna 1939 taas oli kaikilla Euroopan kansoilla runsaasti hampaankolossa toisiaan vastaan. Miljoonia ihmisiä oli tapettu eikä oikeuden toteutuminen vain ottanut tapahtuakseen. Pikemmin päinvastoin.

Niinpä varustauduttiin vakain tuumin. Aseteollisuus tuotti valtavia määriä materiaalia. Kukaan ei ihan varmasti tiennyt, ketä vastaan sitä tultaisiin käyttämään ja miksi, mutta jokainen ymmärsi, että käyttämään tultaisiin ja että kyseessä oli hyvin vakava, vastuullinen ja kunniakas tehtävä.

Pystyikö joku ihan oikeasti ennustamaan, miten toinen maailmansota syttyisi ja kehittyisi? En usko sitä. Töikseen ajatteleville ja kirjoittaville tietenkin sattui onnenkantamoisia.

Yleisesikunnat tekivät suunnitelmia kaiken maailman mahdollisuuksia varten, mutta jos joku väitti tietävänsä, miten kaikki oikeasti menisi, hän valehteli yhtä paljon kuin neuvostopropaganda, joka kertoi etukäteen, että edessä oli kevyt ja voitokas hyökkäyssota.

Stalinille ei varmastikaan ollut epämieluista nähdä Saksan ja länsivaltojen joutuvan sotaan. Tästä hän saattoi olla jopa varma solmiessaan sopimuksen Saksan kanssa.

 Vielä vähemmän epämiellyttävää oli marssittaa puna-armeija halki Itä-Euroopan sen alueen, joka myöhemmässä historiankirjoituksessa tunnettaisiin nimellä The Bloodlands. Tässähän oli kyseessä historiallisen vääryyden korjaaminen, kuten jokaiselle oli ilmeistä viimeistään vuonna 1945, jolloin myös länsiliittoutuneet hyväksyivät Neuvostoliiton ja Saksan syksyn 1939 ystävyys- ja rajasopimuksen alueelliset määräykset.

Mutta historiallisten vääryyksien korjaaminen ei ole kovin mielenkiintoinen asia. Niitä nimittäin riittää loputtomasti ja suurella varmuudella voidaan sanoa, että yhden sellaisen korjaaminen tuottaa yhden tai useampia uusia.

Ajatellaan nyt vaikka mahdollista Karjalan palautusta, jota joukko sekopäitä näyttää yhä vaativan. Luuleeko joku tosissaan, että tässä nimenomaisessa kysymyksessä olisi mahdollista korjata yhtä vääryyttä tekemättä yhtä suurta uutta? Ja luuleeko joku, ettei tätä vääryyttä sitten koskaan yritettäisi korjata?

No, olihan meillä tässä matoisessa maailmassa melko pitkä aikakausi, jolloin historiallisten vääryyksien korjaaminen ei näyttänyt kiinnostavan oikeastaan ketään, vaikka juuri silloin olivat vielä hengissä ne, jotka olivat saaneet noista vääryyksistä kärsiä. Tilanne taitaa nyt olla toinen ja tämä on se huolestuttava asia.

On varsin murheellista ja masentavaa nähdä, miten erilaiset kiilusilmäiset tolvanat, jotka ovat lyöttäytyneet yhteen asiaansa ajaakseen, puhuvat taas eri maissa sodan väistämättömyydestä kuin jokapäiväisestä leivästä.

Syy mahdollisen sodan syttymiselle on aivan epäselvä ja liikkuu parhaimmillaankin erittäin korkealla abstraktiotasolla. Kysymys näyttää suorastaan olevan siitä, että tulevaisuudessa taistelevat osapuolet edustavat erilaista sivilisaatiota, jotka eivät voi elää rauhassa keskenään.

Puhun tässä nyt erityisesti kirjasta nimeltä Huomenna on sota (Завтра война!), jonka on julkaissut ns. Izborskin klubi vuonna 2013. Kirjassa keskustelee joukko klubin jäseniä ja ilmeisesti lisäksi muita siihen kuulumattomia, ammattisotilaita, tutkijoita ja poliitikkoja.

