Kerettiläisen kertomaa

 

Aikakautensa näkövinkkeli

 

Pentti Haanpää Kootut teokset 4. Isännät ja isäntien varjot sekä muita teoksia. Kolmas painos. Otava 1989,378 s.

 

Pentti Haanpää oli etevä kirjailija ja aikansa vastarannan kiiski. Monet hänen teoksistaan julkaistiin vasta sotien jälkeen, mutta sitten hänestä tulikin radikaalien suosikki.  Tarinan kertaaminen tässä lienee turhaa.

Haanpää kajosi aikansa suuriin ilmiöihin, kuten pula-aikaan ja nuoren Suomen militarismiin. Hän oli myös antiklerikaali ja liittyi tässä esimerkiksi Ilmari Kiannon edustamaan perinteeseen, niin erilainen kirjailija kuin Kiantoon verrattuna olikin.

Vaikka Haanpään kirjoissa tendenssi on hyvin selvästi esillä, eivät ne ole simppeliä agitprop-kirjallisuutta, eivätkä ihmiset jakaannu ilman muuta vuohiin ja lampaisiin. Kirjailija pyrkii ennen muuta löytämään asioille yliyksilöllisiä, yhteiskunnallisia syitä.

Aikakauden ilmiöt varjostavat synkkinä pienten ihmisten elämää. Romaanissa Isännät ja isäntien varjot saavat omillaan eläneet talonpojat lähteä tiloiltaan tienaamaan kapeata leipää metsätöissä. Vääpeli Sadon tapauksessa taas nuorukaiset opettelevat aivan järjettömiä sotataitoja, joilla ei tulevaisuuden sodassa ole mitään käyttöä.

Koko maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta, eikä parannusta ole näkyvissä, sillä muutos ei ole yksilöistä kiinni. Lama on nyt uutta aikaa, se on tullut jäädäkseen ja siinä on kirjoitus seinällä

Sotaväki sentään saa älyttömiin touhuihinsa lämpimät vaatteet ylle ja ruokaa mahansa täyteen. Eikö itse asiassa olisikin järkevää tehdä koko maasta samanlainen valtion hoitelema systeemi? Tällainen ajatus, jossa koko sosialismin aate on kiteytettynä, välähtää eräänkin sankarin päässä.

Nämä tekstit ovat vuodelta 1935, jolloin pelastus pulasta oli itse asiassa jo aivan ovella ja muutos oli  jopa alkanutkin, mutta kirjailijan ajatus keskittyi siihen mielettömyyteen, jonka hän oli nähnyt pari vuotta aikaisemmin. Toki tämä oli ihan ymmärrettävä asia.

Papit, jotka kehtasivat vielä politikoida ja saarnata Inkerin kärsimyksistä samaan aikaan, kun pula tuotti aivan riittävästi kärsimyksiä rajan tälläkin puolin, olivat sangen vihattava tyyppejä. Jollakin olivat yhä muistissa ajat, jolloin papit kehtasivat vaatia isännän ruumiin siunaamisesta härän palkkioksi.

Viittaus Inkerin kärsimyksiin tarkoittaa tietenkin vuonna 1931 toteutettua Inkerin kollektivisointia, jossa ei ihmishenkiä säästelty, mutta pula-aja Suomessa senkin esille ottaminen kuulostaa valheelliselta ja jopa pelkältä hurskastelulta.

Pyssyuskoinen talonpoikaisto kuvittelee puolustavansa ainakin omaa maataan, mutta niin vain sekin otetaan heiltä pois pula-aja pakkohuutokaupoissa. Asevelvollisille kerrotaan, että maa on vaarassa tulla hyökkäyksen kohteeksi, mutta kukapas nyt muka haluaisi hyökätä tällaiseen maahan, jossa ilmastokin on niin kurja, päättelee muuan tervejärkinen.