Mukana ovat esimerkiksi Aleksandr Prohanov, kenraalieversti Leonid Ivašov, varapääministeri Dmitri Rogozin, futurologi Maksim Kalašnikov (Vladimir Kutšerenko), journalisti Mihail Ramm ja monet muut alan asiantuntijat, mukana armeijan terävintä kärkeä.

Kirjan teemana on Venäjän asevoimien reformi, josta monet kirjoittajista ja panelisteista ovat huolissaan. Joidenkin mielestä tilanne nimittäin on aivan surkea, erityisesti edellisen puolustusministeri Serdjukovin jäljiltä, jonka aikana lähdettiin siitä, ettei varsinaista sotaa enää tulisikaan, vaan voitaisiin varautua vain rajoitettuihin operaatioihin esimerkiksi terroristeja ja separatisteja vastaan.

Vuonna 2013 kokoontuneet keskustelijat saattoivat todeta, että tilanne oli nyt muuttunut. Tämä näytti herättäneen suurta iloa heidän keskuudessaan.

On tietenkin selvää, että ammattimiehet joutuvat kantamaan huolta erikoisalansa menestyksestä. Sotilaiden huolena on, ettei armeija ole hampaaton hyökkääjää vastaan eikä esivallan miekantuppi jää tyhjäksi. Tämä on oikein ja ymmärrettävää.

Miksi siis käytin alatyylistä ilmausta tästä joukosta, joka vain pyrkii hoitamaan työnsä hyvin?

Syy on se, että se mentaliteetti, joka on todettavissa eräiden kirjoittajien ja puhujien puheenvuoroista, kuulostaa eräissä tapauksissa perverssin ilahtuneelta ja tuo mieleen vuodet 1914 ja 1939. Se, että ”vain kuuro voi olla kuulematta sotarumpujen pärinää”, näyttää elähdyttävän joitakin. Valtavat panostukset aseisiin saavat aplodeja, samoin se, että Venäjän asevoimille on nyt luvassa maailmanluokan rooli eikä enää provinsiaalisen vahtikoiran virka.

No mutta miksei venäläisillä olisi oikeutta asevoimiensa kehittämiseen ja maailmanlaajuiseen poliittiseen rooliin siinä missä muillakin? Ja Suomellakin on armeija, jonka mahdollisuuksia pärjätä naapurille taistelukentällä pohdiskellaan innokkaasti iltapäivälehdissä, ikään kuin mitä tahansa arkista, mutta tärkeää kysymystä.

No toki! Oikeus on ja sotilaille tämän alan kysymysten pohdiskelu on jopa sitä työtä, josta heille maksetaan palkkaa. Harrastetaan nyt vaan vaikka koko kansa lastenkamarista lähtien sotapelejä ja leikkejä, joissa kokeillaan, miten paljon vainolaisesta saataisiin missäkin vaiheessa verta laskettua ja mikä riittäisi torjuntavoittoihin tai vastaaviin suorituksiin. Se on oikeasti jännittävää ja mahdollisesti kai myös hyödyllistä.

Oikeus valmistautua suurimittaiseen ihmisteurastukseen on hyvin todennäköisesti olemassa ainakin muodollisesti. Ongelmallinen asia on, että se henki, joka nyt näyttää elähdyttävän sotilaita eri tahoilla, vaikuttaa kyynisen hyväuskoiselta, mikäli sanontaa voi käyttää.

Nyt on olemassa tarkkuusaseita, joilla toimitaan vihollisen alueella ja pärjätään vähällä verellä. Uuden sukupolven aseisiin sijoitetaan valtavia summia ja niitä on ehdottomasti saatava mahdollisimman monelle maailman kolkalle, esimerkiksi tietenkin Suomeen. Kukaan ei oikeastaan tiedä miksi näin on, mutta ehkä niitä on hankittava juuri siksi, ettei kukaan tiedä tulevaisuudesta yhtään mitään muuta kuin että sotarummut tuntuvat jossakin pärisevän.

Koska tämä ilmiö, nuorten ja hieman vanhempienkin miesten innostuminen sodasta, jota he eivät ole kokeneet, on historiasta liiankin tuttua, otan vapauden suhtautua heihin hiukan resignoituneella ylenkatseella ja käyttää alatyylisiä ilmauksia. Toivon, että tämä suhtautumistapa leviää ja että sillä on myönteistä vaikutusta maailman kohtaloon.

 

 

Inferno

 

Jerusalemin tuho

 

Flavius Josefus, Juutalaissodan historia, WSOY 2004 , 644 s. Kreikan kielestä suomentanut Pauli Huuhtanen.

 

Kaikki Rooman kävijät muistavat Tituksen riemukaaren, joka on yksi parhaiten säilyneistä Forumin tienoon muistomerkeistä, sitä on tosin myös restauroitu, mikä vaikuttane asiaan.

Jerusalemin valloitus ja tuhoaminen oli Tituksen kaiketi merkittävin saavutus ja riemukaaressa asian tunnistaa seitsenhaaraisesta kynttilänjalasta, jota riemukaaren reliefissä on kuvattuna. Kaari rakennettiin vasta hänen hallituskautensa jälkeen.

Riemukaari sijaitsee ns. pyhällä tiellä eli via sacralla, jonka kautta triumfikulkueet kävivät. Josefuksen kirjassa Tituksen kulkuetta on hyvin elävästi kuvattu ja se näyttää muistuttaneen karnevaalikulkuetta siinä muodossa, kuin niitä saa vaikkapa nykyisin Etelä-Euroopassa katsella. Vaunuissa kuvattiin voittajan urotekoja ja kapinoitsijoidenn rangaistuksia.

Kaikki huipentui vihollispäällikön teloitukseen, jota seurasi riemuhuuto ja uhraaminen.

Josefus näkee paljon vaivaa väittäessään, ettei Jerusalemin, saati sen temppelin tuhoaminen lainkaan ollut Tituksen tahto, päin vastoin tämä yritti kaikin tavoin päästä sitä tekemistä. Sitä paitsi jerusalemilaisten keskinäisissä taisteluissa suuriosa kaupunkia tuhottiin jo ennen roomalaisten saapumista.

Tituksen humaanisuudesta huolimatta kapinoitsijoiden uppiniskaisuus johti siihen, että kaupunki oli valloitettava. Miksi se oli tuhottava maan tasalle ei ole ihan selvää, mutta kyseessä oli ilmeinen Jumalan tahto.

Vain kolme tavattoman lujaa tornia, joihin eivät mitkään aseet pystyneet, jätettiin pystyyn, samoin kun pätkä muuria, joka nykyisin tunnetaan Itkumuurin nimellä. Koko maailmassa hyvin suuressa maineessa ollut temppeli joutui itse asiassa kapinoitsijoiden mielettömyyden uhriksi, selittää kirjoittaja.

Kapinoitsijat, joista kirjoittaja erikseen mainitsee selootit eli kiivailijat ja toisaalla toimineet tikarimiehet, jotka olivat ennen muuta rosvoja, kuvataan kaikin tavoin turmeltuneiksi. Jossakin vaiheessa osa heistä jopa pukeutui naisten vaatteisiin ja käytti hajusteita sekä harjoitti asianmukaisia luonnottomuuksia, mikä näyttäisi riistävän heiltä kokonaan hurskauden.

Temppelin häpäiseminen oli jo heti alkuun kapinoitsijoiden omaa työtä. Titus halusi säästää temppelin ja kaupungin ja Josefus toimi hänen agenttinaan esittäen huutomatkan päästä roomalaista näkemystä asioista rauhantarjouksineen.

Luopiota tietenkin vihattiin aivan erityisesti ja hän saikin osuman ammuksesta ja levisi huhu, että hän olisi kuollut.