Haanpäällä on melko vimmainen suhde ajan ulkokultaiseen herrasisänmaallisuuteen, joka on läpeensä valheellinen Ei siitä köyhästi aseistetusta jalkaväestäkään ole tosipaikan tullen muuhun kuin tykinruuaksi. Ja armeijan systeemi tekee koko porukasta tylsiä kolloja, jotka halutaan alentaa koiran asteelle.

Tosin jopa kanta-aliupseereissakin on sekä luonnevikaisia tyyppejä, että lupsakoita ihmisiä ja jopa joku ilmeinen intellektuellikin, jonka joutuminen tuohon porukkaan vaikuttaa ihmeeltä.

Simputus on kielletty, mutta tietenkin sitä harjoitetaan koulutuksen nimellä ja ”vanhat” huvittelevat alokkaiden kustannuksella perinteiseen tapaan. Niille pannaan nyt kuitenkin kova kovaa vastaan.

Vääpeli Sato, jonka kauniin rouvan kanssa sankari jopa muhinoi, erehtyy joskus käymään käsiksi alokkaaseen ja joutuu siitä hyvästä jättämään virkansa. Näin ne pojat homman juonivat.

Oho! sanoisi tässä kohtaa moni ulkomaalainen lukija. Jopas oltiinkin Suomessa jo tuolloin pykälänviilaajia. Monessa maassa monnien potkiminen ja hakkaaminen kuului ehdottomasti normaaliin käytäntöön.

Kuten sanottu, surkea uusi maailma, pulan ja tulevien sotien myllerryskenttä oli Haanpäälle perimmältään se, joka aiheutti tämän maailman pahuuden. Hanttiin paneminen, sekä herroille, kapiaisille että papeille oli sankarien velvollisuus ja kultasi heidän köyhän vaelluksensa kunnialla.

Kuitenkin tarvittaisiin yhteiskunnassa viimein suuri muutos, jotta olot paranisivat ja yhä useampi ymmärsi sen.

Mitäpä sanoakaan, ajat olivat ennenkin olleet surkeat ja nyt ne taas riepottelivat pientä ihmistä, joka sentään oli jo kukaties lapsena selvinnyt suurista nälkävuosista, jäänyt vuoden 1918 suuressa puhdistuksessa tappamatta ja saanut oman pienen tilan. Nyt olivat tilat taas menossa yhtiöille, palkat laskivat nälkärajalle ja kaiken maailman liperipellet paisuivat falskissa mahtavuudessaan.

Ei se suomalainen yhteiskunta sitten siihen romahtanutkaan eikä itärajan takana rakennettu järjestelmä ollutkaan se suuri pelastaja pulan ja riiston kourista.

Se, mitä Haanpää oli ympärillään nähnyt oli lopultakin vain lamakausi, johon liittyi runsaasti myös henkistä taantumaa ja katteetonta uhoa poliittisen kentän ääripäissä..

Kaikesta tuosta kurjuudesta päästiin sentään eroon nousukauden avulla ja Haanpää itsekin sai talvisodassa huomata, ettei se kuviteltu tulevaisuuden sota paradoksaalisesti ollutkaan niin paljon koneiden ja tekniikan, kuin miesten ja hevosten sotaa.

Korpisotaa on kukaties paras ja aidoin talvisodan kuvaus, joka aikoinaan apakittiin, mutta on sittemmin lähes unohdettu.

Oli suuri onnettomuus, että köyhä Suomen armeijakin sitten todella joutui sodan runtelemaksi, mutta katastrofi olisi ollut, mikäli se olisi puuttunut ja maa olisi jäänyt osaksi tuta kuuluisaa tappotannerta (Bloodlands), jota taistelevat suurvaltojen armeijat olisivat lananneet eestaas ja tuhonneet samalla suuren osan kaikkien ikäluokkien ja sukupuolten edustajia.

Sellaista ei Haanpää voinut etukäteen ymmärtää, eikä kukaan muukaan. Hänellä oli asioihin oma ja perusteltu näkökulmansa, joka poikkesi valtavirrasta.