Puolustaja ei uskonut vihollisen propagandaan ja sillä saattoi olla siihen syytäkin. Edes Josefuksen mukaan roomalaiset eivät suinkaan aina kunnioittaneet lupauksiaan. Antautumasta kieltäytyminen oli jo kuitenkin jo sinänsä rikos keisaria kohtaan ja niinpä tämän oli pakko rangaista kaikkia, jotka sen tekivät.

Kirjoittajan mukaan kokopiirityksen kuluessa kuoli miljoona satatuhatta ihmistä. Sen jälkeen tapetut eivät ilmeisesti kuulu tähän lukuun mutta heitäkin näyttää olleen yhä jäljellä kymmenin tuhansin. Monia heitä rangaistiin pakottamalla gladiaattoreiksi tai syöttämällä näytöksissä petoeläimille. Osa lähetettiin pakkotyöhön Egyptiin ja alle 17-vuotiaat myytiin orjiksi.

Piirityksen kauhut olivat moninaisia ja hirveintä kidutusta merkitsi nälkä. Se johti myös ihmissyöntiin, kuten vastaavissa tilanteissa aina Leningradin piiritykseen saakka on käynyt. Jerusalemissakin muuan äiti tappoi ja söi poikansa, mikä jo herätti kauhistusta ja jota monet kieltäytyivät uskomasta. Leningradissa vastaavista tapahtumista tehtiin paljonkin pöytäkirjoja.

Josefus vakuuttaa, että hänen tavoitteenaan on vain tosiasioiden kertominen, mikä tietenkin täytyy ottaa vähintään suolahippusen kera ja muista, että koko hänen asemansa roomalaisten suojattina varmasti pakotti hänet näkemään asiat eri tavoin kuin ne nähtiin seloottien puolella.

Joka tapauksessa kirjoittaja, valkopestessään roomalaisia, osoittaa suurta ymmärrystä kaikille niille julmuuksille, joita nämä tekivät. Niihin kuuluivat lukuisat ristiinnaulitsemiset ja elävältä polttamiset. Niiden hyväksyminen kuului ajan poliittiseen korrektiuteen.

Josakin vaiheessa mainitaan legioonalaistenkin kyllästyneen tappamiseen, mutta itse asia  kuvataan asiaankuuluvaksi. Sota oli sotaa.

Jerusalemin valloitus oli kuitenkin kaukana tavallisesta rangaistusretkestä, sillä vastustaja taisteli epätoivon vimmalla ja löi yhä uudelleen takaisin roomalaisten hyökkäykset

Puolustajillakin oli köytössään peräti kolmesataa nuolenheitintä ja neljäkymmentä kivenheitintä. Leiviskän painoiset kivet lensivät kaksi stadionia ja kauemmaskin. Kun niiden nähtiin tulevan, huudettiin varoitukseksi ”poika tulee”!

Hyökkääjien päälle kaadettiin myös muun muassa kuumaa öljyä. Hyökkäystorneja poltettiin pien, asfaltin ja muiden kiivaasti palavien aineiden avulla. Nälkä ja jano olivat roomalaisten parhaat liittolaiset, mutta Titus ei halunnut voittoa, joka olisi tullut muuten kuin asein, sillä sellainen ei olisi ollut hänen armeijalleen kyllin kunniakas.

Sotimista varten uhrattiin seudulta kaikki, mitä voitiin. Siellä oli ollut melkoisesti metsiäkin, mutta kaikki hakattiin piirityslaitteiden valmistamiseksi. Se, missä oi ollut kukoistava kaupunki ja kenties maailman ihmeellisin rakennus, oli sodan jälkeen pelkkää tasaista maata.

Roomalaiset rankaisivat kapinallisia monella kekseliäällä tavalla, mutta eivät pitäneet hirveimpiäkään kidutuksia riittävänä rangaistuksena. Piirittäjiäkin oli kuollut suuria määriä ja ennen kaikkea Rooman kunniaa oli loukattu. Onnistuessaan vapaustaistelulla olisi voinut olla imperiumin kannalta tuhoisa esimerkkivaikutus.

Josefuksen teos on kaikista todennäköisistä liioitteluistaan ja puolueellisuudestaan huolimatta hyvin kiinnostava jo siksi, että se näyttää, miten oli sopivaa ja mahdollista kuvata asioita Toki kirjoittajan asema tapahtumien silminnäkijänä on myös ensisijaisen tärkeä.

Tämän päivän lukijalle kirja kertoo ainakin sen, että asenteissamme sotaa ja väkivaltaa kohtaan meidän on mahdollista mennä vielä paljon nykyistä raaemmalle tasolle. Siihen suuntaanhan tie näyttää johtavankin.

Totaalisen vastarinnan perinne

 

In tyrannos

 

Kuten me vanhemman ikäpolven edustajat vielä kaikki muistamme, terroristit, nuo tyranninmurhaajat olivat kova sana Venäjällä aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. He olivat vallankumouksen sankareita.

Leningradissa, Moskovassa ja muissa suurissa kaupungeissa monet kadut oli uudelleennimetty heidän mukaansa, oli Željabovin katua ja Kaljajevin katua, Perovskajan katua, Zasulitšin katua, Kibaltšitšin katua ja jos jotakin.

Sitten katujen nimet yhtäkkiä nopeasti muutettiin ja sankarit menettivät glooriansa. Olivatko he sittenkin itse asiassa konnia? Riivaajatko (ks. Vihavainen: Haun riivaajat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ne itse asiassa olivatkin vieneet Venäjän tuohon bolševismin kurjuuteen? Kuka oli syyllinen? Eivätkö juuri nuo roistot ja murhaajat, jotka eivät kunnioittaneet mitään normaalia moraalia ja säädyllisyyttä?

Vielä hiljattain sankareista joka tapauksessa tehtiin todellisia pyhimyselämäkertoja, hehän olivat uhranneet elämänsä kansan puolesta, mikä ainakin jälkikäteen tarkastellen tarkoitti samaa kuin bolševismin puolesta.

Suosittu lastenkirjailija Arkadi Gaidar, jonka pojanpoika muuten oli Jegor Gaidar, sepitti sadun lapsisankarista, jonka nimi oli Maltšiš Kibaltšiš, joka valkoisten kidutuksesta huolimatta säilytti sotasalaisuuden. Hänen nimensä muistutti erehdyttävästi toista sankarihahmoa, terroristi ja pomminrakentaja Kibaltšitšia, jonka tsaarinvalta murhasi…

Vuonna 1991 Stanislav Govoruhin ohjasi filmin Venäjä, jonka menetimme (Rossija, kotoruju my poterjali). Siinä esitettiin makea ihannekuva siitä Venäjästä, joka ennen vallankumousta oli ollut maailman johtava valtio ja nopeasti matkalla yhä korkeammille huipuille, kunnes tuli sota (kenen tahdosta?), joka romahdutti koko loistavan imperiumin.

Kateelliset ulkomaat olivat katkaisseet Venäjän loistavan tien ja samalla asialla olivat olleet nuo terroristit ja heidän suosijansa. Itse asiassa koko Venäjän intelligentsija tunnettiin siitä, että se vihasi synkästi koko tuota loistavaa isänmaataan ja pyrki keinoja kaihtamatta siihen, että tuo saastainen järjestelmä (poganyj stroj) tuhoutuisi.

Nimenomaan tuo häikäilemättömyys, jossa kaikkia keinoja pidettiin luvallisina, erotti venäläisen radikalismin kaikesta muusta. Intelligentsija oli Dostojevskin termeillä kuvaten riivattua.

Romaani Riivaajat oli muuten tositapahtumien pohjalta kirjoitettu romaani ja vallankumoukselliset Netšajev ja Bakunin olivat itse kirjoittaneet vallankumouksellisille katkismuksen, jossa uusi moraali eli moraalittomuus esitettiin ehdottomana ihanteena (ks. Vihavainen: Haun netšajev tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Intelligentsijan vastustus koko vanhaa ”kirottua” systeemiä kohtaan oli siis totaalista. Vanhaa yhteiskuntaa kuvattiin sanalla poganyi, jolla kuvataan myös likasankoa. Se on muuten sukua suomen sanalle pakana.

Paradoksaalisesti koko varsin laaja 1800-luvun vallankumouksellinen liike lähti varsinaisesti leviämään niiden uudistusten jälkeen, jotka vapauttajatsaari Aleksanteri II 1860-luvulla teki lopettaen muun muassa maaorjuuden.

Uudistusten jälkeen Venäjällä oli luotu myös laaja paikallinen itsehallinto, mutta kaikki evoluutio ja koko sen mahdollisuus hylättiin intelligentsijan piirissä ja vannottiin sen sijaan kaikki kerralla muuttavan vallankumouksen nimiin.

Valtiovallalle tuo ainainen terrorismin uhka ja kieltäytyminen yhteistyöstä ei jättänyt paljon mahdollisuuksia. Se turvautui ohranaan, vakoiluun ja hallinnolliseen väkivaltaan. Liberaaleille ei paljoa tilaa jäänyt ja vaikutusvaltaa ei senkään vertaa.

Olihan sentään yritystä, yhtenä merkittävimmistä mainittakoon Vehi-niminen kokoomateos eli almanakka, kuten sitä Venäjällä niitettiin (Vihavainen: Haun vehi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nimi tarkoittaa tienviittaa, sellaista, joita pistellään hankeen osoittamaan reittiä. Suomeksi puhutaan viehkoista, viehkatiestä. Samasta sanastahan siinä on kyse.

Se tie jäi sitten Venäjältä käymättä. Yhdestä saastaisesta järjestelmästä siirryttiin toiseen. Nyt on tsaarinaikainen systeemi taas suuressa kunniassa ja nykyinen hallinto pyrkii saamaan sen glooriasta mahdollisimman suuren osan, mutta omaksumaan samalla myös bolševismin saavutukset: supervallan luomisen ja Voiton perinnön.

Se on vaikea yhtälö ja vaatii onnistuakseen laajaa sielua tai/ja laiskaa ajattelua.

Todettakoon, ettei nykyistä järjestelmää ole vielä yleisesti nimetty saastaiseksi eikä edes terrorismia ole suuremmin esiintynyt. Tyranninmurhaajat syöstiin aikoinaan jalustoiltaan enkä ole havainnut uutta kulttia heille pystytetyn. Ehkä sellainen voisi olla vallanpitäjille vaarallinen?

Venäläiseen traditioon äkkijyrkkä ja häikäilemätön vastarintaliike joka tapauksessa sopisi paremmin kuin hyvin. Kannattaakin kysyä, miksei siitä ole näkynyt merkkejä.

Monet tarkkailijat ovat olleet riemuissaan havaittuaan, että moni venäläiseen traditioon liittyvä asia on taas toteutunut. Se on kuitenkin aika helppohintainen älyllinen suoritus. Ei Venäjänkään historia ole pelkkää kansanvallan ja kansalaisyhteiskunnan puutetta, saati poliittisen vastarinnan puuttumista.

Ehkäpä me vielä näemme jotakin yllättävää.

Kun ihmishenki käy arvottomaksi

 

Elämää suurempia arvoja

 

Flavius Josefus, Juutalaissodan historia. Suomentanut Pauli Huuhtanen. WSOY 2004, 644 s.

 

Raamattu on muinaisen Lähi-idän historian aarreaitta, joka jokaisen asioista kiinnostuneen on syytä lukea.

Josefuksen Juutalaissodan historia on kuitenkin vielä paljon elävämmin kirjoitettua tekstiä kuin useimmat Raamatun kirjat ja vetää vertoja myös Caesarin Gallian sodalle. Kyseessä on suurelta osin tapahtumiin määräävässä osanottaneen miehen omiin kokemuksiin perustuva kirja, jolla ei ole sakraalista asemaa eikä tarkoitusperiä.

Sen sijaan kirjoittajalla oli kyllä oma lehmä ojassa, vaikka hän objektiivisuuttaan vakuuttaakin. Roolin vaihdos juutalaisten päälliköstä roomalaisten suojatiksi oli ankara askel ja kirjoittaja oli suojelijoidensa armosta täysin riippuvainen. Uuden lisänimensäkin, Flavius, hän otti Flavius Vespasianuksen kunniaksi ja suitsuttaa kiitosta myös hänen pojalleen Titukselle, joka sentään oli isäänsäkin kovempi juutalaisten rankaisija ja Jerusalemin hävittäjä.

En ryhdy kertaamaan kirjan tarinaa. Joka tapauksessa kirjoittaja väittää itse jo ennalta varoittaneensa juutalaisia nousemasta Roomaa vastaan, sillä kukaan ei siinä leikissä ollut koskaan pärjännyt. Roomalaisten sotataito oli yhtä voittamaton kuin heidän henkinen kestävyytensä ja ainoana kansana roomalaiset harjoittelivat sotimista koko ajan, rauhankin aikana.

 Mutta kävi, kuten täytyi käydä. Juutalaiset noudattivat uskontonsa määräyksiä niin fanaattisesti, että erässäkin tapauksessa vihollinen saattoi sapattina rauhassa täyttää vallihautaa päästäkseen hyökkäämään kaupunkiin, kun puolustajilta oli kielletty työskennellä hyökkäysuran purkamiseksi sapattina. Juutalaisten loukkaaminen oli vaarallista.

Sota, joka kirjoittajan mukaan oli kaikista tunnetuista sodista epäilemättä suurin, alkoi näennäisesti aivan mitättömistä asioista. Juutalaisten uskonnollisia tunteita ärsytettiin. Jo Pontius Pilatus oli tuonut roomalaisten pyhiä sotamerkkejä kaupunkiin ja ärsyttänyt juutalaiset raivoon, mutta ymmärsi sitten viedä ne pois.

Mutta ei herkkähipiäisyys siihen loppunut. Josefus kuvaa erityisesti, miten muuan legioonalainen temppelin pylväikön katolla happamattoman leivän juhlan aikaan kohotti viittansa helmaa, kumarsi säädyttömästi, käänsi takamuksensa kohti juutalaisia ja päästi asentoaan vastaavan äänen.

Toinen taas jossakin kylässä repi pyhän Tooran ja heitti sen tuleen. Silloin juutalaiset valtasi kiihko, aina kuin heidän maansa olisi syttynyt palamaan. Jälkimmäinen sotilas mestattiin roomalaisten toimesta, mutta viha kyti juutalaisten keskuudessa, jossa nuoret raivopäät saivat ennen pitkää kansan mukaansa ja alkoivat tuhota miehittäjiä.

Sen jälkeen alkoi armoton sota, joka ei suinkaan rajoittunut vain Jerusalemiin, vaan kaikkiin juutalaisten asuttamiin kaupunkeihin. Levisipä se laajemmallekin ja lähes kaikkialla, jossa oli juutalaisyhteisöjä, niiden jäseniä alettiin ryöstää ja murhata.

Vespasianus ja hänen poikansa Titus saapuivat juutalaisten maahan usean legioonan voimin ja vaikka heidän osastojaan välillä tuhottiin ja moni kaupunki piti uskomattoman sitkeästi puoliaan, olivat sekä roomalaisten että juutalaisten kärsimät tappiot valtavia.

Niiden määrää on aivan ilmeisesti liioiteltu ja silloin, kun puhutaan taisteluista, jotka kirjoittaja selvästi hyvin tuntee, saatetaan kaatuneita mainita olleen vain kourallinen, kun taas haavoittuneita oli jopa tuhansia.

 Ja mitäpä sanoakaan tällaisesta kuvauksesta:  Sitten juutalaisten ollessa suljetussa paikassa aseettomina he kävivät heidän kimppuunsa ja tappoivat säälimättä yhdessä tuokiossa kaikki lukumäärältään kymmenentuhattaviisisataa. Saattoihan se niin olla, mutta aikamoinen urakka se oli yhdessä tuokiossa tehdyksi ja outoa on, etteivät tapettavat olisi saaneet edes jonkinlaista vastarintaa aikaan.

Sotajoukkojen mainitaan olleen kymmenien tuhansien suuruisia molemmin puolin, mikä luultavasti olisi ollut logistisesti ylivoimaista, vaikka tässä liikuttiinkin hyvin hedelmällisellä ja tiheästi asutulla alueella. Voitettujen kohtalo oli yleensä ankea: miehet tapettiin ja heitä oli usein jopa viisinumeroinen luku. Naiset ja lapset myytiin orjiksi ja heitä mainitaan yleensä olleen pari tuhatta.

Ihailemaansa Vespasianusta kirjoittaja ei ilmaise mitenkään paheksuvansa, vaikka tämä yhdessä tapauksessa lupasikin armahduksen kaikille antautujille, mutta sitten antoi tappaa kaikki vanhukset ja myi naiset ja lapset orjiksi.

Josefus itse johti monia voitokkaita operaatioita, mutta joutui itse vangiksi, kun roomalaiset lopulta valtasivat Jotapatan kaupungin, jonka piiritystä hän johti. Kirjoittaja vannoo, ettei antautunut elävänä roomalaisille pelkuruudesta tai pettääkseen isänmaansa, vaan nimenomaan voidakseen sitä parhaiten palvella. Hyvin lähellä oli, etteivät omat häntä tappaneet.

Josefus esiintyy eräänlaisena Paasikivenä ja haluaa opettaa kansalleen, miten mieletöntä oli nousta ylivoimaista ja koko maailmaa hallitsevaa Roomaa vastaan. Roomalaisten sotilaallisen etevyyden kuvaaminen lisää myös juutalaisten arvoa, osoittamalla, miten mahtavalle viholliselle he sentään hävisivät.

Kirja sisältää erittäin yksityiskohtaisen kuvauksen roomalaisen legioonan sodankäyntitavoista ja monesta piirityksestä, joissa menetelmät olivat jokseenkin samanlaisia kuin vielä Keskiajalla Henrikin kronikassa kuvatut.

Niin olivat aseetkin, joiden voimaa molemmissa kirjoissa ylistetään. Nuolenheittimien ja katapulttien tuhovoima kaatoi maahan monia yhdellä kertaa, kun taas kivenheittimien leiviskän (30-40 kg.) painoiset ammukset, ilmassa suhisevat kivet repivät rintavarustukset ja murskasivat torninen kulmat. Ei ole yhtään niin vahvaa sotilasosastoa, jota kiven voima ja suuruus ei tuhoaisi viimeiseen mieheen.

Esimerkkinä Josefus kertoo: Yksi Josefuksen lähellä muurilla seisseistä miehistä menetti päänsä kiven iskusta ja hänen kallonsa sinkoutui kolmen stadionin (1200 m.) päähän… Heittokoneitakin pelottavampi oli niiden ryske ja ammuksia pelottavampi oli niiden suhina.

Kirjan lukeminen on minulta vielä kesken. Kokonaisuudessaan sen esittämä alituinen verenvuodatus on masentavaa luettavaa ja valitettavasti mieleen tulee, etteivät eräät kansat näytä vuosituhansien mittaan paljoakaan kehittyneen petoeläimen tasoa ylemmäs.

Tämä petomaisuus tuskin kuitenkaan sijoittuu erityisesti minkään nimenomaisen kansan geeneihin. Kyse on kulttuurista, joka pystyy herättämään pedon ihmisessä. Kun prosessi pääsee alkuun, olkoonpa miten mitättömästä syystä tahansa, se alkaa ruokkia itseään ja ennen pitkää näemme ympärillämme lempeiden ihmiskasvojen sijasta irvisteleviä turpia.

Sitä kavahtakaamme.

Olkoon tämä vuosi parempi!